Ei humanismia, ei huippuyliopistoa

[Tapio Onnela]

Tänään Helsingin Sanomien yleisönosastossa oli kiinnostava pikkukirjoitus, jossa huomautettiin osuvasti, että on väärin kutsua Aalto-yliopistoa ”huippuyliopistoksi” ainakaan samassa merkityksessä kuin Yhdysvaltojen IVY-league huippuyliopistoja.
Suomessa asuva amerikkalainen Robert J. McCarty perustelee kantaansa näin:

Huippuyliopisto, kansainvälisesti Ivy League University, perustuu poikkeuksetta humanistisiin tieteisiin. Vaatimuksena kaikissa Ivy League-yliopistoissa, riippumatta siitä, keskittyvätkö ne opetuksessaan matemaattisiin, teknologisiin tai kaupallisiin ynnä muihin tieteisiin, on huomattava määrä pakollisia humanististen aineiden kuten historian sekä taideaineiden, psykologian, sosiologian ja poliittisten aineiden kursseja.

Ymmärtääkseni näin ei ole laita suunnitellussa uudessa yliopistossa. Näin ollen on virheellistä kutsua Aalto-yliopistoa nimellä Ivy League University, huippuyliopisto.
HS 26.8. 2009

Lisää Ivystä:
http://en.wikipedia.org/wiki/Ivy_League

[jsn]

Aivan yhtä väärin kuin on kutsua Suomen korkeakouluja High Schooleiksi, kuten pääministerimme viime vuonna. Tämä kaikki kuvaa poliittisten päättäjiemme hengenmaisemaa, joka on avaraa, puutonta tundraa, siellä täällä kosteikkoja löytyy. Jokainen englantia alkeista pidemmälle päässyt tietää mikä on High School.

[Tapio Onnela]

Turun yliopiston avaruustähtitieteen professori Esko Valtaoja kirjoitti Turun sanomissa, vähän tätä aihetta sivuten humanismista ja siitä miten tieteellistekninen ala on Suomessa piilossa ja vähän arvostettu.

Valtaoja kertoi harrastavansa erikoista perversiota, joka pakottaa hänet aina ostamaan Matti Klingen uuden päiväkirjan. Päiväkirja sai hänet mm pohtimaan, miksi fysikaalisia tieteitä opiskelemaan ei hakeudu enempää ihmisiä vaikka maailman tulevaisuus on luonnontieteiden ja tekniikan varassa. Klingen päiväkirjoja hän luonnehtii mm seuraavasti:

Klingelle kaikki maailmantapahtumat heijastuvat historian kaukaisesta, himmeästä peilistä. Humanismin ulkopuolinen reaalimaailma nousee esiin vain harvoin, kuten Klingen ihastellessa, kuinka asiallisesti ja monipuolisesti skribentit debattoivat Hufvudstadsbladetissa kasvihuoneilmiön olemassaolosta. Kuinka fascinoivaa.

Valtaoja kaivaa esille 50-vuotta sitten ilmestyneen teoksen “Kaksi kulttuuria”, jota usein käytetään esimerkkinä kun halutaan tehdä vastakkainasetteluja humanismin ja luonnontiteen välille. En tiedä miten relevantti tämä ajatus jaosta enää nykyisin mahtaa olla? Ehkä huippuyliopstossa kannattaisi opettaa insinööreille myös humanistisia aineita?

Viisikymmentä vuotta sitten C. P. Snow jakoi kuuluisassa kirjassaan Kaksi kulttuuria älymystön kahteen kastiin, kirjallisuusintellektuelleihin ja teknistieteellisen kulttuurin edustajiin. Snown tahallaan kärjistävän kritiikin mukaan edelliset, joita yleensä pidetään todellisen korkeakulttuurin edustajina, elävät tukevasti menneisyydessä ja lähinnä vain estävät todellista kehitystä. Teknistieteellinen kulttuuri taas näkee nykymaailman jokseenkin realistisesti ja sillä on keinot ratkaista maailman suuret ongelmat.
Se, mitä maailma kipeästi tarvitsee, Snow sanoi, on kaventaa juopaa näiden kahden kulttuurin välillä.

