Museilaboratoriet on julkaissut runsaasti merenkulun historiaan liittyvää materiaalia teemasivullaan Sjöfart
kts. myös artikkeli museolaboratoriosta (Agricolan foorumit, Uudet historia-aiheiset mediat)
-
Tapio Onnela
- Viestit: 4903
- Liittynyt: 13.09.05 12:40
- Viesti: Kotisivu
-
Titta Lopponen
- Viestit: 7
- Liittynyt: 30.03.09 15:09
Dokumentointi ja arvottaminen - seminaarimuistio
Merikeskus Forum Marinum järjesti 14.4.2010 alan ammattilaisille suunnatun työseminaarin ja aivoriihen museolaivojen kokonaisdokumentointihankkeessa luotavien dokumentointi- ja arvotusperiaatteiden työstämiseksi ja alan muiden toimijoiden kuulemiseksi. Keskustelun toivotaan jatkuvan oheisen muistion pohjalta täällä Historiaverkko Agricolassa. Kommentteja ja mielipiteitä voi lähettää myös suoraan projektiryhmälle sähköpostiosoitteisiin titta.lopponen@gmail.com ja ulla.kallberg@forum-marinum.fi.
Forum Marinumin toimitusjohtaja Jaakko Tikka avasi seminaarin kertomalla Museolaivojen kokonaisdokumentointihankkeesta, jossa tavoitteena on luoda alusten dokumentoinnin ja museaalisen arvon määrittelyn periaatteet ja työkalut. Projektin tässä vaiheessa tekninen dokumentointityökalu alkaa olla valmis ja nyt työn alla ovat museaalisen arvon määrittelyn periaatteet. Hankkeen loppuraportti valmistuu tulevana syksynä.
Tikka totesi, että kysymys dokumentoinnista ja arvottamisesta tulee käytännön museotyössä vastaan usein. Hän avasi kulttuuristen ilmiöiden arvottamisen haasteellisuutta muutaman esimerkin avulla (Hawila, Rosella, Kristina Regina). Hän kertoi, että Forum Marinumille osoitetaan lausuntopyyntöjä käytössä olevien alusten kulttuurihistoriallisesta arvosta. Ennen kuin lausuntoja voidaan antaa, alukseen ja sen vaiheisiin tulisi pystyä perehtymään monipuolisesti. Hankkeessa luodut dokumentointityökalut helpottavat mm. tätä tehtävää.
Sirkku Pihlman johdatti päivän teemaan puhumalla yleisesti arvoista ja arvottamisesta.
Arvot määrittävät mikä on toivottavaa ja tavoiteltavaa, ja ne tulevat usein esille valintatilanteissa ja valintoja perusteltaessa. Arvot vaikuttavat ratkaisuiden tekoon. Arvottamisesta seuraa vaalintaa, mutta välttämättä vaalinnan kohde ei olekaan itse kohde (esine, alus tms.) vaan ne arvot ja merkitykset, joita kohteeseen liitetään.
Arvottamisen lähtökohtana on yhteisön luokittelu sitä ympäröivästä maailmasta. Arvottaminen liittyy hyvän ja huonon erottamiseen ja se on näkökulman valintaa. Arvottaminen on museoille hyvä resurssi. Museoesine kytkeytyy yhteiskunnallisiin arvoihin: jotakin ”kuuluu arvostaa, kuuluu suojella”. Arvojen moninaisuudesta seuraa, että joskus ne aiheuttavat ristiriitatilanteita – joillakin kohteilla saattaa olla jonkinlainen pyhyysarvo, koskemattomuuden leima.
Se, mitä hyvää arvoilla tavoitellaan, riippuu ajasta, tavoittelijoista ja tavoitteista (esimerkiksi museoiden palvelukohderyhmä hyvin laaja). Tavoite voi olla lähitavoite (esineen tuhoutumisen estäminen) tai laajempi ja pitkänäköisempi. Miksi ilmiö on kiinnostava nyt tai miksi se on kiinnostava tulevaisuudessa, vaihtelee ajan myötä.
Museoarvosta ja museaalisuudesta puhuttaessa puhutaan usein informaatioarvosta ja elämysarvosta. Rinnalle voisi ottaa käsitteet huomionarvoisuus ja kiinnostavuus. Kun ilmiö koetaan huomionarvoiseksi tai kiinnostavaksi, ihmiset usein aktivoituvat ja tekevät jotain niiden hyväksi. Mitkä ovat arvoja, jotka saavat ihmiset toimimaan ja tekevät ilmiöistä kiinnostavia ja huomionarvoisia?
Koska yhteiskunnalliset arvot vaikuttavat museotyöhön ja arvot ovat muuttuvia, museon tavoitteet nähdään eri tavoin eri aikoina. Nyt tavoitteissa painottuvat tasapuolisuus, moniäänisyys, sosiaalinen tietoisuus, sosiaalinen avoimuus, kohtuullisuus ”omistamisessa” ja haltuun ottamisessa, aulius jakamiseen, kasvatus, taloudelliset arvot jne. Nyt puhutaan museon vaikuttavuudesta yhteiskunnassa ja sen sosiaalisesta vaikutuksesta pitkällä aikavälillä. Tärkeää on huomata kenen arvoista puhutaan ja mistä arvot tulevat.
Kirsi Liimatainen alusti seminaarin toista istuntoa puhumalla siitä mikä on arvottamiseen vaadittava riittävä tietotaso esineestä tai ilmiöstä (yl. kohteesta).
Hän puhui alustuksessaan siitä, kuinka museokokoelmat syntyvät valintojen tuloksena. Valintatilanteissa tehdään tulkintaa siitä mikä on tallentamisen arvoista. Arvottaminen tarkoittaa merkityksellisen erottamista merkityksettömästä. Arvottamisen pohjaksi tarvitaan tietoa - museoarvo muodostetaan kohteeseen liittyvästä tiedosta ja sen määrästä. Tarvittavan tiedon määrä ja laatu vaihtelee kohteittain.
Kysymystä arvottamiseen tarvittavasta riittävästä tietotasosta voidaan lähteä tarkastelemaan yksinkertaisimmillaan museokokoelmiin liittyvän tiedon merkityksestä. Aineistot ovat jonkin kulttuuri-ilmiön todistuskappaleita ja dokumentteja tietyn ajan arvomaailmasta.
Kunkin arvotettavan kohteen kohdalla riittävää tietotasoa täytyy tarkastella mm. seuraavien kysymysten valossa: Miksi arvottamista tehdään? Millainen arvotettava kohde on? Mihin kohdetta tarvitaan? Kun on kyse museointipäätöksestä, tarvitaan tietoa ainakin itse kohteesta ja muista olemassa olevista kokoelmista. Lähtötietoja ovat lisäksi valtakunnallinen työnjako sekä museon toiminta-ajatus, tallennusvastuu ja tallennussuunnitelma.
Kohteita on tarkasteltava eri aikatasoilla, jolloin havaitaan käyttötavoissa, merkityksessä ja rakenteessa tapahtuneet muutokset. Tietoa tarvitaan myös kohteen kontekstista eli ilmiökentästä, johon sen ajatellaan historiallisesti tai temaattisesti kuuluvan. Kohteen merkitys ei nouse suoraan historiasta. Vaikka kohteen yksilöllisiä vaiheita ei tunnettaisikaan, voi kohde toimia osana laajempaa kokoelmaa. Lähteitä tulee tarkastella ja analysoida kriittisesti. Museoammattilaisen ammattituntemuksella ja yhteistyöllä on tiedon hankinnassa ja arvottamisessa tärkeä rooli.
Erilaisia arvottamisen kriteereitä ja näkökulmia ovat esimerkiksi:
historiallinen näkökulma
yleisyys
tyypillisyys
merkittävyys
alueellisuus
säilyneisyys
säilytystekninen näkökulma
kunto.
Arvottaminen on perusteltava ja perustelut tallennettava, jotta ne olisivat myös jatkossa käytettävissä.
Kummankin alustuksen jälkeen keskustelu kävi vilkkaana. Alustukset herättivät keskustelua lähinnä
• arvottamisesta ja siinä käytetyistä kriteereistä
• mitä merenkulun historiasta tulisi tallentaa
• dokumentoinnista ja muusta tiedonhankinnasta
• aitouden kriteeriin liittyen museoalusten kunnostamisesta ja korjaamisesta
• museolaivojen käytöstä muuhun kuin näyttelytoimintaan
• arvottamisen seurauksista ja vaikutuksista
Arvottaminen ja kriteerit
Keskustelussa todettiin, että arvot ovat ajassa muuttuvia. Siksi kulttuuriperinnön suojelussa pitäisi pystyä ennakoimaan ja katsomaan pitkälle tulevaisuuteen. Koska emme kuitenkaan voi tietää mitä tulevaisuudessa pidetään huomionarvoisena, kiinnostavana tai tärkeänä, on voitava luottaa ammattilaisten tulkintaan siitä mikä nyt on olennaista. Tekemiämme päätöksiä tänä päivänä ohjaavat arvot tulee tunnustaa, ja valita dokumentoitava, tutkittava tai tallennettava kohde sekä määritellä sen kulttuurihistoriallinen ja museaalinen arvo niiden mukaan. Rajaukset, päätökset ja arvotuksen periaatteet, kriteerit ja prosessit tulee kirjata huolellisesti ylös. Tämän päivän päätökset ja valinnat kertovat tämän päivän arvoista.
