Haik
Viestit: 166
Liittynyt: 21.08.06 09:13

André Swanström: SS-miehet, tulkinnat ja tendenssit . Kommentti Mikko Karjalaiselle

02.08.19 15:00

Lähteiden ja tulkintojen esiin nostaminen suomalaisia SS-miehiä koskevassa keskustelussa on tervetullut avaus (Historiallinen Aikakauskirja 1/2019) apulaisprofessori Mikko Karjalaiselta. Kirjani Hakaristin ritarit on toiminut alkusysäyksenä aiheesta käydylle populaarille (ja ajoittain vulgaarille) debatille, jossa on keskitytty suurelta osin analysoimaan Olavi Karpalon juutalaisten teloittamiseen viittaavaa kirjettä ja esittämiäni tulkintoja siitä. Karjalainen jumittaa kirja-arviossaan valitettavasti tämän populaarin debatin urille, aivan kuin kirjani tiivistyisi tämän yhden kirjeen esittelyyn. Samoin Karjalainen tekee pikaisia päätelmiä minun motiiveistani tutkijana ja päätyy, niin kuin niin moni aihetta harrastelijapohjalta kommentoinut nojatuolihistorioitsija, leimaamaan tulkintani ”tendenssimäisiksi”.

Apulaisprofessori Karjalainen pyrkii kuitenkin kirja-arviossaan kohottamaan kritiikkinsä akateemiselle tasolle. Vaikka Karjalainen kiinnittää huomiota tutkimusprosessin kannalta tärkeisiin asioihin, jää Karjalaiselta kuitenkin yksi aivan keskeinen asia huomaamatta: kirjani varsinainen kysymyksenasettelu ja tutkimustehtävä. Historiallisen Aikakauskirjan ohjeissa kirja-arvioiden kirjoittajille todetaan: ”Toimitus edellyttää, että kirja-arviot ovat asiallisia kritiikkejä, joissa selitetään kirjan näkökulma ja pääväitteet sekä arvioidaan niiden vahvuuksia ja heikkouksia.” Karjalainen pyrkii kärjistävästä ilmaisutavastaan huolimatta olemaan asiallinen, mutta hänen arvionsa ei tee oikeutta kirjani näkökulmalle eikä pääväitteille eikä se siis täytä kirja-arvioille asetettuja normeja. Jos Karjalaisella oli tarkoituksena kirja-arvion laatimisen sijaan pureutua poleemisesti ainoastaan yhteen Hakaristin ritarien teemoista, olisi hän kirja-arvion sijaan voinut valita tekstilleen toisen formaatin.

Karjalaisen olisi kannattanut syventyä aivan ensiksi kirjani alaotsikkoon: Suomalaiset SS-miehet, politiikka, uskonto ja sotarikokset. Otsikkotasolla sotarikokset eivät ole kirjani keskeisin teema, eivätkä ne ole sitä myöskään kysymyksenasettelussani, johon voi tutustua Hakaristin ritarien sivulla 30. Sotarikoksiin ja julmuuksiin osallistuminen ei siis ole kirjani ainoa tai edes keskeisin teema. Karjalainen noteeraa toki politiikan ja uskonnon osuuden sivumennen, mutta määrittelee itse uudelleen tutkimukseni perusteeman, joka Karjalaisen mukaan on kysymys siitä ”missä määrin suomalaiset SS-vapaaehtoiset osallistuivat sotarikoksiin itse”. Tässä omavaltaisessa tutkimustehtäväni uudelleenmuotoilussa Karjalainen ottaa siekailematta itselleen melkoisen tulkintavapauden. Kun Karjalaisen ote lipsuu näin pahasti metodologian portaiden ensimmäisellä askelmalla, ei hänen esittämänsä kritiikki rakennu kestävälle pohjalle. Ennen kuin Karjalainen ryhtyi kirjoittamaan kirja-arviota olisi hänen ollut syytä paneutua kysymyksenasetteluuni, joka on tieteellisen tutkimuksen lähtökohta.

SS-miesten uskonnollisuus ei saa apulaisprofessori Karjalaisen kirja-arviossa ollenkaan sijaa, vaikka se on yksi kirjani suurista teemoista. Karjalainen käyttää kuitenkin itse uskonnollisperäistä retoriikkaa syyttäessään minua ”ensimmäisen kiven heittämisestä”. Oman argumentoinnin pönkittäminen Jeesuksen sanoilla ei edusta tässä kohtaa Kleion palvelemista parhaimmillaan, ja lukija huomaakin, miten Karjalaisen viileä julkisivu rakoilee; sotahistorioitsija Karjalainen näyttäytyy tuohtuneena moralistina, joka tuomitsee kritiikkini Mauno Jokipiitä kohtaan ”ajojahtina”. Historioitsijan etiikkaan ei voida sisällyttää Karjalaisen imperatiivia, jonka mukaan kivi pitäisi jättää heittämättä eli kritiikki julkituomatta, jos kohde on kunnioitettu ja monumentiksi korotettu tieteenharjoittaja. Kritiikkini Mauno Jokipiitä kohtaan perustuu kumulatiiviseen evidenssiin eikä sitä ole rakennettu muutaman yksittäisen seikan varaan. Historiatieteessä on omat sääntönsä ja niiden rikkomisesta seuraa vastuu tiedeyhteisön edessä. Käyttämäni luonnehdinnat Jokipiin tutkimusetiikasta ovat sävyltään tiukkoja mutta vahvasti perusteltuja ja oikeutettuja.

IKL:n rooli suomalaisen SS-liikkeen taustaorganisaationa ja IKL:n sekä muiden fasististen järjestöjen suosio SS-miesten keskuudessa jää Karjalaisen kirja-arvion ulkopuolelle. Hakaristin ritareissa demonstroin erittäin selkeästi ja perusteellisesti, miten Mauno Jokipii vähätteli fasismin merkitystä niin värväystoiminnassa kuin suomalaisten SS-miesten poliittisissa kannoissa. Karjalainen väheksyy perusteellista arkistotutkimustani tuntematta itse läpikäymääni aineistoa sen koko laajuudessa. Mauno Jokipiin jälkien perkaaminen on ollut työläs ja tarkkuutta vaativa prosessi. Annan Jokipiille kirjassani tunnustuksen silloin kun se hänelle kuuluu. Muutamissa kohdissa viittaan itse myös Panttipataljoonaan. Tarkkaavainen lukija olisi huomannut, että oman tutkimustehtäväni kannalta olennaisiin kysymyksiin haen kuitenkin vastaukset suoraan arkistolähteistä, en Jokipiin tekstistä.

Tulkintani perustuvat koko alkuperäisen suomalaisen SS-vapaaehtoisjoukon kattaviin tilastoihin ja laajoihin analyyseihin eikä niitä voi mitenkään luonnehtia tendenssimäisiksi yleistyksiksi muutamista yksittäistapauksista. Kirjassani kritisoin Mauno Jokipiin ohella myös dosentti Mikko Uolan tapaa valkopestä IKL:ää ja Uolan yritystä kiistää IKL:n fasistinen luonne. Tässä olisi aineksia Karjalaisen peräänkuuluttamalle tieteelliselle keskustelulle, mutta tiedeyhteisö ei toistaiseksi ole tarttunut aiheeseen. Edes kritiikin kohde eli Mikko Uola itse ei ole vaivautunut kommentoimaan tätä. Tuoreessa kirjassaan Kunnian miehet. 75 vuotta suomalaisten Waffen-SS-vapaaehtoisten asevelitoimintaa 1943–2018 dosentti Uola sivuuttaa kritiikkini ja tyytyy ainoastaan referoimaan akateemisesti ja journalistisesti heikkotasoisimpia arvioita Hakaristin ritareista.

Dosentti Mikko Uolan nostaminen esiin suomalaisissa SS-yhteyksissä tuo valokeilaan Mikko Karjalaisen kehotuksen jättää luonnehdintani joistakin kriitikoistani SS:n aseenkantajina ilman painoarvoa. Uola kertoo itse teoksensa otsikon Kunnian miehiä olevan viittaus SS:n tunnuslauseeseen ”Meine Ehre heißt Treue” eli ”Kunniani on uskollisuus”. Uolalla ei tunnu olevan käsitystä siitä, että SS:n yhteydessä kunniasta puhuminen on äärimmäisen ongelmallista, olihan tuo SS-miehen ”kunnia” synonyymi sokealle epäinhimillisten käskyjen tottelemiselle, joka mahdollisti kansanmurhan toteuttamisen. Uolan esityksessä niin eversti Sampo Ahto kuin professori Ohto Manninen ovat keskeisiä SS-myytin puolustajia. Olen muissa yhteyksissä todennut heidän kritiikkinsä köykäisyyden. Kirjaani voi ja kuuluukin analysoida kriittisesti, enkä torju esimerkiksi eräitä professori Eino Murtorinteen esittämiä näkökantoja. Kritiikki, joka asettuu puolustamaan SS-myyttiä vastoin selkeästi perusteltuja uusia tutkimustuloksia näyttäytyy kuitenkin vääjäämättä SS:n aseenkantajuutena. Mikko Uola jatkaa sitkeästi Mauno Jokipiin jalanjäljissä kun hän on kirjoittanut SS:n perinteitä vaalivan yhdistystoiminnan historiikin. Uolan toimeksiantaja eli Veljesapu on SS-Aseveljet ry:n perinteiden jatkaja ja näin ollen siis myös SS:n henkisen perinnön vaalija maassamme. Kun SS-myyttiä pönkitetään SS:n tunnuslauseen alla SS-perinneyhdistyksen ja äärioikeistoa myötäkarvaan silittävän tutkijan voimin, voidaan todellakin puhua SS:n aseenkantajuudesta.

Samaan aseenkantajien joukkoon asettuu myyttiä puolustavaa retoriikkaa viljelevä muutaman tutkijan ydinjoukko. SS-myytin puolustajat kiistävät aluksi kaiken ja dokumentoidun tiedon tultua esiin he korostavat että syyllisiä oli ”vain vähän”. Karjalainen korostaa, että valtiollisen SS-selvityksen johtopäätökset koskevat ”vain hyvin pientä osaa vapaaehtoisten kokonaismäärästä”. Itse kirjoitin Hakaristin ritareissa että ”osa suomalaisista SS-miehistä syyllistyi sotarikoksiin”. Karjalainen näkee tässä heti oman tulkintansa mukaan ”laajemman yleistyksen”, vaikka en määrittele tarkemmin kuinka suuresta osasta tässä oli kyse. Toinen SS-myytin puolusteluun liittyvä defensiivinen retorinen strategia on sanamuodoiltaan tulkinnanvaraisiin tapauksiin keskittyminen ja syyttömyyden todistelu semantiikan avulla, kuten myös myöhemmin julki tulleessa Lennart Kihlströmin tapauksessa on käynyt.

Valtiollinen SS-selvitys on osoittanut, että SS-myyttiä puolustavat retoriset strategiat eivät ole pidemmän päälle kestäviä. Uusien todisteiden tultua julki kuva on tarkentunut ja myytin puolustaminen on tullut yhä vaikeammaksi. Vähättelyyn ja semantiikkaan pohjautuvien puheenvuorojen sijaan olisi korkea aika käydä apulaisprofessori Mikko Karjalaisen peräänkuuluttamaa faktapohjaista tutkimuskeskustelua. Tässä keskustelussa näkökulmaa voitaisiin perustellusti laajentaa yksittäisistä kirjeistä ja semantiikasta SS-miesten asemaan suomalaisen fasismin kontekstissa.

