Kaksi merimiestä Nelimastoparkki Passatin raakapuulla. Kuva: Ålands sjöfartsmuseum, Museovirasto
Toukokuun 28. päivä 2009 tulee kuluneeksi tasan 60 vuotta siitä, kun suuret purjelaivat viimeisen kerran nostivat ankkurinsa purjehtiakseen vehnälastissa Australiasta Kap Hornin kautta Eurooppaan. Suomenlinna-museossa on 29.5.-19.7.2009 esillä posteri-näyttely "Viimeinen vehnäpurjehdus", joka kertoo nelimastoparkkien Passat ja Pamir viimeisestä matkasta.
Näyttelyn on käsikirjoittanut Ålands sjöfartsmuseum. Kaikkiaan 11 museossa eri puolilla maailmaa samanaikaisesti avattavan näyttelyn tuottaa Helsinkiin Suomenlinnan hoitokunta yhteistyössä Museoviraston Perinnelaivarekisterin kanssa. Näyttelyssä voi nähdä ensimmäistä kertaa myös merikapteeni Sten Lillen ainutlaatuisen, vuonna 1934 kuvaaman lyhytelokuvan "Favellin viimeinen matka".
Vanha täkkäri koputtaa kalloa, ja kallo ei ymmärrä. Toivottavasti tämä ei kuulosta jankutus.
Kuvailet T.L., mitä kerroksellisuus voi olla. Kuvailu kertoo paljon, mutta ehkä ei vielä riittävästi. Eikö tämä kriteeri vois olla erottelevampi juttu?
Funtsin niin, että jokaisen paatin kommandobrygga on aidon kehityksen tulos siihen asti kunnes laiva museoidaan. Tällä aitoudella ei ole "enemmän-vähemmän" -vaihtelua.
Mutta mikä tekee museoitaessa yhdestä kerrostuneesta deccaloranhyrräkokoelmasta arvokkaamman kuin toisesta? Kriteerejä tarvitaan juuri tässä saumassa? Silloin kriteerin oikea toimintalogiikka on tärkeä.
Jos kerroksellisuus-kriteerin mittaluku on suuri silloin kun näkyvillä on 8 laitepolvea (mikä on mahdollista jos kippo on harvinaisen vanha ja pöytälevy harvinaisen iso ja varustamo ei ole paljoa ajatellut toimintaympäristön selkeyttä ja ergonomiaa), ja vastaavasti mittaluku on pieni silloin kun aluksella on takanaan lyhempi elinkaari tai brygga on ahtaampi tai varustaminen on tehty harkitun järkiperäisesti ja ammattitaitoisesti,
...on touviköyden toisessa päässä päätelmä, että määritelmänne mukaan ovat museaalisesti enimmin arvokkaita ne alukset jotka ovat vanhimpia ja sattumanvaraisimmin ylläpidettyjä - ja vähemmän arvokkaita nuoremmat ja huolellisesti varustellut alukset?
No, ei yksi kriteeri tietty määrää kokonaisarvioinnin lopputulosta.
Ja totta on, että informaatiolasti on eka laivalla mahdollisimman suuri. Mutta sitä tutkiva näkökulma on (kärjistän) keräilijän näkökulma, eikä suinkaan merenkulkijan työtä ja arvoja mukaileva näkökulma. Kysyn: miten nämä eri toimijoiden näkökulmat hallitaan ja avataan kriteerien soveltamisessa? Siis miten 'tarkoituksenmukaisuus' näkyy myönteisenä arvona kriteereissä tai niiden soveltamisessa?
T.T. sanoo, että kriteerit pyritään määrittelemään tutkimuskäsitteiden logiikalla tarkasti, jotta ne avautuvat kaikille käyttäjäryhmille. Äskeinen esimerkkini alleviivaa, miten monenlaista kysymystä tähän ABC-kirjaan ja sen käyttömanuaaliin liittyy.
t. Mikael
Vielä yksi kysymys: Onko teillä suunnitelmissa "negatiivisia" kriteerejä? Jotain sellaisia juttuja joiden vuoksi paatti ilman muuta diskataan museojoukkueesta?
Hienoa, että tästä keskustelusta löytyy pähkinöitä purtavaksi!
On aivan totta, että jokainen kriteeri ja sen toimintalogiikka tulee avata perusteellisesti. Sitä työtä nyt käynnissä olevassa projektissa ruvetaan työstämään. Työ ei käy käden käänteessä, mutta kun projekti reilun vuoden päästä päättyy, meillä pitäisi olla nämä pähkinät tältä erää pureskeltuna.
Museologisesta näkökulmasta kerroksellisuus on positiivinen arvo, jolla pyritään viestittämään, että aluksen aitouden tulisi säilyä myös museoinnin yhteydessä. Alusta ei ilman hyvin painavia perusteluja pitäisi ”palauttaa” jonkin tietyn vuosikymmenen asuun tai lähteä tavoittelemaan sen ”alkuperäistä” asua. Ehkä tätä kerroksellisuutta voisi paremmin kuvata jollain toisella termillä?
Ikä on varmasti yksi määräävä tekijä kriteereissä. Häviämässä olevat alustyypit ja alukset, joita uhkaa hävitys (ja joilla on merenkulun historian tallentamisen ja esittämisen kannalta merkitystä) olisi jälleen kartoitettava. Edellinen kartoitus tehtiin 1989. Siitä löytyy hieman tietoa sivulta http://www.eduskunta.fi/triphome/bin/ak ... KK+20/1991
Aluksen kunto on ikääkin määräävämpi tekijä museointimahdollisuuksia pohdittaessa. Esimerkkinä tästä olkoon vaikkapa miinalaiva Ruotsinsalmi, joka tietojeni mukaan oli päässyt niin huonoon kuntoon, ettei sen museointi ollut enää mahdollista. Siten huono kunto (ja myös sitä kautta ylläpidon kustannukset) on ”negatiivinen” kriteeri.
Verkkouutiset kertoo sivuillaan, kuinka Suomen vesistöjen pohjissa lepää toistatuhatta hyvin säilynyttä hylkyä. Vaikka hylyn nostaminen vetovoimaiseksi museolaivaksi kuulostaa kiehtovalta ajatukselta, merimuseon tutkija Riikka Alvin mukaan laivojen nostamisen lähitulevaisuudessa on epätodennäköistä korkeiden kustannusten vuoksi. Hyvänä esimerkkinä kalliiksi kohonneesta hankkeesta on Ruotsin v. 1961 nostettu Vasa-laiva, jonka kustannuksia maksetaan vielä tänäkin päivänä.
Vrouw Maria on ainoa alus, jonka nostamisesta käydään keskustelua. Museovirasto selvittää parhaillaan, onko aluksen nostaminen joskus mahdollista. Toistaiseksi se ei ole ollut, koska hylky sijaitsee Saaristomeren luonnonsuojelualueella Nauvossa. Upea Vrouw Maria löydettiin vuonna 1999. Amsterdamista Pietariin matkalla ollut kauppa-alus upposi vuonna 1771, ja siihen oli lastattu mm. Katariina Suurelle tarkoitettuja taideteoksia, joiden säilymisestä ja sijainnista ei tosin ole tietoa. Nostamisen jälkeen hylyn kunnostaminen museoitavaksi kestäisi vuosia.
Riikka Alvikin mukaan hylyistä voidaan saada paljon ainutlaatuista tietoa mm.
kauppasuhteista, merenkulusta, sodankäynnistä ja ihmisistä, mikä auttaisi ymmärtämään meren tärkeyden kansojen yhdistäjänä ja vaurauden luojana.
Ongelmana on ainoastaan, että tutkimus on kallista; jo yksi tutkimusviikko merellä maksaa n. 10000 euroa. Ammattilaisten lisäksi hylkyjä löytävät myös harrastajasukeltajat. Alvik kiitteleekin urheilusukeltajia ja merihistorioitsijoita, jotka ovat löydöillään, valokuvillaan ja piirroksillaan hyödyttäneet tutkimusta.