Keskusteltiin arvottamisen yhteydessä käytetystä ”kulttuurihistoriallinen arvo” -termistä. Onko kulttuurihistoriallinen siinä määrin yleinen, alalle vakiintunut termi (puhutaanhan kulttuurihistoriallisista museoista), että sitä voidaan käyttää ilman kulttuurihistorian oppiaineen siihen tuomia viitekehyksiä? Toisaalta oltiin sitä mieltä, että termin arkiset ja yleiset konnotaatiot puoltavat sen käyttöä, toisaalta todettiin, että sen merkitys on hyvin yleinen ja määrittelemätön, ja sen merkitystä tulisi avata enemmän. Kulttuurihistoriallisen arvon ja museoarvon käsitteiden suhteesta oltiin sitä mieltä, että kulttuurihistoriallista arvoa voi määritellä esimerkiksi kriteereillä edustava, tyypillinen jne. ja museoarvo taas liittyy suoraan museotoimintaan, jolloin sen kriteereitä ovat tasapuolisuus, monipuolisuus, kasvatuksellisuus ja talouteen liittyvät seikat. Esimerkkeinä annettiin Finnjet, jolla oli kulttuurihistoriallinen arvo, muttei museoarvoa taloudellisista syistä (kun kyseessä olisi ollut koko aluksen museointi). Rukin lapa on myös esine, jolla kulttuurihistoriallista arvoa, muttei museoarvoa siitä syystä, että niitä on museoiden kokoelmissa suuret määrät. Huomautettiin, että nykyajan ilmiöillä ei voi olla kulttuurihistoriallista arvoa, sillä niillä on arvoa ilman historiaakin.
Arvottamisessa tulisi huomata, että käytetyt kriteerit kiinnittyvät tiedon eri tasoille. Esimerkiksi merenkulun historiaan, taloushistoriaan, sosiaalihistoriaan, tekniikan historiaan jne. liittyvät arvot kiinnittyvät eri tasolle kuin esimerkiksi tyypillisyys, edustavuus, harvinaisuus jne. Aitous ja autenttisuus taas ovat pikemminkin laatuun liittyviä väitteitä kuin ominaisuuksia. Esineet ja ilmiöt ovat esimerkiksi tyypillisiä tai aitoja aina suhteessa johonkin, toiseen samankaltaiseen. Kulttuuri –sana (käsitteessä kulttuurihistoriallinen arvo) sinänsä sisältää ajatuksen suhdejärjestelmästä.
Eri tiedon tasoille kiinnittyvät arvotuksen kriteerit voidaan jakaa myös tietoarvon ja elämysarvon kriteereihin. Tietoarvoa valottavat kriteerit kiinnittyvät laajempaan historialliseen, yhteiskunnalliseen ja sosiaaliseen viitekehykseen sekä muihin kokoelmiin ja elämysarvo museologiseen viitekehykseen. Kiinnostavuusarvoa voisi ehkä kuvailla tietoarvon ja elämysarvon yhdistymisenä. Huomioarvossa arvioidaan esineen tai ilmiön merkityspotentiaalia. Huomio kohdistetaan tiettynä aikana tiettyyn asiaan tai merkitykseen. Tämä voi olla tietoista ja aktiivista, mutta myös fragmentaarista (ei holistista).
Museoinnissa ja arvotusprosessissa käytettyjen kriteereiden tulisi olla yleisiä ja laaja-alaisia, jotta kohteen tulkintaa ei lyödä siinä lukkoon.
Alkuperäisyys on mielenkiintoinen ja myös tapauskohtainen kriteeri. Sille ei ole yksiselitteistä määritelmää, sillä on paljon kohteita, joita sekä käyttöaikana ja museoituna joudutaan uusimaan. Jos alkuperäisyyttä käytetään arvottamisen kriteerinä, tulisi määritellä minkä alkuperäisyyttä sillä tarkoitetaan: materiaalin, muodon, rakennustavan, käyttötarkoituksen vai jonkin muun. Museoalalla alkuperäisyydellä on aikaisemmin viitattu yleisesti esineen ideaan, siihen, millainen se oli valmistuessaan. Viime vuosina, ja ainakin museo- ja perinnealusten kohdalla alkuperäisyydellä on viitattu pikemmin käyttöaikaisuuteen. Sillä voidaan siis viitata myös siihen, että esimerkiksi jotakin muutosta ei ole tehty aluksen museoinnin jälkeen vaan sen aktiiviaikana.
Arvottamisessa käytetään usein yhtenä kriteerinä paikallisuutta. Merenkulku on kuitenkin kansainvälinen ja kansallinen ilmiö. Yhdessä satamassa käyvät laivat ovat harvinaisia. Jos esimerkiksi jonkin aluksen museointiajatus on hyvin paikallisesti painottunut, kansallinen ja kansainvälinen näkökulma voi jäädä huomiotta. Museointihankkeissa olisi tärkeätä saada eri tahoja mukaan, jotta erilaiset näkökulmat tai ilmiön viitekehykset tulisi huomioitua. Matkustaja-alus Kristina Reginan dokumentointihankkeessa ovat mukana Suomen merimuseo Kotkasta, Helsingin yliopisto ja Forum Marinum Turusta.
Veneiden ja laivojen kohdalla erityisesti ns. suuren yleisön ja harrastajien keskuudessa alusten kauneus ja esteettisyys ovat tärkeitä kriteereitä. Museon tehtävä on tuoda keskusteluun muut näkökulmat. Tosin esteettisyydellä voi olla merkitystä museoitavan aluksen sijoittamispaikan maiseman kannalta. Pihlman totesi johdannossaan, että joillain kohteilla on ikään kuin pyhyysarvo, joka näkyy siten, että näillä on ns. koskemattomuus. Esimerkiksi rakennustutkimuksessa kohteen esteettisyyden ja rakennustaiteen näkökulman korostaminen saattaa antaa sille koskemattomuuden leiman.
Esineillä on erilaisia arvoja ja merkityksiä eri toimijoille, ja tulevaisuuden toimijoilla on niitä vielä lisää. Miten estää se, että arvotus ei ole sattumanvaraista? Vaikka olisikin olemassa valmis arvotusmalli, mittaristo tai pisteytysjärjestelmä ja niiden perustelut olisi avattu ja kirjattu, kaksi ihmistä voi päätyä saman mittariston avulla erilaisiin ratkaisuihin. Kulttuurisissa ilmiöissä muuttujia on paljon. Myös arvottajien omat lähtökohdat ja arvot vaikuttavat arvottamisen lopputulokseen. Neutraalisuuteen päästään tuskin koskaan. Arvotusprosessin dokumentointi ja kriteerien kirjaaminen on tärkeätä, jotta myöhemminkin voidaan seurata päätöksen syntymistä.
Joissakin museoissa on käytössä lomake ”hankintaesitys”, jossa esim. kokoelmasta vastaava esittää esim. museon johtajalle jonkin esineen hankintaa tai hankkimatta jättämistä. Tässä lomakkeessa kirjoitetaan auki miksi esine kannattaisi ottaa kokoelmiin tai miksi ei. Kaikissa museoissa tällainen lomake ei kuitenkaan ole käytössä, vaan asiat hoidetaan keskustelemalla, jolloin niistä ei useinkaan jää dokumentteja talteen.
Arvottamisen tulee perustua tiedolle, jota saadaan dokumentoimalla ja taustatietoja tutkimalla. Mutta miten ratkaistaan ongelma, että ensin pitäisi pystyä arvioimaan onko kohde sillä tavalla merkittävä, että se pitäisi dokumentoida, jotta sen kulttuurihistoriallista tai museaalista arvoa voidaan määritellä? Prosessia pitäisi avata esimerkiksi siten, että ensin Pihlmanin mainitsemien huomio- ja kiinnostavuusarvon ja museoammattilaisen ammattitaidon nojalla voidaan lähteä hankkimaan lisätietoja kohteesta. On hyvä, että työtä tehdään ryhmässä, jossa on monta jäsentä ja näkökulmaa. Jos työryhmä toteaa, että esineellä tai ilmiöllä on sellaista huomioarvoa, että sillä todennäköisesti on myös kulttuurihistoriallista, kenties museaalistakin arvoa, voidaan dokumentointia syventää ja sen jälkeen määritellä kulttuurihistoriallinen ja museaalinen arvo. Säilyttämisen taloudelliset ja tekniset mahdollisuudet selviävät dokumentoinnin edetessä, jolloin voidaan myös tehdä päätös siitä tallennetaanko kohde säilyttämällä vai dokumentoimalla.
Ryhmässä peräänkuulutettiin alan suuren kontekstin tuntemista ja yhteistä merenkulun historian tallennusstrategiaa. Esimerkiksi valokuvauksen historia Suomessa on sellainen kokonaisuus (valokuvaajat ja valokuvaamot), joka on hallittavissa ja tunnettavissa, mikä helpottaa sen alan ilmiöiden arvottamista ja tallennustarpeen hahmottamista. Vesiliikenteen historian osalta tulisi tuntea ainakin suunnittelijat, rakentajat, alusluokat, varustamot jne. Suomalaisesta vesiliikenteestä tai ainakin merenkulusta on jo riittävästi tietoa, jotta ennakointi olisi mahdollista. Tieto tulisi koota yhteen, jotta sen käyttö toiminnan pitkäjänteisessä suunnittelussa olisi mahdollista. Tämä auttaisi pyrkimyksissä aktiivisen kartuttamiseen ja ennakointiin. Vesiliikenteen historian tallentamisessa on lisäksi tärkeää, että museot ja muut muistiorganisaatiot tekevät yhteistyötä ja ottavat toiminnassaan huomioon muutkin toimijat, kuten erilaiset yhdistykset.
Arvoluokitus- tai pisteytysjärjestelmä palvelee parhaiten olemassa olevan kokoelman hallintaa ja resurssien kohdentamista kokoelman sisällä. Arvoluokitus- tai pisteytysjärjestelmä todettiin kokoelmakohtaiseksi työkaluksi, joten perinteisesti se on myös museokohtainen, sillä kullakin museolla on omat tallennustavoitteensa ja kokoelmapolitiikkansa. Myös laajempiin suuntaviivoihin ja malleihin on kuitenkin tarvetta. Meneillään olevassa hankkeessa tuotetaan arvottamisen kriteereiden yleiset raamit ja linjaukset. Museoiden toimilla on enemmän painovoimaa, jos niillä olisi laajasti yhteiset periaatteet ja tavoitteet. Arvottamisen kriteereiden avaaminen antaa välineitä myös päätösten argumentointiin. Uudenlainen ajattelu kansallisesta museolaivastosta, kansallisesta vesiliikenteen ja merenkulun historian tallennuksen strategiasta ja merenkulun historian paikkakunnattomuudesta toisaalta puoltaa ainakin laivojen kohdalla museoiden yhteistä arvoluokitusjärjestelmää. Museoiden yhteistä arvoluokitusta voisi lähteä työstämään myös etsimällä kunkin museon kokoelmapolitiikoista yhteisiä tekijöitä. Vaikka ihan kaikilla museoilla ei omaa kokoelmapolitiikkaa olekaan paperille kirjattuna, näkyy arvotus museon varastoinnissa, hoidossa jne. Sekä sanalliset että numeeriset (luokitus) arvotuksen periaatteet puolustavat toisaalta paikkaansa. Ensin mainitut toimivat laajalle yleisölle, medialle ja poliittisille päättäjille suunnatussa tiedottamisessa, joissain tapauksissa esimerkiksi teknisen tai taloudellisen ammattiryhmän edustajille numeerinen esitystapa on vakuuttavampi.
