Historiantutkimuksen tilasta

[Trilisser]

Viime viikolla kävin läpi Historiallisen aikakauskirjan kirja-arvostelut ja osan artikkeleista välillä 1/2008-2/2009. Ei hyvältä näyttänyt. Vaikkapa n. 10-15 vuotta sitten HAik oli paljon puolueettomampaa luettavaa verrattuna yhä moralisoivampaan , tuomioistuinmentaliteettiin suuntaan menon sijasta. Uusimmassa päiväkirjassaan Matti Klinge antaa tällaiselle jenkkilinjaukselle nasevan vastaiskun:"Miten menneisyyden "hallinta" eroaa vakavasta historiantutkimuksesta? Vastaus voi olla vain siinä, että tekijäiden mielestä menneisyyden tuntemista tarvitaan yksinomaan nykypolitiikan lyömäaseeksi ja jatkuvaksi "syyllisten" etsimiseksi ja vielä amerikkalaiseen tapaan anteeksipyytämisen vaatimiseksi....Olen aikaisemmin esittänyt kantani "anteeksipyytöje" falskista kaksinaismoraalista-nyt elävät ihmiset pyytelevät anteeksi kuolleiden tekoja. Se on vastoin "länsimaista", roomalaista oikeuskäsitystä, jossa kukin vastaa omista teoistaam, ei muiden, ei vanhempien, ei lasten, ei puolison teoista, eivätkä seuraukset ulotu "kolmanteen tai neljänteen polveen."

Mutta täälläkin tuomarinnuija heiluu heilumistaan. Voisipa jopa päätellä, että kun vanhemman polven historioitsijat (esim. Mauno Jokipii) olivat sodan käyneitä miehiä ja siis tiesivät mitä on taistelukentän todellisuus, heillä oli kyky asettua toisen saappaisiin. Nykymuotikirjoittajilta (silvennoiset, arnstadtit, kirveet, näreet ym.) tämä kokemus ja samalla kyky asettua toimijoiden saappaisiin puuttuu ja seurauksena on moraalisessa ylemmyydentunnossa jaetut tuomiot ja paheksunta.

[jsn]

Ehkä kärjistät hieman, tuskin historiantutkimuksen motiivina sentään on vain uusien uhrien ja anteeksipyydeltävien etsintä. Mutta kieltämättä tämä mielikuva ehkä joskus käväisee mielessä. Ehkä sen painottuminen johtuu pikemminkin tutkimusrahoituksen perusteluista ja julkisuudesta. On tehtävä tulosta. Mikä onkaan helpoin tapa mitata merkittävä tutkimustulos kuin sellainen jolla pääsee lehtiin. HAik vääjäämättä astelee samoja polkuja, mutta onneksi jälkijunassa. Syy on järjestelmän.

[Emma-Liisa]

Voisipa jopa päätellä, että kun vanhemman polven historioitsijat (esim. Mauno Jokipii) olivat sodan käyneitä miehiä ja siis tiesivät mitä on taistelukentän todellisuus, heillä oli kyky asettua toisen saappaisiin.

Siis kenen saappaisiin? Ovathan sotamiehen saappaat toisenlaiset kuin kenraalin. Puhumattakaan vaikkapa naisen tai lapsen kumisaappaista, joihin eivät entiset historioitsijat viitsineet lainkaan astua. Sota oli heille vain armeijoiden välistä.

Mitä Klingeen tulee, niin hän on osittain oikeassa, osittain ei.

[Tapio Onnela]

Voisipa jopa päätellä, että kun vanhemman polven historioitsijat (esim. Mauno Jokipii) olivat sodan käyneitä miehiä ja siis tiesivät mitä on taistelukentän todellisuus, heillä oli kyky asettua toisen saappaisiin.

Siis kenen saappaisiin? Ovathan sotamiehen saappaat toisenlaiset kuin kenraalin. Puhumattakaan vaikkapa naisen tai lapsen kumisaappaista, joihin eivät entiset historioitsijat viitsineet lainkaan astua. Sota oli heille vain armeijoiden välistä.

Samaa mieltä Emma-Liisan kanssa! Ns. "uuden sotahistorian" tutkimustulokset ovat tuoneet kiinnostavia ja tuoreita näkökulmia puuduttavankin vanhan sotahistoriaan rinnalle. En myöskää oikein hahmota mitä täsmälleen ottaen nimimerkki Trilisser oikein tällä tarkoittaa:

Vaikkapa n. 10-15 vuotta sitten HAik oli paljon puolueettomampaa luettavaa verrattuna yhä moralisoivampaan , tuomioistuinmentaliteettiin suuntaan menon sijasta.

Jos yksilöisit artikkelin josta puhut, asiasta olisi helpompi keskustella.

[michel]

Trilisserin kommentti särähti korviin sen verta, että oli pakko avata tämä kirjoittelu tällekin foorumille. Kuten tuossa edellä jo kyseltiin, niin itsekin pidän tuoreita sotahistorian avauksia erittäin toivottavana suomalaiseen tutkimukseen. Vaikka sodan käyneillä miehillä eittämättä on perstuntuma siihen, mitä se elämä siellä rintamalla oli, ei heidän näkökulmiaan voida kaikilta osin luonnehtia "objektiivisiksi". En halua syyttää ketään, mutta on muistettava, että sotilaana jokainen oli osa suurempaa kontekstia - halusi tai ei. Ja jälkikäteen ei varmasti haluta muistella esimerkiksi niitä ikävämpiä tekosia, jotka kohdistuivat esim. sotavankeihin, vaan pidetään edelleen yllä sitä silotellumpaa kuvaa tapahtumista.

Antti Kujalan tutkimus Suomen sotavankileireillä ja rintamalla tapahtuneista laittomista teloituksista kertoo omalta osaltaan siitä, että muisti on kovin valikoiva ja mukautuva. Sodan jälkeen monet rintaman rivimiehet muistivat tietyistä tapahtumista kovin valikoiden, riippuen siitä kuka kysyi ja ketä syytettiin. Rintamahenki toimi eräänlaisena siteenä vielä sodankin jälkeen eikä maata entisen taistelutoverin jalkojen alta herkästi haluttu kaivaa.

Jotenkin olen taipuvainen siihen tulokseen, että jos sotilaat ja puolustusvoimat ohjaisivat sotahistoriamme kirjoitusta puhuisimme edelleen vain vapaussodasta ja kunniallisesta, puhtoisesta Suomen armeijasta jatkosodan ensivuosina.

[nylander]

Kun Klingen uusimpaan päiväkirjaan on useassakin viestissä tukeuduttu mielestäni varsin eklektisessä tarkoituksessa, niin saanen minäkin viitata aina kunnianarvoisan emerituksen tekstiin:

Kirjassa on pitkähkö jakso, jossa historioitsija kertoo tohtorikoulutettaviensa kanssa maaliskuussa 2009 tekemästään ekskursiosta Pariisiin. Kirjoittaja kertoo mm., kuinka eräs hänen "doktorandeistaan" ostaa museokaupassa "Marie-Antoinetten pukukankaita esittelevän hyvin kauniin kirjan", jonka kangasmalleja hän sitten yhdessä professorinsa kanssa tutkii. Samaten intoudutaan 1700-luvun salongissa tutkimaan "pyöreän pöydän" merkkikieltä 1700-luvulla - kyseessä oli siis "ainaisen korttipelin ja osteriherkuttelun yms. läpimurto contra edellisen kauden suorakulmaisten pöytien vierashierarkia". Ja kaikki tämä "semiotiikan" merkeissä, kuinkas muuten.

Jos historiantutkimuksen painopisteitä yleisemminkin siirrettäisiin tällaisille alueille, karsiutuisivat kotoisen historian teemoista kokonaan pois sellaiset ikävät ja moralisoivat aiheet, joita viime aikoina ovat edustaneet mm. Antti Kujala, Oula Silvennoinen, Lars Westerlund ja, rohkenisiko sanoa, professori Ylikangaskin...

[Jussi Jalonen]

Jotenkin olen taipuvainen siihen tulokseen, että jos sotilaat ja puolustusvoimat ohjaisivat sotahistoriamme kirjoitusta puhuisimme edelleen vain vapaussodasta ja kunniallisesta, puhtoisesta Suomen armeijasta jatkosodan ensivuosina.

Mikäli sotahistorian kirjoitus olisi täydellisyydessään tosiaan vain puolustusvoimain vastuulla - mitä se ei koskaan ole tietenkään ollut - niin siihen tuskin liitettäisiin minkäänlaisia arvopainotteita.

Sen sijaan saisimme lukea insinöörin otteella kirjoitettuja kryptisiä lyhenteitä viliseviä kuivahkoja selostuksia siitä, miten 15:00 27.8.1941 ev. ltn. J. Soikkasen komentama JR 37 eteni Kukkula 452:n kohdalta itäkaakkoon Pos Rudanin suuntaan tukeakseen kapt. S. Taavitsaisen XIII/Kt-Pr:n asemia ev. M. I. Grubozabojšikovin III/1.Div/AkCVIII:n toistuvia hyökkäyksiä vastaan. Kello 23.30 tehtävänsä viimein toteuttanut JR 37 jäi asemiinsa, ja ev. ltn. Soikkanen sai VR 4 mk:n tunnustukseksi suorituksestaan. Kuvituksena olisi yksi karttapiirros symboleineen ja nuolineen.

(Todennäköisesti se venäläinen nimi olisi vielä väärin translitteroitu.)

Kunniaa ja puhdaskilpisyyttä hehkuttavia teoksia kirjoittaisivat siinä todellisuudessa amatöörit. "Vapaussota"-nimitystä armeijakin kaiketi käyttäisi, mutta sitäkin vain siksi, koska siviilipoliitikot heitä niin olisivat ohjeistaneet.

Mitä taas tulee "uuteen sotahistoriaan", niin oma mielipiteeni on se, että Suomessa ei ole sitä vanhaa sotahistoriaakaan kirjoitettu vielä kertaakaan niin hyvin, että kannattaisi jättää se sikseen. Tilausta olisi valtavirtaistetulle, popularisoidulle sotahistorialle kansainvälisten mallien mukaan, ja jotain tämän suuntaistahan Ylikangaskin kaiketi yritti jo "Tie Tampereelle"-teoksessa. Tällaisen kunnollisen narratiivin puitteissa voisi muuten esittää aivan kaikki ne samat argumentit, jotka "uutta sotahistoriaa" edustavat tutkijat ovat halunneet tuoda julki. Uppoaisivat nekin saman tien myös tavalliseen lukijaan.

Mutta onhan se tietysti paljon trendikkäämpää olla "uuden" linjauksen edustaja.


Cheers,

J. J.

[michel]

Mikäli sotahistorian kirjoitus olisi täydellisyydessään tosiaan vain puolustusvoimain vastuulla - mitä se ei koskaan ole tietenkään ollut - niin siihen tuskin liitettäisiin minkäänlaisia arvopainotteita.

Kenties näin. Onneksi tämä on puhdasta spekulaatiota, sillä näin paha ei tilanne Suomessa ole. Kuitenkin pitää muistaa se, ettei kukaan halua omaa pesäänsä liata. Maanpuolustuskorkeakoulun masinoima Teloitettu totuus -teos sai jo nimellään varmasti monet kavahtamaan, melko julistushakuinenhan tuo nimi oli. Ja puolustusvoimilla tuskin on edelleenkään mitään halua muistuttaa siitä tosiseikasta, että Suomen armeija ei II maailmansodassa ollut mitenkään "puhtoinen pulmunen". Antti Kujalahan omassa vankileiritutkimuksessaan puki sen sanoiksi joten siihen malliin, että Suomi ei ollut sen puhtoisempi tai pahempi kuin muutkaan sotaa käyneet maat. Oesch oli oikeastaan ainoa herra, joka uhrattiin ja on vaikea kuvitella, että hän oli ainoa joka syyllistyi ylilyönteihin. Odotan sitä päivää, että puolustusvoimien tai sitä lähellä olevien tahojen tutkimus II maailmansodan tapahtumista nostaisi myös näitä esille.

Tätä tarkoitin sillä, että armeijan ohjaama sotahistorian tutkimus ja kirjoitus olisi tietynsuuntaista.

Mitä taas tulee "uuteen sotahistoriaan", niin oma mielipiteeni on se, että Suomessa ei ole sitä vanhaa sotahistoriaakaan kirjoitettu vielä kertaakaan niin hyvin, että kannattaisi jättää se sikseen. Tilausta olisi valtavirtaistetulle, popularisoidulle sotahistorialle kansainvälisten mallien mukaan, ja jotain tämän suuntaistahan Ylikangaskin kaiketi yritti jo "Tie Tampereelle"-teoksessa. Tällaisen kunnollisen narratiivin puitteissa voisi muuten esittää aivan kaikki ne samat argumentit, jotka "uutta sotahistoriaa" edustavat tutkijat ovat halunneet tuoda julki. Uppoaisivat nekin saman tien myös tavalliseen lukijaan.