Mikä on sinun mielipiteesi koskien hylkyjen nostamista? Pitäisikö hylkyjen tutkimiseen ja mahdolliseen nostamiseen saada enemmän valtion tukea. Vai olisiko hylyt parempi jättää rauhaan ja käyttää niihin laitettavat rahat muuhun tutkimukseen? Pitäisikö ainakin Vrouw Maria saada ylös ihmisten ihailtavaksi? Entä pitäisikö yhteistyötä harrastelijoiden ja viranomaisten kanssa hyödyntää enemmän?
Kunnioita hylkyjämme -kampanja edistää hyviä hylkysukellustapoja
Sukelluskoulutusjärjestö PADI, Sukeltajaliitto, Sotamuseo, Suomen merimuseo ja Museoviraston meriarkeologian yksikkö tukevat Suomessa kansainvälistä
Project AWAREn "Kunnioita hylkyjämme" -tietoisuuskampanjaa. Kampanjan tavoitteena on hyvien hylkysukellustapojen edistäminen.
"Kunnioita hylkyjämme" -kampanja on tarkoitettu filosofiseksi malliksi
harrastaa hylkysukellusta, joka on eräs suosituimmista sukelluksen osa-alueista Suomessa. Kampanjan tavoitteena on, että hylyt säilyvät myös tuleville sukeltajasukupolville ja että sukeltajat voivat nauttia turvallisesta, laillisesta ja vastuuntuntoisesta sukeltamisesta.
Vedenalaista kulttuuriperintöä ovat mm. vanhat hylyt, satamapaikat, linnoitusrakenteet, uponneet asuinpaikat ja irtoesineet. Sukeltajien enemmistö kunnioittaa vedenalaista kulttuuriperintöä. Jatkuva valistus on kuitenkin tärkeää, sillä laitesukellus on kasvava harrastuslaji, jonka pariin tulee Suomessa vuosittain yli 3000 uutta harrastajaa.
Valitettavasti pieni vähemmistö sukeltajista ei ymmärrä vedenalaisen
kulttuuriperinnön suojelun tärkeyttä, vaan tuhoaa hylkyjä ja jopa loukkaa hautarauhaa. He pilaavat tulevien sukeltajien mahdollisuuksia ihailla
hylkyjä ja rikkovat myös lakia. Jotkut tuhoavat historiaamme ja pinnan
alaista ympäristöä ymmärtämättömyyttään ja jotkut jopa tahallaan.
Jotkut myös vaarantavat ihmishenkiä tuomalla ylös ammuksia.
Vedenalaisen kulttuuriperinnön suojelun vahvistaminen on kansainvälinen tavoite ja ilmiö. Suojelutyössä on mukana arkeologeja, harrastajasukeltajia, museoita, yliopistoja, alan erilaisia kansainvälisiä järjestöjä, sukellus-ja kulttuurimatkailun parissa työskenteleviä yrityksiä sekä suojelusta vastaavia viranomaisia. "Kunnioita hylkyjämme" -kampanjalla on samat tavoitteet.
Suomessa muinaismuistolaki suojaa vedenalaisia muinaisjäännöksiä samalla
tavalla kuin maalla olevia muinaisjäännöksiä. Tavoitteena on taata kulttuuriperinnön säilyminen ja mahdollistaa kohteiden arkeologinen tutkimus sekä kansallisesti että kansainvälisesti hyväksyttävillä tieteellisillä tavoilla.
Vedenalaisen kulttuuriperinnön suojelusta Suomessa vastaa Museoviraston meriarkeologian yksikkö. Meriarkeologian yksikkö ja mm. Sotamuseo ovat tehneet jo pitkään aktiivisesti yhteistyötä sukeltajien kanssa. Yhteistyö on ollut onnistunutta ja se on edesauttanut vedenalaisen kulttuuriperinnön tutkimusta ja suojelua. Tältä pohjalta on hyvä jatkaa yhdessä eteenpäin.
Hylkyjen suhteen Itämeri taitaa olla varsinainen helmisimpukka, jonka aarteet odottavat löytämistään. Näin historiasta kiinnostuneena kannatan hylkyjen nostamista. Tosin sillä ehdolla, että nostettu esineistö olisi suojeltavista maanpäällisen maailman rappeuttavilta tekijöiltä.
Rahoitus lienee hylkyjen nostamisessa se suurin ongelma. Maalaisjärjellisesti luulisi itse noston olevan kaikkein kalleinta. Kenties järkevintä olisi kartoittaa hylyt, arvioida niiden kuntoa tapauskohtaisesti ja sen jälkeen päättää mitkä on järkevintä nostaa ja missä järjestyksessä. Tietysti jokainen hylky on ainutlaatuinen, mutta resurssipula pakottanee tekemään rankkoja valintoja.
Laivastomme alusten museointikysymys oli vahvasti esillä 1990-luvun alussa, kun suunniteltiin sodanaikaisen miinalaivamme Ruotsinsalmen museoimista. Aluksen kohtaloa pohdittiin useassa merisotilaiden ja museoammattilaisten yhteisessä kokouksessa, joiden yhteydessä tuli esille myös meripuolustuksen muidenkin alusten museointikysymys. Kuten tiedetään, mil Ruotsinsalmen sijasta museolaivaksi tuli mil Keihässalmi.
Museointiperusteena Laivastomme alusten osalta voitaisiin kirjata esimerkiksi:
- aluksen tulisi olla kotimaassa rakennettu,
- suurista alussarjoista tulisi säilyttää mallikappale ja
- aluksen tulisi olla yleisesti tunnettu.
Museoaluksen sijoituspaikkakunta olisi suotavaa valita sen mukaan, missä alus on rakennettu tai missä sen palvelusajan tukikohta oli. Tämä ajattelumalli tuo mukanaan erilaisia tulkintamalleja ja toisaalta ristiriitaisia ajatuksia.
- suv Vesikko rakennettiin Turussa, jolla alueella se myös useinkin toimi; alus on museoituna Helsingissä,
- KL Suomen Joutsen tukeutui kaukomatkojensa välisenä aikana Helsingissä; nyt se on Turussa,
- mil Keihässalmi rakennettiin Helsingissä, mutta sen tukikohta oli Turku; alus on museoituna Turussa,
- tyv Karjala rakennettiin Helsingissä, sen tukikohta oli Turku; alus on museoituna Turussa,
- Taisto-ja Nuoli luokan veneet rakennettiin Turussa, jossa alukset myös tukeutuivat; kummankin luokan edustaja on nyt museolaivana Turussa.
Laivastomme museoalusten sijaintipaikkakuntien määräytymisessä on ollut kussakin tapauksessa erityyppisiä ratkaisuja. Hyvin varmaan vielä muistetaan Suomen Joutsenen sijainnista käyty köydenveto Helsingin ja Turun välillä.
Tällä hetkellä voidaan kai todeta, että Laivastomme alusten museointi on hoidettu hyvin. Laivastomuseon statuksen saanut Forum Marinum on hoitanut velvoitteensa mallikelpoisesti ja kunhan vain vielä Taisto ja Nuoli saadaan sään suojaan katoksen alle, tilannetta voidaan luonnehtia hyväksi.
Visa.A kirjoitti:Tällä hetkellä voidaan kai todeta, että Laivastomme alusten museointi on hoidettu hyvin. Laivastomuseon statuksen saanut Forum Marinum on hoitanut velvoitteensa mallikelpoisesti ja kunhan vain vielä Taisto ja Nuoli saadaan sään suojaan katoksen alle, tilannetta voidaan luonnehtia hyväksi.
Onko kotimaisia ohjusveneitä tarkoitus museoida? Helsinki ja Turku odottanevat mätänemistä ja piakkoin ilmeisesti myös Rauma-luokan veneitä saattaisi olla museointivalmiina?
