Haik
Viestit: 197
Liittynyt: 21.08.06 09:13

Anu Lahtinen: Tiedonhallintalain sudenkuopat

Hallituksen esitys tiedonhallintalaiksi on ällistyttänyt historia-alan ja lähialojen asiantuntijat. Keskusteluissa ovat toistuneet laatusanat ”järkyttävä”, ”kelvoton”, ”sekava”, ”keskeneräinen”, ”skandaalimainen”, ”loukkaava”. Vastaavia luonnehdintoja ovat esittäneet virallisissa lausunnoissaan jopa virastotason toimijat, jotka tavallisesti muotoilevat huomionsa varsin pidättyväisesti. Kansallisarkiston lausunnon tiivistelmä toteaa, että kyseessä on ”selvä epäluottamuksen osoitus arkistoinnista ja asiakirjahallinnosta Suomessa vastanneille tuhansille alan ammattilaisille”.

Asia on historia-alan kannalta poikkeuksellisen tärkeä, joten Historiallinen Aikakauskirja on koonnut vielä lehden painoon mennessä ilmestyneitä nostoja julkisista lausunnoista. Myös Agricolan humanistiverkko on koonnut ja julkaissut puheenvuoroja aiheesta.

Lakiesitys hylkää virastojen nykyisen velvollisuuden siirtää pysyvästi säilytettäviä aineistojaan tietyn määräajan jälkeen Kansallisarkistoon. Sen sijaan arkistoaineistojen pysyvä säilyttäminen hajautuisi eri toimijoille. Tämä merkitsee tiedontarpeiden kannalta suuria ongelmia, tiedon pirstaloitumista ja yhtenäisten käytäntöjen hajoamista.

Professorit Jari Ojala ja Kirsi Vainio-Korhonen, Kansallisarkiston neuvottelukunnan puheenjohtaja ja varapuheenjohtaja, ottivat asiaan kantaa jo aiemmin tänä vuonna Helsingin Sanomissa, jolloin he käsittelivät tietosuoja-asetuksen ja valmisteilla olleen tietohallintolain yhteisvaikutusta historiantutkimukseen:

Toukokuussa voimaan tuleva tietosuoja-asetus ja valmisteilla oleva tiedonhallintalaki ovat johtamassa siihen, että kukin viranomainen päättää itse, säilytetäänkö henkilötietoa sisältävää aineistoa pysyvästi. Tämä voi johtaa aineistojen tuhoamiseen varmuuden vuoksi, minkä seurauksena menetetään arvokasta, aikaamme koskevaa aineistoa. Pysyvästi arkistoitavien asiakirjojen sisältämien henkilötietojen laaja tuhoaminen ei ole tarpeen: tutkijoilla on kattavat eettiset säännöt henkilötietoa sisältävän aineiston käsittelystä, ja Kansallisarkistolla on hyvät käytänteet tällaisen aineiston arkistoinnista.

Syyskuussa 2018 Kirsi Vainio-Korhonen käsitteli asiaa uudelleen Turun yliopiston Suomen historian blogissa. Hän totesi, että suuria ongelmia liittyi laissa kaavailtuun uuteen päätoksentekoelimeen, Valtiovarainministeriön alaiseen tiedonhallintalautakuntaan, ja lain näkemyksiin siitä, mikä on kansalliseen kulttuuriperintöön lukeutuvaa asiakirja-aineistoa:

Esityksen perusteluissa lukee, miten lautakunta arkistoinnin toteuttajasta riippumattomana elimenä kykenee parhaiten arvioimaan, ”miltä osin arkistointiin liittyy uusia tietoaineistotarpeita palvelemaan kulttuuriperinnön säilyttämistä sekä tutkimustoimintaa”. Tutkimustoiminnan tarpeista nyt ja myös tulevaisuudessa on kuitenkin paras asiantuntemus kokeneilla tutkijoilla itsellään.

Kolmetoistajäseniseksi kaavaillun tiedonhallintalautakunnan kokoonpanossa tutkimuksen ääni kuuluisi kolmen lain vaatimuksissa maisteritasoisen (!) edustajan verran. Jos laki toteutuu, lautakunnalla olisi kuitenkin viimeinen sana siitä, mitä meidän ajastamme säilytettävästä tietoaineistosta arkistoidaan ja mikä osa hävitetään.

Lakiehdotuksessa ei myöskään tunneta arkistoalan totuttuja käsitteitä, mikä tekee siitä sekavan. Hyvin valmisteltua uudistusta sinänsä toivotaan ja ollaan valmiita yhdessä suunnittelemaan. Asiakirjahallinnan johtava asiantuntija, dosentti Pekka Henttonen toteaa omassa lausunnossaan yksiselitteisesti nykyehdotuksen puutteet:

Tällaisena lakiehdotus vaarantaa suomalaiset seulonta- ja arvonmäärityskäytännöt, jotka ovat olleet kansainvälisesti hyvin edistyksellisiä ja toimivia. Tällaisenaan lakiehdotus ei myöskään takaa riittäviä resursseja ja asiantuntemusta kulttuurihistoriallisesti merkittävän aineiston määrittelyyn. Siksi sitä ei pitäisi viedä tässä muodossa eteenpäin.
Henttosen näkemys vastaa monien muiden arkistoalan asiantuntijoiden mielipiteitä. Myös Kansallisarkisto toteaa, että lakiesitystä ei tule viedä eduskuntakäsittelyyn nykyisessä, pahasti keskeneräisessä muodossaan:

Lakiesitys on kaiken kaikkiaan hyvin keskeneräinen, monimutkainen, vaikeasti ymmärrettävä eikä se sisällä johdonmukaisia ja perusteltuja uudistuksia, joiden vaikutukset olisi luotettavasti arvioitu.

Esitys romuttaisi toimivan järjestelmän ja unohtaa pitkälti analogisen aineiston olemassa olon keskittyen vain sähköiseen toimintaympäristöön.

Määritelmien laaja muuttaminen, uuden hallinnollisen tason lisääminen, ohjauksen heikentyminen ja organisoinnin monimutkaistaminen tekevät esityksestä sellaisen, jota ei voi tällaisenaan hyväksyä. Se ei anna toimivia ratkaisuja hyviin tavoitteisiin eikä se tunnista toimintakulttuuriin perustuvia todellisia tarpeita tai hyviä toimintamalleja.

Mitä alan asiantuntijat sitten toivovat? Valmistelussa tulisi käydä aitoa vuoropuhelua siitä, mitä arkistotyö, aineistonhallinta ja tutkimustyö ovat ja millainen niiden tiedontarve on. Hyvät käytänteet ja Arkistolain keskeiset määräykset tulisi siirtää uuteen lakiin, ja Kansallisarkistolle tulee taata nykyinen ohjausrooli. Laki vaikuttaisi koko julkishallintoon, joten sen vaikutusarvio tulisi tehdä huolellisesti ja samalla tehdä kansainvälinen vertailu.

Kuten Ojala ja Vainio-Korhonen totesivat jo huhtikuussa 2018, tietoaineiston hyödyntäminen jää haaveeksi, jos eri viranomaistahot ovat ”kirjavilla tavoilla vastuussa tietohallinnon järjestä¬misestä ja tietojärjestelmien valinnasta. Erilaisten tietojärjestelmien määrä todennäköisesti kasvaa, ja rajapintojen rakentaminen käy entistäkin haastavammaksi. Näin ei saavuteta kaupallistettavuuden eikä tiedonvaihdon tavoitteita.”

Tiedonhallintaa koskevan lainsäädännön selkiyttäminen ja yhtenäistäminen on tarpeen, mutta tällöin on aidosti pohdittava toimivaa, asiantuntemukseen perustuvaa työnjakoa, kansalaisten tiedonsaantimahdollisuuksia ja tutkimuksen tarpeita.


***
Kirjoitus ilmestyi Historiallisen Aikakauskirjan numerossa 3-2018.

***
* Esitys tiedonhallintalaiksi herättää tyrmistynyttä vastarintaa (Agricolan tietosanomat 20.9.2018)

* Historioitsijat huolestuneita tiedonhallintalain ja tietosuoja-asetuksen seurauksista tutkimukselle (Agricolan tietosanomat 19.4.2018)
Viimeksi muokannut Haik, 02.12.18 20:27. Yhteensä muokattu 2 kertaa.

Haik
Viestit: 197
Liittynyt: 21.08.06 09:13

Finis Historiae?

Finis Historiae?

Suomalainen historiantutkija ja historian ystävä on tähän asti voinut olla ylpeä kotimaisesta arkistolaitoksesta. Monissa maissa julkishallinnon arkistot ovat kaoottiset tai hajallaan. Suomessa historian aineistosarjat ovat hyvin hoidetut, kattavat, luokitellut ja valvotut, sillä Kansallisarkisto on ohjannut niiden arkistointia.

Vaikka digitalisaatio on muuttanut aineistojen arkistointia, hallintaa ja tutkimusta, Kansallisarkiston asiantuntemus ja sen tieteelliset ja hallinnolliset yhteydet ovat ylivoimaisia. Pitkän aikavälin tarkastelussa on tärkeää, että lähdesarjat ovat pitkiä ja että niistä löytyy samantyyppistä tietoa eri vuosikymmeniltä, jopa vuosisadoilta.

Tyrmistys oli suuri, kun kesällä lausuntokierrokselle tuli lakiesitys, joka osoittaa massiivista tietämättömyyttä tai välinpitämättömyyttä tätä pitkäjänteistä työtä kohtaan.

Kyse on uudesta Tiedonhallintalaista, jonka pitäisi käytännössä korvata Arkistolaki. Lakiehdotus pyrkii selkiyttämään julkisuuslain, arkistolain ja tietohallintolain koukeroita. Tavoite on hyvä, mutta lakiesitys on kokonaisuutena sekava, aivan liian yksityiskohtainen ja täysin irrallaan arkisto- tai historia-alan todellisuudesta.

Tässä numerossa Historiallinen Aikakauskirja julkaisee pääpiirteissään Suomen Historiallisen Seuran lausunnon sekä lisäksi otteita Kansallisarkiston ja alan johtavien asiantuntijoiden kriittisistä puheenvuoroista. Lakiesitys saa täystyrmäyksen. Voi vain kysyä, miten ja miksi se on tässä muodossa päässyt lausuntokierrokselle asti.

Alan asiantuntijat ovat tarttuneen moniin puutteisiin. Kolme suurta uhkaa liittyy tiedonhallinnan laatuun, aineiston seulomiseen ja sen säilyttämiseen.

Tähän asti Suomessa on ollut keskitetty, toimiva arkistolaitos, ja Kansallisarkisto on antanut valtakunnalliset määräykset aineiston seulomisesta ja säilyttämisperiaatteista. Nyt ehdotetaan perustettavaksi tiedonhallintalautakunta, joka toimisi valtiovarainministeriön alaisuudessa. Lautakunta arvioisi, miltä osin tietoaineistoa tulisi säilyttää ”palvelemaan kulttuuriperinnön säilyttämistä sekä tutkimustoimintaa”.

Ehdotuksessa kuvataan tutkimuksen riittäviksi aineistoiksi viranomaisten tuottamat toimintakertomukset, tilastot ja selvitykset. Tulisi erikseen perustella, miksi sellainen tietoaineisto, josta on jo olemassa kokoavaa tilastollista tietoa, olisi välttämätöntä säilyttää kuvaamaan yhteiskunnan olosuhteita myöhemmälle ”tieteelliselle tai historialliselle tutkimukselle”.

Esitys osoittaa liikuttavaa luottamusta siihen, että historiaa voidaan tutkia viranomaisraporttien ja tilastojen perusteella ja että alkuperäisaineistot voidaan hävittää, jos ei lautakunta erikseen toisin päätä. Muutamia kertoja vuodessa kokoontuva lautakunta sivutoimisine sihteereineen siis seuloisi aineistot ja päättäisi tutkimuksen tulevaisuuden tarpeet – hoitaisi prosessin, johon nyt ovat osallistuneet lukemattomat asiantuntijat korjaten ja tarkentaen. Kansallisarkistolla on osaamista ja näyttöjä vastaavasta tehtävästä, ja sen roolia tulisi vahvistaa, ei syrjäyttää.

Jokainen voi tykönään miettiä, millaista olisi tutkia historiallis-yhteiskunnallista toimintaa pelkästään Suomen Virallisen Tilaston julkaisusarjojen tai vastaavien aineistojen valossa. Varsinkin mikrohistoria ja arjen historia olisivat häviäjiä, ja onhan muutenkin tiedossa, että tilastoissa on valtavasti tulkinnanvaraisuutta, joihin ei voi pureutua ilman tausta-aineistoja.

Lakiesityksen suhtautuminen tiedon tallettamiseen on käsittämätön. Siinä ehdotetaan, että tutkimushankkeissa syntyvää dataa säilytettäisiin jatkossa yliopistossa, jossa tutkimus on tehty, mikäli yliopiston tutkimuseettinen lautakunta näin päättää. Yliopistot eivät kuitenkaan ole varautuneet tehtävään, kaikki hankkeet eivät ankkuroidu itsestäänselvästi yhteen tai yhteenkään yliopistoon, ja tutkimuseettisen lautakunnan kapasiteetti on rajallinen. Tietoaineiston talletuksessa tulisi tukea luonnollisia, toimivia kansallisia organisaatioita (Tietoarkisto, Kielipankki, Avoimen Tieteen palvelut, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura) tai kansainvälisiä datapankkeja (CERN:in Zenodo, European Data Infrastructure EUDAT).

Edelleen voi todeta, että arkistoissa ja muistiorganisaatioissa on kohdistettu paljon huomiota niin sanottuun metatietoon ja kuvailutietoon. Arkistoaineisto tai data ei ole kovin käyttökelpoista, jos ei sen luonnetta ja sisältöä ole kuvattu talletusvaiheessa. Uudessa lakiehdotuksessa metadata ohitetaan. Kuntien ja tutkimuslaitosten aineistoja ei ylimalkaan oteta huomioon.

Kansallisarkiston lausunnon mukaan se ei ole ollut edustettuna valtiovarainministeriön asettamassa valmistelutyöryhmässä eikä sen kantoja ole otettu valmistelussa huomioon. Tämä selittänee sitä, että laki on täysin irrallaan historiantutkimuksen ja ylimalkaan asiakirjahallinnon todellisuudesta. Esitys ”museoisi” nykyiset arkistot ja muistiorganisaatiot ”vanhan” tiedon tallettajiksi, hajottaisi valtakunnalliset käytännöt sekä tiedon ja sen tallettamisen perusteet.

Lisäksi on todettava, että lakiesityksen maailmankuva vaikuttaa harmaalta ja historiattomalta. Se ei ymmärrä tutkimusmaailman, arkistomaailman ja historian ystävien tavattoman vaihtelevia tiedonintressejä tai tietoaineistojen luonnetta. Ehdotus elää jonkinlaisessa digitaalisen nykyhetken fantasiassa, jossa data on helpossa muodossa koottavissa, talletettavissa ja tulkittavissa. Kuka tahansa tutkija tai arkistolainen tietää, että näin ei ole.

Lakiesitys leikkaa (muka kokonaan digitaalisen) nykyajan ja lähihistorian irti (paperiseksi ajatellusta) menneisyydestä. Kuitenkin nykyhetki muuttuu historiaksi, joka ansaitsee tarkastelunsa. Miltä näyttää 2000-luvun alkupuoli, jos tutkijoilla on siitä käytettävissä vain tilastoselvityksiä, sirpaloitunutta ja sekavasti hallinnoitua aineistoa tai yliopistojen vaihtelevasti hallinnoimaa satunnaista hankedataa? Ainakaan aikakauden tiedonhallinta ei tule saamaan kiitosta.

Lakiesitys tiedonhallintalaiksi on kouluesimerkki siitä, että viime vuosina on lykätty, ja tulevina vuosina varmasti taas lykätään lausunnoille aivan puutteellisia lakiluonnoksia, jotka on tehty kiireellä ja kapeasta näkökulmasta. Esitykset saattavat mennä läpikin, jos ne eivät kohtaa vastarintaa tai jos asiantuntijat eivät ole kyllin valppaita ja äänekkäitä. Tiedonhallintalailla on kauaskantoisia seurauksia, joiden vaikuttavuutta ei ole arvioitu.

Kuten Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa taannoin todettiin, suuria uudistuksia viedään läpi ikään kuin olettaen, että kaikki muu pysyy yhteiskunnassa ennallaan. Kun tarpeeksi monta itseriittoista uudistusta on ilmassa yhtaikaa, syntyy korvaamatonta vahinkoa.

Tämän vuosituhannen alussa moni selkeä, perinteikäs, ymmärrettävä organisaatio on korvattu harmaalla, kapulakielisellä järjestelmällä. Kuvaavaa on, että lääninhallinto on siirtynyt hallintovirastoihin, joiden nimilyhenteet eivät tarkoita yhtään mitään. Jos Kansallisarkiston mandaatti hukataan määräaikaisten jäsenten sivutyönään pyörittämän, ministeriön varjossa toimivan tiedonhallintalautakunnan käsiin, ollaan taas revitty perinteikkäitä, historiallisia ja toimivia instituutioita.

Mitä seuraavaksi? Alituinen valppaus on välttämätöntä.

***

Tämänkertainen numero tarjoaa onneksi paljon muutakin kuin tietohallinnon kysymyksiä. Mari Välimäki analysoi 1600-luvun tunteiden osoittamista ja sitä, millaisia tekoja ja toimia pidettiin merkkinä kihlalupauksesta. Numerossa liikutaan ihmisoikeuksien ja poliittisen vastakkainasettelun kysymyksissä. Juhana Salojärvi käsittelee ihmisoikeusajattelua 1930-luvun Suomessa, Katariina Parhi taas sopeutumattomiksi luokiteltuja vankeja.

Mari Hatavara ja Kari Teräs analysoivat, millaisia kertomuksia Veikko Vennamosta kerrottiin. Aihe antaa mietittävää myös nykyisen populistisen politiikankerronnan näkökulmasta, samoin kuin Oula Silvennoisen ja Liisa Lalun syväluotaukset populismia ja radikaaleja tai totalitaarisia liikkeitä käsittelevistä teoksista. Anna Veijola ja Jukka Rantala puolestaan tutkivat nuorten näkemyksiä historian käytöstä ja merkityksestä. Heidi Kurvinen analysoi mediahistorian tutkimusta ja nostaa esiin toimijoiden merkityksen.

Lisäksi edellisten numeroiden artikkelit ovat herättäneet keskustelua kansallisen eheytymisen ja vuoden 1918 kysymyksistä ja edelleen historiallisesta fiktiosta. Samalla kun aikakauskirjan artikkelit pureutuvat ansiokkaasti menneisyyteen, ne linkittyvät länsimaiden nykyiseen henkiseen ja poliittiseen tilaan. Tässäkin asiassa on valppaus paikallaan.

Anu Lahtinen
Anu.z.lahtinen@helsinki.fi

* Numeron 3-2018 sisältö ja linkit HAiK:n Agricola-foorumilla ilmestyneisiin puheenvuoroihin.

***
Kirjoitus ilmestyi Historiallisen Aikakauskirjan numerossa 3-2018.
Viimeksi muokannut Haik, 30.09.18 12:25. Yhteensä muokattu 1 kertaa.

Haik
Viestit: 197
Liittynyt: 21.08.06 09:13

Vesa Vares: Humanistiprofeettaa luomassa

Vesa Vares: Humanistiprofeettaa luomassa

Jussi Ojajärvi kirjoitti Historiallisen Aikakauskirjan numerossa 2/2018 näkemyksensä Väinö Linnan Pohjantähti-trilogiasta kritisoiden muun muassa allekirjoittanutta. Teksti oli pääosin varsin asiallinen ja argumentoiva. [1]Hänen mukaansa Pohjantähteä pitäisi lukea nimenomaan kirjallisuutena ja, kuten hän ilmaisee, molempien osapuolten ”takaisin-inhimillistäjänä”. [2] Hän näkee myös paljon vaivaa kumotakseen argumentin, jonka mukaan trilogia loisi porvarillisesta osapuolesta yksipuolisia karikatyyrejä. [3] Lisäksi hänen mukaansa ei ole kovin oleellista, että trilogiassa on virheitä, oleellisempaa on ”Linnan realismin mieli”. [4]

”Takaisin-inhimillistäminen” on mielenkiintoinen, joskin hieman epäselvä termi. Se toteutuu valkoisen osapuolen osalta Ojajärven mielestä siinä, kuinka koskettavasti trilogiassa kuvataan paronin ja Töyryn isännän murhat. Tämä pitää varmasti osittain paikkansa. On kuitenkin enemmän kuin kyseenalaista, onko tämä lainkaan vasta-argumentti siihen kysymykseen, ovatko nämä hahmot karikatyyrejä vai eivät. Esimerkiksi paronista Ojajärvi ilmaisee tuekseen vain kovin epämääräisen arvelun ”ei häntä aikansa hahmona kai sinänsä hyljeksivästi väritetä”. [5]

Tämä on kaukana siitä vieraantuneen, itsepäisen ja itsekeskeisen hahmon kuvasta, joka paronista on ennen murhaa piirretty. Loppu on traaginen, mutta se tuskin muuttaa sitä, että niin hänet kuin toinen merkittävä valkoinen uhri, Töyry, esitetään valtaosin ikävinä, vaikkakaan ei demonisen pahoina ihmisinä.