Suuri kysymyshän on se mitä lasketaan kuuluvaksi "uuteen" ja mitä "perinteiseen" sotahistoriaan. Jos uudella tarkoitetaan pelkästään sosiaalihistoriallisia näkökulmia sota-ajan tutkimukseen, eli naiset-lapset-tutkimusta, niin silloin se jää kovin kapeakatseiseksi.

Jos uuteen taas niputetaan kaikki ns. perinteisistä arvoista poikkeava ja vakiintuneita käsityksiä kyseenalaistava tutkimus, puhutaan jo huomattavasti laajemmasta alueesta.

Ja ylipäänsä tiukka jaottelu ja sisäinen riitely eivät pidemmän päälle johda mihinkään. Omiin poteroihin on kuitenkin niin kovin helppo lukkiutua, puolin ja toisin.

[Derkku]

Tätä tarkoitin sillä, että armeijan ohjaama sotahistorian tutkimus ja kirjoitus olisi tietynsuuntaista.

Paras esimerkki puolustusvoimien tuottamasta perustutkimuksesta lienee Jatkosodasta historia -teossarja josta ainakin allekirjoittanut sai ensikosketuksensa tietoihin jatkosodan ajan siviilien keskitysleireistä ja sotavankileirien suuresta kuolleisuudesta. En itse pidä ko. teossarjan sävyä suinkaan heroisoivana, mutta en kenties ole löytänyt piilomerkityksiä riittävän hyvin. Olisiko sinulla esimerkkejä "tietynsuuntaisesta" (minkä suuntaisesta?) historiantutkimuksesta?

Suurimmat sankarifantasiat löytyvät yleensä suomalaisten historiaesitysten - ei niinkään tutkimuksen - vasemmalta laidalta. Koskelan perhe lienee lähin suomalainen vastine Teräsmiehelle ja Mustanaamiolle. Tutkimuksen puolelta sankarieeposta on tavoitellut lähinnä Ylikangas jonka teoksen nimi "Yhden miehen jatkosota" - tuo mieleen allekirjoittaneelle lähinnä 1980-luvun toimintaelokuvat, ja näin kirjoittaja on varmasti tarkoittanutkin.

Ja ylipäänsä tiukka jaottelu ja sisäinen riitely eivät pidemmän päälle johda mihinkään. Omiin poteroihin on kuitenkin niin kovin helppo lukkiutua, puolin ja toisin.

Tämä on täysin totta ja peräisin arvon Micheliltä esimerkkejä "tietynsuuntaisesta" tutkimuksesta ja toisaalta toivoisin hänen tutustuvan eri tutkimusperinteisiin.

[Jussi Jalonen]

Maanpuolustuskorkeakoulun masinoima Teloitettu totuus -teos sai jo nimellään varmasti monet kavahtamaan, melko julistushakuinenhan tuo nimi oli.

Mistäköhän tämän masinoinnin mahdoit keksiä? Ylikankaalta arvattavasti?

Ja puolustusvoimilla tuskin on edelleenkään mitään halua muistuttaa siitä tosiseikasta, että Suomen armeija ei II maailmansodassa ollut mitenkään "puhtoinen pulmunen".

Edelleenkään en oikein käsitä, mitä ajat takaa, ja miksi koko ajan valitset puolustuslaitoksen maalitauluksesi. Itse luonnehtisin asiaa niin, että organisaatiolla, joka toimii yhteiskunnan laillistetun väkivaltakoneiston osana ja jonka olemassaolon tarkoitus on järjestelmällinen tappaminen, ei nyt vain ole mitään intressiä korostaa erikseen tuollaista muutenkin itsestäänselvää asiaa. Siinä kohtaa kun instituutiolle nimetty työnkuva on ihmisten - vaikka sitten vihollistenkin - hengiltä ottaminen, niin kyseistä työtä toteuttaville on aika ilmeistä, että riskejä on olemassa, ja että ne riskit varmasti myös toteutuvat.