André Swanström
Kirkkohistorian dosentti
Åbo Akademi
(Kirjoitus ilmestyy Haikin numerossa 3/2019)

Haik
Viestit: 166
Liittynyt: 21.08.06 09:13

Lähteille (Pääkirjoitus: HAik 3-2019)

23.09.19 11:30

Historiallisen Aikakauskirjan kolmannessa numerossa käydään monenlaista keskustelua keskiajan historiasta ja sen lähteistä. Referee-artikkeleissa käsitellään keskiajan ja uuden ajan alun tutkimusta sekä uusia tutkimushavaintoja. Tulkintojen kohteina ovat niin vanhat latinankieliset lähteet, uudet digitaaliset aineistokokoelmat kuin vanhat historian opetusohjelmat.

Ensimmäisessä artikkelissa Reima Välimäki analysoi erään suomalaisoppineen ulkomaanmatkaa ja tarkentaa siitä esitettyjä tulkintoja Turun kirkkoherran vierailusta Tübingenissä. Välimäen analyysi tarjoaa erään esimerkin siitä, miten aiemman tutkimuksen oletukset voivat sementoitua totuuksiksi, ja miten alkuperäislähteet voivat muuttaa tulkintoja. Nykyisiin koulutuksen ja oppilaitosten määrällisiin mittaamisiin ja raportointeihin tottuneet lukijat saattavat myös sivumennen kiinnittää huomiota siihen, millaisia lukuja ja tietoja Turun ja Ruotsin kouluoloista pyrittiin välittämään Eurooppaan päin.

Anna Kuismin tarkastelee artikkelissaan, miten kirjurit ja asioitsijat on esitetty suomalaisissa fiktiivisissä teksteissä. Analyysissä asettuvat osin vastakkain fiktion synkempi kuva rappioituneista asioitsijoista ja toisaalta muistelmien ja elämäkertojen tarjoama valoisampi kuva, jossa itseoppineet olivat tärkeä tuki paikallisyhteisössään. Kuisminin työ linkittyy laajempaan keskusteluun ja tutkimukseen, jota on viime vuosina käyty itseoppineista ja professioiden reunamaille paikantuneista ammatinharjoittajista.

Olli-Pekka Kasurinen, Lauri Leinonen ja Sanna Supponen tutkivat omassa artikkelissaan Diplomatarium Fennicum -alustan käyttöä ja käytettävyyttä. Samalla he osaltaan tukevat ja vahvistavat suomenkielistä tieteellistä keskustelua aiheesta, jota usein käsitellään vain tietotekniikan valtakielellä, englanniksi. Keskiaika on kehyksenä läsnä myös useiden kulttuurihistorian tutkijoiden yhteisartikkelissa, jossa pohditaan Huizingan Keskiajan syksyn vastaanottoa ja vaikutusta Suomessa.

Kaupunkihistoria on puolestaan aiheena Laura Kolben artikkelissa, joka tarkastelee 1910-luvun Kaupunkiliiton syntyä sekä syntyvaiheen kansainvälisiä kytköksiä. Kolbe osoittaa, että ensimmäisen maailmansodan alla visioitiin modernia kaupunkia ja että kansainvälinen ajatustenvaihto näytteli Suomessa merkittävää roolia. Samalla esiin tulee kunnallisen tason tarjoama toimintatila, jossa voitiin osin väistää venäläistämiskauden aiheuttamia ongelmia ja suunnitella modernia tulevaisuutta. Voi ohimennen myös miettiä, millaisia kehitysmahdollisuuksia jäi toteutumatta sekä eurooppalaisen maailmanpalon että Suomen 1910-luvun lopun omien sisäisten konfliktien vuoksi.

Kaupunkihistorian tutkimusta ja paikallishistoriallisen tutkimuksen perintöä käsitellään myös dos. Pirkko Leino-Kaukiaisen puheenvuorossa. Keskustelua on tässä numerossa muutenkin runsaasti. Veli-Matti Rautio pohtii lukion historianopetuksen lähtökohtia ja perusteita. Myös muun muassa SS-miesten historiasta käytävä keskustelu jatkuu.

Tätä kirjoitettaessa monien kotimaisten historioitsijoiden ajatukset ovat suuntautuneet Ouluun, Historiantutkimuksen päiville, joissa lokakuussa käydään keskustelua niin historiantutkimuksen suurista linjoista kuin eri tutkimusteemojen tilanteesta ja tulevaisuudesta. Päätoimittajana vinkkaan, että tapahtumassa on myös jaossa Historiallisen Aikakauskirjan numeroita mukaan otettavaksi.

Aikakauskirjan arkisen toimitustyön lomassa toimitus jatkaa myös erilaisia kehityshankkeitaan. Historiallisen Aikakauskirjan nettisivut ovat hiljattain uudistuneet. Uudistus oli mahdollista Suomen tiedekustantajat ry:n avustuksen ansiosta ja uudistuksen toteutti Digitoimisto ACQUAn Riitta Korpipää. Digitaalista läsnäoloa pyrimme pikkuhiljaa kehittämään sen mukaan, miten toimituksen ydintehtävältä jää resursseja.

Ilokseni jää tälläkin kertaa kiittää toimitusta, kirjoittajia, referee-arvioitsijoita ja monia muita yhteistyökumppaneita hyvästä yhteistyöstä sekä toivottaa hyvää syysaikaa.

Anu Lahtinen
anu.z.lahtinen@helsinki.fi


Numeron 3-2019 sisältö ja linkit HAiK:n Agricola-foorumilla ilmestyneisiin puheenvuoroihin

Haik
Viestit: 166
Liittynyt: 21.08.06 09:13

SS-miehet, tulkinnat ja tendenssit – kommentti Mikko Karjalaisen kirja-arvioon

23.09.19 11:33

Lähteiden ja tulkintojen esiin nostaminen suomalaisia SS-miehiä koskevassa keskustelussa on tervetullut avaus (HAik 1/2019) apulaisprofessori Mikko Karjalaiselta. Kirjani Hakaristin ritarit on toiminut alkusysäyksenä aiheesta käydylle populaarille (ja ajoittain vulgaarille) debatille, jossa on keskitytty suurelta osin analysoimaan Olavi Karpalon juutalaisten teloittamiseen viittaavaa kirjettä ja esittämiäni tulkintoja siitä. Valitettavasti Karjalainenkin jumittaa kirja-arviossaan tämän populaarin debatin urille, aivan kuin kirjani tiivistyisi tämän yhden kirjeen esittelyyn. Samoin Karjalainen tekee pikaisia päätelmiä motiiveistani tutkijana ja päätyy, niin kuin niin moni aihetta harrastelijapohjalta kommentoinut nojatuolihistorioitsija, leimaamaan tulkintani ”tendenssimäisiksi”.

Apulaisprofessori Karjalainen pyrkii kuitenkin kirja-arviossaan kohottamaan kritiikkinsä akateemiselle tasolle. Vaikka Karjalainen kiinnittää huomiota tutkimusprosessin kannalta tärkeisiin asioihin, häneltä jää yksi aivan keskeinen asia huomaamatta: kirjani varsinainen kysymyksenasettelu ja tutkimustehtävä. Historiallisen Aikakauskirjan ohjeissa kirja-arvioiden kirjoittajille todetaan: ”Toimitus edellyttää, että kirja-arviot ovat asiallisia kritiikkejä, joissa selitetään kirjan näkökulma ja pääväitteet sekä arvioidaan niiden vahvuuksia ja heikkouksia.” Karjalainen pyrkii kärjistävästä ilmaisutavastaan huolimatta olemaan asiallinen, mutta hänen arvionsa ei tee oikeutta kirjani näkökulmalle eikä pääväitteille eikä se siis täytä kirja-arvioille asetettuja normeja. Jos Karjalaisella oli tarkoituksena kirja-arvion laatimisen sijaan pureutua poleemisesti ainoastaan yhteen Hakaristin ritarien teemoista, hän olisi kirja-arvion sijaan voinut valita tekstilleen toisen formaatin.

Karjalaisen olisi kannattanut syventyä aivan ensiksi kirjani alaotsikkoon: Suomalaiset SS-miehet, politiikka, uskonto ja sotarikokset. Otsikkotasolla sotarikokset eivät ole kirjani keskeisin teema, eivätkä ne ole sitä myöskään kysymyksenasettelussani, johon voi tutustua Hakaristin ritarien sivulla 30. Sotarikoksiin ja julmuuksiin osallistuminen ei siis ole kirjani ainoa tai edes keskeisin teema. Karjalainen noteeraa toki politiikan ja uskonnon osuuden sivumennen, mutta määrittelee itse uudelleen tutkimukseni perusteeman, joka Karjalaisen mukaan on kysymys siitä ”missä määrin suomalaiset SS-vapaaehtoiset osallistuivat sotarikoksiin itse”. Tässä omavaltaisessa tutkimustehtäväni uudelleenmuotoilussa Karjalainen ottaa siekailematta itselleen melkoisen tulkintavapauden. Kun Karjalaisen ote lipsuu näin pahasti metodologian portaiden ensimmäisellä askelmalla, ei hänen esittämänsä kritiikki rakennu kestävälle pohjalle. Kirja-arvionsa alussa Karjalainen kirjoittaa sotahistorian tutkijan perustyöstä, jossa tarvitaan hänen mukaansa ”vahvoja istumalihaksia ja toimivia väliaivon osia”. Ennen kuin Karjalainen itse asettui käyttämään istumalihaksiaan olisi hänen ollut syytä paneutua kysymyksenasetteluuni – onhan kysymyksenasettelu kaiken lähtökohta, vasta sen jälkeen alkaa istumalihasten käyttäminen.

SS-miesten uskonnollisuus ei saa apulaisprofessori Karjalaisen kirja-arviossa ollenkaan sijaa, vaikka se on yksi kirjani suurista teemoista. Karjalainen käyttää kuitenkin itse uskonnollisperäistä retoriikkaa syyttäessään minua ”ensimmäisen kiven heittämisestä”. Oman argumentoinnin pönkittäminen Jeesuksen sanoilla ei edusta tässä kohtaa Kleion palvelemista parhaimmillaan, ja lukija huomaakin, miten Karjalaisen viileä julkisivu rakoilee; sotahistorioitsija Karjalainen näyttäytyy tuohtuneena moralistina, joka tuomitsee kritiikkini Mauno Jokipiitä kohtaan ”ajojahtina”. Historioitsijan etiikkaan ei voida sisällyttää Karjalaisen imperatiivia, jonka mukaan kivi pitäisi jättää heittämättä eli kritiikki julkituomatta, jos kohde on kunnioitettu ja monumentiksi korotettu tieteenharjoittaja. Kritiikkini Mauno Jokipiitä kohtaan perustuu kumulatiiviseen evidenssiin eikä sitä ole rakennettu muutaman yksittäisen seikan varaan. Historiatieteessä on omat sääntönsä ja niiden rikkomisesta seuraa vastuu tiedeyhteisön edessä. Käyttämäni luonnehdinnat Jokipiin tutkimusetiikasta ovat sävyltään tiukkoja, mutta vahvasti perusteltuja ja oikeutettuja.