Pienempien ja vähemmän taloudellisia resursseja vaativien esineiden museointipäätöksissä, joissa niin sanotusti perustelut museointiin tai museoimatta jättämiseen tulevat selkäytimestä, sanallista selitystä vaativan arvottamisen työkalun käyttö voi olla työlästä ja jokapäiväisen toiminnan kannalta turhaakin. Toisaalta siitä voisi olla apua kiperissä tilanteissa, eli kun museointipäätöstä ei ole helppo tehdä tai siitä on ristiriitaisia näkemyksiä. Alusten museointi on niin suuri taloudellisten ja henkilöresurssien satsaus, että selkeää työkalua tarvitaan. Niiden kohdalla perustelut on tehtävä ja dokumentoinnit suoritettava huolella ja ajoissa myös teknisten asioiden huomioimiseksi ja säilytysolojen järjestämiseksi.
Jotta alukselle voitaisiin antaa pisteitä sen kulttuurihistoriallisen arvon tai museoarvon perusteella, täytyy ensin tietää mistä arvot muodostuvat. Tämän edellytys on, että dokumentointia ja alusten tietosisällön kartoitusta tehdään, jotta niistä on riittävästi yhteismitallista tietoa erilaisten toimenpiteiden ja päätösten sekä arvottamisen pohjaksi.
Dokumentointi
Museointivaiheessa on tärkeää, että aluksesta on riittävästi tietoa, jotta tiedostetaan mistä eri asioista kyseisen aluksen kulttuurihistoriallinen arvo ja museoarvo muodostuvat. Tällöin voidaan museointivaiheen toimenpiteet suunnitella ja ylläpidon resurssit kohdentaa siten, että arvo säilyy eikä mitään oleellista aluksesta menetetä. Tarkempi dokumentointi ja tutkimus voidaan niin ikään kohdentaa juuri niihin oleellisiin asioihin, joista tieto- ja elämysarvo muodostuu. Tällainen osadokumentointi ja osien tai rajattujen kokonaisuuksien arvottaminen voi olla pienten resurssien kannalta järkevää. Vaikka dokumentointi tehtäisiin vain aluksen osasta tai se muuten olisi rajallista, voi olla, että se jää ainoaksi kohteesta tehdyksi dokumentoinniksi ja on siksi tulevaisuudessa tärkeä. Dokumentoinnissa olisi kuitenkin aina pyrittävä laaja-alaisuuteen ja kattavuuteen, koska emme voi tietää mitä kysymyksiä aineistolle tulevaisuudessa esitetään. Dokumentointiaineistoa täytyy voida tulkita uudelleen ja eri tavoin.
Arvottamista ei voi tehdä eikä kulttuurihistoriallisesta arvosta antaa lausuntoa ennen kuin alus on dokumentoitu. Tätä työtä helpottamaan on hankkeessa luotu dokumentoinnin periaatteet. Työkalun avulla aluksen tilallinen kokonaishahmo ja sen osat, laitekokonaisuudet on mahdollista dokumentoida siten, että eri aluksista saatavia aineistoja on helpompi verrata toisiinsa. Aluksen fyysisen hahmon lisäksi dokumentoidaan sen tekniset tiedot, vaiheet (käyttöaikana ja museoaikana) sekä muutoshistoriaa. Laivoista on usein, muttei läheskään aina saatavilla teknisiä asiakirjoja ja piirustuksia. Ne ovat hyvin oleellisia sekä dokumentoinnissa että mahdollisen museoinnin tullessa eteen aluksen ylläpidon suunnittelussa ja arjessa. Silti myöhempien muutosten jäljittäminen on joskus hyvin vaikeata.
Hankkeen aikana on todettu, että esineen elinkaari jatkuu myös museoinnin jälkeen, joten dokumentointikaan ei pääty aluksen museointiin. Museoidun aluksen vaiheita, siitä käytävää museon sisäistä ja julkista keskustelua sekä korjaustöitä tulisi dokumentoida jatkuvasti ja järjestelmällisesti. Hankkeessa on luotu myös lomakepohja museolaivojen korjausten ja ylläpidon toimenpiteiden dokumentointiin. Voidaan sanoa, että museo- tai muusta aluksesta käytävän keskustelun dokumentointia ei tulisi lopettaa, vaikka alus tuhoutuisi, sillä se jatkaa elämäänsä ihmisten muistoissa, keskustelu aluksen merkityksestä ja siihen liittyvistä muistoista saattaa kiihtyä ja esimerkiksi aluksen symboliarvo saattaa tuhoutumisen jälkeen jopa kasvaa. Sama koskee romutettavia aluksia, kuten Finnjet.
Nyt hankkeessa tehdyt kokonaisdokumentoinnit ovat paljon aikaa ja rahaa vaativia, joten on hyvin todennäköistä, että tulevaisuudessa aivan näin kattavasti dokumentoitavat laivat tulevat olemaan harvassa. Keskustelussa peräänkuulutettiin aluksen olomuodon lisäksi käyttäjistä ja aluksen käytöstä ja toiminnasta lähtevää dokumentointia, koska esineet ovat olemassa vain ihmistä varten. Käytännössä dokumentointia voi olla pakko rajata, sillä erilaisia ulottuvuuksia kohteista ja ilmiöistä kyllä löytyy. Dokumentointiaineistosta täytyy vain löytyä perustelut miksi dokumentointi on tehty tai rajattu tietyllä tavalla. Esityö eli taustatiedon hankkiminen kirjallisuuden ja arkistoaineiston avulla on erittäin tärkeää.
Dokumentointeja tehdessä tulisi myös pohtia aineiston tulevaisuuden käyttäjää: missä muodossa aineiston tulisi olla, että se olisi hyödyksi tutkimukselle, esittämiselle jne.
Mitä merenkulun historiasta tulisi tallentaa tai museoida?
Keskustelussa kulttuurihistoriallisen arvon ja museoarvon määrittelyn kriteereistä tullaan luontevasti siihen, että mitä museoiden tulisi ottaa kokoelmiinsa tai muuten tallettaa, ja millaisia keinoja siinä on käytettävissä.
Mm. alusten museointi ja säilyttäminen sellaisenaan, niiden osien ottaminen kokoelmiin, ”museointi dokumentoimalla” ja nykydokumentointi ovat merenkulun historian tallennuksen keinoja. Nk. nykydokumentoinnissa (nykyajan ilmiöiden dokumentoinnissa) suurin osa kerätystä aineistosta on kuvia ja haastatteluja, mutta nykyajasta pitäisi tallettaa myös esineitä. Esineiden säilyttäminen kokoelmissa tulee kuitenkin koko ajan hankalammaksi, joten dokumentointi tulee jatkossa tärkeämmäksi. Sellaiset esineet, joiden elämyksiä tuottavat ominaisuudet ovat runsaita, kirkkaita ja puhtaita voitaisiin tallettaa kokoelmiin ja sellaiset esineet, joiden kontekstitieto on runsaampaa ja vaikuttavampaa kuin fyysinen ulkomuoto, voitaisiin säilyttää dokumentoimalla tai virtuaalisesti. Vaikka digitalisoituminen ja uudenlaiset esitystekniikat mahdollistavatkin elämyksellisyyden ja kokemuksellisuuden virtuaalisesti, ihminen tarvitsee mittakaavaa ja konkreettisten asioiden ja esineiden äärelle pääsyä. Esineen tietoarvo säilyy dokumentointi- ja tutkimusaineistoissa, mutta elämysten välittämiseen tarvitaan todellisia esineitä ja todellisia tiloja. Museointi herättää kysymyksiä monimutkaisten teknisten rakennelmien kuten laivojen ylläpidon priorisoinnin, säilytysperiaatteiden, arvottamisen ja aluksen merkityksenannon suhteesta. Laivan museoiminen tarkoittaa usein sen teknisen kokonaisuuden pysäyttämistä säilytettäväksi. Samalla se tarkoittaa käytännössä teknisten laitteiden tuhoamisen aloittamista, sillä parhaiten ne säilyisivät käytössä. Yllättävää kyllä, usein laivoissakin valitaan säilytettäväksi ulkomuoto eikä niinkään toiminta tai tekniikka.
Yhteiset arvottamisen kriteerit voivat toimia kattavan yhteistyön työkaluna valtakunnallisella tasolla myös silloin, kun pohditaan mitä pitäisi museoida. Merenkulun historiassa voitaisiin puhua yhdestä isosta, valtakunnallisesta kokoelmasta. Suomalaiset, rannikon ja saariston merenkulun historiaa tallentavat museot ovat osa Itämeren piiriä, joten jopa niinkin laajaa kokoelmapolitiikkaa voisi harjoittaa. Tosin esimerkiksi Suomen merimuseon rooli kansallisena, Museoviraston toiminnan alla ja tiettyihin tehtäviin määriteltynä laitoksena voi rajoittaa valtakunnan rajojen ulkopuolelle suuntautunutta toimintaa. Kansainvälinen ulottuvuus merenkulun historiaa tallentavilla tahoilla kuitenkin on, ja varsinkin uudenlaisten toimintatapojen kehittäminen muiden Itämeren piirissä toimivien tahojen kanssa olisi arvokasta. Kansainvälisten Solas (Safety of Life af Sea) –määräysten muuttumisen vuoksi käytöstä poistuvat alukset vaikuttavat moniin Itämeren alueen merimuseoihin. Niin Ruotsissa kuin Suomessa pohditaan käytöstä poistuvien matkustaja-alusten hotelli- yms. käyttöä. Mahdollisuudet säilyttää aluksia vain museoina ovat rajalliset, sillä alusten ylläpito vaatii suuria taloudellisia resursseja. Seminaarissa puhuttiin osadokumentoinnin ja osa-arvottamisen lisäksi siis myös osien museoinnista. Ajatus herätti ajatuksia sekä puolesta että vastaan, mutta esimerkiksi Ruotsissa on museoitu eräästä lähiössä sijaitsevasta kerrostalosta yksi asunto.
