Historiantutkijat ovat huolestuneita tiedonhallintalain ja uuden tietosuoja-asetuksen vaikutuksista tulevaisuuden historiantutkimukseen. Tietosuoja-asetus tulee voimaan toukokuussa ja tiedonhallintalain pitäisi olla voimassa vuoden 2019 alussa. Jari Ojala ja Kirsi Vainio-Korhonen kirjoittivat Helsingin Sanomissa 18.4. 2018:
”Valmisteilla oleva tiedonhallintalaki on vaarantamassa humanistisen ja yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen. Tavoitteena kesällä lausunnoille tulevassa tiedonhallintalaissa on viranomaisten tuottaman tietoaineiston hyödyntämisen turvaaminen. Tiedonhallintalakiin ollaan kokoamassa julkisuuslain, arkistolain ja tietohallintolain sääntelyä. Lain on määrä tulla voimaan vuoden 2019 alussa.
Tiedonhallintalaki on tervetullut: se yhtenäistää, selkeyttää ja ajantasaistaa nykyistä sekavaa säädösviidakkoa. Tiedonhallintalaki tulee vaikuttamaan monella tavalla kansalaisten tiedonsaantiin, viranomaistoimintaan, viranomaistiedon kaupalliseen hyödyntämiseen ja tieteelliseen tutkimukseen.
Erityisen ongelmallinen laki on historiantutkimukselle, joka perustuu usein viranomaisasiakirjoista saatuun tietoon. Suomalaisen tutkimuksen etuna on ollut se, että tutkijoilla on ollut käytössään vuosisataisten hyvien käytänteiden mukaisesti säilynyttä viranomaisaineistoa sekä paikallishallinnosta että ylemmiltä viranomaisilta.
Aineisto on ollut yhtenäistä, kun paikalliset toimijat ovat raportoineet toimistaan samankaltaisesti ylemmille viranomaisille. Osa viranomaisaineistosta on määritelty pysyvästi säilytettäväksi.
Kansallisarkisto on viime kädessä määrittänyt, mitä viranomaisaineistoa säilytetään tuleville polville. Näin on varmistettu yhtenäinen, tutkijoita palveleva tietoaineisto. Jos tiedonhallintalaki tulee voimaan, julkishallinnon asiakirjahallinnolta ja arkistotoimelta puuttuu jatkossa ohjeistava ja valvova vastuutaho.
Lakiesityksen mukaan ”kulttuurihistoriallisen” aineiston pysyvästä arkistoinnista päättäminen on vastedes jäämässä eri viranomaisille. Ajastamme jää tulevaisuuden historiantutkijoille pahimmillaan sekalaista aineistoa, kun vaikkapa kukin kunta määrittelee pysyvästi säilytettävät aineistot eri tavoin. Vertaileva tutkimus saattaa käydä mahdottomaksi.
Erityisen ongelmallista on henkilötietoa koskevan aineiston arkistointi. Toukokuussa voimaan tuleva tietosuoja-asetus ja valmisteilla oleva tiedonhallintalaki ovat johtamassa siihen, että kukin viranomainen päättää itse, säilytetäänkö henkilötietoa sisältävää aineistoa pysyvästi. Tämä voi johtaa aineistojen tuhoamiseen varmuuden vuoksi, minkä seurauksena menetetään arvokasta, aikaamme koskevaa aineistoa. Pysyvästi arkistoitavien asiakirjojen sisältämien henkilötietojen laaja tuhoaminen ei ole tarpeen: tutkijoilla on kattavat eettiset säännöt henkilötietoa sisältävän aineiston käsittelystä, ja Kansallisarkistolla on hyvät käytänteet tällaisen aineiston arkistoinnista.
Kansalaisten näkökulmasta tiedonhallintalain tavoite on hyvä: kansalaisten mahdollisuus saada itseään koskevaa tietoa turvataan aiempaa paremmin. Käytännössä tämä pyrkimys voi kuitenkin olla vaikea toteuttaa, sillä viranomaisten tiedonhallinnan perusteet muuttuvat ja aineiston säilytys-, ohjaus- ja koulutusvastuu sysätään eri viranomaisille. Esimerkiksi kunnilla ei välttämättä ole voimavaroja toteuttaa lain tavoitteita vaaditulla tavalla.
Tiedonhallintalain valmistelussa korostetaan tietojärjestelmien rajapintojen avaamista. Se mahdollistaa paitsi viranomaisten välisen tiedon jakamisen myös julkisen tiedon kaupallisen hyödyntämisen. On epäselvää, mitä tämä merkitsee tietojärjestelmien kannalta ja miten muutos organisatorisesti tapahtuisi.
Suuren viranomaisdatan hyödyntäminen jää haaveeksi, jos eri viranomaistahot ovat kirjavilla tavoilla vastuussa tietohallinnon järjestämisestä ja tietojärjestelmien valinnasta. Erilaisten tietojärjestelmien määrä todennäköisesti kasvaa, ja rajapintojen rakentaminen käy entistäkin haastavammaksi. Näin ei saavuteta kaupallistettavuuden eikä tiedonvaihdon tavoitteita.
Tiedonhallintaa koskevan lainsäädännön selkiyttäminen ja yhtenäistäminen on tarpeen. Viranomaisten toimivan työnjaon, kansalaisten tiedonsaannin, talouselämän toiveiden ja tutkimuksen tarpeiden toteutuminen on kuitenkin vähintään epävarmaa. Näyttää siltä, että tiedonhallintalain tavoitteet ovat liian mahtipontiset toteutettaviksi.”
Jari Ojala on Kansallisarkiston neuvottelukunnan puheenjohtaja ja historian professori Jyväskylän yliopistossa. Kirsi Vainio-Korhonen on Kansallisarkiston neuvottelukunnan varapuheenjohtaja ja Suomen historian professori Turun yliopistossa.
Kirjoitus ilmestyi aiemmin Helsingin Sanomissa: