Eversti Polón ja historian traumat

[Emma-Liisa]

Jyrki Nummi on tutkimuksessaan Jalon kansan parhaat voimat sitä mieltä, että kohtauksessa on kaksoivalitus: paitsi että Valtu oli todennäköisesti rovastin pojanpoika, hän oli tavallaan kaikkien Aunella käyneiden miesten lapsi. Näin hän yhdisti rikkaat ja köyhät, kunnolliset ja kunnottomat. Kaikki ovat loppujen lopuksi ihmisiä.

Pitää tuumia. Kuulostaa ihan mielekkäältä näkemykseltä. Itse olen lukenut kohtauksen toisin, ja olen kirjoittanut tästä tänne aiemminkin. Tavallaan olen aina ajatellut, että kyseessä on Linnalta tarkoituksellinen, mustan humoristinen keino osoittaa, kuinka groteskit mitat sodan ensimmäisen "sankarivainajan" palvonta saattaa yhteisissä hurmahenkisissä ja kohtalonomaisissa tunnelmissa saavuttaa.

Vastaavasti olen aina lukenut kohtauksen tarkoituksellisena rinnastuksena Koskelan poikien, Voiton ja Eeron kuolemaan talvisodassa. Siinä tapauksessahan rintamalla todella kunnostautuneet suuremmat sankarit eivät saa kaatumisensa jälkeen yhtään mitään juhlallisia kunnianosoituksia; he ovat kaatuneet kiivaimpien taistelujen yhteydessä, jolloin kuolema on jo pitäjän asukkaille itsestäänselvä, rutiininomainen asia, heidät tuodaan asemalle muiden kaatuneiden joukossa yhdessä suuressa kuljetuksessa, eikä toisen kuolemasta ole edes ilmoitettu. Sittemmin jatkosodassa kaatuneen Vilhon ruumis taas jää kokonaan kentälle. Elinan suru äitinä esitetään myös paljon vaiteliaampana ja siten aidompana kuin Aunen osaksi kyynisen tarkoitushakuinen vetistely. Lähinnä Aune esitetään mielestäni tässäkin hyvin opportunistisena naisena, joka käyttää häpeilemättä sotalesken statusta hyväkseen korottaakseen omaa sosiaalista asemaansa ja esiintyen "isänmaalle kaikkensa uhranneena naisena". Hän on eräänlainen ammattileski.

Olen jotenkin ajatellut aina, että Linna on pyrkinyt tuossa tarkoitukselliseen kontrastiin, kuvaillessaan joutavanpäiväisissä oloissa menehtyneen Valtu Leppäsen hautajaisiin liittyviä ylilyöviä julkisia rituaaleja ja samalla esittäessään todellisen sankarikuoleman kokeneiden Koskelan poikien poismenon käsittelyn koruttomuutta, missä suru pitäytyy perhepiiriin. Tavallaan siinä on jotain hämäläistä, mikä sopisi Linnan profiiliin ja tarkoitusperiin - hiljaisuutta vakaasti ihaileva ja paatoksellisuutta ylenkatsova näkemys.

Kyllä nämäkin tulkinnat ovat periusteltavisas. Kisja Linna on kirja. josta tuli klassikko, kyseessä ei ole joko-tai, vaan teksti on monitulkinatiainen.

Olikohan se Ilona Kemppainen, joka sanoi, ettei sanakarivainajia oikein voinut panna järjestykseen kuka kelpaa kuka ei.

Kyllä Koskelan pojatkin haudattiin sotilaallisin menoin, mutta sitä ei kirjassa kuvattu, vain mainittiin. Linna ei ole halunnut toistaa itseään.

Jyrki Nummi on kiinnittänyt huomiota siihen, että Elina muistaa poikiaan sellaisina kuin he olivat pieninä, ei sotasankareina. Tähän lisäisin, että juuri rovasti osasi näin lohduttaa Elinaa.

[Emma-Liisa]

Uhrimytologiaa kyllä oli, esimerkiksi Eino Railon talvisotaa kuvaavassa romaanissa Valittu kansa ja luvattu maa (1944), joka on avoimen rasistinenkin.

On kuitenkin huomattava, että jo aikoinaan arvostettiin korkeaammalle toisenlaiset teokset, Yrjö Jylhän Kiirastulta ja Pentti Haanpään Korpisotaa.