Aina kulttuurisen ilmiön tarkastelussa ei tarvitse lähteä liikkeelle ensisijaisesti itse ilmiöstä tai kohteesta ja toissijaisesti hakea sille konteksti (dokumentoinnilla tai tutkimuksella). Kulttuurisia ilmiöitä voidaan lähestyä myös vastakkaisessa järjestyksessä. Valokuvataiteen historian ilmiökenttään viitaten mainittiin rakennustutkimuksen puolelta sellainen ilmiöpohjainen tarkastelu kuin sodanjälkeinen rakennuskulttuuri, joka liittyy mm. hyvinvointi-Suomen rakentuminen, koulutus, sosiaali- ja terveysala jne. Ilmiöpohjainen tarkastelu ei saa kuitenkaan johtaa siihen, että konkreettiset esineet tai laitteet jäävät tarkastelussa sivuun. Varsinkaan museoissa ei pitäisi unohtaa esinettä, sillä hienous on aineen ja hengen yhdistelmässä.
Museoalusten muu käyttö
Koska museoalusten ylläpito on hyvin kallista, alan museoissa on mietitty miten muuten kuin pääsylipputuloilla se voitaisiin kustantaa. Esimerkiksi jäänmurtaja Tarmon, Suomen Joutsenen ja tykkivene Karjalan tiloja vuokrataan erilaisiin tilaisuuksiin. Kulkevia museolaivoja, Savonlinnan maakuntamuseoin matkustaja-alus Savonlinnaa ja höyrylotja Mikkoa vuokrataan lisäksi risteilykäyttöön. Suuren matkustaja-aluksen museointi nousee keskusteluun aika ajoin, mutta koska sellaisen ylläpitoon tarvitaan vuosittain huomattavia summia, museoissa on välttämätöntä pohtia mikä muu toiminta sopisi mahdollisesti museoitavan matkustaja-aluksen ylläpidon rahoittamiseen.
Varsinaisesta käytöstä poistetun aluksen osamuseointi siten, että jotkut tilat museoidaan sellaisenaan ja toiset muutetaan esimerkiksi hotelliksi tai kokoustiloiksi on tämän päivän tapa lähestyä museotyötä. Se palvelee museoille tänä päivänä asetettuja odotuksia tuoda museo yleisön pariin, tehdä museotyötä tunnetuksi ja lisätä siten museotyön vaikuttavuutta. Sen avulla on mahdollista myös pitää ihmiset museomyönteisinä tarjoamalla elämyksiä erilaisissa ja arkisissakin ympäristöissä. Pienempien esineiden kohdalla puhutaan käyttökokoelmasta, joten eikö laivojenkin kohdalla voisi ajatella, että osa laivaa on nk. käyttökokoelmaa ja osa varsinaista kokoelmaa? On tietysti totta, että silloin kokonaisuus ei säily, mutta mahdollistaa ainakin osien säilymisen. Huomiota täytyy tietysti kiinnittää siihen, ettei kävijälle synny väärää kuvaa aluksesta vaan hänelle täytyy tehdä opastekstein ja muilla tavoin selviksi mikä on alukseen kuuluvaa ja mikä sinne jälkeenpäin tuotua.
Isojen laivojen museointi ilman muuta toimintaa on epärealistista, joten museoiden tulisi valmistautua alusten kattavaan dokumentointiin ennen kuin ne menevät muuhun käyttöön tai romutettavaksi. Tapauksissa, joissa osa laivasta muutetaan ja osa säilytetään, alus tulisi niin ikään dokumentoida läpikotaisin ennen muutostöitä.
Korjausperiaatteista
Alkuperäisyys –termin pohdinta nosti keskusteluun museoalusten korjausperiaatteet. Todettiin, että vedessä säilytettävien alusten kohdalla konservoinnin periaatteita ei voida noudattaa, ja oikeanlaisista huolto- ja korjaustapoja etsitään ja opitaan jatkuvasti. Esimerkiksi sotalaivoissa käyttöaikaisia maalilaatuja ei museoaikana ole voitu käyttää. Puualuksissa rungon uusimisen välttämättömyys johtaa pikku hiljaa siihen, että materiaalin vähä vähältä korvautuessa uudella, runko on pian kokonaan uudelleen rakennettu. Jos puulaivoja halutaan säilyttää vedessä, materiaalin uusiminen on hyväksyttävä. Suomen Joutsenen purjehduskuntoon saattaminen tarkoittaisi niin mittavia muutostöitä aluksen ulkonäössä nykyisten turva- ym. määräysten vuoksi, että aluksen hahmo ja luonne muuttuisi.
Historialliseen asuun entisöintiin tai palauttamiseen tulisi aina olla korkea kynnys. Aikaa ja muutoksia nähnyt alus edustaa ajallisine kerroksineen monia asioita. Tämän päivän ihmisille se saattaa edustaa aivan jotain muuta kuin tulevaisuuden ihmisille. Kaikki käyttöaikaiset muutokset ja lisäykset ovat osa aluksen historiaa. Aluksen viimeinen asu on aito ja kantaa historiaa ja edustavuuksiensa kirjoa. Toisaalta on olemassa myös nykymittapuun mukaan onnistuneita entistämishankkeita. Entistäminen vaatii kuitenkin hyvin tarkkaa pohdintaa, tieteellistä tutkimusta, aineistojen vertailua ja näytteenottoa. Jos entistämisessä lähdetään nopeasti liikkeelle, on vaara, että arvokkaat kerrokset jäävät huomiotta ja jopa tuhotaan, mitä tulevat sukupolvet saattavat harmitella. Entistämistä ja palauttamista ei voi pitää säilyttämisenä vaan se on nykyajan muutosten tekemistä ja edustaa nykyajan arvomaailmaa. Entistämisen kohdalla voidaan myös kysyä kenen näkemyksen muutos tuottaa. Patinalla on kiistaton elämysarvo, mutta kumpi on museaalisesti arvokkaampi, ’ruostekasa’ vai alkuperäisen näköinen replika? Kenties ihmisen tekemille ja muokkaamille esineille juuri niiden muoto ja tarkoitus ovat materiaalin alkuperäisyyttä tai aitoutta tärkeämpiä.
Vaikutukset ja seuraukset
Hallitulla arvottamisella on positiivinen vaikutus: se mitä talletetaan tai tallennetaan ja dokumentoidaan, on monipuolisempi ja tarkoituksenmukaisempi kokonaisuus. Arvottaminen ja sen prosessin dokumentointi tukee aktiivista kartuttamista, helpottaa ja systematisoi kokoelmahallintaa ja uusien kokoelmien luomista.
Mutta onko arvottamisella vaikutusta substanssiin? Laitetaanko ilmiöitä arvojärjestykseen? Vaikka arvottaminen vaikuttaisi kuvaan historiasta ja kulttuurista, on se kuva parhaimmillaan kuitenkin mietitty, määritelty ja perusteltu.
Arvottaminen vaikuttaa siihen mitä ja miten ilmiöitä ja esineitä tallennetaan. Jos kokoelmapolitiikka ja arvotusperiaatteet muuttuvat ajassa, kokoelmasta ei tule yksioikoinen vaan moniarvoinen, monia asioita huomioon ottava. Arvottaminen perustuu luokittelulle, ja se vaikuttaa kokoelmien rakenteeseen. Kuten aiemmin syntyneistä kokoelmista nähdään, esimerkiksi museon syntyhistoria näkyy museon kokoelmassa. Museoiden yhteinen arvottamisen työkalu, joka toimii myös aktiivisen kartuttamisen ja ennakoinnin työkaluna, antaa kerrankin mahdollisuuden ikään kuin lähteä puhtaalta pöydältä ja tarvepohjalta, ei armeliaisuuden yms. varassa.
Arvottamisen periaatteet ja auki kirjoitetut arvotuskriteerit auttavat esimerkiksi siinä, että esteettiset seikat eivät korostu kokoelmissa, että museoilla on jonkinlaiset raamit, minkä mukaan toimitaan. Yhteiset arvotuskriteerit estävät myös kokoelmien muodostumista liikaa itsemme näköisiksi. Toisaalta, saa ja pitääkin näkyä, että päätökset inhimillisiä ja persoonallisia, kunhan perustelut kirjataan ylös.
Yhteistyökumppanit arvostavat museoammatillista asiantuntemusta, sillä heillä voi olla samansuuntaisia intressejä, muttei osaamista tältä alueelta. Auki kirjoitettujen perustelujen ja arvottamisen kriteerien kanssa on helpompi toimia yhteistyökumppaneiden kanssa ja etsiä uusia.
Seminaariin osallistuivat:
Ala-Pöllänen, Anne, merihistorian amanuenssi, Helsingin yliopisto
Hakkarainen, Timo, projektitutkija, Forum Marinum
Isomursu, Anne, tutkija, Valokuvataiteen museo
Kallberg, Ulla, intendentti ja museolaivojen dokumentointihankkeen projektipäällikkö, Forum Marinum, seminaarin puheenjohtaja
Kivistö, Pauli, tutkija, Forum Marinum
Kunttu, Timo, tutkija, Suomen merimuseo
Leimu, Pekka, kansatieteen professori, Turun yliopisto
Liimatainen, Kirsi, intendentti, Savonlinnan maakuntamuseo
Löppönen, Titta, projektitutkija, museolaivojen dokumentointihanke, Forum Marinum, seminaarin sihteeri
Meronen, Anna, tutkija, Forum Marinum
Meronen, Mikko, tutkija, Forum Marinum
Mikola, Eeva, tutkija, Varsinais-Suomen maakuntamuseo, Turun museokeskus
Niittymäki, Hanna, harjoittelija, Forum Marinum
Pihlman, Sirkku, tutkija, Turun yliopisto, museologia
Saarinen, Jarmo, amanuenssi, Forum Marinum
Saarinen, Liisa, museoamanuenssi, Salon tuotanto- ja kulttuurihistoriallinen museo
Tikka, Jaakko, toimitusjohtaja, Forum Marinum
Tuominen, Laura, erikoistutkija, Museoviraston rakennushistorian osasto
Forum Marinumin toimitusjohtaja Jaakko Tikka avasi seminaarin kertomalla Museolaivojen kokonaisdokumentointihankkeesta, jossa tavoitteena on luoda alusten dokumentoinnin ja museaalisen arvon määrittelyn periaatteet ja työkalut. Projektin tässä vaiheessa tekninen dokumentointityökalu alkaa olla valmis ja nyt työn alla ovat museaalisen arvon määrittelyn periaatteet. Hankkeen loppuraportti valmistuu tulevana syksynä.