IKL:n rooli suomalaisen SS-liikkeen taustaorganisaationa ja IKL:n sekä muiden fasististen järjestöjen suosio SS-miesten keskuudessa jää Karjalaisen kirja-arvion ulkopuolelle. Hakaristin ritareissa demonstroin erittäin selkeästi ja perusteellisesti, miten Mauno Jokipii vähätteli fasismin merkitystä niin värväystoiminnassa kuin suomalaisten SS-miesten poliittisissa kannoissa. Karjalainen väheksyy perusteellista arkistotutkimustani tuntematta itse läpikäymääni aineistoa sen koko laajuudessa. Mauno Jokipiin jälkien perkaaminen on ollut työläs ja tarkkuutta vaativa prosessi. Annan Jokipiille kirjassani tunnustuksen silloin kun se hänelle kuuluu. Muutamissa kohdissa viittaan itse myös Panttipataljoonaan. Tarkkaavainen lukija olisi huomannut, että oman tutkimustehtäväni kannalta olennaisiin kysymyksiin haen kuitenkin vastaukset suoraan arkistolähteistä, en Jokipiin tekstistä.

André Swanström

Kirjoitus ilmestyi HAikin numerossa 3-2019
Numeron 3-2019 sisältö ja linkit HAiK:n Agricola-foorumilla ilmestyneisiin puheenvuoroihin

Haik
Viestit: 166
Liittynyt: 21.08.06 09:13

Nälkävuodet 1867–1868

23.09.19 11:35

Kiitän Miikka Voutilaista, että hän on ottanut arvioitavakseen teoksen Nälkävuodet 1867–1868 (HAik 2/2019). Voutilaisen paikoitellen kärkäs arvio sisältää arvokkaita näkökulmia, mutta kaikin osin en tunnistanut siitä itse kirjaa tai sen yksittäisiä artikkeleita.

Arvostelunsa alussa Voutilainen toteaa, että teos perustuu pääosin jo olemassa olevaan kirjallisuuteen. Näkemys on hämmentävä ja Voutilainen jättää sen tarkemmin perustelematta – sivuuttaen samalla merkittävän määrän erilaista arkistotyötä. Toivomus kirjan yhtenäisestä ”järeästä teoreettisesta tai metodologisesta apparaatista” on ylevä. Syy, miksei sellaisia tapaa usein artikkelikokoelmien yhteydessä on yksinkertainen: ne toimivat harvoin. Tähän tulokseen tulimme myös tehdessämme toimitustyötä kirjan erilaisten aihepiirien parissa.

Arviossa keskitytään nälänhätien teoreettisiin malleihin, jotka ovat pääosin syntyneet talous- ja väestötieteen piirissä. Voutilainen osoittaa oppineisuutensa tällä kentällä, mutta jättää pohtimatta mikä näiden teoreettisten lähestymistapojen anti olisi ollut teoksen yksittäisille artikkeleille.

Teoksen lähtökohtana on ollut ideografinen suhtautumistapa tutkittuun ilmiöön. Tavoitteena on ollut pikemminkin ymmärtää tutkittua ilmiötä, eikä niinkään selittää sitä. Useimmat Voutilaisen esiintuomat teoreettiset keskustelut painottavat kysymystä ”miksi nälänhätä?” Teoksen artikkelit ovat pikemminkin pyrkineet vastaamaan kysymykseen ”mikä nälänhätä?” Todennäköisesti tämä keskeinen merkitysero on jäänyt arviossa huomioimatta. Valitsemansa lähtökohdan vuoksi Voutilainen sivuuttaa kysymyksen siitä, miten teoksen artikkelit täyttävät tehtävänsä aiheen perustutkimuksena.

On totta, että viime vuosikymmenten merkittävimmät nälänhätiä selittävät teoriat perustuvat juuri vertailevaan tutkimusotteeseen. Vertaileva tutkimusote ei kuitenkaan ole arvo sinänsä, vaan metodologinen valinta. Mikäli kaikki tutkimus, joka ei sisällä kansainvälistä vertailua kuitataan kategorisesti ”metodologiseksi nationalismiksi”, joudutaan auttamatta koko historiatieteen umpikujaan, sillä juuri perustutkimus toimii polttoaineena kaikelle vertailevalle tutkimukselle, teoriankehittelystä puhumattakaan.

Tuomas Jussila

Kirjoitus ilmestyi HAikin numerossa 3-2019

Numeron 3-2019 sisältö ja linkit HAiK:n Agricola-foorumilla ilmestyneisiin puheenvuoroihin

Haik
Viestit: 166
Liittynyt: 21.08.06 09:13

Lukion historianopetus – keskustelupuheenvuoro

23.09.19 12:32

Historiallinen Aikakauskirja julkaisi vuonna 2016 historian didaktiikan teemanumeron, jossa käsiteltiin historian opetusta lukiossa. (1) Mielenkiintoisten näkemysten lisäksi se sisälsi myös käsityksiä ja avauksia, joiden oikeellisuudesta ja hyödyllisyydestä voidaan olla perustellusti eri mieltä. Keskityn tässä puheenvuorossani teemanumerossa esitettyihin käsityksiin opetussuunnitelman noudattamisesta, opetuksen sisältöjen suhteesta ajattelutaitoihin sekä uudesta yleissivistyksestä ja valikoivan näkökulman soveltamisesta opetuksessa. Lopuksi esitän oman näkemykseni siitä, mihin suuntaan lukion historianopetusta olisi kehitettävä.

Ovatko lukion lehtorit opettaneet opetussuunnitelman vastaisesti?

Sekä teemanumeron johdannossa että Jukka Rantalan ja Anu Veijolan kirjoittamassa artikkelissa annetaan ymmärtää, että lukion historian opettajat eivät olisi noudattaneet voimassa olevaa opetussuunnitelmaa. Kirjoittajien mukaan he ovat historian taitojen sijasta opettaneet opiskelijoille ”historian sisältötietojen muistamista”, vaikka historian taitojen opettaminen on nostettu sisältötietojen rinnalle jo ”yli neljännesvuosisata sitten”. (2) Kentällä virkavastuulla opetustyötä tekevän lehtorin korvissa tämä kuulostaa vakavalta syytteeltä. Sen mukaanhan hän olisi syyllistynyt virkavirheeseen, josta tulisi olla seurauksena vähintään kirjallinen varoitus.

Lukion opetussuunnitelmien sisältöanalyysi kuitenkin paljastaa, ettei kirjoittajien väite pidä paikkansa; ei ainakaan niin ehdottamana kuin se on esitetty. Vuoden 1994 lukion opetussuunnitelman perusteiden hyväksymisen jälkeen historian taitojen opettaminen ei ole enää ollut lukion historian opetuksen keskiössä.

Vielä vuoden 1985 lukion opetussuunnitelman perusteissa historian taitojen opettaminen oli näkyvästi esillä. Ajan tavan mukaan oppimäärän tavoitteet jaetaan siinä asenne-, taito- ja tietotavoitteisiin. Jostain syystä käytännöstä luovuttiin myöhemmin. Historian oppimäärän taidollisista tavoitteista perusteissa todetaan, että oppilas osaa ”arvioida asiallisesti tietolähteiden ja tietojen luotettavuutta ja merkitystä”. Historian ensimmäisen kurssin tiedollisista tavoitteissa todettiin tämän mukaisesti: ”1.1. Oppilas ymmärtää historiatieteen tavoitteet ja historiallisen tiedon luonteen, käytön ja merkityksen sekä tuntee tutkimusmetodiikan pääpiirteet.” Ja historian oppisisältöjä koskevassa kohdassa todettiin, että oppilaille, kuten opiskelijoita vielä tuolloin kutsuttiin, tulee opettaa ”historian käsite, historiantutkimuksen tavoitteet ja keinot”. (3)

Vuoden 1994 lukion opetussuunnitelman perusteissa luovuttiin historian taitojen opettamisen painottamisesta. Painopiste opetussuunnitelmatyössä oli historian kurssien sisällöllisessä uudistamisessa. Lukion uuden historian opetussuunnitelman tuli vastata historiantutkimuksessa tapahtuneita muutoksia. Perinteinen poliittinen historia korvattiin temaattisesti etenevällä uudella ympäristö- ja kulttuurihistorialla. Osittain tästä ja osittain siitä syystä, että uudessa opetussuunnitelmassa pakollisten historian kurssien määrä väheni, historian taidot jäivät opetussuunnitelmassa lähes kokonaan huomioimatta. Oppiaineen tavoitteissa niihin viitattiin lyhyesti yleisellä tasolla, mutta yksittäisissä kurssikuvauksissa niitä ei mainittu lainkaan. (4)

Yksittäisiä lauseita lukuun ottamatta lukion opetussuunnitelman perusteet vuodelta 2003 eivät tuoneet sanottavaa muutosta tilanteeseen. (5)

On siis täysin luonnollista, että lukion historian lehtorit ovat opetuksessaan painottaneet historian oppisisältöjä, koska tähän opetussuunnitelmat heitä vuodesta 1994 lähtien ovat velvoittaneet.

Toki tiedän omasta kokemuksesta, että kokonaan historian taitoja ei ole opetuksessa unohdettu. Esimerkiksi lähdekritiikin opettaminen opiskelijoille on välttämätöntä yksistään ylioppilaskirjoitusten kysymysten vuoksi. Se mitä opiskelijat kulloinkin opetuksesta oppivat, on tietenkin seurausta monesta eri tekijästä. Opettajan hyvästäkin yrityksestä huolimatta lopputulos voi jäädä kauaksi asetetusta tavoitteesta.

Teemanumeron kirjoittajien kanssa voidaan siis olla samaa mieltä siitä, että opiskelijoiden historian taitoja tulee kehittää, mutta tätä pyrkimystä ei pidä perustella tarpeettomalla lukion lehtoreiden syyllistämisellä.

Sisältöjen suhde ajattelutaitoihin ja historiandidaktiikan tehtävä

Teemanumeron johdannossa esitetyn toisen väitteen mukaan oppisisältöä tärkeämpää on opettaa lukion opiskelijoille historian taitoja. Tämä on kirjoittajien mukaan välttämätöntä, koska muussa tapauksessa historia menettää nykyisen vahvan asemansa lukion tuntijakosuunnitelmassa, vieraantuu yhteiskunnasta ja ”näivettyy”. Kirjoittajien mukaan yhteiskunnan muutos suorastaan pakottaa tähän suunnanmuutokseen lukion historian opetuksessa. (6)

Historian taitojen opettaminen opiskelijoille on tietenkin tärkeää, mutta sitä ei tulisi tehdä sisältöjen kustannuksella. On luontevaa ajatella, että taitoja voidaan opettaa vain sisältöjen opettamisen yhteydessä. Nykyään on muodikasta viitata siihen, että faktat voi aina tarkistaa netistä tai jostakin muusta lähteestä, mutta tieto ja ymmärrys eli perinteinen yleissivistys helpottavat vastausten etsimistä sekä ruokkivat etsijän uteliaisuutta. Mitä hyötyä opiskelijalle on historian taidoista, jos häneltä puutuvat orientaatioperusta ja halu sivistää itseään.

Johdannossa esitetty väite on myös toisesta näkökulmasta ongelmallinen. Siinä yhteiskunnan ja muutoksen käsitteet esitetään reflektoimatta ja ulkopäin annettuina. Väite jättää vastaamatta kysymyksiin: kuka tai mikä on se henkilö tai taho, joka määrittelee yhteiskunnan sekä sen muutoksen suunnan ja tarpeen? Kuka määrittelee sen, mitä tarpeita ihmisellä on ja kuinka niihin tulee vastata?

Nämä kysymys ovat modernin historiandidaktiikan kannalta oleellisia. Onko sen tehtävänä paljastaa eri tahojen koulutuspoliittisia ja taloudellisia intressejä, vai myötäillä niitä? Eli lyhyesti sanottuna: mikä on Jürgen Habermasin kielellä historiandidaktiikan tiedonintressi: praktinen, tekninen vai emansipatorinen. Kirjoittajille se näyttää olevan kylmän praktinen ja tekninen.