Ammattiupseerit tunnustavat ja hyväksyvät tuollaiset asiat muutenkin aivan täytenä faktana; näin oman kokemukseni mukaan. Rohkenen jopa sanoa, että nimenomaan juuri heille on tärkeää, että sotilaiden ammattikulttuuri ja armeija instituutiona kykenevät itsekritiikkiin myös historiansa suhteen ja pysyvät siten kaikinpuolin terveinä voidakseen toteuttaa sen varsinaisen tehtävänsä, so. kotimaan ja sen valtiojärjestyksen puolustamisen. Varoittavia esimerkkejä toisenlaisista kehityskuluista on tarjolla maailmanhistoriasta enemmän kuin tarpeeksi.

Käytännön tasolla puolustuslaitoksen omat sotahistorialliset tutkimukset tapaavat silti yleensä keskittyä niinsanottuihin sotatieteellisiin seikkoihin. Toistamiseen; kiiltokuvien sommittelijat ja jalustalle nostajat ovat amatöörikirjailijoita, siviilipuolen tutkijoita tai joissakin tapauksissa elokuvantekijöitä.

Moititaanko muuten poliisihistorian kirjoittajia siitä, etteivät he muista erikseen korostaa, kuinka moni on saanut ilman syytä pampusta päähänsä? Tai kenties oikeushistorian kirjoittajia siitä, etteivät he kiinnitä riittävästi huomiota vääriin tuomioihin?

Odotan sitä päivää, että puolustusvoimien tai sitä lähellä olevien tahojen tutkimus II maailmansodan tapahtumista nostaisi myös näitä esille.

Keitä ovat "lähellä olevat tahot"? Enemmistö maamme sotahistorian tutkijoista on jossain vaiheessa ollut jonkinlaisessa kosketuksessa maamme puolustusvoimiin tai puolustuslaitoksen alaisiin instansseihin ja saanut heiltä apua tutkimukseensa, vaikka vain välillisestikin. Yhteistyö on sujunut varsin vaivatta, poislukien mahdollisuutensa varsin lahjakkaasti tuhonnut emeritusprofessori Ylikangas.

Jos uuteen taas niputetaan kaikki ns. perinteisistä arvoista poikkeava ja vakiintuneita käsityksiä kyseenalaistava tutkimus, puhutaan jo huomattavasti laajemmasta alueesta.

Tuon määritelmän nojalla "uutta sotahistoriaa" on ollut olemassa maailman sivu, sillä mainittuja "perinteisiä arvoja" - mitä ne sitten lienevätkään - on kyseenalaistettu jatkuvasti viimeisen puolen vuosisadan ajan. Vapaassa maassahan tässä eletään, ja myös historiantutkimus on pysynyt kiitettävän vapaana. Siitäkin huolimatta, että muutamat vanhat professorit ovat halunneet aika ajoin sommitella sitä kullalla silattuihin, mahongilla linjattuihin ja norsunluukaiverrettuihin empire-raameihin, kuten eräästä tämän ketjun aiemmasta viestistä jo näimmekin.


Cheers,

J. J.

[jsn]

Tämäkin keskustelu paljastaa, miten ilmeisesti vain sotahistoria on sitä oikeaa historiantutkimusta. Kyllä muutakin pitää voida tutkia kuin rintamatapahtumia tai sotilaallisen ja poliittisen johdon päätöksiä ilman että lakkaa olemasta ns. vakavasti otettava. Toisesta maailmansodasta käyty keskustelu täyttää jatkuvasti leijonanosan Puheenvuoroja historiasta- palstasta.

Sen sijaan aiemmin mainitsemani tendenssi yhä uusien ja uusien menneisyyden rikosten paljastamisesta on kyllä vahvasti olemassa. Tämä muodostaa tutkimukselle voimakkaan moralisoivan lähtöasetelman. Sitä ei useinkaan vaivauduta purkamaan pois, koska ollaan sekä älyllisesti laiskoja ja koska se on niin hyvin myyvä.

[Ilmo Kekkonen]

Käsittelin jo toisessa säikeessä hieman Maanpuolustuskorkeakoulusta ja siihen ainelaitoksena kuuluvasta Sotahistorian laitoksesta annettuja virhetietoja. Linja näkyy tässäkin säikeessä jatkuvan, joten muutama huomautus sallittaneen.

Totean ensin Jussi Jalosen olevan erittäin hyvin aiheesta perillä. Olen kutakuinkin samaa mieltä hänen kanssaan ihan sitä sotilaskielen esimerkkiä myöten. Se ei edes olt täysin kuvitteellinen (valitettavasti!).