Tikka totesi, että kysymys dokumentoinnista ja arvottamisesta tulee käytännön museotyössä vastaan usein. Hän avasi kulttuuristen ilmiöiden arvottamisen haasteellisuutta muutaman esimerkin avulla (Hawila, Rosella, Kristina Regina). Hän kertoi, että Forum Marinumille osoitetaan lausuntopyyntöjä käytössä olevien alusten kulttuurihistoriallisesta arvosta. Ennen kuin lausuntoja voidaan antaa, alukseen ja sen vaiheisiin tulisi pystyä perehtymään monipuolisesti. Hankkeessa luodut dokumentointityökalut helpottavat mm. tätä tehtävää.
Sirkku Pihlman johdatti päivän teemaan puhumalla yleisesti arvoista ja arvottamisesta.
Arvot määrittävät mikä on toivottavaa ja tavoiteltavaa, ja ne tulevat usein esille valintatilanteissa ja valintoja perusteltaessa. Arvot vaikuttavat ratkaisuiden tekoon. Arvottamisesta seuraa vaalintaa, mutta välttämättä vaalinnan kohde ei olekaan itse kohde (esine, alus tms.) vaan ne arvot ja merkitykset, joita kohteeseen liitetään.
Arvottamisen lähtökohtana on yhteisön luokittelu sitä ympäröivästä maailmasta. Arvottaminen liittyy hyvän ja huonon erottamiseen ja se on näkökulman valintaa. Arvottaminen on museoille hyvä resurssi. Museoesine kytkeytyy yhteiskunnallisiin arvoihin: jotakin ”kuuluu arvostaa, kuuluu suojella”. Arvojen moninaisuudesta seuraa, että joskus ne aiheuttavat ristiriitatilanteita – joillakin kohteilla saattaa olla jonkinlainen pyhyysarvo, koskemattomuuden leima.
Se, mitä hyvää arvoilla tavoitellaan, riippuu ajasta, tavoittelijoista ja tavoitteista (esimerkiksi museoiden palvelukohderyhmä hyvin laaja). Tavoite voi olla lähitavoite (esineen tuhoutumisen estäminen) tai laajempi ja pitkänäköisempi. Miksi ilmiö on kiinnostava nyt tai miksi se on kiinnostava tulevaisuudessa, vaihtelee ajan myötä.
Museoarvosta ja museaalisuudesta puhuttaessa puhutaan usein informaatioarvosta ja elämysarvosta. Rinnalle voisi ottaa käsitteet huomionarvoisuus ja kiinnostavuus. Kun ilmiö koetaan huomionarvoiseksi tai kiinnostavaksi, ihmiset usein aktivoituvat ja tekevät jotain niiden hyväksi. Mitkä ovat arvoja, jotka saavat ihmiset toimimaan ja tekevät ilmiöistä kiinnostavia ja huomionarvoisia?
Koska yhteiskunnalliset arvot vaikuttavat museotyöhön ja arvot ovat muuttuvia, museon tavoitteet nähdään eri tavoin eri aikoina. Nyt tavoitteissa painottuvat tasapuolisuus, moniäänisyys, sosiaalinen tietoisuus, sosiaalinen avoimuus, kohtuullisuus ”omistamisessa” ja haltuun ottamisessa, aulius jakamiseen, kasvatus, taloudelliset arvot jne. Nyt puhutaan museon vaikuttavuudesta yhteiskunnassa ja sen sosiaalisesta vaikutuksesta pitkällä aikavälillä. Tärkeää on huomata kenen arvoista puhutaan ja mistä arvot tulevat.
Kirsi Liimatainen alusti seminaarin toista istuntoa puhumalla siitä mikä on arvottamiseen vaadittava riittävä tietotaso esineestä tai ilmiöstä (yl. kohteesta).
Hän puhui alustuksessaan siitä, kuinka museokokoelmat syntyvät valintojen tuloksena. Valintatilanteissa tehdään tulkintaa siitä mikä on tallentamisen arvoista. Arvottaminen tarkoittaa merkityksellisen erottamista merkityksettömästä. Arvottamisen pohjaksi tarvitaan tietoa - museoarvo muodostetaan kohteeseen liittyvästä tiedosta ja sen määrästä. Tarvittavan tiedon määrä ja laatu vaihtelee kohteittain.
Kysymystä arvottamiseen tarvittavasta riittävästä tietotasosta voidaan lähteä tarkastelemaan yksinkertaisimmillaan museokokoelmiin liittyvän tiedon merkityksestä. Aineistot ovat jonkin kulttuuri-ilmiön todistuskappaleita ja dokumentteja tietyn ajan arvomaailmasta.
Kunkin arvotettavan kohteen kohdalla riittävää tietotasoa täytyy tarkastella mm. seuraavien kysymysten valossa: Miksi arvottamista tehdään? Millainen arvotettava kohde on? Mihin kohdetta tarvitaan? Kun on kyse museointipäätöksestä, tarvitaan tietoa ainakin itse kohteesta ja muista olemassa olevista kokoelmista. Lähtötietoja ovat lisäksi valtakunnallinen työnjako sekä museon toiminta-ajatus, tallennusvastuu ja tallennussuunnitelma.
Kohteita on tarkasteltava eri aikatasoilla, jolloin havaitaan käyttötavoissa, merkityksessä ja rakenteessa tapahtuneet muutokset. Tietoa tarvitaan myös kohteen kontekstista eli ilmiökentästä, johon sen ajatellaan historiallisesti tai temaattisesti kuuluvan. Kohteen merkitys ei nouse suoraan historiasta. Vaikka kohteen yksilöllisiä vaiheita ei tunnettaisikaan, voi kohde toimia osana laajempaa kokoelmaa. Lähteitä tulee tarkastella ja analysoida kriittisesti. Museoammattilaisen ammattituntemuksella ja yhteistyöllä on tiedon hankinnassa ja arvottamisessa tärkeä rooli.
Erilaisia arvottamisen kriteereitä ja näkökulmia ovat esimerkiksi:
historiallinen näkökulma
yleisyys
tyypillisyys
merkittävyys
alueellisuus
säilyneisyys
säilytystekninen näkökulma
kunto.
Arvottaminen on perusteltava ja perustelut tallennettava, jotta ne olisivat myös jatkossa käytettävissä.
Kummankin alustuksen jälkeen keskustelu kävi vilkkaana. Alustukset herättivät keskustelua lähinnä
• arvottamisesta ja siinä käytetyistä kriteereistä
• mitä merenkulun historiasta tulisi tallentaa
• dokumentoinnista ja muusta tiedonhankinnasta
• aitouden kriteeriin liittyen museoalusten kunnostamisesta ja korjaamisesta
• museolaivojen käytöstä muuhun kuin näyttelytoimintaan
• arvottamisen seurauksista ja vaikutuksista
Arvottaminen ja kriteerit
Keskustelussa todettiin, että arvot ovat ajassa muuttuvia. Siksi kulttuuriperinnön suojelussa pitäisi pystyä ennakoimaan ja katsomaan pitkälle tulevaisuuteen. Koska emme kuitenkaan voi tietää mitä tulevaisuudessa pidetään huomionarvoisena, kiinnostavana tai tärkeänä, on voitava luottaa ammattilaisten tulkintaan siitä mikä nyt on olennaista. Tekemiämme päätöksiä tänä päivänä ohjaavat arvot tulee tunnustaa, ja valita dokumentoitava, tutkittava tai tallennettava kohde sekä määritellä sen kulttuurihistoriallinen ja museaalinen arvo niiden mukaan. Rajaukset, päätökset ja arvotuksen periaatteet, kriteerit ja prosessit tulee kirjata huolellisesti ylös. Tämän päivän päätökset ja valinnat kertovat tämän päivän arvoista.
Keskusteltiin arvottamisen yhteydessä käytetystä ”kulttuurihistoriallinen arvo” -termistä. Onko kulttuurihistoriallinen siinä määrin yleinen, alalle vakiintunut termi (puhutaanhan kulttuurihistoriallisista museoista), että sitä voidaan käyttää ilman kulttuurihistorian oppiaineen siihen tuomia viitekehyksiä? Toisaalta oltiin sitä mieltä, että termin arkiset ja yleiset konnotaatiot puoltavat sen käyttöä, toisaalta todettiin, että sen merkitys on hyvin yleinen ja määrittelemätön, ja sen merkitystä tulisi avata enemmän. Kulttuurihistoriallisen arvon ja museoarvon käsitteiden suhteesta oltiin sitä mieltä, että kulttuurihistoriallista arvoa voi määritellä esimerkiksi kriteereillä edustava, tyypillinen jne. ja museoarvo taas liittyy suoraan museotoimintaan, jolloin sen kriteereitä ovat tasapuolisuus, monipuolisuus, kasvatuksellisuus ja talouteen liittyvät seikat. Esimerkkeinä annettiin Finnjet, jolla oli kulttuurihistoriallinen arvo, muttei museoarvoa taloudellisista syistä (kun kyseessä olisi ollut koko aluksen museointi). Rukin lapa on myös esine, jolla kulttuurihistoriallista arvoa, muttei museoarvoa siitä syystä, että niitä on museoiden kokoelmissa suuret määrät. Huomautettiin, että nykyajan ilmiöillä ei voi olla kulttuurihistoriallista arvoa, sillä niillä on arvoa ilman historiaakin.