Laivastomme Helsinki-luokan aluksista on vielä kaksi Merivoimien hallinnassa: ohjusveneet Helsinki ja Turku. Niiden romuttamisesta tai museoinnista ei ole vielä tehty päätöksiä.
Uudemmat Rauma -luokan ohjusveneet ovat yhä operatiivisessa käytössä ja ne tullaan peruskorjaamaan, joten päätöksiä alusten museoinnista ei ole vielä odotettavissa vuosiin.
Visa.A kirjoitti:Laivastomme Helsinki-luokan aluksista on vielä kaksi Merivoimien hallinnassa: ohjusveneet Helsinki ja Turku. Niiden romuttamisesta tai museoinnista ei ole vielä tehty päätöksiä.
Eikös museointi voisi olla paikallaan jo nyt kun alukset ovat vielä jonkinlaisessa kunnossa ja järjestelmiä (esim. Sako 23mm torni) lienee myös olemassa museoalukselle? Helsinki ja Turku ovat poistuneet käytöstä jo 2002. Näin maallikon näkökulmasta olisi nähdäkseni fiksua mikäli museointipäätös tehtäisiin aluksen ollessa vielä käytössä jolloin mm. dokumentointi onnistuisi loistavasti aluksen viimeisinä käyttövuosina. Uteliaisuudesta kysyn onko näin tehty aiempien museolaivojen kohdalla?
Visa.A kirjoitti:Uudemmat Rauma -luokan ohjusveneet ovat yhä operatiivisessa käytössä ja ne tullaan peruskorjaamaan, joten päätöksiä alusten museoinnista ei ole vielä odotettavissa vuosiin.
Mikäli korjauksiin löytyy rahaa, saa nähdä poistuuko osa ennakoivasti mutta tämä oli toki spekulointia.
Vastaamme laajahkosti Derkun kysymykseen museolaivojen dokumentoinnista niiden viimeisinä käyttövuosina.
Käynnissä olevan museolaivojen dokumentointiprojektin puitteissa on nyt dokumentoitu tyv Karjala ja mil Keihässalmi Turussa, jäänmurtaja S/S Tarmo Kotkassa sekä höyrylotja Mikko ja höyrykuunari Salama Savonlinnassa. Seuraavana vuorossa ovat moottoritykkivene Nuoli 8 Turussa ja Vartiomoottorivene (VMV) 11 sekä vartiolaiva Telkkä Kotkassa.
Lähes kaikkien alusten vaiheet ennen varsinaista museointia poikkeavat toisistaan huomattavasti. Karjalan museointipäätös tehtiin ennen sen hylkäämistä. Keihässalmi odotti riisuttuna päätöstä muutamia vuosia. Tarmon museointipäätös tehtiin sen jäätyä pois käytöstä. Alus seisoi odottamassa kunnostusta Hylkysaaren rannassa 20 vuotta, mutta irtaimisto oli aika hyvin säilynyt. Vauriokartoitusten ja konservointisuunnitelmien yhteydessä alus dokumentoitiin melko kattavasti 1990-luvun alussa. Mikko tuli Savonlinnan kaupungille Enso-Gutzeit Oy:n lahjoituksena ja siitä vastasi kaupungin tekninen virasto yli kymmenen vuoden ajan, kunnes se siirrettiin museotoimen vastuulle ja avattiin yleisölle.
Tyv Karjala hylättiin sellaisena kuin se käyttöaikana oli. Kaikki tavarat jätettiin niille sijoilleen. Kantahenkilökunta ja varusmiehet valokuvasivat aluksen tiloja ennen sen luovuttamista sotamuseolle ja Forum Marinumille. Samalla useimmista laitteista laadittiin lyhyet, kirjalliset kuvailut. Koko alusta ja sen tiloja kuvat tai kuvailut eivät kuitenkaan kata.
S/S Salama upposi Saimaaseen lähes 30 metrin syvyyteen vuonna 1898 kaikkine lasteineen ja irtaimistoineen. Muutamat sukeltajat onnistuivat käymään hylyssä, ja ilmeisesti ainakin 2 kpl 70 litran tynnyriä konjakkia nostettiin hylystä vuoden 1909 tienoilla. Muun irtaimiston nostamisesta ei juuri ole mainintoja. Hylky nostettiin kokonaisuudessaan 1971. Ennen kuin sen runko oli paikattu Savonlinnassa ja alus hinattu Helsinkiin dokumentointia ja entisöintisuunnittelua varten, oli irtainta hävinnyt matkalla jonkin verran. Museoviraston johdolla alus valokuvattiin ja esineiden löytöpaikat piirrettiin. Savonlinnan maakuntamuseossa säilytettävät valokuvat eivät kata kaikkia aluksen tiloja ja osa niistä on otettu aluksen puuosien purkutöiden jo alettua. Muun dokumentointimateriaalin säilytyspaikkaa ei ole vielä ehditty selvittää. Joidenkin tietojen mukaan se olisi peräti kadonnut.
Moottoritorpedovene Taisto 3:n (Tyrsky) museoinnista oli päätetty ilmeisesti jo aluksen päättäessä palveluksensa 1960-luvun puolivälissä. Varsinaista laivastomuseota ei kuitenkaan ollut joten alusta säilytettiin Pansion laivastotukikohdassa lähes 40 vuotta. Aluksen museointi oli esillä kun Laivamuseotoimikunta antoi mietintönsä 1989. Taisto 3 oli mukana Forum Marinumin suunnitelmissa alusta alkaen, kun museon perustamista pohdittiin 1990-luvulla. Moottoritorpedovene Taisto 3 tuli Forum Marinumiin vuonna 2004. Aluksen tila valokuvattiin ja dokumentoitiin yleispiirteittäin. Veneen kunnostushanke aloitettiin vuonna 2005 ja kunnostustyö valokuvattiin ja työvaiheet sekä materiaalit kirjattiin. Kunnostushankkeessa noudatettiin sovelletusti Yhdysvaltain sisäministeriön standardeja historiallisten alusten säilyttämiselle. (Standards for Historic Vessel Preservation Projects, U.S. Department of the Interior, National Park Service, National Maritime Initiative.) Kunnostustyö jatkui vuoteen 2007 asti. Alus palautettiin vuoden 1944 asuun. Tämä voitiin tehdä koska veneeseen ei ollut tehty suuria muutoksia sodan jälkeen. Myös lähes kaikki sodanjälkeiset pienet muutokset ovat edelleen nähtävissä. Kunnostustyössä valmistettiin alkuperäisten piirustusten mukaan muutamia kansivarusteita replikaosina (torpedoheittimen korokkeet, syvyyspommin ja miinanpudottimet). Nämä osat kuitenkin merkittiin, jotta ne erottuvat alkuperäisistä. Aluksen vaiheista ja kunnostustyöstä on julkaistu artikkeleita Forum Marinumin vuosikirjassa, Uudenkaupungin merihistoriallisen yhdistyksen vuosikirjassa sekä Rannikonpuolustaja -lehdessä. Lisäksi Taisto -luokan moottoritorpedoveneistä ja Taisto 3:n kunnostushankkeesta on tekeillä kirja.
Moottoritykkivene Nuoli 8:n museoinnista päätettiin 1990-luvun puolivälissä, kun luokka poistui käytöstä. Moottoritykkivene Nuoli 8 tuli Forum Marinumiin 2007. Saapumisen jälkeen alusta valokuvattiin, mutta täydellistä dokumentointia ei ole vielä tehty. Alukseen ei ole tehty ratkaisevia kunnostus tai muutostöitä museoaikana.