Sitä paitsi, kuten Lea Toivola aikanaan analysoi, valkoiset kuolemat jäävät lukijalle paljon ulkokohtaisemmiksi, kuin sivulta katsotuiksi, kun sen sijaan etenkään Koskeloiden kohtaloihin lukija ei voi olla eläytymättä itsekin. [6]

Ojajärvi kysyy myös, eikö Lauri Salpakari kävisi ”asiallisesti kuvatusta” porvarihahmosta. [7] Kieltämättä hänet kuvataan jopa hyväntahtoiseksi. Tämä ei kuitenkaan muuta Salpakarista annettua kokonaiskuvaa, joka piirtyy ajan maskuliinisen kulttuurin silmissä hyvin vähän mairittelevaksi: etuoikeuksillaan elävä, heikkotahtoinen, naisen hyppyyteltävä henkilö, jolla ei riitä luonne eikä selkäranka.

Ojajärvi tuo silti esille näkökulman, joka on kiinnostava ja ehdottomasti oleellinen osa Linnan tulkitsemisessa. Olisi kuitenkin hyvä muistaa, että kritiikissä ”pohjantähteläisyyden” kuvan yksipuolisia piirteitä kohtaan ei ole kyse tuon kuvan hylkäämisestä kokonaan eikä kirjan luonteesta romaanina tai Linnasta henkilönä. Historioitsija tarkastelee Linnaa tämän oman ajan tuotteena, Linnan sanomaa tietyssä poliittisessa kontekstissa sekä hänen aikaansaamaansa vaikutusta. Pohjantähteläinen sisällissotakuva on tutkimuskohde, jota tulkitaan ja selitetään kuten historian muitakin ilmiöitä.

Historioitsija ei esimerkiksi voi sivuuttaa ”realismin mielellä” pohjantähteläisen kuvan epäedustavuuksia tai sitä tosiasiaa, että Linna ei tehnyt kuvaustaan vain fiktioksi. Mitä suuremmaksi menestys tuli, sitä enemmän hän ihastui asemaansa historian tulkitsijana. Ojajärvi toteaa tästä heitonomaisesti, että Linna otti historioitsijan viittaa, ”kun annettiin”. [8] Epäselväksi jää, kuka antoi. Eikä Linna tässä passiivinen ollut; hänellehän ei kelvannut taiteen akateemikon asema, mutta tieteen akateemikon kyllä.

Linnalla oli omat sympatiansa, jotka muovasivat pohjantähteläisyyden kuvaa, sillä ei hän missään tyhjiössä elänyt. Ne sympatiat liittyivät sekä vuoteen 1918 että kirjoittamisajankohtaan. Kuten Yrjö Varpion kirjoittamassa elämäkerrassa todetaan:
”Pohjantähti-trilogiasta eivät ajallisen välimatkan päästä arvioituna heijastukaan niinkään työväenluokan vähittäiset voitot vuosisadan alkupuoliskolla, vaan ennen kaikkea työväenluokan läpimurto suomalaiseen politiikkaan ja vaikutusvaltaan toisen maailmansodan jälkeen. Trilogian yhteiskuntanäkemyksessä on 1950- ja 1960-luvun henkeä. Ajan yhteiskunnallinen keskustelu oli johtamassa tilanteeseen, jossa työväestö, maalaisväestö ja kaupunkien keskiluokka integroitiin moderniksi Suomeksi. Täällä Pohjantähden alla oli tärkeä osa tätä keskustelua, josta poliitikot vetivät omat johtopäätöksensä 1960-luvun kuluessa.” [9]
Varpio vielä lisää, kuinka presidentti Kekkonen rakensi samaan aikaan sovintoa sosiaalidemokraattien kanssa, ja pari vuotta myöhemmin kommunistit hyväksyttiin hallitukseen. Ja Linnahan oli tässä vankka Kekkosen tukija.

Myöhemminkin Linna otti mielellään kantaa siihen, mitä historiassa oli tapahtunut ja miten sitä piti tulkita. Niin hän teki myös tapauksissa, joissa asettuminen jonkin tai jonkun puolelle oli ilmeistä. Näin oli esimerkiksi Linnan tukiessa Kekkosta tämän esitettyä YYA-sopimuksen 25-vuotisjuhlapuheessa näkemyksiä, joiden mukaan talvisota olisi voitu välttää. Linnan mielestä talvisota johtui ”vallanpitäjien taitamattomuudesta”, ja hän sysäsi vastuun ensi sijassa suomalaisille itselleen. [10]

Tähän kaikkeen Linnalla oli totta kai oikeus eikä se vähennä hänen arvoaan. Päinvastoin, tämän puolen unohtaminen ja yritys tehdä hänestä pelkästään kirjallinen humanistiprofeetta vähättelevät häntä eivätkä vastaa Linnan omia käsityksiä roolistaan, eivätkä hänen merkitystään. Hieman ihmetyttääkin, miksi monella on nyt niin suuri huoli siitä, että Linnalla ja Pohjantähden historiakuvalla on ollut poliittinen puolensa. Uhkaako tämä tieto jotenkin omaa maailmakuvaa?

Yllättävältä tuntuu myös se, että mielensäpahoittajat ovat usein nuorempaa polvea. Toki myötätuulella on houkuttelevaa ja helppoa purjehtia, mutta yleensä nuoruuden kai pitäisi haastaa hallitsevaa kertomusta. Ja sellainenhan Pohjantähti, jos mikä, on. Tältä taholta on silti saanut kuulla edustavansa muun muassa Linnan vastaista hyökkäystä, ”uuskonservatiivisia” pyrkimyksiä ja jopa Linnan leimaamista valehtelijaksi. [11]

Lienee kuitenkin sallittua tehdä myös kriittisiä huomautuksia. Etenkin silloin, kun Pohjantähden kaltaisen, täysin hallitsevan kertomuksen antaman kuvan pohjana on esimerkiksi ilmiöitä, jotka edustavat pätevien historiatutkijoiden mukaan ajan todellisuudesta yhtä prosenttia (torpparien osuus punaisten armeijasta) ja nollaa prosenttia (pappiloiden torppareiltaan palauttamat alueet)?

Näissähän ei ole kyse siitä, että kuurnittaisiin pieniä detaljeja, tai, kuten Ojajärvi asian ilmaisee, ”pintapuolisen todellisuuden tavallisimpia tapauksia”, [12] vaan tarkastellaan Pohjantähden kertomuksen ja sen luoman historiakuvan peruskiviä. Ymmärrän toki tässäkin kirjallisuuden tutkijan logiikan, mutta historioitsija tarkastelee toisenlaisia näkökulmia.

VTT Vesa Vares on poliittisen historian professori Turun yliopistossa. Sähköposti: vesa.vares@utu.fi.

[1] Tosin hänkin välillä korvaa argumentit leimoilla, esimerkiksi esittäessään allekirjoittaneen Kanava-artikkelista oudon ja perustelemattoman heiton Esko Salmisen kirjan suuntaan (Ojajärvi 2018, 197).
[2] Jussi Ojajärvi, Alussa oli ristiriidat. Väinö Linna sisällissodan käsittelijänä. Historiallinen Aikakauskirja 2 (2018), 197–206.
[3] Ojajärvi 2018, 201.
[4] Ojajärvi 2018, 202, 203.
[5] Ojajärvi 2018, 201.
[6] Lea Toivola, Linna ja valkoinen terrori. Kanava 7/1995, 18–20.
[7] Ojajärvi 2018, 201.
[8] Ojajärvi 2018, 203.
[9] Yrjö Varpio, Väinö Linnan elämä. WSOY 2006, 471. Lihavointi kirjoittajan.
[10] Varpio 2006, 600, 601.
[11] Jussi Jalonen, Facebook 9.4.2018, tulostettu 31.7.2018.
[12] Ojajärvi 2018, 203.

***
Kirjoitus ilmestyi Historiallisen Aikakauskirjan numerossa 3-2018.
* Numeron 3-2018 sisältö ja linkit HAiK:n Agricola-foorumilla ilmestyneisiin puheenvuoroihin.
Viimeksi muokannut Haik, 03.12.18 14:46. Yhteensä muokattu 2 kertaa.

Haik
Viestit: 197
Liittynyt: 21.08.06 09:13

Riitta Mäkinen: Eheytysmisnarratiivi ja Maalaisliitto

Riitta Mäkinen: Eheytysmisnarratiivi ja Maalaisliitto

Ville Okkosen ja Ville Laamasen artikkeli Kansalaisuus, politiikka ja laillisuus Mäntäsälän kapinan jälkeen (HAik 1/2018) sisälsi ”eheytymisnarratiivia” käsitellessään yllättävän väitteen. Sen mukaan Maalaisliitto kyseenalaisti aktiivisesti ja aloitteellisesti Suomen suurimman puolueen eli Sosialidemokraattisen puolueen laillisen aseman vuosina 1933–1934. [1]

Päätelmä on tehty yhdistyslakia koskevasta maalaisliittolaisesta aloitteesta syksyltä 1933 ja sen myöhemmästä kertaamisesta eduskuntakeskustelussa. Lisävahvistusta on saatu siitä, että lopullisessa äänestyksessä aloitetta tukivat Kokoomus ja IKL. Lisäksi kirjoittajat olivat löytäneet epäkorrekteja lauseita, kuten ”väärä kansainvälinen kuona” ja ”sosiaalidemokratia päämäärässään hylkää demokratian”. 1960-luvulla Edwin Linkomies muisteli, että ”kyseinen aloite olisi tosiasiassa tietänyt sosialidemokraattisen puolueen lakkauttamista”.

Kirjoittajat hämmästelevät artikkelissaan sitä, etteivät tutkijat ole aiemmin kiinnittäneet huomiota siihen, kuinka vielä keväällä 1934 kolme eduskuntaryhmää oli valmiina puuttumaan suomalaisen demokratian perusteisiin. Syyksi kirjoittajat arvelevat, ettei SDP:tä mainita aloitteessa nimeltä. Vertaisarvioijat ja arvovaltainen kommentoijajoukko näyttävät hyväksyneen argumentoinnin.

Väite poikkesi niin paljon omasta tietämyksestäni, että etsiydyin alkuperäislähteille. Saman ajan lehtiä ja valtiopäiväasiakirjoja olen muutenkin käyttänyt, sillä kirjoitan elämäkertaa Sigurd Mattssonista, joka ministerinä ja maaherrana joutui omakohtaisesti kokemaan demokratian kriisin.

Tarkistustenkaan jälkeen en mitenkään voi yhtyä Okkosen ja Laamasen päätelmiin. Toki SDP oli Maalaisliitolle vastustaja ja sen kansainvälisiin kytkentöihin suhtauduttiin epäillen, mutta legitimiteettiä ei pyritty kieltämään. Edes liian varhaiseksi arvioidusta eheytymisnarratiivista en ole samaa mieltä kirjoittajien kanssa. Tulkitsen prosessin pikemminkin pohjustukseksi Maalaisliiton lähemmälle yhteistyölle sosialidemokraattien kanssa.

Aloite
Kyseinen lakialoite 2.9.1933 esitti uutta sisältöä ja muotoilua yhdistyslain neljänteen pykälään, jossa ennestään kiellettiin ulkomaalaisten kuuluminen valtiollisiin yhdistyksiin. Aloitteen, jonka numeroksi tuli 16, oli allekirjoittanut 45 Maalaisliiton 53-henkisestä eduskuntaryhmästä, ensimmäisenä pappisedustaja Jussi Annala. [2]
Yhdistystä tai yhteenliittymää, jonka tarkoituksiin kuuluu valtiollisiin asioihin
vaikuttaminen, älköön niin muodostettako tai älköönkä sen toimintaa niin järjestettäkö, että se päämääriensä, sääntöjensä, toimintaohjeittensa, hyväksymiensä päätöslauselmien, ulkonaisten tunnusmerkkiensä tai muiden siihen verrattavien seikkojen puolesta voidaan katsoa olevan riippuvaisuussuhteissa jonkin ulkomailla esiintyvän valtiollisen järjestön, yhteenliittymän, tai suunnan kanssa taikka sellaisen välittömän vaikutuksen alaisena.
Aloitteen perusteluissa todetaan:
On ollut helppo havaita, että se levottomuus, joka viime aikojen valtiollisessa elämässämme on esiintynyt, ja se suoranainen uhka, joka on kohdistettu valtiovaltaa vastaan, on läheisessä yhteydessä sen seikan kanssa, että ulkolaiset valtiolliset suuntautumiset ovat täällä saaneet kannattajia, jotka enemmän tai vähemmän orjallisesti koettavat meidän oloissamme toteuttaa niitä oppeja ja suunnitelmia, jotka ovat joko päässeet voitolle joissain vieraissa maissa tai joiden hyväksi joissakin vieraissa maissa toimitaan.
Perusteluissa selitetään vielä, ettei kansainvälisyyttä sinänsä haluta tuomita, mutta ”valtioelämässä on torjuttava ulkomailla toisissa olosuhteissa syntyneiden valtiollisten oppien ja liikehtimisten maahantuonti” ja perätään ”päättäväisyyttä” suhteessa puheena oleviin liikkeisiin.

IKL puolestaan teki pari viikkoa myöhemmin oman aloitteensa 4. pykälästä, sen ensimmäinen allekirjoittaja oli myös Annala, etunimeltään Vilho. Aloite nro 17 vaati Sosialidemokraattisen puolueen hajottamista ja lehtien lakkauttamista. [3] Okkosen ja Laamasen mukaan (viite 45) molempien aloitteiden oleellinen sisältö oli sama. Tämä on kuitenkin heidän tulkintansa, ehkä johdettu niin, että kielteinen suhtautuminen puolueen keskustelunalaiseen ulkomaiseen lojaliteettiin olisi samalla tarkoittanut pyrkimystä kieltää koko puolue.

Aloitteen juuria

Toisten puolueiden lainmukaisuuden kyseenalaistaminen ei ollut uusi idea. Sivuutetaan äärivasemmiston kieltäminen ja aloitetaan huhtikuulta 1933, Okkosen ja Laamasenkin mainitsemista välikysymyksistä. Kokoomus kiinnitti huomiota SDP:n ”kansainväliseen riippuvaisuussuhteeseen” sekä päämäärään, jonka katsoi olevan ”voimassaolevan yhteiskuntajärjestyksen kumoaminen ja sosialistisen yhteiskunnan luominen”. Vastavetona SDP:n eduskuntaryhmä teki välikysymyksen Kokoomuksesta, joka ”on joko välittömästi tai välillisesti tukenut ja edelleen tukee valtiojärjestyksen vastaista toimintaa”. [4]

Välikysymyksiä ei ehditty käsitellä ennen valtiopäivien 1932 päättämistä ja uusi vaaleja, mutta teemat tulivat keskusteluun, kun toukokuussa 1933 kolmannessa käsittelyssä oli yhdistyslain muuttaminen. Useampi puhuja joutui erimielisyyksiin puhemies Kyösti Kallion kanssa, joka koetti rajata keskustelun käsiteltävänä oleviin pykäliin. Toisessa käsittelyssä edustaja Antti Tulenheimo (kok) oli esittänyt neljännelle pykälälle vasemmistoon suuntautuvaa lisäystä, jonka mukaan yhdistystä ei saa muodostaa niin, että ”sen kokonaan tai osittain on noudatettava maan ulkopuolella olevien järjestöjen päätöksiä tahi että sen jäsenet sitoutuvat ehdottomaan kuuliaisuusvelvollisuuteen.” Edustaja Juho Koivisto (ml) käänsi näkökulman: Lisäys olisi suotava, olihan aivan viime vuorokausinakin heil-huudoin kohoteltu käsiä hakaristilipuille. [5]

Velloneessa keskustelussa sisäministeri Yrjö Puhakka (kok) jätti sosialidemokraateille kuin haasteeksi, ”että puolue itse täsmällisesti määrittelee suhteensa” kansainvälisiin elimiin. K. A. Lohi (ml) mm. valitti, että lainkunnioitusta vaativia kansalaisia leimataan melkeinpä punikeiksi: ”Onko lain kunnioituksen teroittaminen väärää sen takia, jos sosialistitkin sitä teroittavat.” Väinö Voionmaa (sd) puolusti perusteellisesti puolueensa aateperintöä sisäministerin ”erinomaisen raskaita syytöksiä” vastaan. Yhdistyslain muutokset äänestettiin yli vaalien. [6]

Seurauksena riippuvuuskeskustelusta, jota muutenkin käytiin, hallitus asetti SDP:n säännöt lainoppineiden tutkittavaksi. Ne läpäisivät tarkastuksen. Juristiprofessori R. A. Wrede arvioi Hufvudstadsbladetissa lakkautusajatusta ja torjui sen selkeästi. Suomenmaa suomensi tekstin ”Muut lehdet” -osastoonsa. [7] Maalaisliiton suhdetta SDP:n legitimiteettiin kuvasi ja muotoili myös Kyösti Kallio touko-kesäkuun taitteen puoluekokouksessa:
Nyt näyttää astuvan etualalle meilläkin taistelu kansainvälistä sosialismia vastaan, jonka opit ovat monessa suhteessa vastakkaiset toisille puolueille, mutta joka luonteeltaan on käytännössä ainakin viime aikoina osoittautunut täysin parlamenttaariseksi, joten sen olemassaoloa ei mikään puolue eikä hallitus asettanut kyseenalaiseksi, vaan on taistelua sitä vastaan käyty parlamenttaarisin keinoin jo vuosikymmeniä. Sosialismin emämaassa Saksassa on se nyt lyöty alas diktatuurisin keinoin ja tämä näyttää nyt antaneen intoa meillä tavoitella samaa. Maalaisliitto on koko olemassaolonsa ajan puolestaan taistellut marxilaisuutta vastaan ja meidän mielestämme ovat marxilaisagitaattorit tunnottoman kiihotuksensa kautta aiheuttaneet osaltaan myös sen onnettomuuden, jonka saimme 16 v. sitten kokea. Mutta silloin kun työväenliike työskentelee parlamenttaarisin keinoin yhteiskunnallisten käsitystensä puolesta, niin jos me sen oikeutuksen yritämme heiltä kieltää, niin silloin emme tunne historiaa, emmekä sen kulkua. Mutta tämän ymmärtäminen ei merkitse meidän puoleltamme heidän perusoppiensa ymmärtämistä eikä hyväksymistä. [8]
Okkosen ja Laamasen päätelmä Maalaisliiton pyrkimyksistä joutuu kyseenalaiseksi jo tällä lainauksella, mutta jatketaan tarkastelua.

Maalaisliiton vaaliohjelmassa heinäkuun 1933 eduskuntavaaleja varten torjuttiin sosialismin perusoppi, tuotantovälineiden yhteiskunnallistuttaminen sekä ”oloihimme soveltumaton kansainvälisyys”. Uutena uhkana nähtiin, kuinka ”oikeistolaiset väkivaltaliikkeet, ulkomaisista esimerkeistä innottuneina, kokoavat voimiaan lyödäkseen maahan kansanvaltaisen yhteiskuntajärjestyksemme.” [9]Terävä vaalikirjoittelu Maalaisliiton lyhytikäisessä pääkaupunkilehdessä Suomenmaassa kohdistui ensisijaisesti oikeistoon, muun muassa näyttein IKL:n yhteyksistä Saksan ja Italian aateveljiin. Osansa saivat tietysti sosialidemokraatitkin.