Valtaoja valittaa teknillistieteellisen kulttuurin näkyvyyden olevan heikko:

Klingen lukeminen muistuttaa minua siitä, kuinka surkean vähäistä on teknillistieteellisen kulttuurin näkyvyys ja vaikuttavuus Suomessa. Missä piilevät maailman ongelmista keskustelevat ja kirjoittavat insinöörit ja luonnontieteilijät, missä teknillistieteellisen koulutuksen saaneet päättäjät ja poliitikot? Kansanedustajien joukosta ei taida löytyä ensimmäistäkään näiden alojen tohtoria.

Päätöksiä tehtäessä professori Klingen päiväkirjoissaan hienosti edustama historiallinen, yhteiskunnallinen ja humanistinen viisaus ei yksin riitä, tarvitaan myös parasta mahdollista tieteellistä tietoa maailman todellisuudesta.

Ja lopuksi Valtaoja murehtii luonnontieteellisen alan vähäistä kiinnostusta yliopistossa:

Kansliasta tuli viime viikolla tieto uusien opiskelijoiden sisäänotosta. Fysikaalisia tieteitä opiskelemaan hyväksyttiin 152 opiskelijaa, joista paikan on ottanut vastaan 47. Sisäänottokiintiö olisi ollut 65. Ja kokemus on osoittanut, että näistäkin suurin osa on kadonnut ensimmäisen vuoden jälkeen, fysiikka on heille vain välivuosi yritettäessä uudelleen lääkikseen, oikeustieteelliseen, tai jollekin muulle suosikkialalle.

Maailman tulevaisuus on luonnontieteiden ja tekniikan varassa, ja kuitenkin ne ainoina korkeakoulualoina kärsivät jatkuvasta opiskelijapulasta. Miksi ne kiinnostavat niin harvoja nuoria?

Esko Valtaoja: Matti Klinge, Sei Shonagon ja fysiikan sisäänotto
Turun Sanomat 18.8 2009

[Jussi Jalonen]

Valtaoja kaivaa esille 50-vuotta sitten ilmestyneen teoksen “Kaksi kulttuuria”, jota usein käytetään esimerkkinä kun halutaan tehdä vastakkainasetteluja humanismin ja luonnontiteen välille. En tiedä miten relevantti tämä ajatus jaosta enää nykyisin mahtaa olla?

Tähän voisi siteerata edesmennyttä suurta humanistia ja biologia, oman menetetyn nuoruuteni suurmiehiin lukeutunutta Björn Kurténia. Kursivointi on omani:

"Koska me kaikki olemme itse eläviä olentoja, biologialla on oma paikkansa siinä katkeamattomassa ketjussa, joka kulkee humanistisista tieteistä fysiikkaan. C. P. Snow oli fyysikko ja kirjailija; siitä 'kaksi kulttuuria'.

'Kahden kulttuurin' kohtaaminen sujuu harvoin ongelmitta. Harvoin myönnetään, että humanistiset tieteet ja luonnontieteet voivat rikastuttaa toisiaan, vaikkakin jotkut luonnontieteilijät ja varsinkin fyysikot ovat tämän huomanneet. Keskinäisten kontaktien olemassaolo on kuitenkin ilmeistä. Anglosaksisessa perinteessä (Pohjolassa pitäydymme valitettavasti mannereurooppalaiseen) antropologia on poikkitieteellinen kokonaisuus, johon sisältyy kaikki etnologiasta ja arkeologiasta fyysiseen antropologiaan ja primatologiaan, siis aloja, jotka meillä perinteisesti kuuluvat eri tiedekuntiin. Tällä alueella luodaan siltoja humanististen tieteiden ja biologian (ja jopa geologian!) välille.

Toinen kosketuskohta on historiallisessa geologiassa ja paleontologiassa. 'Paleontology is but history writ large', sanoo suuri amerikkalainen paleontologi W. D. Matthew (ja lainaa samalla varsin vapaasti Miltonia)."

(Kurtén, "Viattomat tappajat", suom. Irma Rostedt, s. 13, 29. Tammi, Helsinki, 1987.)

Jaottelun ei siis pitäisi tosiaankaan olla enää niin relevantti. Fyysikolle, joka on tieteenalansa puolesta siellä luonnontieteellisen spektrin ääripäässä - aivan samalla tavalla kuin vaikkapa kirjallisuusteoreetikko on humanistisen spektrin ääripäässä - se tosin voi näyttäytyä sellaisena.