Käynnissä olevan museolaivojen dokumentointiprojektin tavoitteena on luoda valtakunnalliset arviointikriteerit museoitujen tai museoitavaksi tarjottavien alusten historiallisten ja kulttuuristen merkitysten ja museoarvon määrittämiseksi. Lisäksi systematisoidaan ja luodaan käytäntöjä historiallisesti ja kulttuurisesti arvokkaiden alusten dokumentointiin. Ihannetilanne olisi, jos alus voitaisiin dokumentoida ennen sen museointia, romuttamista tai muuttamista esimerkiksi paikallaan pysyväksi hotelliksi. Dokumentoinnista on keskusteltu yksityiskohtaisemmin tässä Agricola -keskusteluympäristössä otsikoiden ”Yksi- vai monivaiheinen dokumentointi?” ja ”Kokoelmapolitiikkako kriteerityön lähtökohdaksi?” alla.
Titta Löppönen kirjoitti:Vastaamme laajahkosti Derkun kysymykseen museolaivojen dokumentoinnista niiden viimeisinä käyttövuosina.
Kiitokset laajasta ja mielenkiintoisesta vastauksesta joka toi minulle ja varmasti monelle muullekin historiasta kiinnostuneelle mutta museologian suhteen täydelle maallikolle uusia näkökulmia.
Laivastomme uskollinen palvelija miinalaiva Ruotsinsalmi lopetti purjehduksensa vuonna 1974 oltuaan 34 vuotta purjehduksessa joka kesä.
Alusta ei haluttu heti romuttaa, sillä monen päättäjän haaveissa oli saada se museoiduksi tavalla tai toisella.
Mil Ruotsinsalmen museointiperusteiksi oli kirjattavissa seuraavia näkökohtia:
- alus oli kotimaista valmistetta (rakennettu Turussa 1940)
- se toimi jatkosodassa ansiokkaasti miinanlaskijana (laski noin 5000
miinaa), sukellusveneentorjujana (kaksi varmennettua upotusta) ja
raivaajana,
- alus oli sotien jälkeisen raivauskauden tehokkaimpia raivaajia,
- vuoteen 1958 se oli sotien jälkeisen laivastomme suurin sotalaiva
(taistelualus),
- alus oli lukuisien kadettikurssien kadettilaiva ja
- sillä oli pitkä palvelusaika laivastossamme, 1940 -1974.
Suunnittelutyö Ruotsinsalmen museoimiseksi
Marraskuussa 1984 merivoimat julkisti suunnitelman tehdä aluksesta kiinteä koulutuskeskus perinnetiloineen Upinniemeen Helsingin laivastoaseman yhteyteen. Hanketta varten oli budjetoitu varat, mutta varojen siirtäminen toiseen kohteeseen kariutti suunnitelmat aluksen käytöstä.
Vuonna 1988 valtiovalta asetti Laivamuseotoimikunnan. Sen mietintöön sisältyivät mm. ne alukset. jotka tulisi säästää jälkipolville museoaluksina. Näitä aluksia olivat:
jäänmurtaja Tarmo
parkki Sigyn
fregatti Suomen Joutsen
miinalaiva Ruotsinsalmi
parkki Pommern
väyläalus Saimaa
moottoritorpedovene Taisto 3
vartiovene VMV 11.
Mietinnön suositusten mukaisesti alusten museointikustannuksista tulisi vastata sen ministeriön, jonka hallussa alus oli.
Luetelluista aluksista Ruotsinsalmea lukuun ottamatta kaikkien museointi toteutui. Ruotsinsalmen sijalle tuli Helsingissä vuonna 1958 valmistunut miinalaiva Keihässalmi.
Mil Ruotsinsalmen museointia valmistelevia kokouksia järjestettiin vuoden 1991 ja 1992 aikana useita. Merivoimien komentaja ja hänen esikuntansa olivat useimpien kokousten koolle kutsumisessa aloitteellisia. Kokouksiin osallistui Merivoimien edustajien lisäksi Sotamuseon, Turun Maakuntamuseon, reserviläisjärjestöjen ja joitakin muita asiasta kiinnostuneita.
Kaikissa kokouksissa oli edustettuna vahvasti mielipide aluksen museoimisesta kokonaisena. Vähitellen kuitenkin päättävät elimet päätyivät ratkaisuun, että alus katkaistaan konehuoneen takalaipion kohdalta siten, että keulaosasta kootaan museaalisesti tärkeät osat säilytettäväksi ja peräosa kokonaan sekä toinen pääkone säilytetään myöhempää museointia varten.
Mil Ruotsinsalmi oli jälleen kerran jo aiemmin kokoontuneiden tarkasteltavana ja tutkittavana Luonnonmaan kuivatelakalla syyskuussa 1991. Silloin oli jo tehty päätös aluksen katkaisemisesta, mutta useat paikallaolijoista oli yhä sitä mieltä, että alus tulisi säilyttää kokonaisena. Näytti siltä, että ruosteisen laivan perusrakenteet olisivat melko hyvässä kunnossa ja katkaisuun varatuilla varoilla alus voitaisiin saada ainakin kohtuulliseen kuntoon odottamaan lopullista museointia.
Tämän telakalla käynnin eräs anti oli, että alusta inventoitiin ja siitä otettiin runsaasti valokuvia.
Ruotsinsalmen loppu
Kesällä 1992 tehtiin päätös Ruotsinsalmen katkaisemisesta, perän säilyttämisestä museokäyttöön ja miinalaiva Keihässalmen siirtämisestä museolaivaksi sitten, kun merivoimat ei sitä enää tarvitse.
Mil Ruotsinsalmi romutettiin perää ja toista pääkonetta lukuun ottamatta marraskuussa 1992. Muutaman vuoden kuluttua perä koki saman kohtalon – pääkone säilytettiin ja se kunnostettiin museokäyttöön 2000-luvun alussa.
Merivoimat luovutti mil Keihässalmen museolaivaksi toukokuussa 1994.
Miksi mil Ruotsinsalmen museointi epäonnistui
Joskus on merivoimia syytetty siitä, että se romutti Ruotsinsalmen, vaikka toisinkin olisi voitu toimia. On kuitenkin muistettava, että merivoimien tehtävä ei ole ylläpitää museolaivoja. Merivoimien johto 1990-luvun alussa kutsui useaan kertaan kokoon museotoimen edustajia ja aluksen museoinnista kiinnostuneita, mutta ratkaisua museoinnille ei löytynyt.
Näkyvimpänä tekijänä museoinnin epäonnistumiselle oli tavanomainen ja kovin tuttu; ei ollut rahaa. Laskelmien mukaan olisi yksistään aluksen kunnostamiseksi museolaivakäyttöön tarvittu noin 20 miljoonaa markkaa. Elettiin 1990-luvun taantuman aikoja ja museointiin kuten niin moneen muuhunkin hyvänä pidettyyn hankkeeseen oli vaikea löytää rahoittajia.
Ratkaisemattomaksi pulmaksi muodostui myös museolaivan sijoittaminen. Merikeskus Forum Marinum aloitti toimintansa vasta vuonna 1999 eikä esimerkiksi Turun laivastoasemalla tai millään Turun alueen telakalla ollut mahdollisuuksia sijoittaa alusta alueelleen ja mahdollisesti samalla sitoutua kohteen ylläpitoon kaikkine kustannuksineen.
Olin mukana Aurajoen rannalla, kun mil Keihässalmi luovutettiin museolaivaksi. Mielessä liikkui sekavia ajatuksia; oli hienoa, että tuleva laivastomuseo sai hienon miinalaivan, mutta kyllä tässä nyt seistään väärän miinalaivan peräkannella!
Mutta hyvä näinkin, kun parempaan ei ollut mahdollisuuksia. Laivastomuseollamme on nyt esiteltävänä maamme rannikkojen puolustamisessa niin tärkeästä miinasodankäynnistä kertova edustaja miinalaiva Keihässalmi, miinalaiva Ruotsinsalmen nuorempi sisar.