Toukokuun lopussa oli myös SDP:n puoluekokous. Siellä korostettiin puolueen kotimaista lojaaliutta Väinö Tannerin hengessä. Puoluekokouksen liputus aiheutti Tampereella selkkauksen, mikä johti siihen, että hämäläiset oikeistopiirit pyrkivät mielenilmauksin erottamaan maaherra Sigurd Mattssonin (ml), joka oli tukenut liputusoikeutta. [10]

Eduskuntavaaleissa SDP sai selvän voiton ja määrävähemmistön. Maalaisliitto ja varsinkin Kokoomus menettivät ja Isänmaallinen kansanliike ilmaantui parlamenttiin. Jo ennen vaaleja oli kuultu alustavia ehdotuksia ”työläisten ja talonpoikien” yhteishallituksesta, jollaiset oli muodostettu Ruotsissa ja Tanskassa. Ajatus, jolle niin sanottu laillisuusrintama oli jo luonut perustaa, pulpahteli edelleen, mutta esimerkiksi Väinö Tanner piti sitä ennenaikaisena. [11]

Puoluekeskustelua moneen kertaan

Uusi eduskunta aloitti työnsä syyskuun alussa ja Jussi Annala teki aloitteensa saman tien. Lakialoitteet nro 16 ja 17 tulivat lähetekeskusteluun 20.9.1933. Annala ei alkupuheenvuorossaan nimennyt muita poliittisia ryhmittymiä kuin kommunistit, mutta kuvaillessaan ”eräiden valtiollisten suuntausten” kannatusta hän käytti kahdesti sanoja ”viime vuosina”, viitaten siis oikeistoradikalismiin. Sisäministeri Puhakka (kok) puolestaan muistutti jo aiemmin huomauttaneensa, että:
valtiollisessa elämässä toimivat järjestöt eivät saa olla ulkomaisen johdon alaisia eikä siitä
riippuvaisia. […] Sanotun periaatteen toteuttamiseksi on nyt tehty lakialoitteet n:ot 16 ja 17, joista edelliseen nähdäkseni on antanut aiheen ensi sijassa isänmaallisen kansanliikkeen nimellä toimiva järjestö, jälkimmäisen ollessa tähdätty etupäässä sosialidemokraattista puoluetta vastaan.
Samalla Puhakka totesi, että SDP on jo selittänyt (puoluekokouksessaan) eräät ohjelmansa epäselvät ja tulkinnanvaraiset kohdat. Hän ei myöskään kannattanut aloitteen 16 tapaa ratkaista kansanliikkeen ongelmaa. [12]

SDP:n puoluesihteeri K. H. Wiikin puheenvuoro vastaa osittain näkemystä, jonka Okkonen ja Laamanen esittivät. Kriittinen Wiik nimittäin laski, että ”arvattavasti tällä aloitteella on tarkoitettu myöskin Sosialidemokraattisen puolueen lakkauttamista.” Hän ei kuitenkaan ollut asiasta varma, vaan täydensi: ”Ainakaan aloitteen tekijät tuskin ovat voineet olla ottamatta huomioon tällaista mahdollisuutta.” Wiik huomautti, että pykälä kieltäisi myös muun muassa Parlamenttien välisen liiton Suomen osaston ja maalasi uhkakuvan, jossa maalaisliittolaiset ja sosialidemokraatit lopulta kohtaisivat toisensa maanalaisuudessa. ”Luultavasti ei näitä seikkoja ole tarkemmin harkittu, kun tämä eduskuntaesitys laadittiin.” Edustaja Kares (IKL) puolestaan totesi, että ”aloitteen tekijällä on erinomaisen lämmin halu käydä isänmaallisen kansanliikkeen kimppuun”. Kukaan ei siis tässä keskustelussa tulkinnut maalaisliiton aloitetta nimenomaan sosialidemokraatteja vastaan suunnatuksi. Näin kuitenkin nähtiin SDP:n eduskuntaryhmän toimintakertomuksessa vuonna 1935, Wiikin epäilyt kiinni naulaten, ehkä Wiikin kirjoittamanakin. [13]

Pian tuli ainoaan käsittelyyn lepäämässä ollut yhdistyslaki. Se hylättiin melko täpärästi, SDP:n pyrkimyksen mukaisesti. Seuraavan kerran yhdistysaihe oli esillä marraskuussa, kun Maalaisliitosta tehtiin kirjallinen kysymys, jonka kohteena oli IKL. [14] Teema jatkui helmikuussa 1934, kun päästiin hallituksen kertomukseen vuodesta 1932. Koska vuoteen osui Mäntsälän kapina, käsittelystä tuli pitkä ja monipolvinen, kuten edellisetkin kirjoittajat kuvaavat. Erityisesti käsiteltiin IKL:n luonnetta. Tässä yhteydessä K. A. Lohi (ml) toisti aloitteen 16 tekstin toivoen siitä pontta. Samalla hän moitti ulkoparlamentaarisia voimia ja IKL:n pyrkimystä lopettaa puolueet:
Kun kommunistit oli saatu nujerretuiksi […] tunnuslauseeksi otettiin, puolueet on nyt saatava hävitetyiksi. […] Meidänhän täytyy jokaisen ymmärtää, että tämän vaatimuksen toteuttaminen kansanvaltaisessa yhteiskunnassa on sula mahdottomuus. Tämän toteuttamiseen ei ole mitään muuta tietä kuin yhden puolueen diktatuuri.

Tällaisia diktatuureja olivat Lohen mukaan Venäjä, Italia ja Saksa. Monipuoluejärjestelmän perusteita Lohi selvensi todeten muun muassa seuraavasti:
Ja onhan ymmärrettävää, että tässä ei voida käyttää – niin väärää ja kirottua kun sanotaankin kaikkien luokkapuolueiden olevan – sitä tosiasiaa, että ne ihmiset, jotka elävät samanlaisissa olosuhteissa, joilla kenkä puristaa aivan samasta paikasta, joilla on samat pyrkimykset ja samat toiveet, että valtiovallan kautta yritettäisiin niitä esteitä poistaa, jotka ovat heidän elämänonnensa tiellä. [15]
Kun K. A. Lohi luonnehti luokkapuolueita monikossa, hän ei voinut tarkoittaa muuta kuin työväen- ja maalaispuolueiden rinnakkaisuutta eikä näin ollen voinut samalla yrittää lopettaa toista.

Keskustelun kuluessa maalaisliittolaiset nostivat vielä esimerkkinä IKL:n yhtymisen Saksan kantaan voitullikiistassa. Kaiken kaikkiaan, he näkivät paheksutun kansainvälisyyden nimenomaan äärioikeistossa. Itsensä maalaisliittolaiset kokivat kansallisiksi ja korostivat asiaa. Mahdollisesti puheenvuorot ajateltiin samalla varoituksina tai kehotuksina sosialidemokraateille, näin on pääteltävä ainakin Jussi Annalan osalta. Myös maltillinen kokoomuslainen Pekka Pennanen käsitti riippuvuuskiellon kehoitukseksi: Järjestö, joka katsoo säännöksen sopivan itseensä, ryhtyköön kiireenvilkkaa korjaamaan toimintatapaansa ja ohjeitaan. [16]

Kansainvälisyyden ongelma ja vuorottainen uhriutuminen

Hylätyt yhdistyslain uudistukset hallitus valmisteli uudestaan ja samalla käsiteltiin 4. pykälää koskevat aloitteet. Niiden toinen käsittely käytiin 13.3.1934. [17]

Kuva 1. Puolueiden rooli ja niiden yhteydet ulkomaille olivat vuoden 1934 keskustelunaiheita. Uutiset on poimittu toimittaja Urho Kittilän leikekokoelmasta, Koski Tl.

Nyt oli edustaja Sventorzetski valmistellut Maalaisliitolle yllätyksen. Peittelemättömän vahingoniloisesti hän esitteli sen kytkennät maalaispuolueiden Vihreään internationaaliin. Edustaja Tuomivaara (ikl, ent. ml) piti puheenvuoroa yrityksenä siirtää huomio pois sosialistisesta internationaalista ja vakuutti oman puolueensa olevan kemiallisen puhdas suhteista kansainvälisiin järjestöihin. Väinö Voionmaa (sd) torjui jälleen vakavamielisen perusteellisesti puolueensa riippuvuussuhteen Internationaalista .[18] Maalaisliittolaiset Annala ja Heiskanen saivat vakuuttaa, ettei Vihreällä internationaalilla ollut jäseniä velvoittavia pykäliä. Huomionarvoista on, että kaikki asiaa käsitelleet halusivat torjua epäilyt puolueensa vääränlaisesta kansainvälisyydestä. V. A. Heiskanen vielä esitteli SDP:n asiakirjojen Internationaali-mainintoja, mutta tunnusti, että viimeisessä puoluekokouksessa, tosin ehkä painostuksenkin vuoksi, oli tehty päätös, joka ”ei ole enää niin kansainvälisiä toimintatapoja ihannoiva kuin aikaisempien kokousten päätökset. Ja jos kehitystä siihen suuntaan jatkuvasti tulee olemaan, niin siitähän ei ole muuta kuin hyvää sanottavaa.” Samassa yhteydessä lausuttu Heiskasen kuona-lause kuuluu kokonaisuudessaan:
Minun nähdäkseni meillä maalaisliittolaisilla on se toivo ja halu, että suomalainen
yhdistyselämä saadaan puhdistetuksi, jotta siitä väärä kansainvälinen kuona lähtisi pois ja tämä yhdistyselämä suunnattaisiin – aina vasemmalta oikealle saakka – noudattamaan suomalaisia, kansallisia isänmaallisia ohjeita. [19]
Muotoilu ei vastaa nykyistä sanankäyttöä, mutta professori ei suinkaan halunnut torjua kansainvälisiä yhteyksiä sinänsä, kehuipa puheenvuorossaan itse osallistuvansa voimakkaasti Kansainvälisen Geodeettisen Unionin toimintaan. Ja ”vasemmalta oikealle” vahvistaa, ettei hänkään ollut kieltämässä puoluetta.

Lopullinen asu neljännelle pykälälle hyväksyttiin lakivaliokunnan esityksen mukaisesti eli kansainvälisyyttä ei tullut mukaan. Miksi oikeisto kaikesta suukovusta huolimatta äänesti Maalaisliiton aloitteen puolesta sen jälkeen, kun oma esitys oli kaatunut. Muuhan olisi merkinnyt sitä, että olisi tunnustettu aloitteen kohdistuminen omaan ryhmittymään.

Eräiden käänteiden ja runsaan keskustelun jälkeen laadittiin vielä erillinen niin sanottu puserolaki, kieltämään poliittiset univormut, jollaiset IKL oli ottanut käyttöön. Puserolain ensimmäisen käsittelyn loppupuheenvuorossa edustaja Tapaninen (IKL) näki uhkien laajenevan samaan tyyliin kuin oli tehnyt K. H. Wiik varoitelleessaan maalaisliittolaisia yhteisestä maanalaisuudesta.
Luuletteko te, että kun ne mustat puserot saavat hävitetyiksi, he siihen tyytyvät. He ovat
olleet kiihtyneitä [20] vuoden 1918 jälkeen jo suojeluskuntapuvuista [...] saatte olla varmat siitä, että kiihtymys ei lakkaa, ennenkuin he saavat koko sen programmin toimeen, mikä heillä on. [21]
Kukin taho käytti vuorollaan retoriikassaan hiukan huumoria, mutta varsinkin uhkaa ja uhriutumista. Nykyään samantapaista politiikan ilmiötä kutsutaan tahalliseksi väärin ymmärtämiseksi. Uhriutumiskisaan osallistui myös nimimerkki Tompan Tuomo kirjoittaessaan SDP:n puoluekokouksen jälkeen, että työväenpuolue tahtoo hävittää talonpojan. [22] Uhkalauseesta ei kuitenkaan voi tehdä tieteellistä päätelmää SDP:n suhteesta talonpoikien legitimiteettiin. Myöskään vasemmiston paheksumiset ja pelot Maalaisliiton yhteyksistä oikeistoon ja oikeiston paheksumiset ja pelot yhteyksistä vasemmistoon eivät dokumentoi faktuaalisia yhteyksiä.

Pohdinta

Vakiintuneita historiakäsityksiä on hyvä tuulettaa. Uudet tulkinnat saisivat kuitenkin perustua huolelliseen kontekstin ja lähteiden lukemiseen.

Vielä Okkosen ja Laamasen argumenteista: Edwin Linkomiehen jälkiarvio? – Kannattaa käyttää lähdekritiikkiä. Aseveliakselin synnyttyä ja oikeistolaisten muistellessa Maalaisliitto sai ”toi kyllä heitti isomman kiven” -roolin. Linkomiehen muistelmissa on asiasta useita näytteitä. [23]Muita löytyy ainakin Yrjö Kokon Pessistä ja Illusiasta (!) (1944) ja muistivirheineen Matti Kuusen Ohituksia-kokoelmasta (1985). Toki perustavaa erihenkiyyttä oli ennestään. Tompan Tuomo, Urho Kittilä, joutui vuonna 1935 vankilaankin, kun Paavo Virkkunen (kok) nosti kanteen eräästä hänen pakinastaan.

Urho Kekkonen oli pamfletissaan Demokratian itsepuolustus suhtautunut kriittisesti sosialidemokratian perimmäisiin tavoitteisiin, jopa niin, että ”demokraattisen valtion on pakko itsesuojeluksekseen turvata tarpeen tullen valtio sosialidemokratian uhalta”. [24]Tämä oli teoriaa. Käytännön kieltämisyrityksen Kekkonen teki myöhemmin IKL:ä vastaan. Entä Kekkoselta muistiinmerkitty lause eduskuntaryhmän pöytäkirjassa: ”Sosialistit on pakotettava kansalliseen toimintaan, luopumaan kansainvälisyydestä.” Se kertasi monen jo lausumaa. Kansallisuuttaan SDP itsekin vakuutti. Vain internationalistiksi ja puolueensa marxilaiseksi omaksitunnoksi luonnehdittu K. H. Wiik [25] näki kansainvälisyyden hiukan toisin.

Lähteiden yhtään laajempi tutkiminen osoittaa, että Maalaisliitto ei tahtonut kieltää SDP:n legitimiteettiä, korkeintaan varmistaa, etteivät Internationaalin päätökset olisi kotimaista lainsäädäntöä vahvempia. Ensi sijassa aloite tehtiin Isänmaallista Kansanliikettä vastaan. Kuten kriitikot totesivat, lakipykälänä aloitteen teksti olisi kyllä ollut ongelmallinen. Miksi sellainen kuitenkin tehtiin?

Lähteet eivät vastaa suoraan, vaan joudutaan päättelyihin ja tulkintaan. Aivan välitön ärsyke pari viikkoa aiemmin ovat voineet olla IKL:n kunnianosoitukset Mussolinille ja Hitlerille . Aloitteella päästiin edustaja Koiviston keväisen puheenvuoron tapaan näpäyttämään itsevarmuutta uhkuvaa oikeistoa ”pata kattilaa soimaa, musta kylki kummallakin” -hengessä. Ja oikeiston kylki oli mustempi, sillä SDP:n kansainvälisistä kytkennöistä ei ollut haitallista näyttöä 15 vuoteen. Maalaisliittolaisia ärsytti oikeiston pyrkimys monopolisoida isänmaallisuus [26] – tämä on perimätietoani myös myöhemmiltä vuosikymmeniltä – ja erityisen ristiriitaiselta tuntui, että maalaisliittolaisia syytettiin epäisänmaallisuudesta ja punikkien myötäilystä samalla kun ihailtiin Saksan ja Italian oloja. Pohjalainen kirkkoherra Annala muistetaan oikeistomaalaisliittolaisena; hänellä saattoi olla tarvetta demonstroida silti selvää eroa IKL:n moniin virkaveljiin. Aloitteella Maalaisliitto sai myös korostettua kotoperäisyyttään, tosin operaatiossa taisi unohtua jo hiipumassa oleva Vihreä internationaali. Mahdollisesti ajateltiin, että SDP:n kotimaisuuden vahvistuminen helpottaa yhteistyötä jatkossa.

Jos halutaan etsiä jotain Maalaisliittoa kompromettoivaa, esimerkiksi sopisi paremmin kahden edustajan osallistuminen sellaiseen syksyn 1933 aloitteeseen, joka tähtäsi verotuskynnyksen alle jäävien kansalaisten ääni- ja vaalioikeuden rajoittamiseen kunnallisvaaleissa. Ehdotus jakoi maalaisliittolaisten mielipiteitä, mutta äänestyksessä sitä kannatti yli kymmenen edustajaa, joukossa Einari Karvetti. Melkein saman tien Karvetti puhui punamultahallituksen puolesta. Maalaisliittolainen aloite Helsingin yliopiston suomalaistamisesta (1932) taas oli saanut kannattajia sekä Kokoomuksesta että SDP:sta. [27]Blokkirajat eivät olleet ehdottomia. Sosialidemokraatteihin oli hiljaisesti nojannut yksi ja toinen hallitus. Eiköhän eheytymisnarratiivin voi pitää ennallaan. Uusi kuilu kyllä repesi äärioikeiston viereen varsinkin Kokoomuksen puheenjohtajavaihdoksen jälkeen.

Suhtautuminen puolueiden ”riippuvaisuuteen” vain Suomen laeista on tuskin muuttunut, vaikka valtiollisella tasolla ollaan EU:ssa, ja sanoittaminen on erilaista. Kaikua vanhasta keskustelusta voi uumoilla nykyisen puoluelain 2§ 3 momentissa. Siinä edellytetään kansanvaltaisten periaatteiden noudattamista päätöksenteossa ja toiminnassa. Vahva kritiikki kohtaa, jos joku poliitikko viittaa Raamattuun ylimpänä ohjeena taikka kiittelee kansalaistottelemattomuutta. Tosin, tiettyä lojaliteettia ulkomaisille sisarpuolueille merkitsee silloin tällöin kuultava argumentointi, joka perustuu esimerkiksi näiden EU-edustajien ”ihmetteleviin kommentteihin” Suomen oloista tai päätöksistä.

VTL Riitta Mäkinen on (maaseudun) järjestö- ja henkilöhistoriaan erikoistunut tietokirjailija. Sähköposti: riitta.tmi@mennytnyt.fi.

***
[1.] Kirjoitan puolueiden nimet isolla alkukirjaimella samalla perusteella kuin Okkonen ja Laamanen ilmaisevat viitteessään 1. Tulkinnanvaraisuuden vähentämiseksi vuoksi käytän paikoin pitkähköjä sitaatteja, mutta noottiapparaattia olen hieman keventänyt.
[2.] Vp 1933, liitteet s. 59–60. Kirjoittajien mainitsema 35 allekirjoittajaa on laskuvirhe. Allekirjoittaneista / kirjoittamattomista ei löydy yhteistä profiloitumista. Puhemieheksi uudelleen valittu Kyösti Kallio ei kuulu allekirjoittajiin.
[3.] Vp 1933, liitteet s. 61–62.
[4.] VP 1932 ptk III (21.4.1933), 2772–2773, 2796–2797.
[5.] Vp 1932 ptk III, 2869, 2990.
[6.] VP 1932 ptk III (2.5.1933), 2966–2984. Istunnosta esim. nimimerkki Tompan Tuomo (Pilkkeitä) Suomenmaassa 3.5.1933.
[7.] Suomenmaa 9.6. (Hufvudstadsbladet 8.6.) ”Onko sosialidemokraattinen puolue hajoitettava?” Wrede muistuttaa kansainvälisten järjestöjen hyödyllisyydestä, mutta valtiollisen yhdistyksen kotimainen osasto ei saa olla ulkomaisen johdon alaisena tai ottaa velvollisuudekseen totella sen tekemiä päätöksiä ja ilmoittamia määräyksiä. Juridisesta arvioinnista jälkikäteen Wiik Suomen Sosialidemokraatissa (jatkossa SS) 14.2.1934.
[8.] Puhe julkaistu ainakin Suomenmaassa 5.6.1933.
[9.] Suomenmaa ja muut ml-lehdet 1.6.1933. Aamulehden nimimerkki Vaalinuija 2.6. puuttui ”ulkomaalaiset”-kohtaan: ”Kyllä ne ovat pääasiassa kotoiset ilmiöt, mm. maalaisliiton pehmeän politiikan osaltaan synnyttämät, jotka oikeiston voimia innoittavat”. Nimimerkki muistutti Maalaisliiton yhteyksistä Vihreään internationaaliin ja veljespuolueiden edustajista sen puoluekokouksissa.
[10.] Kaikki sanomalehdet käsittelivät sekä Tampereen tapahtumia 25.–28.5. että lippuselkkauksen jälkitapauksia pitkin kesäkuuta. SDP:n kokouksesta Tompan Tuomo Suomenmaassa 30.5.1933: ”Yksimielisesti oli hyväksytty kokoomukselle annettu vastauskin niistä laittomista pykälistä. Sanotaan, ettei sellaisia ole, sillä ‘puolueemme ulkopoliittinen ja sotilasohjelma, niinkuin sen sisällöstäkin käy ilmi, on tarkoitettu toteutettavaksi parlamentaarista tietä. Sitä paitsi kokous toteaa, että maata kyllä puolustetaan ja Sosialistisen Työväen Internatsionaalin päätöksiä ja ohjeita toteutetaan Suomen lakien puitteissa’. Näin voidaan siis todeta, että lapualaiset ovat tehneet marxilaisesta puolueesta yhteisön, jossa toteutuu vertaus yhdestä lammashuoneeesta ja yhdestä paimenesta.”
[11.] Tanner: ”Tämä liittoajatus [...] näyttää joka tapauksessa olevan liian hyväuskoinen ja ennen kaikkea ennenaikainen.” SS 28.8.1933 (Uuden eduskunnan kokoontuessa s. 3). Työmiehen ja talonpojan yhteistyö oli SS:ssä usein esillä, esimerkiksi 18.3.1934 lehti lainasi edellispäivän Turunmaassa julkaistua kansanedustaja Einari Karvetin (ml) ehdotusta siitä, että Ml ja SDP muodostaisivat yhdessä hallituksen (Laveampi hallituspohja). Oikeistolehdistö oli huolissaan lähentymisestä ennen ja jälkeen vaalien.
[12.] Vp 1933 ptk I, 210–212 (Annala ja Puhakka).
[13.] Vp 1933 ptk I, 212–214. SS julkaisi Wiikin eduskuntapuheenvuoron ja viittaili Ml:n aloitteeseen uhkana ainakin 21.9.1933 ja 14.3.1934. SS:ssa 31.1.1935 “K.W.” kirjoitti Ml:n ”fascistisluontoista virtausta” vastaan valittaen työtätekevien ainesten vierottumista toisistaan (Suomalaista talonpoikaisfascismia). Tiedonantoja Sosialidemokraattisen eduskuntaryhmän toiminnasta v. 1935, Mikkeli 1935, mm. 11. (Myös verkossa).
[14.] Vp 1933 ptk I, 877.
[15.] Vp 1934 ptk I, 334–341.
[16.] Vp 1934 ptk I, 719–720.
[17.] Vp 1934 ptk I, 658–729.
[18.] Voionmaan eräänlainen tiivistys vastauksena ed. Linkomiehelle, m.t., 715.
[19.] Vp 1934 ptk I, 687 (Heiskanen).
[20.] Kiihtymys oli muotisana viimeistään Tampereen lippuselkkauksesta lähtien. Oikeisto perusteli eri toimia kansanjoukkojen kiihtymyksellä ja vastapuolella paheksuttiin lietsottua kiihtymystä ja pilkattiin ”ammattikiihtyjiä”. Tapaninenkin otti sanan ironiseen käyttöön. Toinen vastapuolenkin käyttöön tullut ilmaus oli ”kevätvirrat”, jota Paavo Virkkunen oli käyttänyt oikeistoliikehdinnästä.
[21.] Vp 1934 ptk I s. 882 (22.3.1934).
[22.] Nimimerkki luonnehti ”työväenpuoluetta herrojen suurpääomanomistajien ja ruotsalaisten nöyräksi palvelijaksi, joka suomalaista talonpoikaa kyllä pitää porvarillisena pöpönä, joka sellaisena olisi vähintäänkin hävitettävä tai tehtävä ’vaarattomaksi’”. Suomenmaa 30.5.1933 (Pilkkeitä).
[23.] Edwin Linkomies, Vaikea aika. Suomen pääministerinä sotavuosina 1943–44. Otava 1970, 18. Linkomies oli muutoinkin sumeilematon arvostelija. Aikanaan hän oli ollut aktiivinen yhdistyslakidebatissa mm. 13.3.1934 ja eri yhteyksissä maalaisliittolaisten hampaissa. Esim. J. Annala moitti Linkomiestä ja Sundströmiä Mäntsälän kapinan puolustamisesta ja arvosteli oikeiston ”hillitöntä kiihkoa”, jopa maanpetoksellisuutta. (Vp. 1934 ptk I 9.2. 1934, 180.) Tompan Tuomo nolasi Linkomiestä tarinalla, kuinka tämä oli lakivaliokunnassa moittinut kielilain perustelun kieliasua, kunnes sai kuulla, että tekstin oli laatinut E. N. Setälä. Ilkka 20.3.1934 (Pilkkeitä).
[24.] Kekkonen, Urho, Demokratian itsepuolustus. WSOY 1934. Myös digitaalisena Doria-palvelussa.
[25.] Erkki Tuomioja: Wiik, Karl Harald, Suomen Kansallisbiografia 10, SKS 2007, 501–503.
[26.] Ajan Suunta 15.8.1933 uutisoi näyttävästi etusivullaan eversti Somersalon suorittamat puukkojen ja kunniakirjojen luovutukset.
[27.] Yksi esimerkki: Ed. Paksujalka (ml) vp 1934 ptk I, 698 (13.3.1934).
[28.] Korvenoja ym. Ehdotukset laiksi maalaiskuntain kunnallislain muuttamisesta ja laiksi kaupunkien kunnallislain muuttamiseksi, 15.9.1933. Vp 1933, liitteet. Äänestys ”Helsingin yliopisto suomalaiseksi valtionyliopistoksi” 12.12.1932. Karvetista ks. viite 11.