Uuden yleissivistyksen hyödyntäminen

Samaa praktista ja teknistä tiedonintressiä on havaittavissa myös Najat Ouakrim-Soivion artikkelissa. (7) Hän perustelee historian hyödyllisyyttä taloudelle ja yhteiskunnalle historian taitojen opettamisella ja yhdistää käsityksensä geneerisen yleissivistyksen käsitteeseen.

Käsite nousi esiin surullisen kuuluisassa lukion tuntijakoa koskeneessa keskustelussa 2010-luvun alkupuolella. Hylätyn tuntijakosuunnitelman puolestapuhujat halusivat korvata perinteisen yleissivistyksen geneeristen taitojen opettamisella. Opiskelijoille tuli opettaa heidän mielestään eri oppiaineiden oppisisältöjen sijasta ajattelun taitoja, esimerkiksi ongelmanratkaisukykyä. Ajattelutaitojen kehittymiseen riitti uudistajien mukaan syvällisempi perehtyminen yhteen reaaliaineeseen; pakollista historian opetusta ei tästä syystä lukiossa tarvittu. (8) Uudistajat eivät olleet huolissaan yleissivistyksen heikkenemisestä; päinvastoin uudistuksen seurauksena se heidän mielestään pelkästään vahvistuisi. (9) Uudistusta perusteltiin yhteiskunnan muuttumisella.

Vanha viisaus kuuluu: kun et voi voittaa vihollisiasi, liity heihin. Tämän viisauden mukaisesti Quakrim-Sovio pyrkii artikkelissaan perustelemaan historian opetuksen tarpeellisuutta lukiossa historian taidoilla. Hänen mukaansa niiden opettamisessa on kysymys ennakoivasta 21. vuosisadan muuttuneen työelämän ja yhteiskunnan ”avaintaitojen” opettamisesta. (10)

Näin tietenkin saa menetellä, mutta en tiedä joudutaanko ojasta allikoon, jos puolustetaan historian pakollisuutta lukiossa hyödyllisyyden käsitteellä, jonka teoreettiset ja käytännölliset lähtökohdat ovat kiistanalaisia ja osittain yhteiskuntapoliittisesti yksipuolisia; talouden ensisijaisuutta korostavia.

Kaanonista valikoivaan historiaan

Sirkka Ahonen esittää katsausartikkelissaan lukion historian opetukseen sisällöllisiä muutoksia ja perustelee vaatimustaan yhteiskunnan muuttumisella. (11) Hänen mukaansa lukiossa pitäisi siirtyä geneettisestä historianopetuksesta genealogiseen. (12) Ahosen käyttämät käsitteet eivät ole yksiselitteisiä, mutta uskoakseni hän tarkoittaa sitä, että historian ilmiöiden syntyä, kehitystä ja merkitystä sekä kokonaiskuvaa tavoittelevasta historianopetuksesta tulisi siirtyä valikoivaan historianopetukseen, jossa kehityksen ja kokonaiskuvan sijasta opiskelijoille opetettaisiin menneisyydestä vain valittuja teemoja. Artikkelissaan Ahonen mainitsee tällaisiksi teemoiksi esimerkiksi konfliktit, eriarvoisuuden ja kulttuurien kohtaamisen. Oleellista Ahosen mukaan on se, että lukiossa opiskeltaviksi valitut teemat ovat nykyisyyden kannalta merkittäviä ja opiskelijoiden oman elämänhallinnan kannalta oleellisia ja heitä henkilökohtaisesti tunnetasolla liikuttavia. Lisäksi kaikilla vähemmistöihin kuuluvilla tulisi olla oikeus omaan historiaan. (13)

Ahonen perustelee aloitettaan kaanonin käsitteellä tai paremmin sanottuna sen vastustamisella. Kaanon on hänen kielenkäytössään näkemystapa, jossa menneisyys pyritään selittämään jostakin yleisemmästä selittävästä näkökulmasta lähtien. (14) Ahosen mukaan tällaista ”jäykkää essentialismia” ei lukiossa kannata opettaa, koska se ei enää vastaa historiantutkimuksen ja historiandidaktiikan käsitystä historian luonteesta ja etiikasta. (15) Jo aikaisemmissa artikkeleissaan hän on viitannut siihen, että kaikki geneettisen historiankäsityksen suuret kertomukset ovat osoittautuneet virheellisiksi. (16)

Ahosen aloite on mielenkiintoinen ja rohkea, mutta en suosittelisi sen mukaiseen opettamiseen siirtymistä. Myös Ahosen vaatimuksen ehdottomuus hämmentää. Saksalaisessa historiandidaktiikassa en ole havainnut Ahosen peräänkuuluttamaa ”jäykän essentialismin” hylkäämistä. (17)

Osa Ahosen ajatuksista on tosin jo arkipäivää lukiossa. Opiskelijoiden mielenkiinnon ylläpitämiseksi päivittäisessä opetustyössä on pakko nivoa menneisyyden tapahtumat osaksi nykypäivän ongelmia ja opiskelijoiden arkea. Opetusryhmien uskonnollinen ja etninen heterogeenisuus taas pakottaa huomioimaan postkoloniaalisen historian didaktiikan vaatimuksen kaikkien oikeudesta omaan historiaan. (18)

Ahosen kanssa voidaankin olla samaa mieltä siitä, että kaikki menneisyyttä koskevat yleistävät poliittiset historian tulkinnat tulee hylätä: olivat ne sitten nationalistisia tai marxilaisia. (19) Ja lisäisin vielä: liberalistisia, vihreitä tai sukupuolineutraaleja. Tästä huolimatta voidaan pitää kiinni siitä, että menneisyyttä voi ja pitää jäsennellä jonkin käsitteen, teorian tai näkökulman avulla. Ja tätä kokonaisuutta on lupa opiskelijoille opettaa.

Lisäksi Ahosen vaatimus kulkee ikään kuin vastavirtaan historiankirjoituksen historian kanssa. Ahosen ehdotushan tarkoittaisi sitä, että palaisimme valistusajan historiankäsitykseen, jossa menneisyyttä arvioidaan edistyksen näkökulmasta ja arvostetaan sitä vain yksilön kokemusmaailmaa rikastuttavana lähteenä. (20) Miten kävisi pyrkimyksille ymmärtää jokaista aikakautta sen omista lähtökohdista käsin ja nähdä jokainen aikakausi yhtä arvokkaana. (21)

Ahosen ajatus ei ole uusi. Samankaltaisia näkemyksiä perinteisestä historian kouluopetuksessa esitettiin Länsi-Saksassa jo 1970-luvulla. Silloin eräissä Länsi-Saksan osavaltioissa haluttiin vähentää historian opetusta oppikouluissa ja vastaavasti lisätä niissä yhteiskuntaopin opetusta. Uudistajien käsityksen mukaan opiskelijoiden poliittinen kasvatus demokratian ja oikeusvaltion jäseniksi oli tärkeämpää kuin ohitetuksi oletetun kansallisvaltion historian ymmärrettäväksi tekeminen. (22) Keskustelun tuloksena syntyi käsite poliittinen kasvatus (politisches Bildung). (23)

Historiantutkimus, historiapolitiikka, historiakulttuuri ja historiantietoisuus

Mihin suuntaa lukion historian opetussuunnitelman pitäisi sitten kehittää? Tässä kysymystä tarkastellaan pelkästään historiatieteen näkökulmasta; ei siis yhteiskunnan oletettujen tai tosiasiallisten muutosten näkökulmasta. En myöskään väitä, että ajatukseni olisivat uusia. Osa niistä on huomioitu sekä voimassa olevassa lukion vuoden 2015 opetussuunnitelman perusteissa että tulevassa vuoden 2021 opetussuunnitelman perusteissa. (24)

08 Ensinnäkin opetuksessa tulisi jatkossa vahvistaa entisestään historiapolitiikan ja historiakulttuurin asemaa perinteisen historiantutkimuksen rinnalla. Tämä olisi linjassa saksalaisen historian didaktiikan käsityksen kanssa, jonka mukaan historiatiede koostuu näistä kolmesta tutkimuksen ja opetuksen osa-alueesta. (25)

Historiapolitiikan ja historiakulttuurin aseman vahvistaminen opetuksessa lisäisivät historianopetuksen yhteiskunnallista ulottuvuutta. Opiskelijat tutustutettaisiin historian yhteiskunnallisiin käyttömuotoihin: sen välineellistämiseen yhteiskunnallisessa keskustelussa eli historiapolitiikkaan ja menneisyyden muistamisen eri tapoihin toisin sanoen historiakulttuuriin. (26)

Historian taitojen osalta tulisi opiskelijoille opettaa lähdekritiikin ohella myös niin sanotun lingisvistisen käänteen seuraamuksia historiantutkimukselle. Toisin sanoen opiskelijat tulisi perehdyttää historian narratiiviseen luonteeseen. (27) Tämä auttaisi heitä ymmärtämään paremmin historian yhteiskunnallista käyttöä. Sitä että historianopetus lukiossa on vain osa laajempaa historiakulttuuria, jossa menneisyydelle annetaan nykypäivästä käsin joku juoni ja merkitys.

Tämä ei tarkoittaisi historian oppisisältöjen opettamisen unohtamista. Niiden hallinta olisi edelleen historiantutkimuksen, historiapolitiikan ja historiakulttuurin taitojen opetuksen edellytyksenä.

Toiseksi lukion historianopetuksessa tulisi aikaisempaa selkeämmin hyödyntää historiatietoisuuden käsitettä. Opetuksen selkeäksi tavoitteeksi tulisi ottaa opiskelijoiden historiantajun syventäminen historiatietoisuudeksi. Käsitteellä kuvattaisiin selkeästi ja yksiselitteisesti opetuksen ja opiskelun tavoitetta. (28)

Käsitteen soveltamisesta lukion historian opetukseen voitaisiin lähteä liikkeelle esimerkiksi Karl-Ernst Jeismannsin historiantietoisuuden käsitteestä, jota esittelen Ulrich Baumgärtneriin nojautuen (29).

Jeismannsin mukaan opiskelijan historiatietoisuus koostuu kolmesta osasta: kyvystä analysoida historiallista ilmiötä, kyvystä arvioida sitä ja kyvystä arvioida sen merkitystä nykyisyydelle. Kukin näistä kyvyistä rakentuu hänen mukaansa kuudesta perusajattelutaidosta: tiedoista ja tietämisestä (ymmärtämisestä), valmiuksista ja kyvyistä sekä käsityksistä ja ajattelutavoista. (30)

Kuva

Kuvio 1. Baumgärtnerin yhteenveto Jeismannsin käsitteestä historiantietoisuus (suom. Veli-Matti Rautio). (klikkaa kuvaa isommaksi)

Tietojen, valmiuksien ja käsitysten näkökulmasta voitaisiin esimerkiksi YYA-sopimusta tarkastella oppitunnilla seuraavien kysymysten kautta. Mikä oli sopimuksen sisältö? Miten se vaikutti Suomen ja Neuvostoliiton välisiin suhteisiin? Olisiko sopimuksella käyttöä tänä päivänä?

Analyysi-tasoon sovellettuna kirjoitettu tarkoittaisi, että opiskelija 1) tunnistaisi ja tietäisi, mitä YYA-sopimus tarkoittaa, 2) kykenisi arvioimaan sopimusta historiantutkimuksen lähteenä, ja 3) osaisi kytkeä sen synnyn aikaan ja paikkaan.