Merikeskus Forum Marinum järjesti 24.9.2009 työseminaarin, jonka lähtökohtana oli kansallinen museolaivojen dokumentointihanke. Tähän seminaarimuistioon on koottu kutsuttujen puhujien puheenvuorojen ja keskustelun pääkohtia.
Merikeskus Forum Marinumin toimitusjohtaja Jaakko Tikka avasi seminaarin kertomalla lyhyesti dokumentointihankkeesta ja asettamalla seminaarin tavoitteeksi tuoda esiin erilaisia näkökulmia hankkeessa luotavien museolaivojen arvoluokituskriteerien määrittämiseen. Tikka esitteli seminaarin järjestelijänä ja puheenjohtajana toimivan Ulla Kallbergin (intendentti, Forum Marinum) ja seminaarin sihteerinä toimivan Titta Löppösen (projektitutkija, Forum Marinum).
Ulla Kallberg toivotti omasta puolestaan kaikki tervetulleeksi ja kertoi seminaaripäivän ohjelmasta.
Anne Ala-Pöllänen, Helsingin yliopiston merihistorian ja museologian amanuenssi
Ala-Pöllänen alkoi seminaaripäivän pohdiskelemalla sitä kenen hallussa olevaa laivaa voidaan sanoa museolaivaksi. Tarkoittaako laivan museointi aina sen tallentamista kokoelmaan vai voitaisiinko museoitua laivaa säilyttää jossain muualla kuin museossa tai voitaisiinko laiva ”museoida dokumentoimalla”? Dokumentointi olisi paljon kevyempi metodi kuin aluksen säilyttäminen ja liittäminen kokoelmaan. Erityisesti nykydokumentointi vastaa paremmin nykypäivän museologisiin vaatimuksiin suuntautumalla pois esinekeskeisyydestä.
Ala-Pöllänen toi esiin joitakin nykyisten tallennuskäytäntöjen ongelmakohtia – myös harrastajapohjalta tapahtuvan tallennuksen – ja peräänkuulutti merihistorian ja merenkulun ja erityisesti laivoihin liittyvien perinteiden kansallista tallennusstrategiaa ja yhteistyötä. Alalla kaivataan selvitystä siitä mitä ja millaisia aluksia museoihin tai yksityisiin kokoelmiin on säilytetty ja tallennettu ja miten, kuinka hyvin kokoelmat kattavat merenkulun eri osa-alueet, miten kokoelmat täydentävät toisiaan ja puuttuuko kokoelmista jotain oleellista. Tallennusstrategiassa tulisi ottaa huomioon ainakin seuraavat konkreettiset näkökulmat: alue, aika, käyttövoima, koko, luokka, rahtityyppi, toiminta-alue, liikennöintialue ja kansallisuus sekä arvottavat näkökulmat: tyypillinen, yleinen, ajankohtainen, erikoinen, ainutkertainen, poikkeuksellinen jne. Työ pitäisi tehdä museoiden ja muiden muistiorganisaatioiden yhteistyönä, ja mahdollisuuksia varainhankintaan ja nk. ystävälaivatoimintaan tulisi kartoittaa. Ystävälaivatoiminnassa käytössä olevan aluksen henkilökunta koulutettaisiin ja mobilisoitaisiin dokumentoimaan omaa laivaansa.
Visa Auvinen (Suomen Joutsenen Valtameripurjehtijain perinneyhdistys) totesi 1989 valmistuneen Museolaivatoimikunnan mietinnön ehdotusten toteutuneen museolaivojen osalta hyvin, ja kysyi sen toteutumista perinnelaivojen kohdalta. Museoviraston Perinnelaivarekisterin sihteeri, Hannu Matikka vastasi, että muistion luettelo historiallisista aluksista perustuu tietyille kriteereille, joita ei voida enää soveltaa esimerkiksi historiallisille aluksille tarkoitettujen avustusten myöntämisessä, sillä tietoa koko nykyisen aluskannan tilasta ei ole. Tähän tilanteeseen on tulossa parannus, sillä Suomen Laivahistoriallinen yhdistys ry. tekee parhaillaan yhteistyössä Perinnelaivarekisterin kanssa aluskannan inventointia ja uutta luetteloa kulttuurihistoriallisesti arvokkaista aluksista. Suomen Merimuseon johtaja Leena Haila totesi, että Suomen Merimuseo ja Forum Marinum tarkastelevat mietinnön vaikutuksia virkatyönään ja vaikutuksista tullaan tekemään toteutumisarvio. Ulla Kallberg totesi mietinnön ehdotusten toteutuneen museoalusten kohdalta hyvin, mutta muiden historiallisten alusten kohdalta tilanne on todellakin se, ettei tiedetä mitkä niistä edes ovat nykyään pinnalla.
Pauli Kivistö, Forum Marinum, tutkija
Pauli Kivistö puhui matkustajalaivaliikenteen historian tallentamisen merkityksestä ja haasteista. Hän alusti esitystään kertomalla matkustajalaivaliikenteen asemasta merenkulun historiassa ja luotasi perinteen tallentamisen tärkeyttä kahdesta eri näkökulmasta: merenkulullisen merkityksen ja kulttuurihistoriallinen merkityksen näkökulmasta.
Matkustajalaivaliikenteen tallennuksen haasteiksi Kivistö nimesi mm. pitkäjänteisten tallennussuunnitelmien ja resurssien puuttumisen. Erityisesti matkustajalaivaliikenteen kohdalla julkinen keskustelu alusten tallentamisesta tai säilyttämisestä on vilkasta, mutta asiantuntijoiden ääntä ei keskustelussa kuulla.
Kivistö pohti esityksessään myös matkustaja-alusten museoarvon määrittelyn haasteita. Kyseiset alukset ovat usein yksilöitä, joiden sisaraluksetkin poikkeavat toisistaan usein merkittävästi, joten esim. ainutlaatuisuuden kriteerin käytössä on omat hankaluutensa. Koska aluksia on uusittu jatkuvasti ja kansirakenteita on voitu muuttaa merkittävästi, voisi esimerkiksi rakennustutkimuksen näkökulmista olla apua tällaisten alusten kohdalla. Suurten matkustaja-alusten museoinnille tulisi miettiä vaihtoehtoja, joista erilaiset dokumentointiprojektit voisivat olla yksi.
Koko kauppalaivaliikenteessä tulee tapahtumaan paljon, kun uudet Safety of Life at Sea –määräykset (SOLAS 2010) tulevat voimaan, ja siksi moni alus joudutaan poistamaan liikenteestä. Kivistö kysyi pitäisikö museoiden valmistautua tähän?
Keskustelussa Mikko Meronen (tutkija, Forum Marinum) kysyi Suomen Merimuseon johtajalta, Leena Hailalta, onko mitä todennäköisimmin käytöstä poistuvan matkustaja-alus Kristina Reginan omistaja lähestynyt Suomen Merimuseota, johon Haila totesi, että sitä on tarjottu museolle ostettavaksi.
Ulla Kallberg otti puheeksi Ala-Pölläsen puheenvuorossaan esiin nostaman idean nk. ystävälaivatoiminnasta ja omistajatahojen ohjeistamisesta laivojen dokumentointiin. Sitä Kristina Reginan kohdalla voisi ajatella järkevänä vaihtoehtona. Toimitusjohtaja Jaakko Tikka totesi, että nyt käynnissä olevan hankkeen idea on juuri tällaisten riittävän kattavien ja joustavien dokumentointityökalujen kehittäminen, joita voitaisiin soveltaa mahdollisimman monenlaisissa tilanteissa ja mahdollisimman monenlaisten alusten kohdalla. Kallberg ehdotti dokumentoinnin koulutuspäivää laajemmalle yleisölle, eli niin museoille, omistaja- kuin harrastajatahoillekin.