***
Kirjoitus ilmestyi Historiallisen Aikakauskirjan numerossa 3-2018.
* Numeron 3-2018 sisältö ja linkit HAiK:n Agricola-foorumilla ilmestyneisiin puheenvuoroihin.
Viimeksi muokannut Haik, 03.12.18 14:46. Yhteensä muokattu 1 kertaa.

Haik
Viestit: 197
Liittynyt: 21.08.06 09:13

Anu Lahtinen: Tieteen kielellä on merkitystä (HAik pääkirjoitus 4-2018)

Lokakuussa Suomen kielen lautakunta julkaisi kannanoton, jossa todettiin, että kotimaisten kielten käyttöala kapenee nopeasti. Kannanotto totesi erityisesti, että jos suomea (ja muita kotimaisia kieliä) ei käytetä tieteen kielenä, opetuksessa tai julkaisuissa, kielen käyttöala kapenee. Kielen elinvoimaisuudelle on tärkeää, että tieteentekijät käyttävät kotimaista kieltä. Kieli kehittyy siellä, missä ”inhimillisen ymmärryksen rajoja siirretään yhä uusille alueille”.

Kotimaisilla kielillä julkaiseminen ei ole pois kansainvälisestä keskustelusta. Kotimaisilla kielillä käyty tieteellinen keskustelu ja yleistajuinen julkaiseminen tuovat kansainvälisen keskustelun havaintoja laajemmalle kentälle, mistä taas havainnot ja keskustelu välittyvät kansainväliseen tutkimukseen ja keskusteluun. Jos kielen käyttöala kapenee, mahdollisuudet kuvata ja kuvitella nykyisen yhteiskunnan tilannetta ja tulevaisuuden mahdollisuuksia heikkenevät.

Tällä vuosikymmenellä on kyllä tehty myös hartiavoimin työtä tieteellisen suomen puolesta. Tieteen termipankki on yksi tällainen hanke, jossa pyritään kokoamaan, kehittämään ja esittelemään tieteen termejä ja käsitteitä mahdollisimman monipuolisesti. Ensi vuoden alussa onkin luvassa lisää tietoa ja tuloksia myös historian termityöstä.

Me Historiallisen Aikakauskirjan tekijät – toimitus, kirjoittajat, referee-lukijat ja muut kanssakulkijat – käytämme paljon aikaa ja energiaa siihen, että lukijat saisivat lukea historian tutkimuksesta ja historiallisesta tiedosta suomen kielellä. Kirjoittajat ja kommentoijat ottavat jatkuvasti kantaa siihen, millaisilla sanoilla voidaan puhua tietystä menneisyyden ilmiöstä.

Tässä Historiallisen Aikakauskirjan teemanumerossa kirjoittajat siirtävät ymmärryksen ja tiedon rajoja uuden sotahistorian alueella. Viimeisen reilun kymmenen vuoden aikana toista maailmansotaa käsittelevä historiantutkimus on ollut Suomessa erittäin vilkasta. Uudessa numerossa tarkastellaan tutkimuksen yleisiä linjoja ja esitetään uusia tutkimustuloksia.

Numeron avausartikkelissa teemanumeron toimittajat, Tiina Kinnunen ja Ville Kivimäki, tarkastelevat uutta sotahistoriaa Suomessa ja tuovat esiin viimeaikaisia tutkimussuuntauksia. Ilari Taskinen puolestaan käsittelee sitä, miten uusi sotahistoria näkyy kansainvälisessä tutkimuksessa. Teemanumero kokoaa yhteen alan suomalaiset ja kansainväliset kehityslinjat, ja tervetullut on myös Mikko Karjalaisen katsaus Maanpuolustuskorkeakoulun sotahistoriallisen tutkimuksen linjoihin ja näkymiin.

Numeron tutkimusartikkelit käsittelevät paljolti sodan kokemuksia ja muistamista. Ilona Pajari tarkastelee artikkelissaan, miten lyhyen sodan odotus näkyi poliitikkojen ja tiedotusvälineiden puheenvuoroissa tai yksityiskirjeissä. Aineistoista ei löydy suoraviivaista ”riemusotaa” vaan myös epävarmuutta ja huolta, mutta toisaalta suomalaisilla oli myös jonkin verran perusteita olettaa, että sota saattaisi jäädä lyhyemmäksi kuin miten lopulta kävi.

Sekä Marjo Laitalan ja Outi Autin että Olli Kleemolan artikkelit tekevät osaltaan näkyviksi sodan läsnäoloa Pohjois-Suomessa. Laitalan ja Autin artikkelissa tuodaan esiin pohjoissuomalaisten muistot sotavangeista. Kulttuurinen mallitarina ahkerasta maatilalle tuodusta vangista asettuu kontrastiin vankileireihin liittyneiden kipeiden muistojen kanssa. Kleemola taas tuo artikkelissaan esiin sen, mitä Lapin sotaa käsittelevissä kuvateoksissa haluttiin korostaa – tai jättää syrjään.

Tuomas Laine-Frigrenin artikkeli käsittelee sotilaiden kuntoutusta ja tuo esiin sekä kuntoutuksen vaikeudet että myös pyrkimyksiä hoitaa aivovamman saaneita sotilaita holistisesta näkökulmasta. Julia Pajusen artikkelissa taas liikutaan Tuntematon sotilas -teoksen uusimmassa elokuvaversiossa. Pajunen tuo esiin sen, miten sekä teos että siitä tehdyt tulkinnat elävät osin irrallaan toisistaan samalla, kun ne ovat ongelmallisenkin tärkeitä toisen maailmansodan kerronnassa ja muistelussa. Artikkelien lisäksi meillä on ilo jakaa koko joukko kirja-arvioita ja keskustelupuheenvuoroja.

Toisin kuin tiedepoliittisesta keskustelusta joskus voisi kuvitella, tällainen tieteellinen julkaiseminen ei ole liukuhihnamaista arviointia, julkaisupäätösten tekemistä ja valmiin tuotteen lykkäämistä julkisuuteen. Tekstejä muokataan matkan varrella paljon, sillä toimitus antaa omat kommenttinsa, refereet omansa, ja artikkelin hyväksymisenkin jälkeen toimitus- ja muokkaustyö jatkuu. Selkeästi kirjoitettu teksti avaa myös tekijän tutkimustulokset mahdollisimman monelle.

Tällainen julkaisutyö historian, tieteen ja kotimaisen tiedonjulkaisun kentällä myös maksaa, vaikka voittoa ei tavoitella eikä tehdä. Historiallisen Aikakauskirjan julkaisemisessa tilausmaksut ovat keskeinen keino rahoittaa julkaisutyö. Erilaiset avoimen tai sähköisen julkaisemisen mallit eivät ainakaan toistaiseksi näitä kuluja ratkaisevasti vähennä, niin ahkerasti kuin julkaisun tekijät ja tukijat ovatkin koettaneet vaihtoehtoja ja tulevaisuutta miettiä. Päinvastoin, viisivuotisen päätoimittajakauden alkupuoliskolla olen toimituksen kanssa saanut usein todeta, että uudet julkaisuratkaisut vaatisivat usein, että olisi enemmän rahaa ja aikaresursseja etsiä ja suunnitella noita uusia ratkaisuja.

Siksi saankin nyt, kuten erinäiset edeltäjäni, päättää pääkirjoituksen vetoomukseen, että mahdollisimman moni lukija tilaisi lehden. Aikakauskirjan voi myös tilata lahjaksi opiskelijalle tai historian ystävälle – tilaustarjouksesta löytyy lisätietoja lehden lopusta. Teemme parhaamme sen hyväksi, että tilaaja saa kaikinpuolista vastinetta rahoilleen.

Ennen kaikkea saan kuitenkin, kuten aina, kiittää lämpimästi sekä kirjoittajia, toimitusta että muita asianosaisia kaikesta osoitetusta työstä, vaivannäöstä ja kärsivällisyydestä. On todellinen ilo olla mukana seuraamassa ja tukemassa suomalaisen historiantutkimuksen kehitystä ja korkeatasoista tieteellistä keskustelua. Kiitokset kuluneesta vuodesta ja yhteisiin tapaamisiin myös vuonna 2019!

1. Suomi tarvitsee pikaisesti kansallisen kielipoliittisen ohjelman. Suomen kielen lautakunnan suositukset ja kannanotot 26.10.2018 .
2. Monitieteisestä humanististen alojen termityöhanke on esitetty sivulla ”Monitieteinen termityö”, (25.11.2018).

Anu Lahtinen
anu.z.lahtinen@helsinki.fi
HAik pääkirjoitus 4-2018

Numeron 4-2018 sisältö ja linkit HAiK:n Agricola-foorumilla ilmestyneisiin puheenvuoroihin.
Viimeksi muokannut Haik, 03.12.18 14:42. Yhteensä muokattu 2 kertaa.

Haik
Viestit: 197
Liittynyt: 21.08.06 09:13

Jyrki Vesikansa: Onko toimittajat unohdettu?

Filosofian tohtori Heidi Kurvinen käsittelee kiintoisasti mediahistoriaa (HAik 3/2018). Hän kuitenkin hieman liioittelee esittäessään, että tähänastisissa mediatalojen historioissa ei olisi käsitelty toimittajia ja muita toimijoita tai toimitusprosesseja kuin vilaukselta. Esimerkiksi professori Lasse Kankaan tutkimuksessa Keskisuomalaisesta hahmottuu niin journalistien kuin omistajien yhteisö varsin elävästi. Myös omassa teoksessani Uuden Suomen ja sen edeltäjien vaiheista vuoteen 1939 on kymmeniä sivuja niin journalisteista, lehtitalon johtoportaasta kuin työprosesseista. Kaikista päätoimittajista on pienoiselämäkerrat ja koko toimituksesta mahdollisimman täydellinen nimiluettelo. Niin ikään lisensiaattityössäni Uuden Suomen viimeinen nousu ja tuho 1975–1991 toimijat uskoakseni hahmottuvat – jonkun mielestä ehkä liikaakin.

Kansallisbiografiassa on kymmenien keskeisten journalistien elämäkertoja – monet toki kirjoittamiani. Kurvinen ei ilmeisesti ole ehtinyt vielä noteerata Aleksi Mainion mainiota teosta Helsingin Sanomain journalismista. Myös Jyrki Pietilä käsitteli etenkin toimitusprosesseja paksussa väitöskirjassaan. Toimittajat nousivat siinä hyvin esiin. Esimerkkejä voisi jatkaa.

Kurvinen on toki oikeassa siinä, että mediahistorioita on monenlaisia. Etenkin aiemmin seurattiin lähinnä pääkirjoitusten linjaa. Tekeillä oleva tutkimukseni Uuden Suomen ja Helsingin Sanomain kilpailusta 1939–1975 on taas lähinnä yrityshistoriaa siinä kuin Niklas Jensen-Eriksenin ja Elina Kuorelahden Suuri affääri , mutta molemmissa journalismi ymmärretään tärkeänä kilpailutekijänä.

Keskeistenkin journalistien elämäkertoja on kieltämättä vähän. Muistelmissaan toimittajat puolestaan innostuvat herkästi kertomaan lähinnä jutuistaan – usein siitä, mitä he näkivät avaimenreiästä vallan kammareista. Oman työyhteisön kuvaamista rasittaa usein nojautuminen omien tekstien ohella vain muistiin ja toimitustraditioon. Päiväkirjat ovat harvinaisia eikä arkistoihin vaivauduta useinkaan lähtemään, jos niitä sattuisi olemaan. Haastatteluissa on tunnetut pulmansa.

Ongelmana ei ole niinkään teorioiden tai halukkuuden puute kuin Kurvisenkin havaitsema tosiasia, että toimittajan työstä ja toimitusprosesseista kertova lähdeaineisto on yleensä niukkaa. Käsikirjoitukset editointimerkintöineen katosivat yleensä latomon paperikoriin; US:n toimitussihteeri J. V. Messman (Miesmaa) sentään tallensi G. Z. Yrjö-Koskisen "avoimen kirjeen" kokoelmaansa. Nykyään kirjoitusten sähköisestä käsittelystä ei jää jälkiä, jollei kirjoittaja tai käsittelijä itse tallenna ja mieluiten tulosta alkuperäistä tekstiä.

Paperikoriin katosivat myös toimitusten päivä- ja muutkin työsuunnitelmat, kuten Uuden Suomen ’keltaiset listat’. US:n viimeisen toimitusaineiston tallennutin sentään Kansallisarkistoon melko laajana ’arkeologisena’ näytteenä. Toimitusten (lähinnä päätoimittajien) kirjeenvaihtoa on toisinaan säilynyt paljonkin, mutta se käsittää ennen muuta avustajien tekstien lähetteitä sekä uutis- ja muiden syndikaattien tarjouksia. Kuuman poliittisen kirjeenvaihdon veivät ainakin Lauri Aho ja Eero Petäjäniemi mukanaan, onneksi se on siirretty Kansallisarkistoon.

Poikkeuksena lähteiden niukkuuteen ovat ulkomaankirjeenvaihtajat ja osin kotimaisetkin aluetoimittajat ja -avustajat. Puhelinyhteydet ulkomaille automatisoitiin vasta 1970-luvulla ja puhelut olivat kalliita. Yhteydenpitoa hoidettiin siis pääosin kirjeillä. Ne kertovat mm. kirjeenvaihtajien vaihtelevasta, mutta yleisestä sairastumisesta corresponditikseen eli oman roolin liioitteluun ja epäluuloon kotitoimitusta kohtaan. Etenkin Max Jakobson kirjoitteli US:n päätoimittajille myös sellaisia poliittisia arvioita, joita ei uskallettu julkaista. Lähdemäärä saattaa johtaa ulkomaanasioiden liialliseen korostumiseen historiateoksissa.

Kurvinen korostaa aiheellisesti toimitusprosessien tuntemista. Niistä on ulkopuolisilla – ehkä joillakin historian tutkijoillakin? – outoja kuvitelmia. Päätoimittaja Pentti Poukka joutui paljastamaan peräti US-yhtiön hallintoneuvostolle radikalismin kuohuissa 1967, ettei päätoimittaja lukenut ja hyväksynyt itse etukäteen jokaista lehteen mennyttä tekstiä. Sitähän oli tuolloin, seitsemän pisteen petiitin aikaan, päivittäin melkoisen romaanin verran. Vastaavaan kuvitelmaan törmää edelleen.

Lehtien historiaa kirjoittavat toki usein sen omat toimittajat, jotka siten tuntevat prosessit – lyijylatomon toimintaa myöten. Tietenkin tästä seuraa jääviyspulmia. Historiantutkijan kannalta toimitusprosessi onkin usein vaikea selvitettävä, sillä kauan vannottiin, että sanomalehden toimitus on "suuri me", jossa tekstejä ei yleensä signeerattu. Tästä kiisteltiin Uudessa Suomessa vielä 1989 , nykyään Suomessa uutistekstitkin yleensä signeerataan vanhaan keskieurooppalaiseen tapaan. Kurvinen ei tunnu kylläkään huomaavan sitä, että suuri osa suomalaisesta uutistekstistä oli saatu 1900-luvun lopulle saakka Suomen Tietotoimistolta – loppuvaiheessa prosessia nopeuttavana kaukoladontana. Toimituksissa STT:n tekstiä vain lyhenneltiin tarvittaessa ja ennen muuta otsikoitiin – puoluelehdissä joskus hyvinkin tarkoitushakuisesti.

Juttu saattoi olla myös ryhmätyötä. Ensimmäisiä tehtäviäni kesätoimittajana 1964 oli jatkaa varalle laadittua Charles de Gaullen nekrologia, jonka alun oli laatinut 1940 veteraani Yrjö Nikkola (s. 1884). Ulkomaankirjeenvaihtajat raivostuivat aika ajoin, jos heidän juttuihinsa oli lisätty uutistoimistojen antia.

Aiemmin yleisiä nimimerkkejä paljastetaan todellakin journalistimatrikkeleissa, joista uusin on tosin häpeällisesti jo vuodelta 1954. US:n arkistossa Kansallisarkistossa on vajavainen nimimerkkikortisto, samoin aukollinen luettelo pääkirjoittajista. Aikakauslehdissä kirjoittajan nimeä alettiin käyttää varhain.

Edes kirjastoista löytyvä painettu lehti ei kerro aina kaikkea, koska usein lienee säilytetty vain viimeinen painos. Näin ei ehkä koskaan selviä se, miten Uuden Suomen Helsingin-painoksesta poistettiin 1976 vuorineuvos Paavo Honkajuuren tokaisu Urho Kekkosen julkaistuista myllykirjeistä: "Maailmassa kaksi valtionpäätä julkistaa kummallisia kirjeitä kansalaisilleen – Idi Amin ja Urho Kekkonen". Poistetun piikittelyn pelättiin heikentävän lehden suhteita Tamminiemeen. Maalla asustellut pääjohtaja Matti Virkkunen onnitteli lankoaan tokaisusta Honkajuuren hämmästellessä, ettei sitä Munkkiniemeen saapuneessa lehdessä ollut. Toimittajia ja toimitusprosesseja kannattaa siis selvittää – vaikeuksista huolimatta.

FL, lehdistöneuvos Jyrki Vesikansa on toimittaja ja tietokirjailija. Sähköposti: jyrki.vesikansa@kolumbus.fi.

Kirjoitus ilmestyi Historiallisen Aikakauskirjan numerossa 4-2018

Numeron 4-2018 sisältö ja linkit HAiK:n Agricola-foorumilla ilmestyneisiin puheenvuoroihin.
Viimeksi muokannut Haik, 03.12.18 14:59. Yhteensä muokattu 4 kertaa.

Haik
Viestit: 197
Liittynyt: 21.08.06 09:13

Ville Okkonen ja Ville Laamanen: Maalaisliitosta, yhdistyslakidebatista ja kansanvallan rajoista 1933–1934

Artikkelimme ”Kansalaisuus, politiikka ja laillisuus Mäntäsälän kapinan jälkeen” (HAik 1/2018) on herättänyt tervetullutta keskustelua (HAik 3/2018) Maalaisliiton vuosien 1933–1934 poliittista linjaa ja kansallista eheytymistä koskevien tutkimustulostemme kestävyydestä ja merkityksestä. Riitta Mäkinen kritisoi kahta keskeistä argumenttiamme. Riitta Mäkinen: Eheytysmisnarratiivi ja Maalaisliitto (Historiallinen Aikakauskirja 3-2018.)

Näistä ensimmäinen on tutkimushavaintomme siitä, että Maalaisliitto kyseenalaisti aktiivisesti ja aloitteellisesti SDP:n legitimiteetin syksyllä 1933 ja keväällä 1934. Toinen on tulkintamme siitä, että havaintomme haastaa ja täsmentää suomalaisessa poliittisen historian tutkimuksessa vakiintunutta narratiivia 1930-luvun kansallisen eheytymisen alkuvaiheista.

