Tapio Onnela kirjoitti:Ehkäpä olemmekin ottaneet mukaan väärät henkilö? Olisiko kansalliseen kuvastoon pitänyt alunperinkin ottaa myös tehtailijoita, insinöörejä ja kauppiaita, jotka kuitenkin merkittävällä tavalla osallistuivat sen vaurauden luontiin, jonka hedelmistä saamme vieläkin nauttia.
Tästä asiastahan oli aikoinaan artikkeli Pekka Ahtiaisen ja muiden silloisen nuoremman polven tutkijain vuonna 1990 toimittamassa "Historia Nyt - näkemyksiä suomalaisesta historian tutkimuksesta"-teoksessa. Kuollaksenikaan en juuri tällä hetkellä muista, kuka artikkelin oli kirjoittanut - taisi olla muuten joku meiltä Tampereelta - mutta tekstissä käsiteltiin juuri tuota ongelmaa, 1800-luvun Suomen historian liiallista esittämistä yksinomaan taiteen ja humanismin kautta, Runebergin, Kalevalan ja kansallisen herätyksen aikakautena. Samalla tieteen, teknologian sekä teollisuuden ja talouden rakenteiden yhtä voimakasta kehitystä
ei oltu tuolloin otettu osaksi suurta kansallista kertomusta. Kritiikki kohdistui tässäkin artikkelissa pääasiassa Klingeen, kuinkas muuten.
En oikein usko, että tämä on enää nykyisin ongelma. Tehtailijat, insinöörit ja kauppiaat - sellaiset kuin Nils Ludvig Arppe, Frans Fredrik Wallenstråle, Nokian kumitehtaan perustanut Eduard Polón tai vaikkapa liekkisulatusmenetelmän Outokummulle keksinyt Petri Bryk - ovat jo vahva osa kansallista kuvastoa. Siitäkin huolimatta, että monet merkittävimmät tehtailijat ja kauppiaat, kuten Axel Wahrén tai Nottbäckit, eivät oikeastaan edes olleet suomalaisia.
Omaan näkemykseeni saattaa tietysti vaikuttaa se, että olen Tampereelta, missä tällaiset asiat ovat aina olleet keskeinen osa tutkimusta, ja siten kenties selkeämmin esillä.
Pakko sanoa, että itsekään en oikein pidä Klingen näkökulmasta. Otetaan nyt taas esimerkiksi vaikka tämä Suomen kaartin vuoden 1831 Puolan-sotaretki, joka oli todennäköisesti Suomen autonomian vahvistumisen kannalta eräs keskeisimpiä poliittisia tapahtumia - olihan se konkreettinen lojaalisuuden osoitus Venäjälle. Samalla sillä oli kansainvälispoliittinen merkitys, ja se veti Suomen osaksi erästä aikakauden merkittävintä yleiseurooppalaista kriisiä.
Miten Klinge käsittelee asiaa? No, teoksessa "Keisarin Suomi" koko sotaretki on kuitattu kuudella lauseella kahdessa kappaleessa, ja muu luku käsitteleekin sitten innostuneesti Runebergiä, Helsingin arkkitehtuuria, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraa ja uuden Aleksanterin yliopiston uljaita mahonkiovia. Luku on otsikoitu suloisesti "
Runon Suomi myrskyisässä Euroopassa".
Niinpä niin. Myrskyisä Eurooppa on jossain tuolla onnellisen kaukana herkän lyyristä heräämistä kokevasta lintukodostamme, eivätkä edes Euroopassa taistelevat kahdeksansataa suuriruhtinaskuntansa värejä puolustavaa suomalaista sotilasta ole osa suurta kansallista kertomustamme. Ei, me elämme täällä
runon Suomessa, turvallisessa kansallisessa umpiossa, jossa rajoillemme pystytetty norsunluinen suodatin päästää lävitse vain mannermaisen filosofian, kulttuurin, humanismin ja muut professori Klingeä miellyttävät vastaavat elementit.
Cheers,
J. J.