Löppönen kertoi esityksessään nyt käynnissä olevassa hankkeessa kehitetyistä dokumentointiperiaatteesta ja -työkaluista ja pohti millaista tietoa tarvitaan hallinnollisten päätösten teon tueksi tilanteessa, jossa museolle tarjotaan alusta museoitavaksi ja millainen dokumentointi tulisi tehdä aluksesta, jota ei museoida sekä millainen museoitavasta aluksesta. Voisivatko nyt kehitetyt dokumentointiperiaatteet toimia lähtökohtana myös näissä selvitys- ja dokumentointitöissä, ja miten näitä periaatteita tulisi missäkin tilanteessa soveltaa? Pitäisikö määritellä jonkinlaiset vähimmäisvaatimukset tai vähimmäistiedot, jotka vaikkapa romuksi menevästä aluksesta olisi kiireessäkin mahdollista saada kirjattua ylös, mahdollisesti jonkinlainen nopean dokumentoinnin ”check-list”? Tulisiko dokumentoinnin olla kaksitasoinen, jossa hallinnollisten päätösten tueksi tehty perusselvitystyö haaraantuisi kahteen eri dokumentointipolkuun, ei-museoitavan ja museoitavan aluksen kattavampaan dokumentointiin?
Leena Haila (Suomen Merimuseon johtaja) totesi, että dokumentointityökalut ovat erittäin tärkeitä, ja niiden puutteet näkyvät museolaivoissa tänä päivänä. Haila korosti sitä, että kattava dokumentointi on museointia, jota tehdään tulevaisuutta varten. Sellaista vastakkainasettelua kuin museoitava – ei-museoitava alus ei dokumentointien kohdalla siitä syytä ole perusteltua tehdä. (Täten joissakin keskusteluissa esiin tullut ajatus siitä, että alusta, jota ei säilytetä ja talleteta museon kokoelmassa, ei dokumentoitaisi kattavalla periaatteella, on kenties väärä. Jos dokumentointi on museointia, se tulisi olla aina mahdollisimman kattavaa.)
Toimitusjohtaja Jaakko Tikka toivoi, että dokumentointityökaluja ja -polkuja olisi vain yksi, jossa edettäisiin yleisemmältä tasolta tilanteen mukaan syvemmille tasoille ja tarkempaan ja kattavampaan dokumentointiin. Tutkija Mikko Meronen painotti sitä, että työkalussa täytyy olla Tikan peräänkuuluttamat tasot, jotta se olisi käyttökelpoinen myös tilanteessa, jossa aluksen dokumentointiin on vain hyvin vähän aikaa, ja siitä pitäisi saada dokumentoitua edes jotakin oleellista.
Hannu Matikka (Museoviraston Perinnelaivarekisterin sihteeri) nosti esiin kysymyksen siitä kenen vastuulla dokumentointi ja tallennus ovat.
Mikko Meronen kertoi, että alusten museoimisen vaatimia, suuria taloudellisia resursseja ei Forum Marinumin rahoituksellisten lähtökohtien vuoksi kannattaisi kovasti korostaa. Leena Haila totesi, että heidän näkökulmastaan on aivan välttämätöntä, että niitä nimenomaan jatkuvasti korostetaan ja kustannukset ovat näkyviä.
Ulla Kallberg, Forum Marinum, intendentti
Kallberg puhui esityksessään museolaivojen kokonaisdokumentointihankkeen toisesta tavoitteesta eli siitä kuinka päästä kulttuurimerkitysten antamisen jäljille merenkulkuun liittyvissä yhteisöissä. Hän tarkasteli merkitysten syntymistä vuorovaikutuksessa ja diskurssissa niin esineen alkuperäisessä kuin museokontekstissa. Esimerkkinä hän käytti Suomen Joutsenta. Kallberg painotti merkitystenannon ymmärtämisen tärkeyttä. Esineen merkitysten moninaisuuden ymmärtäminen ja niiden välittäminen esimerkiksi museokävijöille on haaste. Merkitysten ymmärtämisen perimmäisenä tavoitteena on saada esine liitetyksi aikaan, paikkaa ja sosiaaliryhmään, mikä mahdollistaa sen kantaman tiedon välittämisen eteenpäin.
Visa Auvinen kertoi kuinka Suomen Joutsenen perinnettä vaaliva yhteisö on muuttunut vuosien kuluessa. Alussa keskenään seurustelivat vain laivan samaa hierarkkista joukkoa edustaneet henkilöt, sittemmin yhdistäväksi tekijäksi hierarkkisen joukon sijaan nousivat tehdyt matkat ja lopulta keskustelussa ja toiminnassa ovat olleet keskenään kaikki jotenkin laivaan kytköksissä olleet henkilöt. Yksi asia on kuitenkin pysynyt ennallaan: reelinki erottaa laivan yhteisön muusta maalimasta.
Anne Ala-Pöllänen (Helsingin yliopiston merihistorian ja museologian amanuenssi) totesi, että myös yksityisten omistamilla, historiallisilla aluksilla on fyysisten ominaisuuksien lisäksi symbolisia ja merkityksellisiä ominaisuuksia, ja piti tärkeänä ja mielenkiintoisena tutkia sitä miksi yksityistahot ovat päättäneet aluksia säilyttää, millaisia merkityksiä he aluksilleen antavat.
Hannu Matikka (Museoviraston Perinnelaivarekisterin sihteeri) viittasi Annen aikaisempaan puheenvuoroon ja totesi, että kaikkia historiallisia aluksia ei voi kutsua museolaivoiksi ja viittasi kahvipöytäkeskusteluissa muotoiltuun määritelmään ”museolaiva on museoammatillisesti ylläpidetyn museon omistama tai hallussa oleva historiallinen laiva”.
Mikko Meronen, Forum Marinum, tutkija
Meronen puhui aluksiin liitetyistä merkityksistä, merkitysten antajista (käyttäjät, media, tutkijat, suuri yleisö) ja lähteistä (esim. historia, alkuperä, alustyyppi, rakennusmateriaalit ja -tavat, rakennuspaikka, suunnittelija) sekä siitä, kuinka vahvasti yksi esine voi edustaa laajempaa kontekstia. Esimerkkiensä mil Ruotsinsalmen, mil Keihässalmen ja moottoritykkivene Taiston kautta hän totesi, että usein museointipäätöksen taustalla on sattuma ja raha.
Hannu Matikka (Museoviraston Perinnelaivarekisterin sihteeri) korosti alusten symbolisten merkitysten nostamista esille, jotta alukset eivät jäisi ikään kuin irralleen yhteiskunnasta, marginaaliin, jolloin erilaisten hallinnollisten päätösten perusteleminen on vaikeaa.
Titta Löppönen (projektitutkija, Forum Marinum) korosti perehtymistä puhuntoihin ja diskursseihin, jotta vakiintuneet tavat ilmaista tiettyjen alusten historiallinen, yhteiskunnallinen tai muu arvo eivät sulkisi silmiä muilta tulkintamahdollisuuksilta.
Kirsi Liimatainen, Savonlinnan maakuntamuseon intendentti
Kirsi Liimatainen puhui arvoluokituksen lähtökohdista, joita ovat kokoelmien hallinta ja niiden järkevä kartuttaminen.
Arvoluokituksen käyttötarvetta on harkittava museokohtaisesti ja sekä arvoluokituksen että tallennuskriteerien tulee nousta kokoelman tavoitteista. Kokoelmiin liittyvä päätöksenteko tulee perustua tiedolle ja päätösten argumentoinnissa tarvitaan historian ja kyseisen ilmiökentän perusteellista tuntemusta, erilaisten aineistojen analysointia, tutkimusta ja kokoelma-analyysiä. Arvoluokituksen käyttöönotto ja luominen edellyttää kokoelman hyvää tuntemusta, mutta myös arvotettavan kohteen objektiivista ja laaja-alaista tarkastelua. Arvoluokkien perustana on esineen museoarvo, joka muodostetaan esineeseen liittyvästä informaatiosta. Arvoluokkien ja niiden kriteereiden tulee olla tarkkaan määriteltyjä. Arvoluokituksen kriteereiksi voidaan nimetä esimerkiksi historiallinen, tieteellinen, alueellinen, tekninen tms. merkitys, kohteen vaiheiden tuntemus ja kunto. Kriteerien nimeäminen ei kuitenkaan sinällään riitä, vaan ne olisi saatava dialogiin keskenään ja arvoluokitusprosessi olisi dokumentoitava tarkasti.