Ja lopuksi Valtaoja murehtii luonnontieteellisen alan vähäistä kiinnostusta yliopistossa:

Kansliasta tuli viime viikolla tieto uusien opiskelijoiden sisäänotosta. Fysikaalisia tieteitä opiskelemaan hyväksyttiin 152 opiskelijaa, joista paikan on ottanut vastaan 47. Sisäänottokiintiö olisi ollut 65. Ja kokemus on osoittanut, että näistäkin suurin osa on kadonnut ensimmäisen vuoden jälkeen, fysiikka on heille vain välivuosi yritettäessä uudelleen lääkikseen, oikeustieteelliseen, tai jollekin muulle suosikkialalle.

Maailman tulevaisuus on luonnontieteiden ja tekniikan varassa, ja kuitenkin ne ainoina korkeakoulualoina kärsivät jatkuvasta opiskelijapulasta. Miksi ne kiinnostavat niin harvoja nuoria?

Sinänsä on kuvaavaa, että Valtaoja pelkistää "luonnontieteet" lähinnä vain fysiikkaan ja jättää samalla vaikkapa "maailman tulevaisuuden" kannalta todennäköisesti huomattavasti relevantimmat biotieteet huomiotta.

Yhtä kuvaavaa on sekin, että hän valitsee vastustajakseen vanhaan tuttuun tapaan humanistiset tieteet, vaikka esimerkiksi yhteiskuntatieteissä olisi tarjolla ainakin omasta mielestäni verrattomasti oikeutetumpi maalitaulu kovallekin kritiikille.


Cheers,

J. J.

[Tapio Onnela]

Yhtä kuvaavaa on sekin, että hän valitsee vastustajakseen vanhaan tuttuun tapaan humanistiset tieteet, vaikka esimerkiksi yhteiskuntatieteissä olisi tarjolla ainakin omasta mielestäni verrattomasti oikeutetumpi maalitaulu kovallekin kritiikille.

Aivan. Myös taloustieteistä voisi saada hyviä esimerkkejä.

[Tapio Onnela]

Valtioviisas Pekka Himaselle on helppo naureskella, (Pekka Himanen tekee valtiolle henkisen kukoistuksen käsikirjan, (HS 2.9.2009) mutta minusta kuitenkin Himasella on ihan oikeita lähtökohtia:

Hyvinvoinnin ja kukoistuksen lähteeksi hän tarjoaa vuorovaikutusta, luovuutta, kulttuuria ja taidetta. "Jos katsotaan menneitä vuosikymmeniä, niin mitä niistä muistetaan? Humanistit ja taiteilijat, ei suinkaan rikkaimpia ihmisiä."
Himasen mukaan selvityksen painopiste on taiteen ja kulttuurin itseisarvossa, ei siinä, kuinka paljon kansakunta voisi tehdä rahaa kulttuurilla ja luovuudella. Tiedossa on myös konkreettisia ehdotuksia.

"Tulen esittämään, että kulttuuriin ja taiteeseen tulee investoida merkittävästi nykyistä enemmän. Taide on hyvä investointi, ja humanismi erityisen halpaa."
Teemu Lukka: Pekka Himanen tekee valtiolle henkisen kukoistuksen käsikirjan, Helsingin Sanomat 2.9.2009 .

Humanismi on tosiaankin niin halpaa, ettei sitä edes humanistien itsensä mielestä arvosteta tarpeeksi. Tuossa Himasen lausunnossa vaan pisti silmääni tuo ajatus siitä, mitä menneiden vuosikymmenten päästä meistä muistetaan: ”humanistit ja taiteilijat”. Voi ollakin, mutta voisihan sen nähdä niinkin, että kun tarkastelemme vaikkapa Suomea ja “1800-luvun kultakautta” niin tuon sankaritarinan kehittivät humanistit itse.