Juhani Mylly puolestaan puuttui lähinnä tapaamme kuvata eheytymisen historiografiaa. Mielestämme hänen huomionsa havainnollistavat historiankirjoituksen yleistä haastetta: kun jokin painoarvoltaan merkittävä ja monisyinen ilmiö tai kehityskulku on esitetty huomattavan tiiviisti tai verrattain harvoja aikalaisnäkökohtia kommentoiden – ja kansallisen eheytymisen osalta vieläpä lopputulemaa painottaen – menneisyyden mentaliteettien kirjo ja kattavuus sekä mahdollisten tulevaisuushorisonttien merkitys jää osittain näkymättömiin. Samalla se, mitä tutkija on tiiviissä esityksessä sanonut tai jättänyt sanomatta, saattaa nousta yllättävällä tavalla tulkinnanvaraiseksi. Koska eheytymisnarratiivi osoittautui käyttämämme aineiston valossa kyseenalaiseksi nimenomaan punamultayhteistyön lähtökohtien osalta, analyysimme keskittyi koettelemaan sitä.

Mäkisen kritiikin yleisenä ongelmana on, että se esittää artikkelimme ensiksi mainitun pääargumentin virheellisessä muodossa. Emme nimittäin esitä, että Maalaisliitto olisi yrittänyt ”kieltää” SDP:n legitimiteetin siten kuin eräissä IKL:n ja Kokoomuksen esityksissä oli suorasukaisesti muotoiltu, vaan puolue nimenomaan ”kyseenalaisti” ja ”haastoi” sen. Olemme koettaneet tuoda esille sen, että Maalaisliiton tavoitteli IKL:stä ja Kokoomuksesta erottuvaa ja omaehtoista poliittista linjaansa, joka oli edellisiä hienovaraisempi ja myös tutkimuksellisesti hankalammin tulkittava. SDP:n laillisuus haastettiin silti tosiasiallisella ja vakavasti otettavalla tavalla. Tämä myös ansaitsee aiemmin puuttuneen tutkimushuomion – siinäkin tapauksessa, että tulkinta Maalaisliiton politiikasta olisi toisenlainen kuin se, mitä artikkelissamme esitimme.

Mäkisen vastine antaa myös sen kuvan, että ohittaisimme artikkelissamme Maalaisliiton pyrkimykset taistella IKL:ää ja sen legitimiteettiä vastaan. Esitämme päinvastoin, että vaikka Maalaisliitto vastusti IKL:ää, se yritti asettua syksyllä 1933 ja keväällä 1934 ”isänmaallisen rintaman” ja ”laillisuusrintaman” väliin. Tästä kuitenkin seurasi, että IKL (yhdessä Kokoomuksen kanssa) tuki sekä eduskunnan lakivaliokunnassa että istuntosalissa Maalaisliiton aloitteita – jotka Mäkinen tulkitsee ensisijaisesti IKL:n vastaisiksi. Monivaiheisen prosessin jälkeen kävi siis tosiasiallisesti niin, että
”[v]aikka äärioikeistoa pidettiin Maalaisliitossa kansanvallan suurimpana uhkatekijänä, vielä keväällä 1934 sekä IKL ja Kokoomus että Maalaisliitto haastoivat tahoillaan julkisesti ja käytännössä yhtäläisin perustein Suomen suurimman eduskuntapuolueen laillisen aseman” (suora lainaus artikkelistamme). [1]
Vaikka Mäkisen kritiikin ytimessä on argumentti siitä, ettei Kokoomuksen ja IKL:n tuki Maalaisliiton yhdistyslakialoitteelle 2.9.1933 riitä perustelemaan aloitteen tosiallista SDP-vastaisuutta, lienee syytä palata myös muihin perusteluihimme. Lakialoitteen ensimmäinen allekirjoittaja Jussi Annala muotoili puheenvuoronsa lähetekeskustelussa näin:
”Valtiovalta on sen tähden velvollinen estämään kaikki sellaiset yritykset, joiden tarkoitus on valtiojärjestyksemme vapaamielisyyttä hyväkseen käyttäen […] saattaa täällä voimaan jonkun ulkonaisen esikuvan mukaan joko punainen, ruskea tai musta diktatuuri.” [2]
Annala siis itse viittaa sekä sosialismiin, kansallissosialismiin että fasismiin, tässä järjestyksessä.

Myös SDP:n oma näkemys Maalaisliiton lakialoitteen edustamasta uhkasta tulee ottaa vakavasti. Tästä on Mäkisenkin mainitseman K. H. Wiikin (sd.) puheenvuoron ohella runsaasti muutakin evidenssiä. Kommunistilakien säätämisestä lähtien SDP:ssa oli seurattu manööverejä, joissa puolueen toimintaan oli puututtu. Nämä huolet nousivat eduskunnan täysistunnoissa useasti esille, esimerkiksi yhdistyslain käsittelyssä 27.10.1933, johon Mäkinenkin viittaa. Keskustelussa SDP:n Väinö Tanner, Ville Komu, Wiik ja Isak Penttala viittasivat sosialidemokraattisten yhdistysten toteutuneisiin lakkautuksiin. [3] Maalaisliiton edustajat eivät tehneet elettäkään epäluuloisuuden hälventämiseksi. Kun Tanner tulkitsi Maalaisliiton linjan jyrkentyneen, K. A. Lohi (ml.) vastasi:
”Kun me seuraamme kehitystä tällä hetkellä yleensä kaikkialla maailmassa, niin minun mielestäni tosiasiana on pidettävä se, että niissä maissa, missä kansanvaltainen yhteiskuntajärjestelmä on menetetty ja diktatuuri astunut tilalle, on suurimpana syynä ollut se, että kansanvaltaiset ainekset eivät ole ajoissa ymmärtäneet lainsäädännössä täyttää niitä aukkoja, joilla tuo rajaton kansalaisvapaus on muodostunut koko kansakunnalle vaaraksi […] Me emme tahdo, että tätä lakia käytetään ketään rehellistä ihmistä vastaan, mutta olkoon se kuka tahansa oikealla tai vasemmalla, joka tahtoo meidän valtio- ja yhteiskuntajärjestelmän väkivaltaiseksi kumoamiseksi toimia, se on kaikkia varten tämä laki tarpeellinen.” [4]
Lohen sitaatti havainnollistaa yhtä keskeisistä argumenteistamme. Vaikka eduskunnan selvä enemmistö käsitti, että Mäntsälän kapinan seurauksena yhdistyslain muuttamisen päälinjat seurasivat äärioikeistosta, Maalaisliitto kyseenalaisti myös SDP:n legitimiteetin. Tanner tiivisti huolensa seuraavasti:
”Me olemme nähneet, miten ainakin visseissä piireissä on olemassa järjestelmällinen pyrkimys vaikeuttaa työväenliikkeen toimintaa tässä maassa.”
Kun Tanner analysoi työväenliikkeen toimintaoikeuksia, Lohi huusi väliin:
”Tuomioistuimet ratkaisevat!”.
Tanner ei ottanut tätä vakuutena:
”Tuomioistuimiin me olemme aikaa sitten lakanneet luottamasta.” [5]
Esimerkiksi helmikuussa 1933 Maalaisliiton eduskuntaryhmän enemmistö oli rikoslaissa säädetyn painovapauden täysistuntokäsittelyssä ja äänestyksessä lopulta kannattanut Kokoomuksen esitystä [6] ja siten tukenut jyrkän linjan oikeiston linjaa, vaikka esittikin omia tasapainoilevia perusteluita samaan tapaan kuin yhdistyslakiprosessissa. Kun käsittelyn aikana Eero Nurmesniemi (ml.) painotti, että
”me täällä tahdomme olla yhtä varovaisia tapahtuipa rikollisuus kummalta siiveltä tahansa”,
Väinö Kivisalo (sd.) esitti huolensa siitä, että ”todennäköisesti lapualaismieliset tuomarit” käyttäisivät rikoslain muutosta sosialidemokraatteja vastaan”. [7] Poliittinen konteksti oli ilmeinen: IKL:n ja Kokoomuksen edustajat kävivät yksityiskohtaisimmin läpi sosialidemokraattien epäilyttäväksi tai suorastaan rikolliseksi [8] katsomaansa toimintaa, ja Maalaisliitto asettui välimaastoon tavalla, joka käytännössä määritteli SDP:n ja IKL:n ”ääripäiksi”.

On tietysti tutkijasta kiinni, millaisen painoarvon näiden lainsäädäntöhankkeiden arvostelijoille tai SDP:n edustajien tuntemuksille haluaa antaa. Mielestämme niitä ei voida sivuuttaa, vaikka hankkeet kaatuivatkin äänestyksissä ja niiden toimeenpano jäi realisoitumatta. Vasemmistossa pidettiin mahdollisena, että poliittisia oikeuksia koskevia lainsäädäntöhankkeita voitaisiin käyttää sosialidemokraattisen toiminnan rajoittamiseksi, lehtien lakkauttamiseksi, ehdokaslistojen hylkäämiseksi tai jopa puolueen asteittaiseksi kieltämiseksi. Tietysti on myös mahdollista, joskin spekulatiivista, että kun IKL hajotti oikeistorintamaa, se samalla tahattomasti paransi SDP:n asemia. Viljami Kalliokoski (ml.) huomautti täysistunnossa 18.12.1933 hieman tämänsuuntaisesti, että
”taistelu marxilaisuutta vastaan voisi olla varsin jakamaton, jos te [IKL:n edustajat] ette olisi samastaneet marxilaisia ja kansanvaltaisesti ajattelevia vapaamielisempiä porvareita.” [9]
Olemme Mäkisen kanssa yhtä mieltä siitä, että Maalaisliitto huomioi mahdollisuuden suitsia myös IKL:n toimintaa yhdistyslain 4 §:n momenttimuutoksen avulla. Tämän tavoitteen toteutumispotentiaali on arvioitava kuitenkin heikoksi, kun palataan siihen tosiasiaan, että IKL ja sen tuolloinen liittolainen Kokoomus johdonmukaisesti tukivat Maalaisliiton aloitetta prosessin kaikissa vaiheissa lakivaliokunnassa ja täysistunnoissa. Tästä syystä argumentoimme, että aloite tosiasiallisesti kyseenalaisti nimenomaan SDP:n legitimiteetin. Mäkisen selitys on, että Maalaisliiton aloite oli todellisuudessa nimenomaan IKL:n vastainen ja että oikeiston tuki sille oli taktista:
”Muuhan olisi merkinnyt sitä, että olisi tunnustettu aloitteen kohdistuminen omaan ryhmittymään.” [10]
Tämä on huomionarvoinen tulkinta, mutta samalla esimerkki spekulaatiosta, johon verrattavat, myös toisensuuntaisia johtopäätöksiä mahdollistavat pohdinnat päätimme rajata oman käsittelymme ulkopuolelle. Artikkelissamme keskitymme argumentteihin, jotka on mahdollista esittää eduskuntakeskustelun sekä lakivaliokunnan ja Maalaisliiton eduskuntaryhmän kokouspöytäkirjojen perusteella. Myöskään Mäkisen esille nostama sitaatti K. A. Lohelta (ml.), joka puhui luokkapuolueista monikossa ja rinnasti siten työväen- ja maalaispuolueet, ei kumoa artikkelimme väitettä siitä, että Maalaisliitto kyseenalaisti SDP:n legitimiteetin tavalla, joka erotti sen muusta ei-sosialistisesta laillisuusrintamasta.

Koska Mäkinen ei ole arvioinut käyttämiämme lakivaliokunnan aineistoja tai yhteisiä äänestyksiä, voidaan pohtia kuinka osuva on hänen seuraava huomionsa:
”Lähteiden yhtään laajempi tutkiminen osoittaa, että Maalaisliitto ei tahtonut kieltää SDP:n legitimiteettiä, korkeintaan varmistaa, etteivät Internationaalin päätökset olisi kotimaista lainsäädäntöä vahvempia.” [11]
Kukaan sosialidemokraatti ei ollut ehdottanut, että internationaalin päätökset olisivat kotimaista lainsäädäntöä vahvempia, eikä Edistyspuoluetta tai RKP:tä tarvinnut tästä samalla tavalla vakuutella.

Toisin kuin Mäkinen esittää, huomautuksemme Maalaisliiton ja IKL:n yhdistyslakialoitteiden tosiasiallisesta samankaltaisuudesta ei ole ainoastaan meidän tulkintamme. Samaa mieltä oli myös eduskunnan puhemies Kyösti Kallio, joka täysistunnossa hylkäsi eräiden asiaan liittyvien toivomusponsien käsittelyn juuri aloitteiden samankaltaisuuden takia. Lakivaliokunnassa ja eduskunnan täysistunnoissa Kokoomuksen, IKL:n ja Maalaisliiton esitykset kilpailivat keskenään, ja yhteiseksi valikoitui lopulta Maalaisliiton ehdotus. Tämä ei tarkoita sitä, että Maalaisliitto olisi kannattanut IKL:n esitystä. Kuten Juhani Myllynkin kommentissa siteerattu ote Maalaisliiton eduskuntaryhmän pöytäkirjasta kertoo, Vilho Annalan (ikl) aloitteen tulkittiin poikkeavan jopa Bruno Sundströmin linjasta ja vievän mielivaltaan ja diktatuuriin – ilmeisesti siksi, että täysistuntopuheenvuorojen perusteella IKL oli halukas käyttämään tasavallan suojelulakia ja antamaan siten hallitukselle valtuudet ryhtyä SDP:n vastaisiin toimenpiteisiin. Tämä huolestutti Maalaisliittoa.

On ilahduttavaa, että Mäkinen on syventynyt laajasti alkuperäisaineistoon. Hän kuitenkin kiinnittää vastineessaan laajasti huomiota myös kysymyksiin ja tapahtumiin, jotka rajautuvat oman käsittelymme ulkopuolelle eivätkä varsinaisesti liity yhdistyslakiin kiteytyneeseen kamppailuun syksyllä 1933 tai keväällä 1934. Näihin kuuluu Kyösti Kallion linjaus puoluekokouksessa touko–kesäkuussa 1933, jolloin Kallio vakuutti puolueensa sallivan parlamentaarisen työväenliikkeen. Vain kuukausia myöhemmin Urho Kekkonen rinnasti saman liikkeen ytimeltään täysin epädemokraattiseksi. Mäkisen argumentaatiossa 1930-luvun alkupuolen herkkä poliittinen tilanne ja tuolloiset demokratiakäsitykset näyttäytyvät osin eri valossa kuin artikkelissamme. Olemme painottaneet, että Maalaisliitto halusi erottautua omaehtoisena, tuon ajan itseymmärryksensä mukaisesti määrittelemäänsä demokratiaa lujittavana puolueena. Tällöin se oli valmis koettelemaan kansanvallan rajoja niin vasemmalta kuin oikealta, ja edellisen osalta SDP kuului ilman muuta epäilyksenalaisiin. Kiitämme Myllyn esittämää selkeää tiivistystä [12] Maalaisliiton vasemmisto- ja oikeistosiivistä, joista jälkimmäinen oli eduskuntaryhmän johdossa artikkelimme tarkastelujakson aikana. Mylly käsittelee eduskuntaryhmän valtasuhteita jo laajassa Maalaisliitto-Keskustapuolueen historia -tutkimuksessaan ,[13] mutta tämä on jäänyt meiltä huomioimatta.

Yhdistyslakialoitteet ja rikoslain muutosehdotus edustivat kurinpalautusyritystä: ne olivat yksipuolisia muistutuksia pelisäännöistä, jotka poliittisen kentän vasemmalla laidalla koettiin painostukseksi työväenliikettä vastaan ja jatkumoksi lapualaiskesään 1930. Ja vaikka Kekkosen jyrkkä SDP-linja olisikin vuonna 1934 ollut vain ”teoriaa”, kuten Mäkinen huomauttaa, elettiin tilanteessa, jossa teoria konkretisoitui ennen kokemattomalla tavalla ympäri kansallismieliseen autoritaarisuuteen luisuvaa Eurooppaa. Artikkelissamme jätimme pitkälti käsittelemättä yhdistyslakidebatin yleiseurooppalaisen kontekstin, jossa sosialidemokraattiset puolueet kiellettiin Saksassa (kevään 1933 edetessä) ja Itävallassa (helmikuussa 1934). IKL:n ohella myös Kokoomuksessa oli tuolloin vielä aivan valtavirtaa tulkita lopulta kansallissosialismiin johtanut kehitys kansanvallan lujittumiseksi. Demokratiaa ei Saksassakaan murskattu yhdellä päätöksellä, vaan asteittain ja vakauden puolesta argumentoiden. Tästä syystä 1930-luvun ensipuoliskon aloitteita on tarkasteltava muunakin kuin valtapolitiikkana, vaalitaktiikkana tai muuna poliittisen elämän koristeena. Niiden sosiaalisten ja poliittisten ihanteiden ääriviivat, joita talvisodan yhtenäisyyteen liitämme, olivat 1930-luvun alussa vielä hypoteettisia tai kiistanalaisia.

Vuosien 1933–1934 yhdistyslakikeskustelu on hankalasti hahmottuva kokonaisuus. Sen ruotiminen on kuitenkin ensiarvoisen tärkeää, jotta kansallisen eheytymisen alkuvaiheita ja niiden edellytyksiä voidaan arvioida kestävästi. Mäkisen vastine osallistuu tähän ruotimiseen, mikä on sinänsä arvokasta. Ymmärrämme myös, että Mäkinen tulkitsee Maalaisliiton linjaa ja tavoitteita eri tavoin. Tämä on tervetullutta historiantutkimuksellista debattia. Olemme kuitenkin edelleen eri mieltä Mäkisen johtopäätöksistä, joiden mukaan Maalaisliiton yhdistyslakipolitiikka olisi selitettävissä ennen kaikkea ”pohjustukseksi Maalaisliiton lähemmälle yhteistyölle sosialidemokraattien kanssa.” [14]

Olemme kiitollisia tutkimusteemamme edelläkulkijan Juhani Myllyn tarkennuksista. Sen sijaan oudoksumme Mäkisen vastineeseen sisältyvää vihjausta siitä, ettei työmme olisi perustunut huolelliselle kontekstin ja lähteiden lukemiselle. Olemme artikkelimme laajemmassa kehyksessä käsitelleet myös tarkastellun ajanjakson poliittisia mentaliteetteja, joista tekemämme havainnot ovat ohjanneet analyysiamme. Mäkinen ohittaa lähestymistapamme ja antaa hämmentävällä tavalla ymmärtää, että artikkelimme eräänä motiivina olisi ollut Maalaisliittoa ”kompromettoivan” aineiston etsiminen.

Artikkelimme ei kumoa punamullan värisen kansallisen eheytymisen narratiivia, mutta haastaa ja pyrkii tarkentamaan sitä. Uskomme, että täsmennettävää löytyy myös oman kontribuutiomme jälkeen.

VTT Ville Okkonen ja VTT Ville Laamanen ovat poliittisen historian tutkijoita Turun yliopistossa. Sähköpostit: vpokko@utu.fi ja violla@utu.fi
***
1. Ville Okkonen & Ville Laamanen, Kansalaisuus, politiikka ja laillisuus Mäntsälän kapinan jälkeen. Historiallinen Aikakauskirja 116:1 (2018), 26.
2. VP 1933 ptk I, J. Annala, 211.
3. VP 1933 ptk I; Tanner, 486–487; Komu, 488; Wiik, 500; Penttala, 502.
4. VP 1933 ptk I, Lohi, 490.
5. VP 1933 ptk I, Tanner, 486.
6. VP 1932 ptk III, 2471. Äänestyksessä suuren valiokunnan ehdotus voitti edustaja Tulenheimon (kok.) ehdotuksen äänin 89–74.
7. VP 1932 ptk III; Nurmesniemi, 2466; Kivisalo, 2467.
8. VP 1932 ptk III, Päivänsalo (kok.), 2465.
9. VP 1933 ptk II, Kalliokoski, 2144.
10. Riitta Mäkinen, Eheytymisnarratiivi ja Maalaisliitto. Historiallinen Aikakauskirja 116:3 (2018), 327.
11. Mäkinen 2018, 329.
12. Juhani Mylly, Muutama huomautus artikkelista ”Kansalaisuus, politiikka ja laillisuus Mäntsälän kapinan jälkeen”. Historiallinen Aikakauskirja 116:3 (2018), 331.
13. Juhani Mylly, Maalaisliitto–Keskustapuolueen historia 2. Maalaisliitto 1918–1939. Kirjayhtymä 1989, 327–329.
14. Mäkinen 2018, 323.

Kirjoitus ilmestyi Historiallisen Aikakauskirjan numerossa 4-2018

Numeron 4-2018 sisältö ja linkit HAiK:n Agricola-foorumilla ilmestyneisiin puheenvuoroihin.
Viimeksi muokannut Haik, 03.12.18 14:51. Yhteensä muokattu 3 kertaa.

Haik
Viestit: 197
Liittynyt: 21.08.06 09:13

Alex Snellman: Hyvä tarkoitus, epämääräiset käsitteet tarkkuutta kolonialismin ja vähemmistöjen tutkimukseen

Historioitsijat ilman rajoja -yhdistys julkaisi 24. lokakuuta 2018 raportin Kenen historia? Raportti monipuolisen historiantutkimuksen, -opetuksen ja vuoropuhelun tilasta ja haasteista Suomessa. Sen laaja-alainen otsikko ei vastaa sisältöä, joka koostuu yliopistojen historia-aineille suunnatusta kyselystä, joka tarkastelee kolonialismin ja vähemmistöjen historian opettamista yliopistoissa, sekä joidenkin vähemmistöryhmien edustajien kommenteista, jotka käsittelevät samaa teemaa erityisesti kouluissa. Tarkkanäköinen blogisti Kaisa Kyläkoski kiinnitti raportin kohdalla huomiota siihen, kuinka kolonialismin ja suomalaisten vähemmistöjen yhdistäminen tuntuu ristiriitaiselta. Raportin luettuani minun on helppo jakaa tämä näkemys. Hyvää pyrkimystä kolonialismin kriittiseen tarkasteluun ja vähemmistöjen tuomiseen osaksi suomalaista historiatietoisuutta ei kannata pilata huolimattomuudella.