Liimatainen totesi, että arvoluokitusta voidaan käyttää vanhoihin ja uusiin kokoelmiin, valtakunnallisiin, alueellisiin, hajautettuihin ja keskitettyihin kokoelmiin.
Arvoluokituksen tavoitteiksi ja eduiksi Liimatainen listasi kokoelman muodostumisen aiotunlaiseksi, resurssien kohdentamisen keskeiseen aineistoon, toiminnan suunnitelmallisuuden ja tulevien sukupolvien sitouttamisen vastaamaan kokoelmista.
Esimerkkeinään Liimatainen käytti Savonlinnan maakuntamuseon ja Tiehallinnon arvoluokitusta.
Puheenvuoron jälkeisen keskustelun avasi Ulla Kallberg kysymällä, että mitä pitäisi tehdä silloin, kun jonkin esineen ottamisesta kokoelmiin on yhtä paljon puolesta kuin vastaan -ääniä, ja päätöksenteko uhkaa päätyä juupas-eipäs -väittelyksi. Kirsi Liimatainen vastasi, että tällöin päätöksenteolle pitäisi antaa aikaa ja hakea perspektiiviä ja erilaisia näkökulmia asiaan tai esineeseen. Koska tehtävät päätökset eivät useinkaan ole yksiselitteisiä, pitäisi museoarvon määrittämisen kriteerit saada dialogiin keskenään ja kiinnittää huomiota niiden avaamiseen sekä perusteluihin ja muuhun argumentaatioon. Joskus joudutaan myös tekemään kompromisseja ja kylmiä ratkaisuja, ja vaikka taloudelliset resurssit eivät voikaan olla kokoelmiin liittyvän päätöksenteon peruslähtökohta, on kustannukset otettava aina avoimesti huomioon.
Anne Ala-Pöllänen (Helsingin yliopiston merihistorian ja museologian amanuenssi) huomautti myös Mikko Merosen ja Ulla Kallbergin esitysten aiheisiin liittyen, että yksittäinen esine, joka on osa ja jonka uskotaan edustavaan suurempaa kokonaisuutta, ei itsessään pysty kertomaan miksi se on kokoelmassa ja mitä se edustaa. Tämän vuoksi kokoelmiin ottamisen perustelut olisi syytä kirjata huolella ylös. Titta Löppönen totesi, että myöskään mikään arvo ei ole esineen ominaisuus vaan ihmisten ja tutkijoiden sille antama, ja siksi arvoluokituksen prosessin ja siinä käytettyjen argumenttien kirjaaminen on tärkeää.
Jaakko Tikka, Forum Marinum -säätiön toimitusjohtaja
Jaakko aloitti oman puheevuoronsa kommentoimalla Mikko Merosen aikaisempaa esitystä. Jaakko totesi, että tällä hetkellä sotalaivojen kohdalla korostuvat yhteiskunnalliset merkitykset, mutta myöhemmin voivat merkityksellisiksi ja tärkeiksi nousta laivatekniset ja muut erikoisratkaisut.
Tikka kävi läpi laivanrakennusteknisiä asioita museolaivan ylläpidon ja huollon näkökulmasta. Esityksen pääkohdat olivat runkoon, laipioihin, kansiin, koneistoon, sähkö- ja lämmitysjärjestelmiin sekä palon- ja vuodontorjuntaan liittyvissä yksityiskohdissa. Erityistä huomiota tulisi kiinnittää vaarallisiin materiaaleihin, ulkoisen ja sisäisen korroosion estoon, läpivienteihin ja painolastien hallintaan. Tikka painotti, että laivanrakennusteknisillä ratkaisuilla on vaikutusta museointipäätöksissä ja arvoluokituksessa.
Tikan puheenvuoron jälkeisessä keskustelussa Hannu Matikka (Museoviraston Perinnelaivarekisterin sihteeri) ja Jaakko Tikka toivat selvästi esiin sen harhaluulon, että aluksen huolto päättyy siihen, kun se museoidaan. Näin ei tietenkään ole, vaan museoitu alus vaatii samanlaista huoltoa kuin ollessaan primäärikäytössä. Matikka kysyi, olisiko mahdollista siirtää alusta jonkin toisen tahon hallintaan, jos museossa ei pystytä osoittamaan huoltoon tarvittavia henkilö- ym. resursseja. Tiina Mertanen (Suomen Merimuseon tutkija) varoitti siitä, että deponoidulta alukselta uupuu lopullinen isännän vastuu, johon Mikko Meronen (Forum Marinumin tutkija) ja Jaakko Tikka totesivat, että sotalaivat ovat Forum Marinumissa deponoituna, ja vastuuasia niiden osalta on selvä.
Jyrki Lehtonen, DI, toimitusjohtaja, ILS Oy
Lehtonen puhui museolaivojen säilytyksen teknisistä periaatteista. Puheenvuoronsa aluksi Lehtonen painotti piirustusten tärkeyttä sekä dokumentoinnissa että säilytystä mietittäessä. Historiallisten alusten säilytystä pohdittaessa on päätettävä säilytystavasta: vedessä vai kuivalla maalla. Lehtosen mukaan pitkäjänteisintä olisi säilyttäminen kuivilla, mutta luontevinta veneelle tai laivalle on tietysti olla vedessä (tosin Jaakko Tikka jo aikaisemmin huomautti, että osa esimerkiksi laivaston pienemmistä aluksista säilytettiin primäärikäyttöaikanaankin kuivilla silloin, kun ne eivät olleet ajossa). Lisäksi on ratkaisuja, joissa voi toteutua jossain määrin molemmat ajatukset, kuten Sigynin uivassa telakassa.
Säilytettävän aluksen peruskorjauksessa tulee miettiä millainen on alkuperäisen materiaalin uusimistarve ja onko alus niin arvokas tai ainutlaatuinen, että se kannattaa säilyttää, vaikka esimerkiksi jopa 80 % sen rungosta joudutaan kokonaan uusimaan. Ja milloin näin perusteellisesti korjattu ja uusittu, historiallinen alus muuttuu itsensä replikaksi? Olisiko joissain tapauksissa tarpeen rakentaa kokonaan uusi kaksoiskappale?
Joka tapauksessa kaikkien peruskorjausten nyrkkisääntönä tulisi olla mahdollisimman pienet muutokset historiallisiin materiaaleihin ja ulkoasuun, alkuperäiset työmenetelmät korjaustöissä ja aluksen tärkeimpien ominaispiirteiden säilyttäminen. Toisaalta kukin alus on yksilönsä ja päätöksissä joudutaan käyttämään tervettä (insinöörin) maalaisjärkeä.
Lehtosen puheenvuoron jälkeen keskusteltiin parhaasta mahdollisesta säilytystavasta. Laivojen ja veneiden kuivilla säilyttämistä pidettiin halvimpana ratkaisuna, kuivatelakan rakentamista taas niin kalliina, että niillä kustannuksilla laivaa voisi ylläpitää vedessä vuosikausia. Kuivatelakan kustannukset voisi Lehtosen mukaan yrittää välttää esimerkiksi kaivamalla aluksen ympärille altaan.
Usein taloudellisista resursseista päättävillä tahoilla on se käsitys, että kuivilla oleva alus ei kaipaa huoltoa. Mikko Merosen mukaan vedessä olevalle alukselle on helpompi löytää jokavuotista huoltoa varten varoja, koska muuten alus voi upota.