Arvottamisessa tulisi huomata, että käytetyt kriteerit kiinnittyvät tiedon eri tasoille. Esimerkiksi merenkulun historiaan, taloushistoriaan, sosiaalihistoriaan, tekniikan historiaan jne. liittyvät arvot kiinnittyvät eri tasolle kuin esimerkiksi tyypillisyys, edustavuus, harvinaisuus jne. Aitous ja autenttisuus taas ovat pikemminkin laatuun liittyviä väitteitä kuin ominaisuuksia. Esineet ja ilmiöt ovat esimerkiksi tyypillisiä tai aitoja aina suhteessa johonkin, toiseen samankaltaiseen. Kulttuuri –sana (käsitteessä kulttuurihistoriallinen arvo) sinänsä sisältää ajatuksen suhdejärjestelmästä.
Eri tiedon tasoille kiinnittyvät arvotuksen kriteerit voidaan jakaa myös tietoarvon ja elämysarvon kriteereihin. Tietoarvoa valottavat kriteerit kiinnittyvät laajempaan historialliseen, yhteiskunnalliseen ja sosiaaliseen viitekehykseen sekä muihin kokoelmiin ja elämysarvo museologiseen viitekehykseen. Kiinnostavuusarvoa voisi ehkä kuvailla tietoarvon ja elämysarvon yhdistymisenä. Huomioarvossa arvioidaan esineen tai ilmiön merkityspotentiaalia. Huomio kohdistetaan tiettynä aikana tiettyyn asiaan tai merkitykseen. Tämä voi olla tietoista ja aktiivista, mutta myös fragmentaarista (ei holistista).
Museoinnissa ja arvotusprosessissa käytettyjen kriteereiden tulisi olla yleisiä ja laaja-alaisia, jotta kohteen tulkintaa ei lyödä siinä lukkoon.
Alkuperäisyys on mielenkiintoinen ja myös tapauskohtainen kriteeri. Sille ei ole yksiselitteistä määritelmää, sillä on paljon kohteita, joita sekä käyttöaikana ja museoituna joudutaan uusimaan. Jos alkuperäisyyttä käytetään arvottamisen kriteerinä, tulisi määritellä minkä alkuperäisyyttä sillä tarkoitetaan: materiaalin, muodon, rakennustavan, käyttötarkoituksen vai jonkin muun. Museoalalla alkuperäisyydellä on aikaisemmin viitattu yleisesti esineen ideaan, siihen, millainen se oli valmistuessaan. Viime vuosina, ja ainakin museo- ja perinnealusten kohdalla alkuperäisyydellä on viitattu pikemmin käyttöaikaisuuteen. Sillä voidaan siis viitata myös siihen, että esimerkiksi jotakin muutosta ei ole tehty aluksen museoinnin jälkeen vaan sen aktiiviaikana.
Arvottamisessa käytetään usein yhtenä kriteerinä paikallisuutta. Merenkulku on kuitenkin kansainvälinen ja kansallinen ilmiö. Yhdessä satamassa käyvät laivat ovat harvinaisia. Jos esimerkiksi jonkin aluksen museointiajatus on hyvin paikallisesti painottunut, kansallinen ja kansainvälinen näkökulma voi jäädä huomiotta. Museointihankkeissa olisi tärkeätä saada eri tahoja mukaan, jotta erilaiset näkökulmat tai ilmiön viitekehykset tulisi huomioitua. Matkustaja-alus Kristina Reginan dokumentointihankkeessa ovat mukana Suomen merimuseo Kotkasta, Helsingin yliopisto ja Forum Marinum Turusta.
Veneiden ja laivojen kohdalla erityisesti ns. suuren yleisön ja harrastajien keskuudessa alusten kauneus ja esteettisyys ovat tärkeitä kriteereitä. Museon tehtävä on tuoda keskusteluun muut näkökulmat. Tosin esteettisyydellä voi olla merkitystä museoitavan aluksen sijoittamispaikan maiseman kannalta. Pihlman totesi johdannossaan, että joillain kohteilla on ikään kuin pyhyysarvo, joka näkyy siten, että näillä on ns. koskemattomuus. Esimerkiksi rakennustutkimuksessa kohteen esteettisyyden ja rakennustaiteen näkökulman korostaminen saattaa antaa sille koskemattomuuden leiman.
Esineillä on erilaisia arvoja ja merkityksiä eri toimijoille, ja tulevaisuuden toimijoilla on niitä vielä lisää. Miten estää se, että arvotus ei ole sattumanvaraista? Vaikka olisikin olemassa valmis arvotusmalli, mittaristo tai pisteytysjärjestelmä ja niiden perustelut olisi avattu ja kirjattu, kaksi ihmistä voi päätyä saman mittariston avulla erilaisiin ratkaisuihin. Kulttuurisissa ilmiöissä muuttujia on paljon. Myös arvottajien omat lähtökohdat ja arvot vaikuttavat arvottamisen lopputulokseen. Neutraalisuuteen päästään tuskin koskaan. Arvotusprosessin dokumentointi ja kriteerien kirjaaminen on tärkeätä, jotta myöhemminkin voidaan seurata päätöksen syntymistä.
Joissakin museoissa on käytössä lomake ”hankintaesitys”, jossa esim. kokoelmasta vastaava esittää esim. museon johtajalle jonkin esineen hankintaa tai hankkimatta jättämistä. Tässä lomakkeessa kirjoitetaan auki miksi esine kannattaisi ottaa kokoelmiin tai miksi ei. Kaikissa museoissa tällainen lomake ei kuitenkaan ole käytössä, vaan asiat hoidetaan keskustelemalla, jolloin niistä ei useinkaan jää dokumentteja talteen.
Arvottamisen tulee perustua tiedolle, jota saadaan dokumentoimalla ja taustatietoja tutkimalla. Mutta miten ratkaistaan ongelma, että ensin pitäisi pystyä arvioimaan onko kohde sillä tavalla merkittävä, että se pitäisi dokumentoida, jotta sen kulttuurihistoriallista tai museaalista arvoa voidaan määritellä? Prosessia pitäisi avata esimerkiksi siten, että ensin Pihlmanin mainitsemien huomio- ja kiinnostavuusarvon ja museoammattilaisen ammattitaidon nojalla voidaan lähteä hankkimaan lisätietoja kohteesta. On hyvä, että työtä tehdään ryhmässä, jossa on monta jäsentä ja näkökulmaa. Jos työryhmä toteaa, että esineellä tai ilmiöllä on sellaista huomioarvoa, että sillä todennäköisesti on myös kulttuurihistoriallista, kenties museaalistakin arvoa, voidaan dokumentointia syventää ja sen jälkeen määritellä kulttuurihistoriallinen ja museaalinen arvo. Säilyttämisen taloudelliset ja tekniset mahdollisuudet selviävät dokumentoinnin edetessä, jolloin voidaan myös tehdä päätös siitä tallennetaanko kohde säilyttämällä vai dokumentoimalla.
Ryhmässä peräänkuulutettiin alan suuren kontekstin tuntemista ja yhteistä merenkulun historian tallennusstrategiaa. Esimerkiksi valokuvauksen historia Suomessa on sellainen kokonaisuus (valokuvaajat ja valokuvaamot), joka on hallittavissa ja tunnettavissa, mikä helpottaa sen alan ilmiöiden arvottamista ja tallennustarpeen hahmottamista. Vesiliikenteen historian osalta tulisi tuntea ainakin suunnittelijat, rakentajat, alusluokat, varustamot jne. Suomalaisesta vesiliikenteestä tai ainakin merenkulusta on jo riittävästi tietoa, jotta ennakointi olisi mahdollista. Tieto tulisi koota yhteen, jotta sen käyttö toiminnan pitkäjänteisessä suunnittelussa olisi mahdollista. Tämä auttaisi pyrkimyksissä aktiivisen kartuttamiseen ja ennakointiin. Vesiliikenteen historian tallentamisessa on lisäksi tärkeää, että museot ja muut muistiorganisaatiot tekevät yhteistyötä ja ottavat toiminnassaan huomioon muutkin toimijat, kuten erilaiset yhdistykset.
Arvoluokitus- tai pisteytysjärjestelmä palvelee parhaiten olemassa olevan kokoelman hallintaa ja resurssien kohdentamista kokoelman sisällä. Arvoluokitus- tai pisteytysjärjestelmä todettiin kokoelmakohtaiseksi työkaluksi, joten perinteisesti se on myös museokohtainen, sillä kullakin museolla on omat tallennustavoitteensa ja kokoelmapolitiikkansa. Myös laajempiin suuntaviivoihin ja malleihin on kuitenkin tarvetta. Meneillään olevassa hankkeessa tuotetaan arvottamisen kriteereiden yleiset raamit ja linjaukset. Museoiden toimilla on enemmän painovoimaa, jos niillä olisi laajasti yhteiset periaatteet ja tavoitteet. Arvottamisen kriteereiden avaaminen antaa välineitä myös päätösten argumentointiin. Uudenlainen ajattelu kansallisesta museolaivastosta, kansallisesta vesiliikenteen ja merenkulun historian tallennuksen strategiasta ja merenkulun historian paikkakunnattomuudesta toisaalta puoltaa ainakin laivojen kohdalla museoiden yhteistä arvoluokitusjärjestelmää. Museoiden yhteistä arvoluokitusta voisi lähteä työstämään myös etsimällä kunkin museon kokoelmapolitiikoista yhteisiä tekijöitä. Vaikka ihan kaikilla museoilla ei omaa kokoelmapolitiikkaa olekaan paperille kirjattuna, näkyy arvotus museon varastoinnissa, hoidossa jne. Sekä sanalliset että numeeriset (luokitus) arvotuksen periaatteet puolustavat toisaalta paikkaansa. Ensin mainitut toimivat laajalle yleisölle, medialle ja poliittisille päättäjille suunnatussa tiedottamisessa, joissain tapauksissa esimerkiksi teknisen tai taloudellisen ammattiryhmän edustajille numeerinen esitystapa on vakuuttavampi.