Arviointi-tasoon sovellettuna esimerkkimme tarkoittaisi sitä, että arvioidessaan YYA-sopimuksen sisältöä ja merkitystä Suomelle ja Neuvostoliitolle opiskelija osaisi käyttää kansainvälisen politiikan käsitteistöä, esimerkiksi turvallisuuspolitiikan käsitettä. Lisäksi hän kykenisi tunnistaan tapahtumien syy- ja seuraussuhteita, esittämään ajatuksensa ja johtopäätöksensä loogisesti sekä kykenisi erottamaan tosiasiat ja arvoarvostelmat toisistaan, esimerkiksi selittäessään sopimukseen johtanutta kehitystä tai arvioidessaan eri tahojen tai henkilöiden vaikutusta sopimuksen syntyyn.

Arvottamisen-tasoon sovellettuna esimerkkimme tarkoittaisi sitä, että arvioidessaan sopimuksen merkitystä sopijaosapuolille opiskelija tunnistaisi demokratian ja oikeusvaltion käsitteet ja kykenisi niiden avulla vertailemaan toisiinsa sopimuksen solmimisen ajankohtana Suomen ja Neuvostoliiton poliittisia järjestelmiä. Lisäksi hän ymmärtäisi, että demokratian ja oikeusvaltion käsitteet ovat normatiivisia käsitteitä, jotka eivät sellaisenaan sovellu menneisyyden arvioimiseen. Toisin sanoen opiskelija erottaisi toisistaan historiantutkimuksen ja moraalisen pohdinnan: edellinen on lähteiden avulla tapahtuvaa menneisyyden ymmärtävää selittämistä ja jälkimmäinen yksittäisen teon tai tapahtuman eettistä arviointia.

Jeismannsin käsitykset ovat yhdistettävissä teemanumeron kirjoittajien haluun kehittää historian taitoja lukiossa. Analyysi, arvioiminen ja arvottaminen sisältävät jokainen valmiuksiin ja kykyihin liittyvät kohdat: informaation luotettavuuden arvioimisen, lähteiden lukutaidon, ajattelutaidot ja arvottamistaidot.

Jeismannsin historiantietoisuuden käsite on yhdistettävissä myös Ahosen genealogiseen historianopetukseen. Jokainen peruskategorioista sisältää arvottamisen: omien arvojen tunnistamisen, niiden erottamisen kilpailevista arvojärjestelmistä ja niiden kontrolloidun käytön menneisyyden ilmiöiden arvioinnissa. Ymmärtääkseni Ahonen haluaa lisätä lukion historianopetuksessa moraali- ja yhteiskuntafilosofista ulottuvuutta; pohdintaa menneisyyden valinnoista ja niiden merkityksestä nykypäivälle. Ahosen kanssa voidaan olla samaa mieltä siitä, että nykypäivä vaatii lukion historianopetukselta aikaisempaa vahvempaa eettistä painotusta.

Viitteet:
(1) Anne Veijola, Matti Rautiainen & Simo Mikkonen (toim.) Historianopetus & tavoitteet, merkitys, muutos. Historiallinen Aikakauskirja 114:3 (2016), 251–331. Teemanumero pohjusti Jyväskylässä kesällä 2017 pidettyä historian didaktiikan konferenssia Merkitykset, ajattelu ja oppiminen historiassa. Tapahtuman www-sivu: https://teho2017.wordpress.com/ (16.6.2017). Tämä keskustelupuheenvuoro on muokattu versio puheenvuorosta, joka minun oli tarkoitus pitää kyseisessä tilaisuudessa. Kiitän Historiallisen Aikakauskirjan päätoimittajaa professori Anu Lahtista tekstiä koskevista parannusehdotuksista. (Historiallinen aikakauskirja numero 3/2016)
(2) Anna Veijola, Matti Rautiainen & Simo Mikkonen, Teemajohdanto. Muutos ja merkitykset historian opetuksessa. Historiallinen Aikakauskirja 114:3 (2016), 251–253. Jukka Rantala & Anna Veijola, Historiallisen tiedonmuodostuksen periaatteet hukassa. Tapaustutkimus nuorten historian tekstitaidoista. Historiallinen Aikakauskirja 114:3 (2016), 267–277.
(3) Lukion opetussuunnitelman perusteet 1985. Valtion painatuskeskus 1985, 330–334.
(4) Lukion opetussuunnitelman perusteet 1994. Valtion painatuskeskus 1994, 98–100.
(5) Lukion opetussuunnitelman perusteet 2003, 41, 176–182. Lukion opetussuunnitelman perusteet vuodelta 2015 voidaan jättää tarkastelun ulkopuolelle, koska ymmärtääkseni esitetyt väitteet koskevat sitä edeltänyttä aikakautta. Lukion opetussuunnitelman perusteissa 2015 on kuitenkin selvä pyrkimys nostaa opetuksessa historian taidot aikaisempaa selkeämmin esiin. Lukion opetussuunnitelman perusteet 2015. Opetushallitus 2015, 170–176.
(6) Veijola et al. 2016, 251.
(7) Najat Quakrim-Soivio, Historian opetuksen tavoitteet ja sisällöt muuttuvat – entä niiden arviointi. Historiallinen Aikakauskirja 114:3 (2016), 296–297.
(8) Tulevaisuuden lukio. Valtakunnalliset tavoitteet ja tuntijako. Opetus- ja kulttuuriministeriön työryhmämuistioita ja selvityksiä 2013:14. Opetus- ja kulttuuriministeriö 2013, 50,
http://julkaisut.valtioneuvosto.fi/bits ... 1/tr14.pdf (3.7.2017). ”Monet työryhmän ehdottamat taidot ovat luonteeltaan yhtä oppiainetta yleisempiä, jatko-opinnoissa ja työelämässä tarvittavia geneerisiä taitoja. Uudistuva yleissivistys, joka koostuisi aikaisempaa enemmän myös taidoista, ei enää edellyttäisi kaikkia oppiaineiden taitoja, vaan olisi saavutettavissa keskittymällä opinnoissa riittävän syvällisesti tiettyihin oppiaineisiin.”
(9) ”Ehdotuksen tavoitteena on yleissivistyksen vahvistaminen”. Tulevaisuuden lukio 2013, kuvailulehti, http://julkaisut.valtioneuvosto.fi/bits ... 1/tr14.pdf (3.7.2017).
(10) Quakrim-Soivio 2016, 296–297. ”Tunnetuimpia avaintaitojen määrittelymalleja lienee KSAVE (K=knowledge, S=skills, A=attitudes, V=values, E=ethics), jossa tulevaisuuden avaintaidot muodostuvat ajattelun taidoista, työskentelytaidoista, informaatiolukutaidosta ja kansalaisena toimisen taidoista”.
(11) Sirkka Ahonen, Kaanonin paluu. Historianopetuksen politiikka idässä ja lännessä. Historiallinen Aikakauskirja 114:3 (2016), 254–266.
(12) Ahonen 2016, 264. Ahonen viittaa geneettisen käsityksen osalta Jörn Rüsenin ajatteluun. Tämä on jakanut yksilön ja kansakunnan historiantietoisuuden kehityksen traditionaaliseen, esimerkinomaiseen, kriittiseen ja geneettiseen vaiheeseen. Ks. esim. Jörn Rusen, Historisches Lernen. Teoksessa Klaus Bergmann, Klaus Fröhlich, Annette Kühn, Jörn Rüsen & Gerhard Schneider (toim.) Handbuch der Geschichtsdidaktik. Schwann 1997, 261–265. Genealogisen käsityksen osalta Ahonen tukeutuu ruotsalaiseen historiandidaktiseen keskusteluun. Ks. Klas-Göran Karlsson & Ulf Zander (toim.) Historien är närvarande. Historiedidaktik som teori och tillämpning. Studentliteratur 2014, 249–258. Igmarie Daniellson Malmroos, Det var en gång ett land… Berettelser om svenskhet i historieläroböcker och elevers förestellningsvärldar. Agering bokförlag 2012.
(13) Ahonen 2016, 264.
(14) Ahonen määrittelee kaanonin seuraavasti: ”Kaanon on opetussuunnitelmaa koossa pitävä valikoitujen sisältöjen joukko.” Ahonen 2016, 254. Ks. myös Hans-Jürgen Pandel, Kanon. Teoksessa Ulrich Mayer, Hans-Jürgen Pandel, Gerhard Schneider & Berns Schönemann (toim.) Wörterbuch. Geschichtsdidaktik. Schwalbach/Ts. 2014, 111–112.
(15) Ahonen 2016, 266.
(16) Vrt. Sirkka Ahonen, Historian taju ja kronologian taju – kommentti Liisa Saariluomalle. Historiallinen Aikakauskirja 98 (2000), 264–266. Sirkka Ahonen, Mitä historiaa lukioon. Historiallinen Aikakauskirja 99 (2001), 312–314.
(17) Ks. esim. Ulrich Baumgärtner, Wegweiser Geschichtsdidaktik. Historisches Lernen in der Schule. Paderborn 2015.
(18) Ahonen 2016, 257. Postkoloniaalisuuden käsitteestä ks. Bernd-Stefan Grewe, Geschichtsdidaktik postkolonial. Eine Herausforderung. Zeitsschrift für Geschichtsdidaktik 15 (2016), 5–30.
(19) Vrt. Sirkka Ahonen, Historia ilman suuria kertomuksia. Historianopetuksen politiikan ongelma. Historiallinen Aikakauskirja 113 (2015), 60–72.
(20) Ks. esim. Manfred Riedel, Kant und die Geschichtswissenschaft. Teoksessa Immanuel Kant. Schriften zur Gesichtsphilosophie. Reclam 1980, 3–20.
(21) Vrt. Jorma Kalela, Historiantutkimus ja historia. Gaudeamus 2000, 88–89.
(22) Ks. esim. Reinhart Kosseleck, Wozu noch Historie? Vortrag auf dem Deutschen Historikertag in Köln am 4. April 1970. Teoksessa Hardwig von Wolfgang (toim.) Über das Studium Der Geschichte. Taschenbuch Verlag 1990, 347–365. Keskustelusta tarkemmin ks. esim. Seppo Hentilä, Jaettu Saksa, jaettu historia. Kylmä historiasota 1945–1990. SHS 1994, 47–52.
(23) Poliittisen kasvatuksen käsitteestä ks. esim. Hans-Jürgen Pandel, Geschichte und politische Bildung. Teoksessa Klaus Bergmann, Klaus Fröhlich, Annette Kühn, Jörn Rüsen & Gerhard Schneider (toim.) Handbuch der Geschichtsdidaktik. Schwann 1997, 319–323. Gotthard Breitt, Politische Bildung. Teoksessa Ulrich Mayer, Hans-Jürgen Pandel, Gerhard Schneider & Berns Schönemann (toim.) Wörterbuch. Geschichtsdidaktik. Schwalbach/Ts. 2014, 156–157.
(24) Lukion opetussuunnitelman perusteet. Luonnos 14.3.2019, https://beta.oph.fi/fi/koulutus-ja-tutk ... uonnokseen (4.6.2019), 233–241.
(25) Käsitteistä ks. esim. Ulrich Baumgärtner, Wegweiser Gescichtsdidaktik. Historisches Lernen in der Schule. Paderborn 2015, 16–29.
(26) Historiakulttuurin käsitteestä ks. esim. Themenschwerpunk: Geschichtskultur. Zeitschrift für Geschichtdidaktik. 16 (2017).
(27) Keskustelusta ks. esim. Hans-Ulrich Wehler, Literarische Erzählung oder kritische Abalyse? Ein Duell in der gegenwärtigen Geschischtswissenschaft. Picus Verlag 2006.
(28) Käsitteestä ks. Karl-Ernst Jeisman, Gesichtsbewussein. Theori; Bodo von Borries, Gesichtsbewussein. Empirie; Dagman Klose, Gesichtsbewussein. Ontogenese. Teoksessa Klaus Bergmann, Klaus Fröhlich, Annette Kühn, Jörn Rüsen & Gerhard Schneider (toim.) Handbuch der Geschichtsdidaktik. Schwann 1997, 42–56. On toki myönnettävä, että käsitteestä ei valitse tutkijoiden keskuudessa täyttä yhteisymmärrystä. Saksalaisesta historiatietoisuus-keskustelusta ks. esim. Baumgärtner 2015, 31–46. Esimerkiksi Jürgen Pandelin mukaan historiatietoisuudelle on ominaista, että sen avulla yksilö antaa menneisyyden tapahtumille sekä merkityksen ja mielen (Sinn) että liittää ne jonkun teoreettisen tai käsitteellisen näkökulman avulla osaksi ajassa tapahtuvaa yhteiskunnan muutosta (Kontingenz). Jörn Rüsenin mukaan taas käsite yhdistää menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden ajalliset horisontit yhteen. Yhdistävänä tekijänä on ihminen ja hänen tavoitteellinen toimintansa, joka suuntautuu aina tulevaisuuteen. Hans-Jürgen Pandel, Geschichtsbewusstsein, Sinnbildung, Kontingenz. Teoksessa Ulrich Mayer, Hans-Jürgen Pandel, Gerhard Schneider & Berns Schönemann (toim.) Wörterbuch. Geschichtsdidaktik. Schwalbach/Ts. 2014, 80–81, 122, 176–177. Jörn Rüsen, Historisches Lernen. Grundlagen und Pardigmen. Böhlau 1994, passim. Suomalaisesta käsitettä koskevasta tai siihen liittyvästä tutkimuksesta ks. Keijo Elio, Saksan liittotasavallan ja Englannin historian opetuksen suuntaviivoja. Vertaileva tutkimus historiandidaktistakäytänteistä ja niiden teoria taustasta. Tampere 1987; Pilvi Torsti, Suomalaiset ja historia. Gaudeamus 2012; Anna Veijola, Historiatietoisuus, historiallinen ajattelu ja historian tekstitaidot. Uuden opetussuunnitelman tekstitaidot. Kasvatus ja Aika 2 (2016), 1–13 http://www.kasvatus-ja-aika.fi/dokument ... 162048.pdf (11.7.2017).
(29) Baumgärtner 2015, 31–35.
(30) Baumgärtner 2015, 34.