Löppönen kiinnitti huomion Lehtosen esittämään kysymykseen historiallisen aluksen ”replikoitumisesta”. Mikään materiaali ei ole ikuista, ja materiaalia joudutaan museolaivoissakin uusimaan takuu varmasti. Uusittava materiaali ei ole ongelma, jos tehdyt työt ja uusitut alueet ja kohdat on dokumentoitu huolella.
Maunu Häyrynen, Turun yliopiston maisemantutkimuksen professori
Häyrynen toi puheenvuorossaan esiin ilmiön tai esineen arvon määrittelemiseen liittyviä näkökulmia. Esitys perustui hänen omalle tutkimuskohteelleen maisemalle ja sille miten maiseman merkityksiä luodaan ja millaisia merkityksiä maisemalle annetaan. Hänen lähtökohtanaan ei ole kysymys siitä ”mikä maisema on” vaan ”mitä maisema tekee”. Maisema ei ole objekti, josta ”luetaan merkityksiä ulos” vaan sen voi itsessään nähdä aktiivisina merkityksinä. Maiseman ymmärtämisessä tärkeää on se, miten maisema retorisesti tuotetaan, kuka sen tuottaa ja missä medioissa, mutta myös se mitä jätetään sanomatta tai näyttämättä.
Häyrynen havainnollisti kulttuurimaiseman, perinnemaiseman ja kansallismaiseman määritelmiä, arvotusta ja esittämistä. Hän antoi esimerkkejä maiseman retorisesta tuottamisesta, tuottamisen tavoista ja tuottavista tahoista sekä siitä millaiset maisemat jätetään yleisen maisemapuheen ulkopuolelle.
Lopuksi hän esitti eri lähteistä poimimiaan esimerkkejä museolaivoihin liittyvästä retoriikasta. Näiden esimerkkien kautta hän totesi, että historiallisista tai museolaivoista puhuttaessa nousevat esiin mm. antikvaarinen luokittelu, aluksia yksilöivät tarinat, autenttisuus, tekniset faktat, kulttuuriperintönäkökulma ja muistin politiikka, matkailulliset näkökulmat, estetisointi, nostalgisointi ja laivaromantiikka. Tällaista retoriikkaa ja argumentointia tuottavat esimerkiksi museot, yhdistykset, yksityiset ja matkailutahot.
Maunu Häyrysen puheenvuoron jälkeisessä ja koko seminaarin lopuksi käydyssä keskustelussa pohdittiin mm. museolaivan sijoittamista maisemaan. Visa Auvinen (Suomen Joutsenen Valtameripurjehtijain perinneyhdistys) totesi, että Suomen Joutsenen nykyinen sijaintipaikka sataman lähellä on luontevampi kuin entinen sijaintipaikka kerrostalojen kupeessa. Maunu Häyrysen mukaan Suomen Joutseneen liittyy vahva symbolinen lataus, ja ollessaan entisessä sijaintipaikassaan se määritteli ympäristöään nostamalla sen arvoa.
Häyrynen piti museolaivojen kohdalla tärkeänä keskustelua siitä, että kootaanko aluksista tiettyyn paikkaan jokin museaalinen kokonaisuus vai sijoitetaanko laivat niiden alkuperäisiin sijaintipaikkoihinsa. Myös hän korosti arvottamisen avaamista, määrittelyjoukon laajentamista (ruma ja arkinenkin tallentamisen arvoista ja otettava huomioon arvotettaessa yms.) ja sitä, että eri ihmisillä tai ihmisjoukoilla voi olla erilaisia arvotyyppejä, jotka voivat joskus olla hyvinkin erilaisia kuin museoarvot.
Tuija Tuhkanen kommentoi, että on jo tehty pitkä harppaus eteenpäin, jos pohdittaessa aluksen museointia tai dokumentointia ollaan tietoisia näistä monista merkityksistä – varsinkin jos aikaisemmin museointi on ollut enemmän sattumanvaraisesti ohjautuvaa toimintaa, kuten aikaisemmissa puheenvuoroissa on tullut esiin.
Petri Sipilä (Suomen Laivahistoriallisen yhdistyksen varapuheenjohtaja ja Museoviraston perinnelaivalautakunnan jäsen) huomautti, että vaikka ihmisillä on kuinka erilaisia henkilökohtaisia arvostuksia, ammattilaisten on kuitenkin museolaivojenkin kohdalla arvotus ja ratkaisut tehtävä. Maunu Häyrynen vastasi tähän, että ei tietenkään voida lähteä netissä äänestyttämään, että mikä laiva nyt museoitaisiin vaan jonkinlainen välimaasto puhtaan asiantuntija-arvotuksen ja populistisen arvotuksen väliltä olisi hyvä kuitenkin löytää.
Anne Ala-Pöllänen (Helsingin yliopiston merihistorian ja museologian amanuenssi) ei pitänyt asiantuntijanäkökulmaa tallennusasiassa ongelmallisena. Hän viittasi ruotsalaiseen SAMDOK –hankkeeseen, jossa ei-asiantuntijoiden keräämä perinne alkoi toistaa tyypillisyyttä. Hänen näkemyksensä oli, että kyllä asiantuntija pystyy arkeakin tallentamaan. Tähän asti on ongelma ollut vain kartunnan passiivisuudessa ja tilanteen epäselvyydessä, kun ei tiedetä mitä kokoelmissa on ja mitä niistä puuttuu. Sekä arkinen ja tyypillinen että ainutlaatuinen ja kuriositeetit tulisi tallentaa.
Maunu Häyrynen puhui tyypillisyyden ongelmasta. Mitään tyypillistä tai keskivertoa ei ole olemassakaan ja hiljaisten ryhmien äänet on vaikea saada kuuluviin (esimerkiksi muiden kulttuurien edustajat). Maunu kuvasi laivan tarinaa siten, että sillä on alku, purjehdus ja loppu ja peräänkuulutti erilaisten sivujuonien löytymistä tarinaan eri ihmisryhmiltä.
Anna Meronen (tutkija, Forum Marinum) korosti Kirsi Liimataisen puheenvuoroon viitaten museotyön suurta vastuuta. Annan viittasi myös kokoelmien kartuttamisen passiivisuuteen ja sattumanvaraisuuteen.
Tiina Mertanen (tutkija, Suomen merimuseo) heitti vielä ilmaan ajatuksen siitä, että ehkä pidämme sattumanvaraisuutena sitä, että joku muu on tehnyt valinnat ennen meitä ja sitä meidän on vaikea sulattaa.
Lopuksi seminaarin puheenjohtaja, Ulla Kallberg kertasi seminaarin puheenvuorojen antia:
Seminaarissa käsiteltiin siis sitä miten dokumentointia voidaan tehdä, miten dokumentoinnista nousee esiin erilaisia merkityksiä ja miten merkitykset vaikuttavat tallennustyöhön. Näistä seminaarissa nousseista ajatuksista ja laivojen dokumentoinneista olisi syytä suunnata kohti hyvää, tieteellistä merihistoriaa.
Suomalaisen erikoisuuden eli matkustajalaivaliikenteen ja matkustaja-alusten dokumentointi ja niihin liittyvien perinteiden tallentaminen on haasteellista, mutta sekä nyt käynnissä oleva dokumentointihanke että nykydokumentointi eli laivojen fyysisen olemuksen dokumentoinnin laajentaminen käyttäjien, kokijoiden ja yhteisöjen suuntaan tuottaa muistitietoaineistoja, joiden kautta on mahdollista päästä syvällisempiin merkityksiin laivanrakennustekniikan sekä laivan fyysisen ja toiminnallisen puolen lisäksi. Sisällöntuotannon kannalta on tärkeätä nähdä kokonaisuus ja saadaan mykät esineet puhumaan.