Pienempien ja vähemmän taloudellisia resursseja vaativien esineiden museointipäätöksissä, joissa niin sanotusti perustelut museointiin tai museoimatta jättämiseen tulevat selkäytimestä, sanallista selitystä vaativan arvottamisen työkalun käyttö voi olla työlästä ja jokapäiväisen toiminnan kannalta turhaakin. Toisaalta siitä voisi olla apua kiperissä tilanteissa, eli kun museointipäätöstä ei ole helppo tehdä tai siitä on ristiriitaisia näkemyksiä. Alusten museointi on niin suuri taloudellisten ja henkilöresurssien satsaus, että selkeää työkalua tarvitaan. Niiden kohdalla perustelut on tehtävä ja dokumentoinnit suoritettava huolella ja ajoissa myös teknisten asioiden huomioimiseksi ja säilytysolojen järjestämiseksi.
Jotta alukselle voitaisiin antaa pisteitä sen kulttuurihistoriallisen arvon tai museoarvon perusteella, täytyy ensin tietää mistä arvot muodostuvat. Tämän edellytys on, että dokumentointia ja alusten tietosisällön kartoitusta tehdään, jotta niistä on riittävästi yhteismitallista tietoa erilaisten toimenpiteiden ja päätösten sekä arvottamisen pohjaksi.
Dokumentointi
Museointivaiheessa on tärkeää, että aluksesta on riittävästi tietoa, jotta tiedostetaan mistä eri asioista kyseisen aluksen kulttuurihistoriallinen arvo ja museoarvo muodostuvat. Tällöin voidaan museointivaiheen toimenpiteet suunnitella ja ylläpidon resurssit kohdentaa siten, että arvo säilyy eikä mitään oleellista aluksesta menetetä. Tarkempi dokumentointi ja tutkimus voidaan niin ikään kohdentaa juuri niihin oleellisiin asioihin, joista tieto- ja elämysarvo muodostuu. Tällainen osadokumentointi ja osien tai rajattujen kokonaisuuksien arvottaminen voi olla pienten resurssien kannalta järkevää. Vaikka dokumentointi tehtäisiin vain aluksen osasta tai se muuten olisi rajallista, voi olla, että se jää ainoaksi kohteesta tehdyksi dokumentoinniksi ja on siksi tulevaisuudessa tärkeä. Dokumentoinnissa olisi kuitenkin aina pyrittävä laaja-alaisuuteen ja kattavuuteen, koska emme voi tietää mitä kysymyksiä aineistolle tulevaisuudessa esitetään. Dokumentointiaineistoa täytyy voida tulkita uudelleen ja eri tavoin.
Arvottamista ei voi tehdä eikä kulttuurihistoriallisesta arvosta antaa lausuntoa ennen kuin alus on dokumentoitu. Tätä työtä helpottamaan on hankkeessa luotu dokumentoinnin periaatteet. Työkalun avulla aluksen tilallinen kokonaishahmo ja sen osat, laitekokonaisuudet on mahdollista dokumentoida siten, että eri aluksista saatavia aineistoja on helpompi verrata toisiinsa. Aluksen fyysisen hahmon lisäksi dokumentoidaan sen tekniset tiedot, vaiheet (käyttöaikana ja museoaikana) sekä muutoshistoriaa. Laivoista on usein, muttei läheskään aina saatavilla teknisiä asiakirjoja ja piirustuksia. Ne ovat hyvin oleellisia sekä dokumentoinnissa että mahdollisen museoinnin tullessa eteen aluksen ylläpidon suunnittelussa ja arjessa. Silti myöhempien muutosten jäljittäminen on joskus hyvin vaikeata.
Hankkeen aikana on todettu, että esineen elinkaari jatkuu myös museoinnin jälkeen, joten dokumentointikaan ei pääty aluksen museointiin. Museoidun aluksen vaiheita, siitä käytävää museon sisäistä ja julkista keskustelua sekä korjaustöitä tulisi dokumentoida jatkuvasti ja järjestelmällisesti. Hankkeessa on luotu myös lomakepohja museolaivojen korjausten ja ylläpidon toimenpiteiden dokumentointiin. Voidaan sanoa, että museo- tai muusta aluksesta käytävän keskustelun dokumentointia ei tulisi lopettaa, vaikka alus tuhoutuisi, sillä se jatkaa elämäänsä ihmisten muistoissa, keskustelu aluksen merkityksestä ja siihen liittyvistä muistoista saattaa kiihtyä ja esimerkiksi aluksen symboliarvo saattaa tuhoutumisen jälkeen jopa kasvaa. Sama koskee romutettavia aluksia, kuten Finnjet.
Nyt hankkeessa tehdyt kokonaisdokumentoinnit ovat paljon aikaa ja rahaa vaativia, joten on hyvin todennäköistä, että tulevaisuudessa aivan näin kattavasti dokumentoitavat laivat tulevat olemaan harvassa. Keskustelussa peräänkuulutettiin aluksen olomuodon lisäksi käyttäjistä ja aluksen käytöstä ja toiminnasta lähtevää dokumentointia, koska esineet ovat olemassa vain ihmistä varten. Käytännössä dokumentointia voi olla pakko rajata, sillä erilaisia ulottuvuuksia kohteista ja ilmiöistä kyllä löytyy. Dokumentointiaineistosta täytyy vain löytyä perustelut miksi dokumentointi on tehty tai rajattu tietyllä tavalla. Esityö eli taustatiedon hankkiminen kirjallisuuden ja arkistoaineiston avulla on erittäin tärkeää.
Dokumentointeja tehdessä tulisi myös pohtia aineiston tulevaisuuden käyttäjää: missä muodossa aineiston tulisi olla, että se olisi hyödyksi tutkimukselle, esittämiselle jne.
Mitä merenkulun historiasta tulisi tallentaa tai museoida?
Keskustelussa kulttuurihistoriallisen arvon ja museoarvon määrittelyn kriteereistä tullaan luontevasti siihen, että mitä museoiden tulisi ottaa kokoelmiinsa tai muuten tallettaa, ja millaisia keinoja siinä on käytettävissä.
Mm. alusten museointi ja säilyttäminen sellaisenaan, niiden osien ottaminen kokoelmiin, ”museointi dokumentoimalla” ja nykydokumentointi ovat merenkulun historian tallennuksen keinoja. Nk. nykydokumentoinnissa (nykyajan ilmiöiden dokumentoinnissa) suurin osa kerätystä aineistosta on kuvia ja haastatteluja, mutta nykyajasta pitäisi tallettaa myös esineitä. Esineiden säilyttäminen kokoelmissa tulee kuitenkin koko ajan hankalammaksi, joten dokumentointi tulee jatkossa tärkeämmäksi. Sellaiset esineet, joiden elämyksiä tuottavat ominaisuudet ovat runsaita, kirkkaita ja puhtaita voitaisiin tallettaa kokoelmiin ja sellaiset esineet, joiden kontekstitieto on runsaampaa ja vaikuttavampaa kuin fyysinen ulkomuoto, voitaisiin säilyttää dokumentoimalla tai virtuaalisesti. Vaikka digitalisoituminen ja uudenlaiset esitystekniikat mahdollistavatkin elämyksellisyyden ja kokemuksellisuuden virtuaalisesti, ihminen tarvitsee mittakaavaa ja konkreettisten asioiden ja esineiden äärelle pääsyä. Esineen tietoarvo säilyy dokumentointi- ja tutkimusaineistoissa, mutta elämysten välittämiseen tarvitaan todellisia esineitä ja todellisia tiloja. Museointi herättää kysymyksiä monimutkaisten teknisten rakennelmien kuten laivojen ylläpidon priorisoinnin, säilytysperiaatteiden, arvottamisen ja aluksen merkityksenannon suhteesta. Laivan museoiminen tarkoittaa usein sen teknisen kokonaisuuden pysäyttämistä säilytettäväksi. Samalla se tarkoittaa käytännössä teknisten laitteiden tuhoamisen aloittamista, sillä parhaiten ne säilyisivät käytössä. Yllättävää kyllä, usein laivoissakin valitaan säilytettäväksi ulkomuoto eikä niinkään toiminta tai tekniikka.
Yhteiset arvottamisen kriteerit voivat toimia kattavan yhteistyön työkaluna valtakunnallisella tasolla myös silloin, kun pohditaan mitä pitäisi museoida. Merenkulun historiassa voitaisiin puhua yhdestä isosta, valtakunnallisesta kokoelmasta. Suomalaiset, rannikon ja saariston merenkulun historiaa tallentavat museot ovat osa Itämeren piiriä, joten jopa niinkin laajaa kokoelmapolitiikkaa voisi harjoittaa. Tosin esimerkiksi Suomen merimuseon rooli kansallisena, Museoviraston toiminnan alla ja tiettyihin tehtäviin määriteltynä laitoksena voi rajoittaa valtakunnan rajojen ulkopuolelle suuntautunutta toimintaa. Kansainvälinen ulottuvuus merenkulun historiaa tallentavilla tahoilla kuitenkin on, ja varsinkin uudenlaisten toimintatapojen kehittäminen muiden Itämeren piirissä toimivien tahojen kanssa olisi arvokasta. Kansainvälisten Solas (Safety of Life af Sea) –määräysten muuttumisen vuoksi käytöstä poistuvat alukset vaikuttavat moniin Itämeren alueen merimuseoihin. Niin Ruotsissa kuin Suomessa pohditaan käytöstä poistuvien matkustaja-alusten hotelli- yms. käyttöä. Mahdollisuudet säilyttää aluksia vain museoina ovat rajalliset, sillä alusten ylläpito vaatii suuria taloudellisia resursseja. Seminaarissa puhuttiin osadokumentoinnin ja osa-arvottamisen lisäksi siis myös osien museoinnista. Ajatus herätti ajatuksia sekä puolesta että vastaan, mutta esimerkiksi Ruotsissa on museoitu eräästä lähiössä sijaitsevasta kerrostalosta yksi asunto.
