Tapio Onnela kirjoitti:Tästä tuli mieleeni muun muassa tämä valkoisten höyhenten jakaminen miehille jotka eivät olleet rintamalla, pelkuruuden merkiksi, ensimmäisen maaailmansodan Britanniassa.
Toinen esimerkki on vuosien 1899-1902 buurisota. Karen Hagemannin toimittamassa
Gendered Nations-teoksessa on Helen Bradfordin kirjoittama erinomainen artikkeli siitä, miten afrikaanerinaisten rooli osoittautui ratkaisevaksi sodan saavutettua sissivaiheensa. Teoksen tiimoilta pidetyn
konferenssin verkkosivuilla näyttää olevan tiivistelmä mainitun tekstin sisällöstä:
For South Africa, Helen Bradford offered a striking example of how interrogating the gendered dimensions of nationalism may disrupt conventional wisdom in both directions: During the Boer War, white rural Boer women bore the brunt of suffering and, infused with zealous religious patriotism, proved to be the more bellicose sex, urging their men to fight to the death and refusing to surrender despite harrowing experiences in concentration camps. Appropriating a previously male domain, these women nurtured anti-imperialist, maternalist cultural nationalism in their families and associations after the war.
Buurinaisten rooli herätti tuolloin huomiota myös Suomen sanomalehdissä, ja yleinen suhtautuminen tapahtumiin oli ihaileva. Yleisesti ottaen vuosien vuosien 1899-1902 buurisota oli jo ajankohtansakin vuoksi voimakas inspiraatio sortovuosien keskellä eläneelle suomalaiselle yhteiskunnalle; en tiedä, onko kukaan tutkinut asiaa, mutta kaukana ei ole ajatus, että buurinaisten ponnistukset sodan aikana ovat saattaneet kenties suoda vaatimattoman esikuvan Suomessa tapahtuneelle kehitykselle kohti yhteistä, myös naisille kuulunutta äänioikeutta.
Pitäytyäkseni edelleen otsikossa mainitussa aiheessa, tuossa elämänkerrassa nostin esiin nokialaisen runoilija Elsa Tervon, joka oli varsin tulenpalava patriootti sekä vahvasti myös Suur-Suomi-aatteelle omistautunut. Hän nyt tosin ei välttämättä ole tähän sopiva vastaesimerkki, lapsettomana ja neitoiän jo ohittaneena. Kirjassa tuli tietysti käsiteltyä rouva Ester Polónia, sikäli kun se lähdeaineiston valossa vain oli mahdollista. Molemmat poikansa isänmaalle uhrannut jääkärieverstin puoliso jäi hiljaisempana hahmona osittain arvoitukseksi.
Tapio Onnela kirjoitti: Tuota Näreen tulkintaa päiväkäskystä voisi analysoida tarkemminkin.
Päiväkäskyä en itse tosiaankaan ole kykenevä ymmärtämään Näreen esittämässä valossa. Kommenttia ei muuten käsittänyt myöskään 72-vuotias äitini, jolta taas tapani mukaan asiaa kysäisin. Samainen päiväkäskyhän on nimittäin myös vanhan kotini seinällä, yhdessä isoäitini saaman sururistin kanssa. Kyseessä on tosiaankin kollektiivinen osanotto ja tunnustus kotimaan äideille.
Ajatus siitä, että äitejä pitäisi
käskeä "uhraamaan lapsensa" on erikoinen myös, mikäli oletamme että tiettyyn ikään ehtinyt mies on, no,
aikuinen? Missä vaiheessa mies lakkaa olemasta lapsi? Emma-Liisa ehtikin jo puuttua tähän asiaan.
Paremminkin äitejä kiitetään tuossa päiväkäskyssä jostain sellaisesta, mitä heidän poikansa ovat toteuttaneet jätettyään jo taakseen äitiensä valvonnan. Marsalkan julistus suo äideille kasvattajina ja kansalaishyveiden ylläpitäjinä silti ensisijaisen ansion. Merkillistä kyllä, kansakunnan tukipilari on tässäkin nainen.
Suoralta kädeltä en muuten muista, miten aiheesta enemmän kirjoittanut Ilona Kemppainen on käsitellyt tuota päiväkäskyn olemusta, mutta ehkäpä jollakulla on väitöskirja hyllyssään? Sen muistan, miten Kemppainen kirjoitti eräässä luvussa "Pohjantähden" kuvailemista Leppäsen Valtun hautajaisista, jotka kaiketi olivat Linnalta tuon sankarikuoleman ja pyhän, korkeimman uhrin antaneen äitiyden eräänlainen terveellinen ja realistinen ironisointi.
Toisaalta dosentti Näreen tulkinta päiväkäskystä selittynee myös hänen halullaan muistuttaa aika ajoin, miten Suomen armeijassa palveli "lapsisotilaita". Tuossa itse kirjoittamassani teoksessa siinä roolissa oli vapaaehtoinen Rolf Polón, joka kaatui hädin tuskin parikymppisenä. Hän halusi itse rintamalle, sai luvan isältään, sopeutui sotilaselämään, säilytti rintamallakin valoisan luonteensa ja ilmeisestikin viihtyi siellä, niin kauan kuin sitä kesti.
Vanhempi veli Tauno, joka palveli SS-miehenä, olikin sitten astetta synkempi ja melankolisempi tapaus. Etäinen palveluspaikka kaukana kotimaasta saattoi kenties vaikuttaa asiaan. Veljen kuolema sillä välin, kun hän itse oli komennuksella, totta kai vain pahensi tunnelmia.
Omaisten kirjeaineisto oli erityisen kiinnostavaa. Aviovaimon ja perheenäidin pelkän olemassaolon merkitys rintamalla olleille miehille tulee selväksi Ester Polónin saatua halvauksensa vuonna 1943. Eino ja Tauno Polónin kirjeissä on levoton ja huolestunut sävy, ja perheen tukipilarin horjumisen vaikutus isään ja poikaan on aika selvästi aistittavissa molempien kirjeistä.
Emma-Liisan tästä huomiosta...
Emma-Liisa kirjoitti: Pikemmin voi sanoa, että useimmat nuoret olivat kiinnostuneet siitä, mikä tapahtuu nyt, eivät vanhempiensa vaiheista.
... pitää todeta, että kyllä tuo on omienkin havaintojeni mukaan ollut melko varmasti se enemmistön tunnelma. Nuorempi polvi ei ole jaksanut aikoinaan vain kiinnostua asioista. Nyttemmin olen saanut kuulla hyvin monen suuren ikäluokan edustajan valittavan sitä, etteivät he kysyneet vanhemmiltaan asioista, tai vielä useammin siitä, miten he eivät tajunneet edes kuunnella vanhempiaan silloin kun nämä olisivat asioista muutenkin kertoneet.
Jälkimmäisessä tapauksessahan kyse ei ole mistään "vaikenemisen kulttuurista" tai "hiljaisuuden salaliitosta". Sen sijaan kyseessä ovat aivan normaalit ja perinteiset välinpitämättömyys, piittaamattomuus ja sukupolvikuilun aiheuttama kuurous.
Cheers,
J. J.