Veli-Matti Rautio

Numeron 1-2019 sisältö ja linkit HAiK:n Agricola-foorumilla ilmestyneisiin puheenvuoroihin

Haik
Viestit: 166
Liittynyt: 21.08.06 09:13

Onko kaupungin historia kaupunkihistoriaa?

23.09.19 12:36

Historiallisen Aikakauskirjan numeron 2/2019 teemana oli kaupunkihistoria. Johdantoluvussa Tanja Vahtikari, Matti O. Hannikainen ja Samu Nyström esittelivät modernin kaupunkihistorian linjoja. Pikakatsaus suomalaiseen tutkimustraditioon väheksyy melkoisesti menneiden sukupolvien tutkimuksia ja antaa siksi aihetta muutamaan kommenttiin. Väite kaupunkihistoriasta nuorena tutkimussuuntauksena herättää kysymään, eikö kaupungin historia ole kaupunkihistoriaa.

Artikkelissa mainitaan kaupunkien historioina vain 1700-luvulla laaditut, Turkua, Oulua ja Helsinkiä kokevat teokset. Ne olivat oikeastaan kaupunkeja ylisteleviä kuvauksia, jotka sisälsivät myös tietoja paikkakuntien menneisyydestä. Modernin historiantutkimuksen kanssa niillä ei ollut juuri tekemistä. Vasta 1800-luvun lopulla kaupunkien historiaa alettiin todella tutkia. Autonomian kauden kolme viimeistä vuosikymmentä tuottivat merkittäviä kaupunkien historioita, jotka loivat pohjan tieteelliselle kaupunkihistorialle. Ne viitoittivat myös suuntaa paikallishistorian tutkimukselle.

Vuonna 1889 alkoi ilmestyä Carl von Bonsdorffin Åbo stads historia på sjuttonde seklet, (1) joka herätti aikanaan huomiota myös Ruotsissa. Teos ei rajoitu pelkästään hallintohistoriaan tai kaupungistumiseen, vaan siinä käsitellään laajasti elinkeinoelämää ja yhteiskuntaluokkia. Sieltä löytyy muun muassa luku, jossa kerrotaan naisten yritystoiminnasta Turussa. Mainittakoon myös J. W. Ruuthin Porin, Viipurin ja Turun historiat sekä Väinö Voionmaan klassikon asemaan nostettu Tampereen historia. Voionmaa katsoi, että taloudelliset voimat vaikuttivat myös liikenneoloihin ja kaupankäyntiin. Väkiluvun voimakas kasvu muokkasi elämäntapaa ja toimintamalleja perin pohjin. Tampereen uusimmassa historiassa pääosassa olivat kansanjoukot ja laitokset, eivät johtavat persoonallisuudet. (2) Tutkimukset olivat yleensä tilaustöitä, mutta monet käsikirjoitukset kävivät läpi asiantuntijoiden tieteellisen arvioinnin ennen julkaisemista. Kun puhutaan suomalaisesta kaupunkihistoriasta, näitä tutkimuksia ei voi sivuuttaa. Ne Laura Kolbekin mainitsee kaupunkitutkimuksen traditiota käsittelevässä artikkelissaan. (3)

Kirjoittajat leimaavat jatkossa varhaiset kaupunkihistoriat paikallishistorian tutkimukseksi ja siirtyvät syyttämään Paikallishistoriallista Toimistoa (perustettu 1933) tutkimuksen kaavamaistamisesta. Tässä he vetoavat Pekka Ahtiaisen ja Jukka Tervosen (4) luomaan ajatusrakennelmaan siitä, että Toimisto pyrki ohjaus- ja neuvontatyössään standardointiin ja keskenään vertailukelpoisten teosten tuottamiseen, jotta paikallishistoriat voisivat toimia valtakunnan historian pohja-aineistona. Paikallishistoriallisella Toimistolla on laaja arkisto, johon kuuluu pöytäkirjojen ja kirjeenvaihdon ohella satoja eri tutkimushankkeita koskevia asiakirjoja ja tarkastuslausuntoja. Pöytäkirjoihin tai muistioihin ei ole kirjattu ainoatakaan keskustelua, jossa olisi kehitelty jonkinlaista tutkimuksen sisältökaavaa. Tekeillä olevassa tutkimuksessani en ole havainnut viitteitä tällaisen mallin olemassaolosta myöskään hankeaineistoissa, vaan jokaista tutkimushanketta käsiteltiin yksilöllisesti ja sivumääriä sekä rakenteita pohdittiin tapaus kerrallaan. Ainoat kaavat, joita arkistosta löytyy, koskevat työsopimuksia, aikatauluja ja palkkaehtoja. Työsopimuksiin liitettiin vuodesta 1949 alkaen yleisluontoinen luettelo lähdeaineistoista, joita tutkijoiden odotettiin soveltuvin osin käyttävän työssään. Valtaosa hankkeista koski maalaiskuntia.

Toimiston ohjaustyössä keskityttiin alkuvaiheessa vahvasti lähteiden tutkimiseen ja tulkintoihin. Jo 1940-luvulla alettiin kiinnittää huomiota tutkimuksen problematiikkaan ja rakenteisiin. Mainittakoon Pentti Renvallin vuonna 1945 julkaisema artikkeli ”Paikallishistorian tutkimus ja paikallishistorian esitys”, jossa hän nosti tutkimuksen kohteeksi maantieteellisen paikan sijaan alueella asuneen ja vaikuttaneen yhteisön. Eino Jutikkala esitteli brittiläistä paikallishistorian tutkimusta esitelmässään vuodelta 1958. Tässä yhteydessä hän nimenomaan korosti, että tavoitteena oli teosten erilaisuus, ei yhtäläisyys. (5) Historiahankkeita ja niiden dispositioluonnoksia ruodittiin myös yliopistossa professorien Eino Jutikkala, Armas Luukko ja Aimo Halila johtamissa seminaareissa. Keskusteluja paikallishistoriallisen tutkimuksen tehtävistä, rakenteista ja näkökulmista löytyy edelleen Toimiston seminaariraporteista. (6)

Lukijan silmissä monet paikallishistoriat vaikuttavat kaavamaisilta ja niiden dispositiot kuin samasta puusta veistetyiltä. Vaikutelmaa tehostaa vielä toteava ja puiseva otsikointi. Kysymys siitä, mistä tämä samankaltaisuus johtuu, vaatii vielä pohdiskelua. Kyse ei siis ollut tietoisesta ohjauksesta. Ei kuitenkaan ole vaikeaa olettaa kirjoittajien ottaneen mallia toistensa töistä, jos niitä oli julkisesti kiitelty. Jutikkalan edellä mainitun alustuksen jälkeen käydyssä keskustelussa maisteri Päiviö Tommila luetteli koko joukon syitä, miksi monet pitäjien historiat muistuttivat toisiaan. Syynä saattoi olla liian lyhyeksi puristettu työaika, kiire, tutkimuksen sivutoimisuus, välinpitämättömyys tai intressien ja tiedon puute. (7)

Aikakauskirjaan johdantoluvun kirjoittaneet tutkijat kiittävät aiheesta paikallishistoriallisen tutkimuksen tekijöitä ja töiden laadukkuutta, mutta palaavat sitten jälleen väitteeseen, että jokin kaava rajasi monia aiheita tutkimuksen ulkopuolelle. Väite tutkimusten sisältöä, problematiikkaa tai rakennetta koskevan ”kaavan” olemassa olosta ja käytöstä olisi syytä dokumentoida. Kuten jo aikaisemmin huomautin, kukaan ei ole kertonut, millainen tämä kaava oli sisällöltään, kuka sen laati, milloin se laadittiin ja miten sitä Paikallishistoriallisen Toimiston neuvontatyössä käytettiin. Toimiston arkistosta väitteelle ei löydy tukea.

Uudet näkökulmat ja kansainväliset virikkeet ovat tuoneet niin kaupunkihistorian kuin muunkin paikallishistorian tutkimukseen moninaisuutta ja erilaisuutta. Niin kuuluu ollakin. Tutkimus kehittyy ja muuttuu ajassa. Meidän aikamme ihmisiä kiinnostavat eri näkökulmat ja tutkimuskohteet kuin esi-isiämme, mutta oman tutkimusalan traditio on välttämätöntä tuntea, jotta teoksia voidaan arvottaa eettisesti kestävin perustein. Tutustuminen oman tutkimusalan traditioon on yleensä antoisa ja avartava kokemus.