Aina kulttuurisen ilmiön tarkastelussa ei tarvitse lähteä liikkeelle ensisijaisesti itse ilmiöstä tai kohteesta ja toissijaisesti hakea sille konteksti (dokumentoinnilla tai tutkimuksella). Kulttuurisia ilmiöitä voidaan lähestyä myös vastakkaisessa järjestyksessä. Valokuvataiteen historian ilmiökenttään viitaten mainittiin rakennustutkimuksen puolelta sellainen ilmiöpohjainen tarkastelu kuin sodanjälkeinen rakennuskulttuuri, joka liittyy mm. hyvinvointi-Suomen rakentuminen, koulutus, sosiaali- ja terveysala jne. Ilmiöpohjainen tarkastelu ei saa kuitenkaan johtaa siihen, että konkreettiset esineet tai laitteet jäävät tarkastelussa sivuun. Varsinkaan museoissa ei pitäisi unohtaa esinettä, sillä hienous on aineen ja hengen yhdistelmässä.
Museoalusten muu käyttö
Koska museoalusten ylläpito on hyvin kallista, alan museoissa on mietitty miten muuten kuin pääsylipputuloilla se voitaisiin kustantaa. Esimerkiksi jäänmurtaja Tarmon, Suomen Joutsenen ja tykkivene Karjalan tiloja vuokrataan erilaisiin tilaisuuksiin. Kulkevia museolaivoja, Savonlinnan maakuntamuseoin matkustaja-alus Savonlinnaa ja höyrylotja Mikkoa vuokrataan lisäksi risteilykäyttöön. Suuren matkustaja-aluksen museointi nousee keskusteluun aika ajoin, mutta koska sellaisen ylläpitoon tarvitaan vuosittain huomattavia summia, museoissa on välttämätöntä pohtia mikä muu toiminta sopisi mahdollisesti museoitavan matkustaja-aluksen ylläpidon rahoittamiseen.
Varsinaisesta käytöstä poistetun aluksen osamuseointi siten, että jotkut tilat museoidaan sellaisenaan ja toiset muutetaan esimerkiksi hotelliksi tai kokoustiloiksi on tämän päivän tapa lähestyä museotyötä. Se palvelee museoille tänä päivänä asetettuja odotuksia tuoda museo yleisön pariin, tehdä museotyötä tunnetuksi ja lisätä siten museotyön vaikuttavuutta. Sen avulla on mahdollista myös pitää ihmiset museomyönteisinä tarjoamalla elämyksiä erilaisissa ja arkisissakin ympäristöissä. Pienempien esineiden kohdalla puhutaan käyttökokoelmasta, joten eikö laivojenkin kohdalla voisi ajatella, että osa laivaa on nk. käyttökokoelmaa ja osa varsinaista kokoelmaa? On tietysti totta, että silloin kokonaisuus ei säily, mutta mahdollistaa ainakin osien säilymisen. Huomiota täytyy tietysti kiinnittää siihen, ettei kävijälle synny väärää kuvaa aluksesta vaan hänelle täytyy tehdä opastekstein ja muilla tavoin selviksi mikä on alukseen kuuluvaa ja mikä sinne jälkeenpäin tuotua.
Isojen laivojen museointi ilman muuta toimintaa on epärealistista, joten museoiden tulisi valmistautua alusten kattavaan dokumentointiin ennen kuin ne menevät muuhun käyttöön tai romutettavaksi. Tapauksissa, joissa osa laivasta muutetaan ja osa säilytetään, alus tulisi niin ikään dokumentoida läpikotaisin ennen muutostöitä.
Korjausperiaatteista
Alkuperäisyys –termin pohdinta nosti keskusteluun museoalusten korjausperiaatteet. Todettiin, että vedessä säilytettävien alusten kohdalla konservoinnin periaatteita ei voida noudattaa, ja oikeanlaisista huolto- ja korjaustapoja etsitään ja opitaan jatkuvasti. Esimerkiksi sotalaivoissa käyttöaikaisia maalilaatuja ei museoaikana ole voitu käyttää. Puualuksissa rungon uusimisen välttämättömyys johtaa pikku hiljaa siihen, että materiaalin vähä vähältä korvautuessa uudella, runko on pian kokonaan uudelleen rakennettu. Jos puulaivoja halutaan säilyttää vedessä, materiaalin uusiminen on hyväksyttävä. Suomen Joutsenen purjehduskuntoon saattaminen tarkoittaisi niin mittavia muutostöitä aluksen ulkonäössä nykyisten turva- ym. määräysten vuoksi, että aluksen hahmo ja luonne muuttuisi.
Historialliseen asuun entisöintiin tai palauttamiseen tulisi aina olla korkea kynnys. Aikaa ja muutoksia nähnyt alus edustaa ajallisine kerroksineen monia asioita. Tämän päivän ihmisille se saattaa edustaa aivan jotain muuta kuin tulevaisuuden ihmisille. Kaikki käyttöaikaiset muutokset ja lisäykset ovat osa aluksen historiaa. Aluksen viimeinen asu on aito ja kantaa historiaa ja edustavuuksiensa kirjoa. Toisaalta on olemassa myös nykymittapuun mukaan onnistuneita entistämishankkeita. Entistäminen vaatii kuitenkin hyvin tarkkaa pohdintaa, tieteellistä tutkimusta, aineistojen vertailua ja näytteenottoa. Jos entistämisessä lähdetään nopeasti liikkeelle, on vaara, että arvokkaat kerrokset jäävät huomiotta ja jopa tuhotaan, mitä tulevat sukupolvet saattavat harmitella. Entistämistä ja palauttamista ei voi pitää säilyttämisenä vaan se on nykyajan muutosten tekemistä ja edustaa nykyajan arvomaailmaa. Entistämisen kohdalla voidaan myös kysyä kenen näkemyksen muutos tuottaa. Patinalla on kiistaton elämysarvo, mutta kumpi on museaalisesti arvokkaampi, ’ruostekasa’ vai alkuperäisen näköinen replika? Kenties ihmisen tekemille ja muokkaamille esineille juuri niiden muoto ja tarkoitus ovat materiaalin alkuperäisyyttä tai aitoutta tärkeämpiä.
Vaikutukset ja seuraukset
Hallitulla arvottamisella on positiivinen vaikutus: se mitä talletetaan tai tallennetaan ja dokumentoidaan, on monipuolisempi ja tarkoituksenmukaisempi kokonaisuus. Arvottaminen ja sen prosessin dokumentointi tukee aktiivista kartuttamista, helpottaa ja systematisoi kokoelmahallintaa ja uusien kokoelmien luomista.
Mutta onko arvottamisella vaikutusta substanssiin? Laitetaanko ilmiöitä arvojärjestykseen? Vaikka arvottaminen vaikuttaisi kuvaan historiasta ja kulttuurista, on se kuva parhaimmillaan kuitenkin mietitty, määritelty ja perusteltu.
Arvottaminen vaikuttaa siihen mitä ja miten ilmiöitä ja esineitä tallennetaan. Jos kokoelmapolitiikka ja arvotusperiaatteet muuttuvat ajassa, kokoelmasta ei tule yksioikoinen vaan moniarvoinen, monia asioita huomioon ottava. Arvottaminen perustuu luokittelulle, ja se vaikuttaa kokoelmien rakenteeseen. Kuten aiemmin syntyneistä kokoelmista nähdään, esimerkiksi museon syntyhistoria näkyy museon kokoelmassa. Museoiden yhteinen arvottamisen työkalu, joka toimii myös aktiivisen kartuttamisen ja ennakoinnin työkaluna, antaa kerrankin mahdollisuuden ikään kuin lähteä puhtaalta pöydältä ja tarvepohjalta, ei armeliaisuuden yms. varassa.
Arvottamisen periaatteet ja auki kirjoitetut arvotuskriteerit auttavat esimerkiksi siinä, että esteettiset seikat eivät korostu kokoelmissa, että museoilla on jonkinlaiset raamit, minkä mukaan toimitaan. Yhteiset arvotuskriteerit estävät myös kokoelmien muodostumista liikaa itsemme näköisiksi. Toisaalta, saa ja pitääkin näkyä, että päätökset inhimillisiä ja persoonallisia, kunhan perustelut kirjataan ylös.
Yhteistyökumppanit arvostavat museoammatillista asiantuntemusta, sillä heillä voi olla samansuuntaisia intressejä, muttei osaamista tältä alueelta. Auki kirjoitettujen perustelujen ja arvottamisen kriteerien kanssa on helpompi toimia yhteistyökumppaneiden kanssa ja etsiä uusia.
Seminaariin osallistuivat:
Ala-Pöllänen, Anne, merihistorian amanuenssi, Helsingin yliopisto
Hakkarainen, Timo, projektitutkija, Forum Marinum
Isomursu, Anne, tutkija, Valokuvataiteen museo
Kallberg, Ulla, intendentti ja museolaivojen dokumentointihankkeen projektipäällikkö, Forum Marinum, seminaarin puheenjohtaja
Kivistö, Pauli, tutkija, Forum Marinum
Kunttu, Timo, tutkija, Suomen merimuseo
Leimu, Pekka, kansatieteen professori, Turun yliopisto
Liimatainen, Kirsi, intendentti, Savonlinnan maakuntamuseo
Löppönen, Titta, projektitutkija, museolaivojen dokumentointihanke, Forum Marinum, seminaarin sihteeri
Meronen, Anna, tutkija, Forum Marinum
Meronen, Mikko, tutkija, Forum Marinum
Mikola, Eeva, tutkija, Varsinais-Suomen maakuntamuseo, Turun museokeskus
Niittymäki, Hanna, harjoittelija, Forum Marinum
Pihlman, Sirkku, tutkija, Turun yliopisto, museologia
Saarinen, Jarmo, amanuenssi, Forum Marinum
Saarinen, Liisa, museoamanuenssi, Salon tuotanto- ja kulttuurihistoriallinen museo
Tikka, Jaakko, toimitusjohtaja, Forum Marinum
Tuominen, Laura, erikoistutkija, Museoviraston rakennushistorian osasto
-
Tapio Onnela
- Viestit: 4903
- Liittynyt: 13.09.05 12:40
- Viesti: Kotisivu
Museolaivat foorumin puheenvuorot siirretty tänne
Siirsin kaikki erillisen Museolaivat foorumin puheenvuorot tämän otsikon alle ja lakkautin Museolaivat foorumin itsenäisenä erillisenä foorumina, koska tarvetta erilliselle tätä erityisaihetta käsittelevälle foorumille ei ollut.