Suomella on kolonialistinen historia erityisesti Ruotsin ja Venäjän valtakuntien osana, esimerkiksi maailmankaupan ja lähetystyön kautta, mutta aihetta kartoittava kysely ja raportti ovat valitettavan epämääräisiä. Käsitteitä ei määritellä eikä niiden välisiä sidoksia pohdita. Kolonialismi-käsite otetaan täysin annettuna, vaikka se yleensä liittyy erityisesti merellisten imperiumien merentakaisiin siirtomaihin ja niistä kotoisin oleviin vähemmistöryhmiin. Kansainvälisen kaupan ja liikenneverkostojen kautta on nykyisen Suomenkin alueella tähän kolonialismiin kytkös, mutta ei sen tuottamia kotimaisia vähemmistöjä.

Paljon oleellisempaa olisi siksi tarkastella mannerimperiumien (kuten 1600-luvun Ruotsi Saamenmaan osalta, Venäjä) reuna-alueilla tapahtuneita anneksioita ja assimilaatioita, joista on englanniksi laajaa kirjallisuutta. Tuntuu, että raportissa anglo-amerikkalaisen tutkimuksen tarkastelema länsieurooppalaisen merentakaisen kolonialismin malli on (tieteelliskolonialistisesti?) haluttu lätkäistä sellaisen järjestelmän päälle, joka ei perustunut kolonioihin vaan rajamaihin. Merellisten ja mannerimperiumien asenteissa alistamiinsa alueisiin ja ihmisryhmiin on toki merkittäviä yhtäläisyyksiä, mutta niitä yhdistävä käsite olisi pikemmin imperialismi (jonka tutkimuksessa kolonialismi, Edward Said jne. ovat yksi osatekijöistä), ei kolonialismi pääkäsitteenä.

Tämä raportti tuntuu jatkavan sillä linjalla, jossa Suomen sijainti 1800-luvulla tässä Venäjän valtakunnan mannerkontekstissa puuttuu täysin ja Suomea tarkastellaan irrallaan ympäristöstään. Ei ihmekään, että raportissa mainitaan venäjänkielisten nuorten kokevan itsensä ulkopuolisiksi suomalaisessa yhteiskunnassa.

Hyvin ongelmallista on, ettei kolonialismin ja suomalaisten vähemmistöjen suhdetta problematisoida. Saamelaisten kohdalla kolonialismi tai imperialismi on todennäköisesti mielekäs lähestymistapa, mutta muiden vähemmistöjen kohdalla vain hyvin välillisesti ja lähinnä asenteellisena ilmiönä, joka kallistuu toisinaan ksenofobian ja rasismin suuntaan. Vähemmistöjä on erittäin tärkeä tuoda osaksi suomalaista historiatietoisuutta, ja raportin tarkoitus on hyvä, mutta se toteutuisi paremmin, mikäli lähtökohtana olisivat historian vähemmistöt eikä kolonialismi, joka pikemminkin hämärtää kuvaa useimpien suomalaisten vähemmistöjen alkuperästä ja asemasta. Lisäksi se ohittaa kokonaan muut vähemmistöt kuten sukupuolivähemmistöt.

Raportin tekijät ovat selvästi ottaneet lähtökohdakseen, että kolonialismi on tärkeä ja yksiselitteinen ilmiö, joka itsestään selvästi koskee myös Suomea ja jota siksi tulee käsitellä. He jopa vihjaavat, että kolonialistiset asenteet ovat voineet vaikuttaa monikulttuurisen Suomen historian sivuuttamiseen. Koska kysely osoittaa, että kolonialismia käsitellään vaihtelevalla laajuudella yliopistoissa, täytyy heidän mukaansa tilannetta korjata. Melko kevyen ja väärinymmärryksille alttiin kyselyn ja vähemmistöryhmien edustajien kommenttien perusteella he tekevät muitakin painavia politiikkasuosituksia kuten: ”Samalla myös Suomen historiallista asemaa tulee voida tarkastella muusta kuin kansallisen kertomuksen näkökulmasta.” Tuntuu, että jo vuosikymmeniä jatkunut kansallisen katseen avartaminen on siis mennyt hukkaan?

Mikä sitten olisi tätä raporttia osuvampi tapa tarkastella kolonialismia ja vähemmistöjä? Ottaa lähtökohdaksi Suomen vähemmistöt ja kirjoittaa historiaa niiden omista lähtökohdista käsin, sisällyttää se koulujen opetusohjelmaan ja viitata kolonialismiin Suomen osalta vain siinä määrin kuin se on perusteltua käsitteiden tarkkarajaisen ja tieteellisen käytön kannalta.

Alex Snellman, FT
Helsingin yliopisto

* Kaisa Kyläkoski, Kenen historia – tulkinta julkistustilaisuudesta. 25.10.2018,
* Hakola & Jenni Laakso (toim.) Kenen historia? Raportti monipuolisen historiantutkimuksen, -opetuksen ja vuoropuhelun tilasta ja haasteista Suomessa.

Haik
Viestit: 197
Liittynyt: 21.08.06 09:13

Diskurssit osana sisällissotaan johtanutta poliittista prosessia (HAik 1-2019)

Vastine dosentti Antti Kujalan arvioon kirjastani The Springs of Democracy. National and Transnational Debates on Constitutional Reform in the British, German, Swedish and Finnish Parliaments, 1917-1919. Studia Fennica Historica 24. SKS 2017. DOI: https://doi.org/10.21435/sfh.24

Dosentti Antti Kujala ansaitsee kiitoksen lähdettyään arvioimaan neljän maan valtiomuotokeskustelua 1910-luvun lopulla vertailevaa kirjaani (HAik 4/2018). Vertailevan historiantutkimuksen haasteenahan on – moninaisten kontekstien ohella – historiantutkimuksen perinne, jossa useimpien tutkijoiden mielenkiinto kohdistuu vain ”omaan” maahan. Myös Kujalan arvion pohjalta voisi luulla, ettei suomalaisessa historiantutkimuksessa ole vertailevaa, kielellistä tai transnationaalia käännettä koskaan tapahtunutkaan. Kujala keskittyy arviossaan yhden, Suomessa vallitsevaa historiografista konsensusta (tai myyttiä) haastavan päätelmäni tyrmäämiseen yhteiskuntahistoriallisella argumentaatiolla. Jotta sosiaalisesta konstruktivismista ja kielellisestä käänteestä innoituksensa hakeva historiantutkimus ei tulisi jatkossakin yhteiskuntahistorian jyräämäksi, katson tarpeelliseksi jatkaa keskustelua ja vastata joihinkin Kujalan esittämiin väitteisiin.

Kujala toteaa, että ”Britanniaa, Saksaa ja Ruotsia vertaileva tutkimustapa toimii erinomaisesti” – siis ”kolme neljäsosaa kirjasta” – ja tunnustaa epäsuorasti valtiomuotokeskustelujen yhteenkietoutuneisuuden muttei käsittele tutkimuksen tältä osin tuottamia tuloksia. Eikö kunkin maan erityislaatuisuutta korostavia kansallisia narratiiveja ole syytä haastaa, myös Suomen osalta, etenkin kun tiedetään sata vuotta rinnakkain eläneiden valkoisten ja punaisten narratiivien olemassaolo? Tutkimushan osoittaa eroja ideologioissa ja mielipiteissä esimerkiksi Ruotsin ja Suomen välillä huolimatta maiden välisistä huomattavista rakenteellisista yhtäläisyyksistä.

Kirjassa huomioidaan poliittisen keskustelun ylirajaiset siirtymät joka suuntaan. Voimakkainta vuorovaikutus oli sota-aikana Britannian ja Saksan äänioikeusuudistusten välillä, mutta myös Ruotsin äänioikeusuudistuksen tiivis kytkeytyminen saksalaisiin keskusteluihin ja sodan kulkuun tulee ilmeiseksi, samoin Suomen rooli rohkaisevana ja varoittavana esimerkkinä muissa maissa. Venäjän vallankumouksellisten puheenparsien kulkeutuminen osaksi sosialidemokraattista argumentaatiota Suomessa on vain yksi kiinnostuksen kohteista. Yhtä lailla kiinnostavaa on saksalaisten konservatiivisten professorien teorioiden vaikutus Ruotsin ja Suomen oikeiston demokratia- ja parlamentarismikritiikkiin. Kuuluuko Venäjä-yhteyksien merkitys edelleen kiistää, kun taas Saksa-yhteydet ovat niin itsestään selviä, (1) ettei niiden vaikutusta legalistisen ’porvarillisen’ diskurssin kompromissihaluttomuuteen tarvitse huomioida?

Kujala ei paneudu tutkimuksen mahdolliseen metodologiseen lisäarvoon: hän ei arvioi tutkimustani käsite- tai diskurssihistorian kriteereillä vaan keskittyy problematisoimaan yhtä puoluetta koskevia päätelmiä. Tutkimukseni lähtökohtana on ollut oletus politiikasta monessa paikassa samanaikaisesti tapahtuvina, toisiinsa linkittyneinä diskursiivisina ja muina fyysisinä vuorovaikutusprosesseina. Tämä lähtökohta on ollut jo viitisenkymmentä vuotta yleisesti hyväksytty useimmissa ihmistieteissä, etenkin politiikan- ja kielentutkimuksen lähitieteissä, ja tämän päivän politiikassakin tunnustetaan yleisesti poliittisen keskustelun ja muun toiminnan väliset yhteydet. Kirjassa käsitellyt historialliset tilat, fyysiset kokemukset, liikkuvuus ja ajatus parlamenttien valtiosääntökeskusteluista neksuksena, jossa yhteiskunnassa liikkuneet poliittiset keskustelut törmäsivät, sivuutetaan arviossa, samoin yksityiskohtaisella aineistoanalyysilla osoitettu ”vallankumouksen”, ”kansan”, ”demokratian” ja ”parlamentarismin” käsitteiden kiistanalaisuus kaikissa maissa – ja etenkin se, miten voimakkaasti SDP Suomessa monopolisoi nämä käsitteet itselleen vuonna 1917.

Kujala toteaa vain, että ”mielestäni poliittisten kannanottojen käsittely on liian yksityiskohtaista ja tekee kirjasta raskasta luettavaa”. Otan vastaan kritiikin käsiteanalyysieni lukijaystävällisyyden puutteesta, mutta perusväitteestä poliittisen keskustelun tapojen, ajattelun ja fyysisemmän toiminnan välisen vuorovaikutuksen ymmärtämisen tärkeydestä en luovu.

Maakohtaisesti tutkimus osoittaa Britannian osalta keskustelun irrallisuuden suhteessa manner-Eurooppaan, sota-aikana vallinneet nationalistiset äänenpainot ja demokratian käsitteen politisoinnin niin oikeiston kuin vasemmistonkin toimesta sodan lähestyessä loppuaan. Saksan osalta vertailu Ruotsiin ja Suomeen haastaa tulkintoja sodanaikaisesta parlamentarisoitumisesta ja osoittaa demokratian käsitteen kääntämisen saksaksi tavoilla, joka säilytti erot suhteessa ”läntiseen demokratiaan” ja kyseenalaisti parlamentaarisen demokratian oikeutusta. Ruotsin osalta kiinnostavaa on, miten reformistinen narratiivi ikiaikaisesta ruotsalaisesta demokratiasta valtavirtaistui kansalliseksi mytologiaksi.

Kujalan mukaan ongelmallinen on päätelmäni, että sosialidemokraattisen lehdistö- ja eduskuntakeskustelun radikalisoitumiseen vuoden 1917 aikana olisi syytä kiinnittää enemmän huomiota. Tehtäköön nyt kerralla selväksi, että sosialidemokraatteja reilut sata vuotta sitten todennäköisesti äänestäneestä torppariperheestä polveutuva ja linnalaisen sisällissotanarratiivin koulussa omaksunut Ihalainen ei väitä kaikkien suomalaisten sosialistien olleen bolševikkeja vaan haluaa vain yksinkertaisesti ymmärtää, miten Suomessa sisällissotaan ajauduttiin ja yhtä lailla, miten siitä noustiin. Esimerkiksi Risto Alapuro on toivonut, että sodan syihin kiinnitettäisiin enemmän huomiota ja toivottanut tervetulleeksi vertailevan, transnationaalin ja käsitehistoriallisen otteen. (2) Suomihan on kansainvälisesti kiinnostava tapaus siksi, että täällä erilaiset ylirajaiset vallankumousajan diskurssit törmäsivät niin dramaattisella tavalla – seikka, johon Alapurokaan ei ole kiinnittänyt huomiota.

Vuoden 1917 suomalaisen lehdistökeskustelun tarkastelu eduskuntakeskustelun rinnalla osoittaa, miten sisällissotaan osaltaan johtaneet, vastakkainasetteluja kärjistäneet tavat puhua alkoivat nousta heti Venäjän maaliskuun vallankumouksen jälkeen ja miten ne asteittain jyrkkenivät väkivallan käytön oikeuttamiseksi ”laittomaksi” määriteltyä uutta Eduskuntaa vastaan. Sisällissodassa molemmat osapuolet taistelivat kansanvallan puolesta mutta ymmärsivät sen eri tavoin. Myös osapuolten sisällä oli huomattavaa vaihtelua demokratiaymmärryksissä.

Kujala kritisoi sitä, että tarkastelen ”pelkästään parlamentarismi- ja äänioikeuskantojen kehitystä, ja lähteenä ovat olleet parlamentissa pidetyt puheet ja sanomalehtikirjoitukset”. Tämän vuoksi hänen mukaansa ”se, mitä laajemmin kussakin yhteiskunnassa oli tekeillä, jää sivuun”. Vertailevassa tutkimuksessa on keskityttävä vertailukelpoisiin aineistoihin, ja parlamenttikeskustelut, joissa yhteiskunnissa liikkuneet erilaiset ideologiset näkemykset kohtasivat, sekä puolueiden pää-äänenkannattajien pääkirjoitukset muodostavat ainutlaatuisen vertailukelpoisen aineiston. Määrittelen tutkimukseni pehmeän sosiaalisen konstruktivismin inspiroimaksi käsite- ja diskurssihistoriaksi, joka pyrkii huomioimaan ei-diskursiiviset kontekstit, ja ilmaisen kiitollisuuteni aiemman poliittisen ja yhteiskuntahistorian tuloksille (s. 37–38), joihin myös laajasti viittaan etenkin taustaluvussa 2. Totean kaikki Kujalan arviossaan listaamat poliittiset, taloudelliset ja yhteiskunnalliset seikat, jotka osaltaan selittävät Suomen vuoden 1917 kriisiä – työehtosopimusten tilannetta lukuun ottamatta. Tuomo Polvisen kirjaan Venäjän vallankumous ja Suomi viittaan omassani 31 kertaa.

Kujalan mielestä ”ideologian ohella ja sijasta asiaa pitäisi lähestyä vallankumoukseen johtavan tilanteen syntymisen kautta”. Eikö kuitenkin olisi jo aika tarkastella analyyttisesti, vertailevasti ja ylirajaisesti myös poliittisen keskustelun dynamiikkaa vuonna 1917? Vielä laajemmat historialliset perspektiivit olisivat olleet hyödyllisiä, mutta kirjan laajuus – neljä kansallista narratiivia yhteen kirjoitettuna – oli ongelma jo nykyisellään. Siitä olen samaa mieltä, että venäläisen vallankumouskeskustelun analyysi olisi myös ollut paikallaan, mutta millaisiin tuloksiin se johtaakaan? Elena Dubrovskaian mukaan venäläisten sotilaiden vallankumous Helsingissä innosti SDP:tä esittämään radikaalimpia yhteiskunnallisia vaatimuksia, kun taas suomalaiset sosialidemokraatit puolestaan radikalisoivat sotilaita kannustamalla heitä osallistumaan Suomen asioita koskeviin mielenosoituksiin. Suomalaiset sosialidemokraatit tekivät yhteistyötä Helsingin varuskuntien radikaaleimpien voimien kanssa ja onnistuivat taivuttelemaan huomattavan osan venäläisistä sotilaista tuomitsemaan väliaikaisen hallituksen ”väkivallan” hajotetun eduskunnan kokouksia vastaan ”laittomana” ja ”vastavallankumouksellisena”. (3)

En väitä koko SDP:n olleen bolševistinen vaan olen analysoinut julkisuudessa esillä olleita puolueen edustajien puhetekoja sellaisina kuin muiden puolueiden kannattajat ne Eduskunnassa kuulivat tai Työmiehestä lukivat. Korostan Kujalan oman kirjan pohjalta eroja Venäjän sosialisteihin (s. 63, 69), (4) ja analyysini SDP:n avainkäsitteille antamista merkityksistä pohjaan alkuperäislähteisiin, en Jari Ehrnroothin väitöskirjaan. (5) Muotoilu sivulla 202 on ”Bolshevik-like parlance”, sivulla 264 ”what appeared as the Leninisation” ja sivulla 268 ”sounded like Bolshevism”. Sivulla 68 totean: ”Revolutionary experiences made the MPs talk in ways that sounded to their non-socialist audiences as Bolshevism.” Muut Kujalaa ärsyttäneet toteamukseni ovat: ”the bourgeois parties were defined in a radical Marxist, Russian revolutionary and Bolshevik manner as a class enemy that lacked any honest intentions of advancing democracy or parliamentarism and aimed instead at violent suppression of the demands of the working class” (s. 286) ja punaisen Suomen perustuslaista: “[it] echoed conceptualisations of the people and democracy typical of Russian revolutionary and especially Bolshevik discourse” (s. 316). Tokihan jälkimmäisen osuvuudesta voidaan kontrafaktuaalisesti keskustella, kun lain toteutusta ei koskaan nähty, mutta aikalaisvaikutelma oli joka tapauksessa tämä.

Eikö yhtäläisyyksistä bolševikkien puhetapojen kanssa saa puhua? Tällöinhän jää huomaamatta myös se radikaali uudelleenmäärittely, joka SDP:n johdossa sisällissodan jälkeen tapahtui. Kujala kyseenalaistaa erot ruotsalaisen, saksalaisen ja suomalaisen työväenliikkeen diskursseissa, vaikka on yleisesti tunnettua, että Ruotsissa ja Saksassa sosiaalidemokraattinen puolue jakautui jo keväällä 1917, Suomessa vasta sisällissodan seurauksena. En voi jakaa Kujalan näkemyksiä väkivaltapuheesta harmittomana retoriikkana, SDP:stä läntisiä veljespuolueita oikeaoppisempana tai Saksan SPD:stä Suomen SDP:hen vertautuvana vallankumoukseen osallistujana. (6)

SDP:n arkistosta ja Juha Matikaisen väitöskirjasta näemme, että SDP:n sisällä käytiin keskustelua noudatettavasta linjasta. (7) Olisin varmaan voinut olla Evert Huttusen, Edvard Valppaan ja K. H. Wiikin osalta tarkempikin, joskin olen siteerannut ja analysoinut heidän puhetekojaan vuoden 1917 keskustelun kontekstissa, en tulkinnut heidän toimiaan sisällissodan aikana. Ratkaisevaa oli, millä äänellä SDP Eduskunnassa, poliittisen keskustelun keskiössä, puhui ja mitä johtopäätöksiä muut puolueet tästä tekivät. Maltillisten ääni ei Eduskunnassa tai Työmiehessä kuulunut, ja radikalisoituvat puhetavat lopulta johtivat väkivallalla uhkaamiseen. Asian toinen puoli ovat ei-sosialististen puolueiden legalistiset, kustavilaisten perustuslakien epäselvyyttä hyödyntävät puhetavat, joissa on havaittavissa kompromissihaluttomuutta muttei kuitenkaan samassa määrin kuin Ruotsin ja Saksan oikeistossa.