Viitteet:
(1) Teos ilmestyi useiden vihkojen sarjana vuosina 1889–1894.
(2) Väinö Voionmaa, Tampereen kaupungin historia. Tuloksia ja kokemuksia. Historiallinen Aikakauskirja 9:5 (1911), 343–353.
(3) Laura Kolbe, Kaupunkitutkimuksen traditio. Jatkuvuuksia ja murroksia Suomessa ja Skandinaviassa. Teoksessa Lähteenmäki, Maria (toim.) Maa, seutu, kulmakunta. Näkökulmia aluehistorialliseen tutkimukseen. SKS 2009, 93–94.
(4) Pekka Ahtiainen & Jukka Tervonen, Paikallishistorian kaavan pitkä kaari. Ja tulevan akateemikon kriittinen katse. Teoksessa Pekka Ahtiainen & Jukka Tervonen & Kari Teräs (toim.) Kaikella on paikkansa. Uuden paikallishistorian suuntaviivoja. Vastapaino 2010, 27–90.
(5) Pentti Renvall, Paikallishistorian tutkimus ja paikallishistorian esitys. Turun Historiallinen yhdistys & Kustannus Oy Aura 1945, 204–228; Eino Jutikkala, Paikallishistorian tutkimuksesta Englannissa – ja Suomessa. Suomalainen Suomi 26:5 (1958), 334–337.
(6) Ks. esim. Antero Penttilä (toim.) Paikallishistoria tänään. Paikallishistoriallinen Toimisto & WSOY 1968; Toivo J. Paloposki & Antero Penttilä (toim.) Paikallishistoria ja historiantutkimus. Paikallishistoriallinen Toimisto 1970.
(7) Suomalainen Suomi 1958, 337.

Pirkko Leino-Kaukiainen

Numeron 3-2019 sisältö ja linkit HAiK:n Agricola-foorumilla ilmestyneisiin puheenvuoroihin

Haik
Viestit: 166
Liittynyt: 21.08.06 09:13

Vuorovaikuksia (Pääkirjoitus: HAik 4-2019)

02.12.19 16:22

Tätä kirjoitettaessa takana on viidennet valtakunnalliset Historiantutkimuksen päivät, joiden järjestämisessä kunnostautuivat Oulun yliopiston historian ja arkeologian oppiaineet yhteistyössä Suomen Historiallisen Seuran kanssa. Historiantutkimuksen päiviä on järjestetty vuodesta 2010, ja tämänvuotinen osanottajamäärä, 345, oli ennätyksellinen.

Kuten ennenkin, myös tämänkertaisten Historiantutkimuksen päivien aikana saattoi havaita, miten tärkeää on, että eri teemat ja tutkimusaiheet kohtaavat toisensa, ja että tämä tapahtuu yhteisellä kotimaisella foorumilla. Sessioissa, kahvitauoilla, oheistapahtumissa ja illanvietoissa oli paljon mahdollisuuksia vaihtaa kuulumisia, päivittää tietoja ja suunnitella tulevaa. Tätä kotimaisen tieteellisen yhteisöllisyyden iloa saadaan seuraavan kerran nauttia Tampereella vuonna 2021.
Historiantutkimuksen kenttä on niin laaja ja monet aiheet niin eriytyneitä, että moni tutkija solahtaa luontevasti oman tutkimusteemansa mukaisiin konferensseihin ja tutkijaverkostoihin, jotka ovat usein kansainvälisiä. Tällöin kokonaiskuva kotimaisesta tutkimustilanteesta voi hämärtyä.

Historiantutkimuksen päivillä on mahdollisuus edes yleisellä tasolla seurata historian kotimaisen kentän kirjoa. Samalla pääsee myös seuraamaan vetovastuussa olevan yliopiston miljöötä ja käytäntöjä. Toki kukin valitsee edelleen teematyöryhmiä oman mielenkiintonsa mukaan, mutta väistämättä syntyy myös rajat ylittäviä kohtaamisia, ja omaa tutkimusta on sanallistettava laajemmin kotimaiselle historioitsijoiden yleisölle.

Tämä on tärkeä osa kotimaista tieteellistä keskustelua, jonka merkitystä monet asiantuntijat ovat kuluneen vuoden aikana toistuvasti korostaneet. Kun suomalaiset ja Suomessa työskentelevät tutkijat pitävät yhteyttä sekä kotimaisissa että kansainvälisissä verkostoissa, tieto ja tulkinnat siirtyvät helpommin tieteen ja yhteiskunnallisen keskustelun rekistereistä toiseen. Tämä on niin tieteellisen kuin yleisemmänkin yhteiskunnallisen keskustelun etu.

Yritämme Historiallisessa Aikakauskirjassa tukea siirtymiä näiden eri rekisterien välillä. Osa suomalaisten historiantutkijoiden tuloksista julkaistaan luontevasti kotimaisilla foorumeilla, mutta moni kirjoittaa paljon tai ensisijaisesti englanniksi ja ulkomailla. Tavoitteena on, että mahdollisimman moni suomalaisen historiantutkijan kirjoittama tai kotimaisen yleisön kannalta kiinnostava, ulkomailla julkaistu teos saisi huomiota Historiallisessa Aikakauskirjassa.

Haasteena on, että sekä kotimaiset että ulkomaiset julkaisumäärät ovat kasvaneet nopeasti. Oma ongelmansa on, että ulkomaisissa aikakauslehdissä ilmestyy paljon suomalaisen historiantutkimuksen kannalta kiinnostavia, Suomen historiaa käsitteleviä artikkeleita, joiden soisi myös saavan paremmin huomiota. Ajoittain olemme keskustelleet, pitäisikö tietyn aiheen artikkeleista koota vielä erityisiä katsauksia. Pari vuotta sitten lanseerattu referoitu katsausartikkeli ja syväluotaukset pyrkivät tarjoamaan tilaa myös katsaustyyppisille teksteille tilanteessa, jossa kaikkea ei voida tuoda esiin kirja-arvioin.

Olemme toimituksessa keskustelleet myös siitä, että Historiallinen Aikakauskirja voisi mielellään laajentaa myös sähköistä julkaisutoimintaa. Verkkoalustalla olisi mahdollista nopeammin ja tiiviimmin tarjota tietoa ja arvioita esimerkiksi valmistuneista väitöskirjoista. Niistä julkaistiin 2010-luvun alussa Historiallisessa Aikakauskirjassa koosteet, mutta tällä hetkellä väitöksiä on niin paljon, että on vaikeaa keksiä sopivaa tapaa seurata niitä.

Jos vain resursseja riittää, Historiallinen Aikakauskirja pyrkii jatkossa kehittämään sähköisiä ratkaisujaan. Kuten tavallista, digiloikkien sijaan ja rinnalle tarvitaan usein myös digihiippailua, voisi sanoa diginakertelua; pieniä käytänteiden muutoksia, kun etsitään uusia toimintatapoja. Esimerkiksi keskustelupuheenvuoroja ja vastineita on alettu julkaista myös Agricolaverkossa, Historiallisen Aikakauskirjan osastolla, missä pääkirjoituksetkin ovat luettavissa. Olemme selvitelleet myös esimerkiksi podcast-mahdollisuuksia, mutta toistaiseksi resurssit ovat olleet haasteena. Kun nyt kuitenkin olemme saaneet lehden taittouudistuksen ja kotisivu-uudistuksen toteutettua, kiitos Suomen Tiedekustantajien Liiton apurahan, voisi seuraava askel luontevasti olla digitaalisten sisältöjen lisääminen.

Digitaalisten aineistojen kehittäminen vaatii silti myös sen miettimistä, miten sähköisesti julkaistut aineistot jatkossa tallennetaan. Näyttää siltä, että osa tähänastisistakin digitoiduista aineistoista joudutaan uusimaan tai tulevia tallennuspaikkoja pohtimaan. Selvästi on yhä matkaa pysyvään sähköiseen tallettamiseen, oli kyse sitten aiemmista digitoiduista vuosikerroista tai mahdollisista tulevista kotisivuista. Näin ainakin, jos pysyvyyttä ajattelee historioitsijan aikaperspektiivistä. Helppoa ei tosin ole paperisenkaan aineiston kanssa; parhaillaan meneillään oleva postilakko aiheuttaa omat hämminkinsä lehden kuljetukseen, joten avaamme sähköisen version kaikkien luettavaksi verkkoon.

Kotimaisen historiatieteen ajatusten vaihtoa jatketaan joka tapauksessa kirjallisessa muodossa myös tämän numeron sivuilla. Numeron teemana on tällä kertaa puistojen ja puutarhojen historia ja merkitys, jota toinen teemanumeron vierailevista päätoimittajista, apulaisprofessori Johanna Ilmakunnas, avaa johdantoartikkelissa. Toimitussihteerin tehtävistä vastaa FT Katariina Parhi, joka on FT Heidi Kurvisen sijaisena viimeksimainitun tutkimusvapaan ajan.

Historiallisen Aikakauskirjan ja sen toimituksen puolesta toivotan tämän numeron myötä oikein hyvää vuodenvaihdetta ja lähenevää 2020-lukua.

Anu Lahtinen
anu.z.lahtinen@helsinki.fi

Numeron 4-2019 sisältö ja linkit HAiK:n Agricola-foorumilla ilmestyneisiin puheenvuoroihin

Haik
Viestit: 166
Liittynyt: 21.08.06 09:13

Huizinga ja ”renessanssin probleemi

02.12.19 16:33

Keskeisenä hollantilaisen kulttuurihistorioitsija Johan Huizingan (1872–1945) nimen ja merkityksen korostajana oli Suomessa jo 1940-luvun alusta mentorini Eino E. Suolahti, ja Historiallisen Aikakauskirjan (3/2019) artikkelissa ”Sata vuotta Keskiajan syksyä”, kirjoittajina Sakari Ollitervo, Teemu Immonen, Marjo Kaartinen, Heli Rantala, Marika Räsänen ja Reima Välimäki, viitataan lukuisissa nooteissa minun muistelmiini hänestä. Miksi ei turkulainen kirjoittajakollektiivi ottanut yhteyttä minuun, joka olisin voinut tuoda joitakin lisiä asiaan? Joku selitti minulle, etteivät pääosin nuoret kirjoittajat ”olleet uskaltaneet”. Tämä on minulle käsittämätön näkemys, täytyyhän totuutta uskaltaa etsiä vaikka lohikäärmeen pesästä, voittaa (tässä tapauksessa aivan aiheeton) pelkonsa. Olen päinvastoin saanut kiitosta juuri nuorten auttamisesta ja rohkaisusta.

Omaa suhdettani Huizingaan voisi kuvata se, että mieleeni jäi koulun aamuhartauksista lehtori, sittemmin kouluneuvos Niilo Visapään aamunavaus. Visapää oli uskonnon ja kirkkohistorian opettaja, mutta täysin vailla uskonnollisuutta; hän selvisi aamurukouksista vain lukemalla jonkin psalmin tai puhumalla yleistä käytösasiaa. Ja eräänä aamuna hän puhui Keskiajan syksyn elämyksellisyydestä, sen on täytynyt olla vuonna 1952 tai myöhemmin, sillä teos ilmestyi suomennoksena vuonna 1951.

Sittemmin, ehkä 1970-luvulla, silmiini osui Suomalaisen Kirjakaupan vuosittaisessa alennusmyynnissä Huizingan koottujen teosten yhdeksän kauniin niteen laitos, joka maksoi vain 70 markkaa, niin että ostin sen. Hollannin lukeminen tosin on hankalaa ja työlästä, se menee jotenkin saksan avulla, mutta kirjoista voi hyötyä näinkin.