Vakuutan taas, että "Teloitettu totuus" ei ole armeijan eikä minkään sen laitoksen masinoima. Se lähti jo Huhtiniemen huhua torjumassa olleiden tutkijoiden yhteisestä ajatuksesta. Loppusytyke oli Ylikankaan "Romahtaako rintama?", jossa sekä annettiin vääriä tietoja kesästä -44 että arvosteltiin virheellisesti aiempaa sotahistorian tutkimusta ja tutkijoita.

Sotakorkeakoulu ei ole ollut vastuussa sotahistorian tutkimuksesta. Tietysti sitä on siellä tehty sekä opettajien että oppilaiden toimin. Pitkään sotahistoriaa opettanut everstiluutnantti Helge Seppälä kritisoi jo 1969 ilmestyneessä "Taistelu Leningradista ja Suomi" teoksessaan kesän -44 tapahtumia Kannaksella. Hän oli ne itse kokenut tykkimiehenä. Seppälä kirjoitti 70-luvun alussa kriittisesti myös Itä-Karjalasta muistaakseni nimikkeellä "Suomi miehittäjänä". Samoihin aikoihin Antti Laine kirjoitti vankileireistä ja ylipäänsä sotilashallinnosta tutkimuksen. Ne eivät siis ole nykypäivän uutuus.

Pidän erityisen ansiokkaana sitä työtä, mikä Sotahistoriallisessa toimistossa ( työn jatkajana on osaltaan nykyinen Sotahistorian laitos) on tehty
sotien jälkeen. Teossarja Suomen sota 1941-45 kestää edelleen tarkastelun nimenomaan sotatapahtumien kuvaajana. Se uudistettiin 1980-luvulla Jatkosodan historiaksi nimenomaan luettavuutta pa4rantaen. Välissä tehtiin neliosainen Talvisodan historia. Nämä ovat perustutkimuksia, joista on sitten siinnyt joukko erikoistutkimuksia sekä sotilaiden että siviilien tekemänä.

Tämän päivän sotahistoriallinen tutkimustyö puolustusvoimissa tapahtuu lähes kokonaan Maanpuolustuskorkeakoulussa. Se on sotatieteen yliopisto ja sotahistoria on osa sotatiedettä siinä, missä se on myös osa historiatiedettä.Tutkimustyötä ei johda upseeri, vaan tieteellisestä tasosta vastaa professori, tällä hetkellä Martti Turtola. Työntekijöissä on useita tohtoreita.

Tietämäni mukaan sotahistoriaa on tutkittu ja tutkitaan myös monissa yliopistoissa. Ei se koskaan ole ollut armeijan monopoli.

Jos kaivataan uutta otetta sotahistorian tutkimukseeen niin katsotaan vaikka Jatkosodan pikku jättiläisen kirjoittajakuntaa. Heitä on yhteensä 63, joista siviilejä 36 eli aika tasan puolet.Lisäksi monilla sotilailla on siviilitutkinto. Naisia on neljä sekä venäläinen miesprofessori.

Totean vielä, että kotirintaman elämästä sodan aikana on tehty sadoittain erilaisia selvityksiä. Joka muuta väittää, voi tutustua vaikka lähimmän kirjaston hisoriahyllyihin.

[michel]

Liekö tullut hieman väärinymmärrystä tässä asiassa. Viittasin aiemmassa viestissäni siihen, että jos sotahistorian tutkimus olisi pelkästään armeijan/sen alaisten laitosten yksinoikeus, olisi suuri riski yksisilmäiseen "totuuteen". Näinhän meillä Suomessa ei ole. Tämä oli nimenomaan kommentti Trilisserin väitteeseen, että kenties sodankäynyt mies tuntee ne poteron olosuhteet parhaiten. Itse olen tästä osittain erimieltä, sillä tunnetustihan kukaan ei ole profeetta omalla maallaan.

Tarkoituksenani ei ole ollut Maanpuolustuskorkeakoulun harjoittaman historiantutkimuksen dissaaminen, vaikkakin teos Teloitettu totuus olisi voitu nimetä toisin. Pitäisi kuitenkin muistaa, ettei sekään tutkimus voi edustaa ns. ainoata oikeaa tutkimustietoa. En ole myöskään missään vaiheessa haukkunut vanhoja perustutkimuksia II maailmansodasta tapauksessa Suomi. Eli ei tässä nyt tarvitse täysin sydämistyä.Mutta minusta on syytä muistaa sekin vanha lausahdus, että sen lauluja laulat kenen leipää syöt.