Ehkäpä olemmekin ottaneet mukaan väärät henkilö? Olisiko kansalliseen kuvastoon pitänyt alunperinkin ottaa myös tehtailijoita, insinöörejä ja kauppiaita, jotka kuitenkin merkittävällä tavalla osallistuivat sen vaurauden luontiin, jonka hedelmistä saamme vieläkin nauttia. Tosin eihän ilman humanisteja koko Suomea olisi olemassa. Onko tämä nyt sitä kolmannen tien ajattelua?

[Jussi Jalonen]

Ehkäpä olemmekin ottaneet mukaan väärät henkilö? Olisiko kansalliseen kuvastoon pitänyt alunperinkin ottaa myös tehtailijoita, insinöörejä ja kauppiaita, jotka kuitenkin merkittävällä tavalla osallistuivat sen vaurauden luontiin, jonka hedelmistä saamme vieläkin nauttia.

Tästä asiastahan oli aikoinaan artikkeli Pekka Ahtiaisen ja muiden silloisen nuoremman polven tutkijain vuonna 1990 toimittamassa "Historia Nyt - näkemyksiä suomalaisesta historian tutkimuksesta"-teoksessa. Kuollaksenikaan en juuri tällä hetkellä muista, kuka artikkelin oli kirjoittanut - taisi olla muuten joku meiltä Tampereelta - mutta tekstissä käsiteltiin juuri tuota ongelmaa, 1800-luvun Suomen historian liiallista esittämistä yksinomaan taiteen ja humanismin kautta, Runebergin, Kalevalan ja kansallisen herätyksen aikakautena. Samalla tieteen, teknologian sekä teollisuuden ja talouden rakenteiden yhtä voimakasta kehitystä ei oltu tuolloin otettu osaksi suurta kansallista kertomusta. Kritiikki kohdistui tässäkin artikkelissa pääasiassa Klingeen, kuinkas muuten.

En oikein usko, että tämä on enää nykyisin ongelma. Tehtailijat, insinöörit ja kauppiaat - sellaiset kuin Nils Ludvig Arppe, Frans Fredrik Wallenstråle, Nokian kumitehtaan perustanut Eduard Polón tai vaikkapa liekkisulatusmenetelmän Outokummulle keksinyt Petri Bryk - ovat jo vahva osa kansallista kuvastoa. Siitäkin huolimatta, että monet merkittävimmät tehtailijat ja kauppiaat, kuten Axel Wahrén tai Nottbäckit, eivät oikeastaan edes olleet suomalaisia.

Omaan näkemykseeni saattaa tietysti vaikuttaa se, että olen Tampereelta, missä tällaiset asiat ovat aina olleet keskeinen osa tutkimusta, ja siten kenties selkeämmin esillä.

Pakko sanoa, että itsekään en oikein pidä Klingen näkökulmasta. Otetaan nyt taas esimerkiksi vaikka tämä Suomen kaartin vuoden 1831 Puolan-sotaretki, joka oli todennäköisesti Suomen autonomian vahvistumisen kannalta eräs keskeisimpiä poliittisia tapahtumia - olihan se konkreettinen lojaalisuuden osoitus Venäjälle. Samalla sillä oli kansainvälispoliittinen merkitys, ja se veti Suomen osaksi erästä aikakauden merkittävintä yleiseurooppalaista kriisiä.

Miten Klinge käsittelee asiaa? No, teoksessa "Keisarin Suomi" koko sotaretki on kuitattu kuudella lauseella kahdessa kappaleessa, ja muu luku käsitteleekin sitten innostuneesti Runebergiä, Helsingin arkkitehtuuria, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraa ja uuden Aleksanterin yliopiston uljaita mahonkiovia. Luku on otsikoitu suloisesti "Runon Suomi myrskyisässä Euroopassa".

Niinpä niin. Myrskyisä Eurooppa on jossain tuolla onnellisen kaukana herkän lyyristä heräämistä kokevasta lintukodostamme, eivätkä edes Euroopassa taistelevat kahdeksansataa suuriruhtinaskuntansa värejä puolustavaa suomalaista sotilasta ole osa suurta kansallista kertomustamme. Ei, me elämme täällä runon Suomessa, turvallisessa kansallisessa umpiossa, jossa rajoillemme pystytetty norsunluinen suodatin päästää lävitse vain mannermaisen filosofian, kulttuurin, humanismin ja muut professori Klingeä miellyttävät vastaavat elementit.




Cheers,

J. J.