Viimeinen osa on tärkeä bibliografia- ja hakemistonide. Siitä selviää muun muassa, että Keskiajan syksy, joka ilmestyi vuonna 1919, painettiin uudestaan noin kerran vuosikymmenessä alkukielellä ainakin vielä vuonna 1950. Saksaksi se ilmestyi vuodesta 1924 monena painoksena, mutta vain kerran englanniksi (1924), ruotsiksi (1927), espanjaksi (1930), ranskaksi (1932), unkariksi (1937), italiaksi (1937) ja suomeksi (1951). Ei siis tanskaksi, puolaksi, venäjäksi, viroksi – eikä Yhdysvalloissa, missä se tiettävästi nyttemmin on saanut arvostusta.

Tässä herättää huomiota kaksi asiaa: anglosaksisen maailman vähäinen kiinnostus, ja meidän kannaltamme tärkeä varhainen ruotsinnos. Vastoin artikkelin kirjoittajien arviota Huizingan kirja kaiken todennäköisyyden mukaan levisi myös Suomeen ruotsinnoksena jo varhain, tietenkin suppeisiin piireihin.

Huizingan kirjan merkitys on olennaisesti sen renessanssikritiikki, sveitsiläisen Jacob Burckhardtin kuuluisan Italian renessanssia käsittelevän kirjan vastapaino. Siinä suhteessa se oli samalla linjalla kuin suomalainen professori Hjalmar Crohns ja ruotsalainen Johan Nordström, jotka näkivät ”renessanssin” vain italialaisena ilmiönä ja Burckhardtin korostaman individualismin kyseenalaisena konstruktiona. Huizinga lähti flaamilaisista, van Eyckistä ja muista, ja näiden sisäkuvista ja maisemista.

Yleisen historian professori Crohnsin Suomen Tiedeseuran vuoden 1922 vuosikirjassa julkaistun esitelmän ”Den vetenskapliga diskussionen om renässansbegreppet” ilmaisema kriitillinen kiinnostus ”renessanssia” kohtaan täytyy asettaa juuri Huizingan yhteyteen ja osoittamaan, että aihe kiinnosti laajasti. Kun Eino E. Suolahti sitten vuonna 1946 julkaisi esseekokoelmansa Renessanssia ja romantiikkaa, sekin alkaa juuri artikkelilla ”Renessanssin probleemi”, joka oli alun perin ilmestynyt edellisen vuoden syyskuussa samalla nimellä Uudessa Suomessa.

Huizinga, Crohns, Uppsalan Nordström ja muut edustivat oman aikansa suurta aatteellista murrosta maailmansotaa edeltäneen ajan optimismista sodan aikaiseen ja jälkeiseen maailmankuvan pessimistiseen murrokseen, niin kuin Spenglerkin. Crohnsista olen kirjoittanut teoksessani Suomalainen ja eurooppalainen menneisyys, Nordströmistä lyhyesti muistelmissani.

Eino E. Suolahti oli ryhtynyt tietoisesti kehittämään itsestään kirja-arvosteluilla ja esseillä kulttuurihistorioitsijaa. Termi kulttuurihistoria oli tavallaan uusi tässä mielessä, se oli meilläkin liiaksi kytkeytynyt Lamprechtiin tai, niin kuin Åbo Akademissa, kansatieteeseen, ja Suolahtikin kirjoitti aluksi myös sivistyshistoriasta. Kun hänestä vuoden 1947 lopussa tuli dosentti, aika vähäisillä meriiteillä mutta selvästikin meritoituakseen dosenttistipendiaatiksi Tukholmaan (1948–1949), hän pyrki ja nimitettiin nimenomaan kulttuurihistorian dosentiksi. ”Kulttuurihistorian dosentiksi” hän myös aivan varhain kaavaili minunkin tulevaisuuttani. Tähtäsinkin sitten pitkään, jo varsinaisena professorinakin, ”aate- ja oppihistoriaan” joka oli uppsalalainen ”kulttuurihistorian” nimike.

Aihepiiri oli koko ajan läsnä Suolahden monia vuosia johtamassa (Helsingin Yliopiston) yleisen historian proseminaarissa. ”Erasmus ja Luther” oli kestoteemoja.

Suolahti, jonka hyvin täydellinen biobibliografia sisältyy Klingen & Leikolan toimittamaan kokoelmaan Suolahden Esseitä oli aloittanut Huizinga-tuntijana jo vuonna 1941 Historiallisessa Aikakauskirjassa artikkelilla ”Keskiajan kuva Johan Huizingan näkemänä”. Vuonna 1943 seurasi kaksi artikkelia, joista toinen julkaistiin Aikakauskirjassa ja käsitteli Huizingan kirjaa Im Bann der Geschichte – Suolahti luki Huizingaa aina saksaksi. Aikakauskirjan artikkeli Huizingan Parergasta julkaistiin vuonna 1945. Vuonna 1946 ilmestyi ilmeisesti ruotsinnoksen pohjalta Huizingan Homo ludens -kirjan esittely.

Homo ludens -teoria ihmisestä ja kulttuurista eräänlaisena leikkinä lienee herättänyt aika lailla huomiota. Ainakin sen tunsi, ja sitä kritisoi, meidän suuri humanistimme Yrjö Hirn, joka ehdottomasti tulisi mainita tässä yhteydessä.

Kysymys ”renessanssin” olemuksesta ja merkityksestä on edelleen avoin. Ajatus ”kahdesta” eli italialaisesta ja flaamilaisesta ”renessanssista” ei ole juurtunut yleisesityksiin ja oppikirjoihin, joissa burckhardtilainen näkemys vallitsee. Se on individualismin korostuksessaan läheinen anglosaksiselle liberalismille ja siinä mielessä poliittinen.

Matti Klinge, professori emeritus.
Helsingin yliopisto

Kirjoitus ilmestyi HAikin numerossa 4-2019
Numeron 4-2019 sisältö HAik:n Agricola-foorumilla ilmestyneisiin puheenvuoroihin
Viimeksi muokannut Haik, 02.12.19 16:38. Yhteensä muokattu 1 kertaa.

Haik
Viestit: 166
Liittynyt: 21.08.06 09:13

Vastine Miikka Voutilaisen Nälkävuodet 1867–1868 -teoksen kritiikkiin

02.12.19 16:38

Vastine Miikka Voutilaisen Nälkävuodet 1867–1868 -teoksen ”Suomen voi ei kelpaa kuin kärrynvoiteeksi”- artikkelia koskevaan kritiikkiin

Miikka Voutilaisen Nälkävuodet 1867–1868 -teokseen kohdistuvan kritiikin (HAik 2/2019) mukaan vertailevan kansainvälisen kulman puute on jokaisen artikkelin heikkous ja näin ollen Petri Rekonen jättää huomiotta, että maatalouden rakenneongelmat ovat kliseeseen asti toistettu taustatarina, jonka tapaa niin 1300-luvun Englannin, 1800-luvun Irlannin, 1970-luvun Bangladeshin ja 2000-luvun Somalian nälänhätien yhteydessä. Kansainväliseen kirjallisuuteen perehtymällä olisi pystytty kuorimaan kerroksia nälänhätä-narratiivin yltä.

Voutilainen väittää edelleen, kuinka on esitetty, että suomalaiset maatalousjärjestöt käyttivät nälänhätää retoriikan vipuvartena ja kuvaavaa on, että vastaava maatalouden alikehittyneisyyden diskurssi esiintyi myös 1800-luvun Ruotsissa, siis ilman mitään vanhan maatalouden loppukriisiä.

Muutamia näkökohtia kritiikistä: Voutilaisen käsitys siitä, että kirjoittaja käsittelisi nälkävuosia jonkinlaisena perinteisen maatalouden loppukriisinä on väärä. Tällaista ”narratiivia” ei artikkelissa esitetä. Maatalous ei myöskään ole yliaikaisesti samanlaista eikä tapahdu samanlaisissa olosuhteissa. 1800-luvun suomalainen yhteiskunta ei ole rinnastettavissa 1300-luvun Englantiin, ei, vaikka kuinka narratiivia venyttäisi.
Myös Voutilaisen mainitsemat yhteydet Ruotsiin ja ”alikehittyneisyyden diskurssiin” ovat huteria. Tällaista kirjoittaja ei ole esittänyt, eikä sellaisesta ollut merkkejä ajan ruotsalaisessa keskustelussakaan. Pikemminkin diskurssit poikkesivat toisistaan monin eri tavoin ja se tuodaan myös artikkelissa esille. Osittain erot johtuvat siitä, että maatalouden rakenteet poikkesivat toisistaan. Suomessa esimerkiksi kaskeaminen oli vielä voimissaan, kun taas Ruotsissa metsäteollisuus oli ehtinyt vähentää kaskeamisen merkitystä. Myös maanviljelysteknologia oli edennyt jo teollisuuden asteelle. Ruotsissa maanviljelysjärjestöt olivat levinneet ympäri maata ja ne olivat talonpoikaisen rahvaan hallussa jo hyvissä ajoin 1820-luvulla. Vastaava kehityskulku alkoi Suomessa vasta 1860-luvun alussa, kun talonpojat saivat ruohonjuuritason maanviljelysjärjestöissä kommunikoida omalla kielellään.

Toisaalta valtarakenteet ja keskustelukulttuuri olivat erilaisia. Ruotsissa kokoontuivat valtiopäivät, joilla myös talollisilla oli oma edustaja ja sitä myöten tasaveroinen puhevalta. Suomessa ei säätyvaltiopäiviä ollut ennen vuotta 1863 ja mahdollisuus keskusteluun oli rajoittunutta. Suomessa poliittinen kulttuuri oli vielä 1850-luvullakin vahvasti suurtilalliseliitin hallussa, joka pyrki omien käsitystensä nojalla sanelemaan sitä, mikä olisi ”pienelle talonpojalle” sopivaa. Vielä 1840-luvun lopun ja 1850-luvun alun ruotsinkielisissä maanviljelyskokouksissa suurtilalliset (muita ei kokouksiin osallistunut) halusivat rahvaan pitäytyvän viljanviljelyksessä ja perinteisessä maanviljelystekniikassa. Kuvaavaa ilmapiirien eroille onkin, että kun Suomen Talousseuran ensimmäiseen maanviljelyskokoukseen 1847 osallistui ruotsalainen kokousvieras, hänen uudistushenkiset puheensa kuitattiin Suomen sopimattomana. Maatalouskeskustelun diskurssit Suomessa ja Ruotsissa eivät siis olleet samat.

Kuten artikkelissa esitetään, maatalouden kehityssuunnat valikoituivat Suomessa nälkävuosista riippumatta ja liittyivät kokonaan muihin prosesseihin. Muutos ei saanut alkuaan kriiseistä vaan oli luonteeltaan poliittinen. Se on ajoitettavissa vuoteen 1856, jolloin Talousseura julkaisi laajan uudistusohjelman, johon sisältyi muun muassa maataloushallinnon perustaminen. Alkoi panostus neuvontaan ja karjatalouteen. Tämä muutos oli käänteentekevä ja merkitsi enemmän kuin mikään nälkävuosien jälkeen tehty päätös, olkoonkin, ettei näiden muutosten hedelmiä ehditty ennen nälkävuosia juurikaan nähdä. Nälkävuosien kauhuja käytettiin sittemmin retorisena aseena, jonka avulla maataloushallintoon hankittiin lisää määrärahoja. Tämä on kuitenkin toinen asia eikä liity siihen, millä tavalla artikkelissani nälkävuosien syitä tulkitaan.

Petri Rekonen

Numeron 4-2019 sisältö ja linkit HAik:n keskustelufoorumilla ilmestyneisiin puheenvuoroihin

Palaa sivulle “Puheenvuoroja historiasta”