Annetaan Evert Huttusen kertoa vuodesta 1917 syksyn 1918 perspektiivistä: Huttusen mukaan anarkistisosialistit vaaransivat suomalaisen demokratian sitomalla SDP:n kohtalon Venäjän bolševikkiliikkeeseen ja siksi jakautumista parlamentaariseen ja vallankumoukselliseen puolueeseen ei tapahtunut. Zimmerwaldin Internationaaliin liittyminen Alexandra Kollontain aloitteesta radikalisoi entisestään sitä vallankumouksellista, tinkimätöntä luokkataistelua korostavaa puhetta, jota oli esiintynyt Työmiehen, puolue-elinten ja Helsingin työväenyhdistyksen piirissä. Puolueen viesti radikalisoi joukot sen sijaan, että olisi pyritty niitä rauhoittamaan. Luokkaeroja liioiteltiin, yhteistyöstä kaikkein radikaaleimpien ja demokraattisimpienkin porvaripuolueiden kanssa sanouduttiin irti, agitoitiin väkivaltaisesti porvaristoa vastaan ja tuomittiin maakuntien työväenlehtien maltillisemmat näkemykset ”revisionismina”. Eduskuntaryhmän johto pakotti toisinajattelijat omalle puolelleen ja lopulta luopui parlamentarismista. Se toimi tavalla, jota olisi pidetty läntisen parlamentaarisen demokratian vallitessa skandaalimaisena: muiden puolueiden kantoja ei valtalakia säädettäessä kuunneltu; Eduskunnassa käsiteltäviä asioita vietiin samanaikaisiin puoluekokouksiin; järjestettiin venäläisten sotilaiden kanssa mielenosoituksia; ajettiin läpi päätöksiä, jotka tekivät parlamentaarisista kompromisseista mahdottomia; pakotettiin maltilliset myöntymään puoluejohdon linjoille; kutsuttiin Mannerin eduskunta koolle ilman muita puolueita; julistettiin vaalit vallankumouksellisiksi ja vaadittiin kansalliskokouksen kokoon kutsumista. Tämä kaikki johti Huttusen mukaan vallankumouksellisiin ratkaisuihin ja lopulta väkivallan käyttöön. Oli ollut puoluejohdolta vakava virhe kuvitella, etteivät massat etenisi sanoja ja uhkauksia pidemmälle, vallankumoukselliseen toimintaan. (8)

Huttusen analyysi vastaa pitkälti kirjassa The Springs of Democracy eduskuntadebattien pohjalta tekemääni. Samansuuntaisen tulkinnan esittävät myös mm. Lasse Lehtinen ja Risto Volanen kirjassaan 1918. Kuinka vallankumous levisi Suomeen: valtalaki, luokkataistelu ja yhteistyö bolševikkien kanssa samaistettiin SDP:n piirissä, sympatiat kohdistuivat kasvavassa määrin bolševikkeihin ja maltilliset pudotettiin pois vuoden 1917 vaalien listoilta. (9) Syksystä 1918 alkaen SDP kulki kuitenkin uudelleen määriteltynä samoja latuja Ruotsin ja Saksan veljespuolueiden kanssa. Mutta SDP on siis vain yksi käsittelemistäni neljän maan puolueista.

Pasi Ihalainen, professori
Jyväskylän yliopisto

***
1. Ks. Marjaliisa Hentilä & Seppo Hentilä, Saksalainen Suomi 1918. Siltala 2016; Vesa Vares, Viileää veljeyttä. Suomi ja Saksa 1918–1939. Otava 2018.
2. Risto Alapuro, Millainen oli Suomen vallankumous 1918? Teoksessa Sami Suodenjoki & Risto Turunen (toim.) Työväki kumouksessa. Väki Voimakas 30. Työväen historian ja perinteen tutkimuksen seura 2017, 255.
3. Elena Dubrovskaia, The Russian Military in Finland and the Russian Revolution. Teoksessa Sarah Badcock, Liudmila G. Novikova & Aaron B. Retish, Russia’s Home Front in War and Revolution, 1914–22. Book 1: Russia’s Revolution in Regional Perspective. Slavica 2015, 249, 256, 258, 261–265.
4. Antti Kujala, Vallankumous ja kansallinen itsemääräämisoikeus. Venäjän sosialistiset puolueet ja suomalainen radikalismi vuosisadan alussa. SHS 1989.
5. Jari Ehrnrooth, Sanan vallassa, vihan voimalla. Sosialistiset vallankumousopit ja niiden vaikutus Suomen työväenliikkeessä 1905–1914. SHS 1992.
6. Ks. Jörn Leonhard, Der überforderte Frieden. Versailles und die Welt 1918–1923. C. H. Beck, 2018, 258–259, 269, 285, Saksan vasemmiston jakautuneisuudesta ja SPD:sta bolševistisen vallankumouksen vastustajana.
7. Juha Matikainen, Parlamentarismin kannattajasta vallankumouksen äänitorveksi. Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen lehdistö 1917–1918. Jyväskylä Studies in Humanities 338. Jyväskylän yliopisto 2018.
8. Evert Huttunen, Sosialidemokraattinen puolue ja kapina. Suomen Sosialidemokraatti 20.9.1918, 2–3; 25.9.1918, 2; 26.9.1918, 2; 21.10.1918, 2.
9. Lasse Lehtinen & Risto Volanen, 1918. Kuinka vallankumous levisi Suomeen. Otava 2018, 72, 82, 92, 107, 128.

***
Numeron 1-2019 sisältö ja linkit HAiK:n Agricola-foorumilla ilmestyneisiin puheenvuoroihin

HAik pääkirjoitus 1-2019: Anu Lahtinen: Tiedonhallintalain sudenkuopat
Viimeksi muokannut Haik, 21.03.19 22:19. Yhteensä muokattu 1 kertaa.

Haik
Viestit: 197
Liittynyt: 21.08.06 09:13

Tiedon saatavuus ja tiedon hinta (Pääkirjoitus HAik 1-2019)

Historiallisen Aikakauskirjan vuoden ensimmäisessä numerossa nousee esiin tiedonkulku, tiedon saatavuus sekä etäisyyksien tai rajojen merkitys. Näkökulma on läsnä sekä artikkelien aiheissa että käytetyissä tutkimusmenetelmissä.

Heikki Kokon artikkeli käsittelee suomenkielisen lehdistön nousun taustatekijöitä 1850-luvulla. Kokko muistuttaa artikkelissaan, miten tiedonkulun kehittyminen Suomessa oli kytköksissä aikakauden maailmanlaajuisiin kehityskulkuihin, joskin esiin tulee myös paikallisia erityispiirteitä. Julkaisu pohjaa Translocalis-tietokantaan.

Tekstien kierrätystä suomalaisessa lehdistössä käsittelevä artikkeli tarjoaa tietoa sekä aiheesta että menetelmistä, joilla Suomen digitaalisen aikakaus- ja sanomalehtikirjaston aineistoja voidaan tutkia. Tekstien uudelleenkäytön tunnistus tarjoaa uutta tietoa tiedonkulusta. Artikkelin ovat kirjoittaneet Heli Rantala, Hannu Salmi, Asko Nivala, Petri Paju, Reetta Sippola, Aleksi Vesanto ja Filip Ginter. Artikkeli on siten esimerkki siitä, että historia-alallakin ilmestyy esimerkiksi digitaalisten aineistojen tutkimushankkeissa tarpeellisen ryhmän yhdessä kirjoittamia artikkeleita.

Tekstien uudelleenkäyttö ei sinänsä ole vain sanomalehtiajan ilmiö, kuten käy ilmi Jussi Hanskan artikkelissa fransiskaanien kirjavarallisuudesta. Vertaamalla Viipurin fransiskaanikonventista säilyneitä otteita Hanska osoittaa, että fransiskaaniveljillä oli yhteyksiä keskeisiin keskusteluihin ja kannanottoihin, joissa käsiteltiin fransiskaaneille tärkeitä saarnaamiseen ja synnintunnustusten kuuntelemiseen liittyviä oikeuksia. Näitä kannanottoja toistettiin ja muunneltiin myös fransiskaanikonventin kopiokirjaan kootuissa teksteissä.

Rajat ja rajanvedot ovat läsnä tiedonkulun reiteissä, mutta erityisen keskeisiä ne ovat Aappo Kähösen ja Veera Laineen sekä Mikko Kohvakan artikkeleissa. Kähönen ja Laine tarkastelevat Venäjän valtion ja kansakunnan sisäisiä ja ulkoisia rajoja. He avaavat venäläisen kansakunnan rakentamisen kysymyksiä sekä raja-käsitteen vaihtuvia tulkintoja. Mikko Kohvakan aiheena puolestaan on Lappeenrannan ja Joensuun välinen kilpailu Itä-Suomen keskuksena Suomen itärajan siirtymisen jälkeen. Kohvakka analysoi Lappeenrannan ja Joensuun kaupunginjohtajien puheenvuoroja ja tuo esiin alueiden, erityisesti Karjalan, vaihtuvat määrittelytavat.

Syväluotauksissa ja lyhyemmissä puheenvuoroissa käsitellään ajankohtaisia aiheita kuten digitaalisen historian opetuskiertueen tuloksia, naishistorian uusia väitöskirjateemoja sekä suomalaisten SS-miesten osuutta kansanmurhaan.

***

Samanaikaisesti, kun Historiallinen Aikakauskirja osallistuu tieteelliseen keskusteluun mahdollisimman kattavasti, sen edustajat seuraavat parhaansa mukaan tieteellisen julkaisumaailman kehitystä. Yksi polttava aihe on tiedon hinta. Kansainvälisesti muutama iso kustantamo hallitsee tieteellisen julkaisemisen markkinoita. Nämä kustantajat perivät kirjastoilta huikeita summia siitä, että nämä saavat tieteelliset julkaisut valikoimiinsa joko painettuina tai nykyään usein sähköisinä. Myös painettujen ja sähköisten kirjojen kappalehinnat voivat tyrmistyttää tieteentekijää.

Suuret kustantajat ovat korottaneet julkaisujen hintoja vuosi vuodelta, vaikka julkaisujen digitalisoituessa kustannusten voisi olettaa alenevan. Isot kirjastojen tilausmaksut on koettu erityisen epäoikeudenmukaisiksi, koska tiedeyhteisön tutkimustulokset syntyvät usein julkisesti rahoitettuna tutkimuksena. Tiedeyhteisö kirjoittaa, toimittaa ja julkaisee tulokset oman työnsä ohessa, mutta joutuu maksamaan, jotta voisi itse käyttää tai jakaa julkaisua muille.

Ei ihme, että tähän epäkohtaan pyritään nyt reagoimaan. Tiedeyhteisössä näkyvin hanke on ollut Plan S. Kyseessä on eurooppalaisten suurten tiederahoittajien suunnitelma, joka vaatii, että tutkimusjulkaisut tulevat välittömästi avoimesti, siis ilmaiseksi, kaikkien kiinnostuneiden lukijoiden ulottuville. Suomessakin esimerkiksi Suomen Akatemia tukee tätä tavoitetta.

On selvää, että julkaisujen saatavuus on arvokas tavoite. Suurten kustantamojen maksut ovat huikaisevia ja korjausliike on välttämätön. Plan S on silti suunnitelmana yhtäältä varsin yksioikoinen ja toisaalta taloudellisissa ratkaisuissa tavattoman epämääräinen, joten se herättää myös huolta.

Tiedeseuran julkaisemassa lehdessä ei kerätä suuria maksuja sen paremmin kirjoittajilta, hankkeilta kuin kirjastoiltakaan. Suuri osa kansallisista tieteellisistä julkaisuista toimii hyvin pienellä budjetilla. Niille ovat tärkeitä tilausmaksut, ja kiitänkin lämpimästi jokaista, joka on Historiallisen Aikakauskirjan tilaajana mukana tukemassa historiatieteellistä julkaisemista. Tavoitteena on tulojen puitteissa toimittaa, arvioiduttaa ja julkaista tieteellisiä tutkimustuloksia ja tuloksista käytävää keskustelua. Nopea muutos tulonmuodostuksessa voi olla kohtalokas.

Jos kaikki julkaisut nyt tulisi toimittaa saataville ilmaiseksi ilman viivettä, mitä se merkitsisi tiedelehdille? Miten toimitus- ja julkaisutyö sekä jakelu rahoitettaisiin? Myös sähköisten julkaisujen toimittaminen ja ylläpito vaatii rahaa. Merkitsisikö välitön ilmainen saatavuus tilausmaksujen tyrehtymistä, ja jos tilaajia ei ole, myös kotimaisten tiedejulkaisujen loppua? Olisivatko kaupallisilla kustantajilla julkaistut monografiat jatkossa väheksyttyjä, tai loppuisiko niiden julkaiseminen ilmaisen saatavuuden vaatimukseen?

Hankalaa kyllä, Plan S ja sen kansalliset toteutussuunnitelmat ovat talouslinjauksissaan varsin epämääräisiä. Jo ensi vuoden alussa halutaan julkaisut ilmaisina julkisuuteen, mutta tällainen siirtymäaika voi olla monelle olemassaolevalle julkaisulle vaikea, varsinkin, kun siirtymän taloudellisesta tukemisesta ei ole tietoa. Ongelmia avataan kuitenkin tämän numeron lopussa, Suomen Historiallisen Seuran kannanotossa. Se on alkuvuodesta jätetty Tieteellisten Seurojen Valtuuskunnalle, ja vastaavia puheenvuoroja on esitelty muualtakin.

Nykyään näyttää olevan muotia, että ajatellaan että saman koon ja mallin kenkä sopii kaikkiin jalkoihin (ja käsiin). Tyypillistä on myös, että nimetään komea tavoite ja annetaan sille tavattoman tiukka toteutusaikataulu, joka sitten joko pitää tai raukeaa. Kentällä itse toimijat yrittävät arvailla, kummin päin käy. Kuitenkin tieteenalojen toiminnassa ja julkaisuperinteissä on isoja eroja, ja muutos vaatii aikansa. Olisi todella tärkeää, että julkaisustrategiassa tunnistettaisiin ja tunnustettaisiin tämä. Kansalliseen strategiaan tulisi kuulua ajatus, että pidetään kotimaiset tiedejulkaisijat toimintakykyisinä.

Yllä kuvattu tiedepoliittinen häly tuntuu välillä vievän harmittavan paljon aikaa siitä, minkä pitäisi olla tieteellisen julkaisemisen ytimessä. Tärkeintä olisi, että itse kullakin olisi aikaa ja resursseja tutkimukselle, tieteestä kirjoittamiselle ja tieteelliselle toimitustyölle. Päätoimittajan, toimituksen ja kirjoittajiemme tavoitteena on kuitenkin, että Historiallisen Aikakauskirjan lukijat saisivat käsiinsä mahdollisimman laadukasta tietoa historiallisen tutkimuksen tilasta. Parhaamme olemme jälleen tehneet, ja toivon kovasti, että mahdollisimman moni lukija saa tänäkin vuonna tästä julkaisutyöstä nauttia. Kiitän talven mittaan toimitukselle tulleesta myönteisestä palautteesta. Koetamme kehittää mitä on kehitettävissä, ja laajahkon yleisön Historiallinen Aikakauskirja on joka tapauksessa monin tavoin luottavaisella mielellä, kiitos jokaisen lukijan tuen.

Kevättalven toivotuksin

Anu Lahtinen
anu.z.lahtinen@helsinki.fi

Numeron 1-2019 sisältö ja linkit HAiK:n Agricola-foorumilla ilmestyneisiin puheenvuoroihin

Haik
Viestit: 197
Liittynyt: 21.08.06 09:13

Pääkohdat Suomen Historiallisen Seuran lausunnosta TSV:n avoimen julkaisemisen strategialuonnokseena

Avoimen julkaisemisen strategia
Suomen Historiallinen Seura


Tieteellisten Seurain Valtuuskunnalle

Suomen Historiallinen Seura kannattaa avoimen tieteen periaatteiden edistämistä ja haluaa olla mukana tässä työssä tiedeyhteisön osana. Seura toivoo kuitenkin tarkennuksia seuraaviin TSV:n lausuntopyyntökierrokselle lähettämän strategialuonnoksen kohtiin:

1. Julkaisun määritelmä ja tieteenalakohtaiset erot

• Strategiassa olisi hyvä heti alussa tarkentaa vieläkin selvemmin, että se kohdistuu PlanS:n tavoin vain lehti- ja konferenssiartikkeleihin. Luonnoksen johdanto alkaa nyt päämäärällä, jossa määritellään tavoitteeksi saattaa ”kaikki uudet julkaisut” täysin avoimiksi julkaisuhetkellä ja sama epämääräinen määritelmä toistuu myös strategisessa tavoitteessa nro.1 ja nro.2.

• Johdannossa mainitaan, että monografiat eli yhden kirjoittajan kirjoittamat teokset tulevat tulevaisuudessa olemaan tärkeä julkaisukanava avoimen julkaisemisen kehittämisessä. Lausunnossa ei kuitenkaan puhuta mitään usean kirjoittajan kokoomateoksista, antologioista tai artikkelikokoelmista, jotka ovat kaikkien ihmistieteiden tutkimuksen keskeinen julkaisukanava, vai onko ne rinnastettu lehtiartikkeleihin? Tämä herättää huolen siitä, että humanistinen ja yhteiskuntatieteellinen tutkimus asetetaan epäedulliseen kilpailuasetelmaan niihin tieteenaloihin nähden, joissa journaaliartikkelit ovat vallitsevin julkaisumuoto. Suomen Historiallinen Seura katsoo, että tieteenalakohtaiset erot huomioidaan avoimen julkaisemisen siirtymävaiheessa parhaiten, jos monografioita ja antologioita koskevat tulevaisuuden kansalliset kehittämistavoitteet jätetään tässä vaiheessa strategiasta pois. Tätä puoltaa myös se, että PlanS ei huomioi monografioita eikä antologioita. Näin suomalaisia tutkijoita ei asetetaan kansainväliseen tutkijayhteisöön nähden eriarvoiseen vertailuasemaan.

• Humanistisen ja yhteiskuntatieteellisen alan tutkimukselle on tärkeää, että tutkimusta voi julkaista myös tulevaisuudessa kotimaisilla kielillä. Strategian implementoiminen (jatkossa) myös kirjajulkaisemiseen tulee olemaan erittäin haasteellista pienille kansallisille tiedekustantajille. Kotimaisilla kielillä julkaisemisen turvaaminen on tärkeää myös tutkimustiedon tasa-arvoisen saavutettavuuden ja tiedon avoimen leviämisen näkökulmista. Historiantutkimusta julkaistaan myös kotimaisissa, kotimaisilla kielillä ilmestyvissä aikakauskirjoissa, joiden tulevaisuus tällaisen strategian implementoinnin jälkeen on erittäin haasteellista. Keskeisimpiä ovat Historiallinen Aikakauskirja, Historisk Tidskrift för Finland ja Genos.

• Strategiassa ei oteta kantaa hybridijulkaisemiseen, johon PlanS:n viimeisissä versioissa on annettu aiempaa enemmän joustoa. Hybridilehdet ovat tyypillisiä etenkin niillä kustantajilla, jotka ovat tärkeitä humanistisille ja yhteiskuntatieteellisille aloille (kuten Wiley, Elsevier ja T&F). Siksi olisi tärkeää, että TSV:n strategiassa annetaan selkeästi mahdollisuus hybridijulkaisemiseen vähintään PlanS:n mukaiselle siirtymäajalle.

• Katsomme, että päämäärä kaikkien tieteellisten julkaisujen saattamiseksi avoimeksi heti julkaisuhetkellä on hyvä, mutta epärealistinen ja mahdollisesti huomattavia taloudellisia panostuksia vaativa. Embargon jälkeiset rinnakkaisjulkaisukäytänteet toimivat tällä hetkellä hyvin useimpien yliopiston tarjoamissa, täysin avoimissa julkaisuarkistoissa.

2. Avoin julkaiseminen meriittinä

• Suomen Historiallinen Seura pitää avoimen julkaisemisen asettamista meritoitumisväyläksi (periaate 4) kyseenalaisena niin kauan kuin avoimuus perustuu kaupalliselta kustantajalta ostettavaan open access-lisenssiin. Tämä asettaa tutkijat eriarvoiseen asemaan sen suhteen, miten heidän tutkimusrahoituksensa mahdollistaa open access-maksut ja mikä on heidän suhteensa tutkimusympäristöönsä (apuraha/työsuhde) tai mikä heidän uravaiheensa on. Yliopistoilla voi olla suurempi intressi tukea varsinaisia työntekijöitään avoimen tieteen kustannuksia, kun valintoja on tehtävä heidän ja apurahatutkijoiden välillä. Ostettu avoimuus ei sinällään voi olla laatukriteeri, vaan sen on aina oltava alisteinen niille hyvän tieteen kriteereille, joihin tutkijayhteisö on sitoutunut (kuten periaatteessa nro 3. linjataan). Ei-avointa tai hybridimallisesta julkaisua ei vastaavasti voi pitää dismeriittinä, koska yksittäinen tutkija ei voi vaikuttaa kaikkiin avoimen julkaisun rakenteisiin ja rahoituskuvioihin. Esitämme, että meritoituminen jätetään strategiasta näistä syistä pois.

3. Avoimen julkaisemisen rahoittaminen


• Strateginen periaate nro. 1 linjaa, että avoin julkaiseminen ei saa pysyvästi nostaa julkaisemisen kokonaiskustannuksia. Tämä sinällään kannatettava linjaus jättää täysin avoimeksi, miten kustannusten kohoamattomuus käytännössä varmistetaan. Toisaalta linjauksessa puhutaan ”uusista ja uudentyyppisistä julkaisuista”, kun tiedeyhteisön pitäisi kantaa huolta myös jo olemassa olevien, vakiintuneiden lehtien tukemisesta avoimen julkaisemisen siirtymävaiheessa (strateginen tavoite nro 3.) Niiden näkökulmasta huolta herättää pitkän aikavälin kustannusten ohella myös se, kuinka paljon avoin tiede voi nostaa kustannuksia lyhyellä aikavälillä ja kuinka kustannukset katetaan. Monille tieteellisten seurojen kustantamille lehdille, jotka nyt perustuvat tilaajamaksuihin, juuri lyhyen tähtäimen suuret investoinnit voivat olla kohtalokkaita lehtien jatkuvuuden kannalta.