Yleisessä keskustelussa ja tiedonvälityksessä ns. akateemisen viitekehyksen ulkopuolella, siis esimerkiksi kouluopetuksessa, jossa oppilaat eivät ole alansa ammattilaisia, ei ole turhan paljon korostettu esimerkiksi Suomen sotahistorian ns. mustia puolia. Mistä tämä käsitys sitten on peräisin? En nyt suoralta kädeltä väittäisi sitä armeijan "tuotteeksi", mutta tällaiset ns. viralliset tulkinnat eivät synny tyhjiöstä.

Mitä tulee Ilmo Kekkosen kommenttiin:

Tietämäni mukaan sotahistoriaa on tutkittu ja tutkitaan myös monissa yliopistoissa. Ei se koskaan ole ollut armeijan monopoli.

niin teen sen nyt täysin selväksi, etten ole koskaan väittänyt tällaista. Kirjoitin konditionaalissa ja nimenomaan kritiikkinä Trilisserin avausviestille. Toivottavasti tämä tuli nyt selväksi.

[Jussi Jalonen]

Yleisessä keskustelussa ja tiedonvälityksessä ns. akateemisen viitekehyksen ulkopuolella, siis esimerkiksi kouluopetuksessa, jossa oppilaat eivät ole alansa ammattilaisia, ei ole turhan paljon korostettu esimerkiksi Suomen sotahistorian ns. mustia puolia. Mistä tämä käsitys sitten on peräisin?

Varmaan jostain lähimenneisyyden poliittisen tilanteen asettaman paineen synnyttämästä tasapainottelun halusta, mikä näkyi tietysti myös oppikirjoissa. Yhdestä asiasta oli siinä prosessissa yhtä helppo olla hieman hiljempaa siinä missä muutamista muistakin.

Historian kouluopetus nyt on Suomessa muutenkin ollut ainakin omien muistojeni valossa maailman sivu muutenkin laadultaan ylimalkaista ja kyseenalaista.

En nyt suoralta kädeltä väittäisi sitä armeijan "tuotteeksi", mutta tällaiset ns. viralliset tulkinnat eivät synny tyhjiöstä.

Yhteiskunnan siviilisektori. Opetusministeriön virkamiehet. Tutkijat. Poliitikot. Mitä muuta siinä enää tarvitaan mainitunlaisten tuotosten synnyttämiseksi?

Väittäisin, että puolustuslaitos on ollut vertailussa jopa yllättävän avoin. Kuten todettu, monet nyttemmin kerta toisensa jälkeen "vaietuiksi" julistetut asiat, kuten vaikkapa Itä-Karjalan keskitysleirit tai neuvostopartisaanien iskut suomalaissiviilien kimppuun on voinut halutessaan lukea jo lähes kolmenkymmenen vuoden ajan esimerkiksi "Suomi sodassa"- tai "Jatkosodan historia"-teoksista. Kyseiset opukset on julkaistu joko suoraan puolustuslaitoksen alaisten instanssien toimesta tai yhteistyössä puolustuslaitoksen edustajain kanssa.

... ja edelleen, näin on tapahtunut siitäkin huolimatta, että noiden mainittujen asioiden käsittely ei tosiaankaan välttämättä edes kuuluisi puolustuslaitoksen oman, enemmänkin sotatieteeseen ja sotahistorian tekniseen puoleen - siis niihin edellisessä postissani mainittuihin lyhenteisiin, karttoihin ja nuoliin - keskittyvän tutkimuksen kanssa. Omasta puolestani antaisinkin puolustuslaitoksen edustajille täyden tunnustuksen siitä, että he ovat viitsineet ylläpitää tällaista avointa perustutkimusta ja toimineet osaltaan edelläkävijöinä. Historiografian valossa en näe mitään mieltä moittia mainittua instituutiota salailusta tai faktojen vääristelystä.


Cheers,

J. J.

[Trilisser]

Siis kenen saappaisiin? Ovathan sotamiehen saappaat toisenlaiset kuin kenraalin.

Nimenomaan taistelukentän toimijoiden saappaisiin eli esim. ymmärtämään taistelutilanteen kaaos, tilanne jossa todellakaan ensimmäisenä ei ole mielessä mitä missäkin sopimuksessa kerrotaan.