• Luonnoksessa on paljon sellaisia epämääräisiä ilmauksia, joissa avoimen tieteen rakenteiden muuttaminen ja kustannusten kattamiseen liittyvät mallit osoitetaan tutkimusyhteisön harteille (esim. tavoite nro. 3. ”tutkimusorganisaatioiden yhteinen toimintamallista”; tavoite nro 4. ”yhteisrahoitteisesta julkaisumallista”), vaikka sillä ei yksinäisenä toimijana ole tähän mahdollisuuksia. Tiedeyhteisöllä on mahdollisuus kehittää avointa julkaisemista vain, jos sitä tukevat tässä prosessissa kaikki avoimen julkaisemisen osapuolet (valtio, yliopistot, tutkimusrahoittajat, kustantajat).
• Suuri osa tieteellisten yhdistysten omistamista lehdistä julkaistaan kansainvälisten kustantajien välisillä kustannussopimuksilla. Strategiassa voitaisiin ilmaista, että tiedeyhteisö asettuu avointa julkaisemista painotettaessa niiden suomalaisten tutkijoiden tueksi, jotka vastaavat kansainvälisessä tiedeyhteisössä näistä kustannusneuvotteluista. On myös huomattava, että useat tieteelliset seurat ovat riippuvaisia omistamistaan lehdistä kustantajilta saamistaan rojaltimaksuista. Tätä ei ole huomioitu strategiassa lainkaan

4. Aikataulu ja muutokset tämän hetkisiin julkaisukäytöntöihin

• Strategian aikataulutavoite vuoteen 2022 mennessä on haasteellinen, joskin realistisempi kuin PlanS:n aikataulu.

• Strategiassa ei oteta kantaa siihen, millä tavalla avoin julkaiseminen tulee vaikuttamaan julkaisujen tämänhetkiseen arviointiin, ennen kaikkea Julkaisufoorumiin. Kysymys on iso, sillä strategiassa (erit. tavoite nro. 3) asetetaan tavoitteeksi luoda uusia (suomalaisia) julkaisukanavia. Tällaisilla alustoilla on kuitenkin edessään iso työ, jotta ne saavuttavat sen tason ja näkyvyyden kansainvälisessä tiedekentässä kuin mitä toimintansa vakiinnuttaneilla tiedelehdillä ja kirjakustantajilla jo on. Edellä mainittu, yhä tieteellisten seurojen pitkälti omistamien julkaisukanavien (lehdet, kirjojen sarjat) tukeminen ja siirtäminen avoimen julkaisemisen periaatteita noudattaville kustantajille (mikäli se on sopimusteknisesti mahdollista) on mielestämme uusien julkaisualustojen luomista ensisijaisempi avoimen julkaisemisen kehityskohde.

Suomen Historialinen Seura toivoo, että kommentit otetaan huomioon, ja että strategiassa kiinnitettäisiin huomiota siihen, että eri tieteenaloilla on erilaisia julkaisukäytäntöjä.

Suomen Historiallinen Seura

Haik
Viestit: 197
Liittynyt: 21.08.06 09:13

Jaettu kohtalo (Pääkirjoitus 2/2019)

Historiallisen aikakauskirjan kaupunkihistoriallinen teemanumero tarjoaa monenlaisia havaintoja sekä kaupunkilaisista että kaupungin aineellisista rajoista, samoin kuin eläinten vuorovaikutuksesta ihmisten kanssa. Vierailevat päätoimittajat Matti O. Hannikainen, Tanja Vahtikari ja Samu Nyström ovat toimittaneet kiinnostavan kokonaisuuden, ja kiitän jälleen ilomielin niin artikkelien kirjoittajia, referee-prosessiin osallistuneita sekä muita kirjoitus- ja toimitustyötä tukeneita toimijoita.

Useissa artikkeleissa on läsnä posthumanistinen, ihmiskeskeisyyttä kritisoivakin näkökulma. Teksteissä pohditaan kaupungin rajoja sekä kaupungin materiaalisia ulottuvuuksia ihmisiin vaikuttavana tekijänä, ja niissä tuodaan esiin myös kaupunkiyhteisön monilajisuus ja materiaalisen maailman mahdollinen toimijuus. Käytetyt aineistot ovat sekä kirjallisia että visuaalisia, ja valokuvien todistusvoima ja analysointimahdollisuudet tulevat kiinnostavasti esiin.

Nykyajan kaupungin materiaalisen ympäristön merkitykset konkretisoituivat hiljattain dramaattisesti, kun Pariisin Notre Damessa syttyi huhtikuussa 2019 tuhoisa tulipalo. Pikapikaa sekä tiedotusvälineet että sosiaalinen media tulvivat kuvia liekehtivästä katedraalista ja surun ilmaisuista. Moni julkaisi paitsi silminnäkijäkuvia, myös omia matka- ja muistokuvista, joita he olivat ottaneet ennen hävitystä. Toiset surivat sitä, että katedraali oli jäänyt heiltä näkemättä ennen tulipaloa.

Katedraalin tuho herätti huomiota erityisesti Euroopassa mutta myös ympäri maailmaa, ja myös sen korjausta ja jälleenrakennusta käsittelevä keskustelu on käynyt vilkkaana: mistä korjausmateriaalit, mistä tekniikka, millaisia kolmiulotteisia mallinnuksia voitaisiin käyttää, oliko koko rakennus vaarassa sortua.

Katedraalia käsittelevässä uutisoinnissa nostettiin esiin kirjailija Victor Hugon (1802-1885) romaani "Notre Dame 1482" (1831, suom. Huugo Jalkanen 1915) - tai ainakin kirjan innoittamat elokuvat, sillä osa tarinaa käsitelleistä toimittajista ei selvästikään ollut tutustunut alkuperäisen teoksen juoneen. Monet elokuvaversiot ovat sinänsä todiste tarinan ja sen uudelleentulkintojen elinvoimaisuudesta.

Victor Hugon alkuperäisteoksessa on vahvasti läsnä ihmisen ja aineellisen maailman vuorovaikutus, katedraali antaa puitteet teoksen traagisille tapahtumille. On ryöstetty lapsi ja liian myöhäinen löytyminen, sydämettömiä hurmureita ja hyljeksittyjä uskollisia sydämiä, kilpaileva rakkaus, kielletty rakkaus, "isänmurha", sydämetön hurmuri, sotilaita, kummajaisia, ja noituusepäilyjä. Katedraalin tuntumaan ulottuu jokseenkin kaikki mahdollinen tragiikka, onhan koko teoksen kantava teema Notre Damen seinään kaiverrettu sana "kohtalo".

Notre Damea ja Hugon romaania ajatellessani löysin itseni pohtimasta Notre Damen toimijuutta ja vaikutusta päähenkilöiden elämässä - vaikkapa lopussa, kun kohtaloonsa sortunut tarinan konna roikkuu korkealla Notre Damen katon reunalla kourun varassa, ennen lopullista putoamistaan. Hugo kuvaa tuon hetkeä ennen -tilanteen varsin yksityiskohtaisesti. Lopulta konnan kohtalona on sortua, sillä katedraalin lyijykouru antaa periksi ja ihmispoloinen liukuu kuolemaansa "kuin irtonainen kattotiili".

Hugon teoksella uutisoitiin olleen suuri merkitys 1800-luvun Notre Damelle ja sen säilymiselle. Nyttemmin palaneen katedraalin merkitys ja läsnäolo on tuntunut myös nykypäivän ihmisten elämässä, kun he ovat jakaneet muistojaan ja keskustelleet katedraalin tulevaisuudesta. Tietokonepelin kolmiulotteisia mallinnoksia on esitelty restauroinnin tueksi, puukaton korjausmahdollisuuksia epäilty ja tarvittavaa osaamista tähyilty eri suunnilta. Keskustelu on välillä kiirehtinyt asioiden edelle, mutta toivottavasti tulevaisuudessa nähdään onnistunut operaatio, jossa osataan hyödyntää sekä vanhaa että uusinta osaamista.

Monille katedraali on yksiselitteisesti tärkeä, jaettu muistomerkki ja henkilökohtainen tai haaveeksi jäänyt vierailukohde elämän varrella. Katedraalia koskevassa keskustelussa on toisaalta myös esitetty kysymyksiä siitä, mitä tulisi ajatella erilaisista korjausvaihtoehdoista ja rahoitustarjouksista. On useitakin ajankohtaisia ja pitkän aikavälin syitä sille, miksi katedraaliin liittyvät uutiset ja korjaushankkeet ovat saaneet keskustelijat kiinnittämään huomiota myös muihin rahoitusta tarvitseviin kohteisiin, Kiihtelysvaaran kirkosta köyhimpiin kehitysmaihin.

Vähintäänkin puheenvuorot tekivät näkyväksi sen, miten Notre Damen kaltaiseen kohteeseen latautuu valtavasti merkityksiä. Vaikka kaikki eivät jaa samoja merkityksiä ja tulkintoja, yhteinen kulttuuriperintökohde on keskustelujen tärkeä kiinnekohta, johon voi heijastaa muistoja, mukanaoloa, ulkopuolisuutta ja yhteisyyttä. Sellaisena Pariisin kuuluisa, tulipalon runtelema katedraali on, Victor Hugota mukaillakseni, osa jaettua kohtaloamme.

Anu Lahtinen

Numeron 2/2019 sisältö ja linkit HAiK:n Agricola-foorumilla ilmestyneisiin puheenvuoroihin

Haik
Viestit: 197
Liittynyt: 21.08.06 09:13

Riitta Mäkinen: Vielä Maalaisliitosta ja sosialidemokraateista (HAiK 2/2019)

Palaan vielä lyhyesti teemaan Maalaisliitto ja eheytymisnarratiivi 1933–1934. Aiheen käsittely alkoi Historiallisen Aikakauskirjan numerossa 1/2018, osana Ville Okkosen ja Ville Laamasen artikkelia ”Kansalaisuus, politiikka ja laillisuus Mäntsälän kapinan jälkeen”, ja jatkui Keskustelua-osastossa numeroissa 3 (minä sekä Juhani Mylly) ja 4/2018 (Okkonen ja Laamanen). Viimeksi mainittuun tekstiin viittaan seuraavassa sanalla vastine ja ensimmäiseen tekstiin sanalla artikkeli. Keskustelun lähtökohtana oli artikkelin esiin nostama eduskunta-aloite, jossa Maalaisliitto halusi lisätä yhdistyslakiin kiellon poliittisten yhdistysten ulkomaisesta riippuvuudesta.

08 Vastineessa Laamanen ja Okkonen kirjoittavat ymmärtävänsä, ”että Mäkinen tulkitsee Maalaisliiton linjaa ja tavoitteita eri tavoin” [kuin kirjoittajat]. ”Hämmentävällä tavalla” olin epäillyt kirjoittajien motiiveja sekä esittänyt pääargumentin virheellisessä muodossa; he eivät tarkoittaneet, että Maalaisliitto olisi halunnut kieltää sosialidemokraattisen puolueen, vaan ”kyseenalaisti ja haastoi” sen. Koska kirjoittajat pääasiallisesti, vaikka eivät kokonaan, pitäytyivät eduskunnassa tapahtuneessa, kommentoijan olisi ollut suotavaa toimia samoin sekä käydä läpi valiokuntapöytäkirjojen mikrokortit.

Ensin pääargumentista: Artikkelissa esitetään, että maalaisliittolaisten ”käytännön suhtautuminen vastasi silti isänmaallisen rintaman tuolloista linjaa”, ja että aloitteen ”oleellinen sisältö oli sama” kuin IKL:n aloitteen, joka tähtäsi Sosialidemokraattisen puolueen hajottamiseen. Lisäksi vedottiin Linkomiehen muistelmien lakkautus-väitteeseen. Näin ollen on aika luonnollista lukijan käsittää, että kirjoittajat tarkoittivat kieltämishaluja eikä vain ”haastamista”. Mutta hyvä tietää, etteivät tarkoita.

Eikö toisten puolueiden toimien ja tavoitteiden haastaminen ja kyseenalaistaminen ole osa politiikan perustavaa sisältöä? Okkosen ja Laamasen artikkelissa sosialidemokraattien haastaminen kuitenkin näyttäytyy ”puuttumisena suomalaisen demokratian perusteisiin”. Myös sen, että Jussi Annala (ml) tahtoi estää ulkomaisen esikuvan mukaisen punaisen, ruskean tai mustan diktatuurin Suomeen tulon, kirjoittajat käsittävät vastineessaan kuin todistukseksi teesilleen. Itselleni tämä on aivan käsittämätön päätelmä. Ei varmasti sosialidemokraatti Per Albin Hanssonin Ruotsi ollut Jussi Annalan ajatuksissa, vaan Stalinin Neuvostoliitto, Hitlerin Saksa ja Mussolinin Italia. Itselleni yhtä käsittämätön on vastineen päätelmä, että seuraava K. A. Lohen lausuma merkitsisi sosialidemokratian legitimiteetin kyseenalaistamista:
[…] olkoon se kuka tahansa oikealla tai vasemmalla, joka tahtoo meidän valtio- ja yhteiskuntajärjestelmän väkivaltaiseksi kumoamiseksi toimia, se on kaikkia varten tämä laki tarpeellinen.
Eikö sosialidemokratia eronnut kommunismista juuri siinä, että väkivaltaa ei ollut tarkoitus käyttää?

Sitten käsittelyn ja lähteiden rajauksesta: Kirjallisuustieteessä voidaan toimia tekstilähtöisesti ja jättää kaikki muu tarkastelun ulkopuolelle. Historiantutkimukseen sellainen tutkimusote ei sovellu, ei ainakaan, jos tehdään johtopäätöksiä esimerkiksi kokonaisen puolueen asennoitumisesta, kuten kirjoittajat väitteessään ”Maalaisliitto kyseenalaisti aktiivisesti ja aloitteellisesti SDP:n legitimiteetin syksyllä 1933 ja keväällä 1934”. Kyllähän toimijat, tässä tapauksessa kansanedustajat, tietävät ja ottavat toimissaan huomioon muuallakin tapahtuneen ja lausutun. Siten esimerkiksi auktoriteetti Kyösti Kallion puoluekokouslausuma sosialidemokratiasta kuuluu asiakokonaisuuteen. Yhteiseen tietotaustaan ennen syyskuussa 1933 tehtyä aloitetta kuuluivat myös muun muassa maaherra Mattssonin (ml., tutkimuskohteeni) oikeiston taholta pitkin kesää kohtaamat erovaatimukset ja uhkaukset.

Vaikka kiinnitin huomiota yleisesti harrastettuun uhriutumisretoriikaan, ymmärrän kyllä sosialidemokraattien huolen juuri heihin kohdistuvasta moninaisesta uhasta. Huolissaan olivat maalaisliittolaisetkin. Maaherra Mattsson esimerkiksi kertoo väkivaltauhkausten vuoksi vuoksi kantaneensa kesällä 1933 taskussaan pistoolia. Kirjoittajat paheksuvat vastineessa, ettei Maalaisliitto ”tehnyt elettäkään epäluulojen hälventämiseksi”. Miksi olisi pitänyt tehdä, muulla tavoin kuin jo tekivät, puuttumalla diktatuureihin ja väkivaltaisuuteen?

Totta on vastineen maininta ”kukaan sosialidemokraatti ei ollut ehdottanut, että internationaalin päätökset olisivat kotimaista lainsäädäntöä vahvempia”. Ei enää. Ensimmäinen internationaali oli kyllä korostanut työväenliikkeen kansainvälistä solidaarisuutta ohi valtioiden. Tällaisen ”ulkomaalaisuuden” perään muista puolueista kyseltiin ja Kivimäen hallitus pani toimeen juridisen tutkimuksen SDP:n säännöistä. Siis, päinvastoin kuin Okkonen ja Laamanen esittävät vastineessaan, edistyspuolueen ja RKP:n väkeä piti ”yhtä lailla vakuutella”. Alkukesän 1933 puoluekokouksessa SDP teki vielä asiakirjoihinsa joitain muutoksia, jotka heistä oikeammalla pantiin tyydytyksellä merkille.

Juhani Mylly kiinnitti kommentissaan (HAik 3/2018) huomiota Maalaisliiton vasemmisto- ja oikeistosiipiin. Ei asia alkuperäisessä artikkelissakaan aivan huomiotta jäänyt. Juuri tämän aloitteen kohdalla siivillä tuskin oli kuitenkaan merkitystä. Kuten alaviitteessäni (2) mainitsin, artikkelissa oli lasku- tai kirjoitusvirhe: Puheena oleva lakialoite sai allekirjoittajikseen 45, eikä 35 maalaisliittolaista 53:sta. En löydä mitään yhteistä nimittäjää allekirjoittamattomille edustajille, joita olivat puhemies Kallion lisäksi Alestalo, Hatva, Kaasalainen, Kauranen, Kivioja, Pitkänen ja Soininen. Kiinnostava olisikin kuulla, tunnistaako joku muu tutkija heille yhteisiä tai yksilöllisiä syitä? Vai eikö Jussi Annala vain sattunut tavoittamaan näitä miehiä allekirjoituksia kerätessään?

Loppupäätelmiin: Omassa puheenvuorossani yritin pitää erillään sen, mikä on ilmeisen totta ja mikä taas päätelmääni tai tulkintaani. Esimerkiksi, että aloitemanööverillä olisi IKL:n vastustuksen ohella pohjustettu edellytyksiä punamultayhteistyölle, on valistunut arvaus, lähteissä en tällaista perustelua ole nähnyt. Koko argumentointini leimaamista tulkinnaksi en hyväksy.

Vastineessa todetaan, että ”Maalaisliitto halusi erottautua omaehtoisena, tuon ajan itseymmärryksensä mukaisesti määrittelemäänsä demokratiaa lujittavana puolueena.” Lause on mutkikas, mutta tuskin kiistettävissä. Sen sijaan kiistän, että puheena oleva aloite jatkokeskusteluineen olisi merkinnyt puuttumista ”suomalaisen demokratian perusteisiin”. Esiin nostamaani kokoomuslaista aloitetta kunnallisen äänioikeuden rajoittamisesta voidaan kyllä pitää demokratian perusteiden vastaisena, ja että se sai kannatusta Maalaisliitosta on puoluetta kompromettoivaa. Se että sama kansanedustaja kannatti rajoitusta ja ehdotti hallitusyhteistyötä sosialidemokraattien kanssa, puolestaan ilmaiseen mielipidekirjoa, joka ei asetu selkeälle vasemmisto–oikeisto-akselille.

En epäile, että kompromettoivien piirteiden etsiminen olisi ollut Okkosen ja Laamasen artikkelin motiivina. Mutta usko siihen, että sellaisia löytyi, kuitenkin innoitti liian reippaisiin johtopäätöksiin. Päätän omalta osaltani keskustelun tähän.

Keskustelua aiheesta:

* Riitta Mäkinen: Eheytysmisnarratiivi ja Maalaisliitto (Historiallinen Aikakauskirja 3-2018.)
* Ville Okkonen ja Ville Laamanen: Maalaisliitosta, yhdistyslakidebatista ja kansanvallan rajoista 1933–1934 (Historiallinen Aikakauskirja 4-2018.)


Numeron 2/2019 sisältö ja linkit HAiK:n Agricola-foorumilla ilmestyneisiin puheenvuoroihin

Haik
Viestit: 197
Liittynyt: 21.08.06 09:13

Ville Laamanen & Ville Okkonen: Kiitämme keskustelusta (HAiK 2/2019)

Kiitämme Riitta Mäkistä kirjoituksesta, joka jatkaa keskustelua ”Kansalaisuus, politiikka ja laillisuus Mäntsälän kapinan jälkeen” (HAik 1/2018) -artikkelimme Maalaisliittoa ja Suomen Sosialidemokraattista Puoluetta koskevasta sisällöstä.

Emme enää näe tarvetta täydentää tai tarkentaa argumenttejamme tai johtopäätöksiämme, jotka olemme esittäneet artikkelissamme sekä omassa vastineessamme ”Maalaisliitosta, yhdistyslakidebatista ja kansanvallan rajoista 1933–1934” (HAik 4/2018). Tulkintamme jää näin ollen erilaiseksi kuin Mäkisen. Olemme hyvin iloisia siitä, että historiantutkimuksellinen debatti 1930-luvun kansallisen eheytymisen alkuvaiheista on saanut näin runsaasti tilaa Historiallisessa Aikakauskirjassa.

Numeron 2/2019 sisältö ja linkit HAiK:n Agricola-foorumilla ilmestyneisiin puheenvuoroihin

Haik
Viestit: 197
Liittynyt: 21.08.06 09:13

Antti Kujala: Vastaus Pasi Ihalaiselle (HAik 2/2019)

Pitkässä vastineessaan (HAik 1/2019) Ihalainen yrittää kuitata arvosteluni hänen kirjastaan The Springs of Democracy (4/2018) sillä, että välillämme on koulukuntaero. Arvosteluni käsitteli kuitenkin paljolti selviä virheitä, jotka eivät liene suotavia diskurssihistoriassakaan. Valitettavasti Ihalainen ei tunne riittävästi enempää Suomen työväenliikettä kuin aikaisempaa tutkimustakaan. Arvostelussani kirjoitin myös, että ”kaikenlainen puhe väkivallasta toimii loppujen lopuksi itseään toteuttavana ennusteena”. Pidänkö siis väkivaltapuhetta ”harmittomana retoriikkana”, niin kuin Ihalainen väittää?

Koska arvostelu ei voi olla rajattoman pitkä, päätin alusta alkaen keskittyä Suomeen. Annetun enimmäismerkkimäärän vuoksi jouduin vielä lyhentämään arvostelun tekstiä. Vastausta siihen, miksi Ihalaisen vastineessaan kaipaamia asioita ei otettu esiin, voi hakea tältäkin suunnalta.

Numeron 2/2019 sisältö ja linkit HAiK:n Agricola-foorumilla ilmestyneisiin puheenvuoroihin

Palaa sivulle “Puheenvuoroja historiasta”