[jsn]

Lapsisotilaista vielä hieman. Rinnastus ontuu jo senkin vuoksi, koska tämän päivän lapsisotilaat liittyvät yhteiskuntarakenteisiin, jotka ovat joko romahtaneet tai institutionalisoitumisen asteeltaan hyvin vähän kehittyneitä, useimmiten sekä että. 1900-luvun Suomi on kaikilla mittareilla ollut poikkeuksellisen organisoitunut yhteiskunta, pieniä horjahduksia lukuunottamatta, mm. 1918 ja sen jälkeiset tapahtumat.

Sodan aikainen Sotilaspoika-organisaatio oli maanpuolustustoimintaa alle asevelvollisikäisille, eikä heitä ollut tarkoitus lähettää rintamalle. Sotilaspoikajärjestelmä liittyi kiinteästi suojeluskuntaorganisaatioon, aivan kuten pikkulotat Lotta Svärdiin. Jos Suomi olisi romahtanut jatkosodan lopulla, olisi tietysti voinut käydä toisin ja sotilaspoikia käytetty Volkssturmin tapaan? Tämä ei mielestäni ole todennäköistä.

Näreen kriteereillä lapsisotilaus on mahdollista nykyisinkin, asevelvollisuudenhan voi suorittaa alaikäisenä vapaaehtoisena. Tämä on täysin laillista. Koulupoikia on myöhemminkin käytetty esim. kadonneitten etsimisessä, jotka teoriassa voivat löytyä kuolleina.

[Emma-Liisa]

Toive siitä, miten kirkko käsittelisi suhteensa sotaan ja sen uhrimystiikkaan on sekin erikoinen, sillä "uhrimystiikka" on koko kristillisen teologian peruspilari.

Itse asiassa tässä Näre saattaa olla nokkaissut jyvän. Juutalainen tapa uhrata loppui Kristuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen, muita uhreja ei enää tarvittu.

Kristuksen kuolemastakin on monta teologista tulkintaa, uhritulkinta on vain yksi.

Käsiini sattui Eugen Drewermanin teos Uskon alkukuvat, jossa esitetään että koko uhraamisjuttu oli väärinkäsitys, koska ihmiset syntiinlankeemuksen jälkeen tulkitsivat Jumalan vihaisena, vaikka he itse olivat muuttuneet.

Uhriajatus ei ollut juutalaisilla, vaan muillakin kansoilla. Agamemnon uhrasi tyttärensä saadakseen suotuisat tuulet matkalla Troijaan.

William Mancherster on lainannut John Kennedyn murhasta kertovaan teoksessaan Presidentin kuolema Sir James Frazerin löydöistä, että monilla kansoilla oli kertomus siitä, miten hädän hetkellä uhrattiiin kansan sankari (esim. Osiris Adonis), jotta lepyettäisiin jumalat. Manchesterin mielestä vain tämä selittää, miksi Lincolnin ja Kennedyn murhilla oli niin suuri vaikutus - nuori kansakunta USA "tarvitsi" niitä.

Uhriajatuksen negatiivisia puolia on ensinnäkin, että ihminen ei kläsitä itseään subjektiksi eikä elä nykyhetkessä (tosin kokonaisuudesta ja tulevaisuudesta vastuuta ottaen), vaan näkee itsensä ohjektina jolla ei ole itseisarvoa. Toiseksi uhrautuja, joka on luopunut "liikaa", usein odottaa kiitollisuutta ja katkeroituu, jos sitä ei tule. mistä aikoinanaan osaltaan johtui suurten ikäluokkien ja sotaveretaanipolven konflikti.

Nämä asiat tulivat mieleen lukiessani tänään 4.6.2010 Hesarista Aki-Mauri Huhtisen (muuten ihan hyvää) haastattelussa, jossa Huhtinen vaati hyväosoiasia "uhrautumaan". Sana on outo: Jos ihmisellä on enemmän rahaa kuin hän mitenkään tarvitsee, mitä ihmeen uhrautumista on, jos hän antaa liiastaan? Ja se, että johtajat uhrautuisvat tekemällä lisää työtä, tarkoiattaa itse asiassa että he uhraisivat perheensä vieraiden ihmisten takia.

Vaikka Huhtisen tarkotius on kannatettava, ettei yhteiskuntamme jakautuisi vielä pahemmin, termi uhrautuminen on nähdäkseni väärä.

[jsn]

1900-luvun sodat ja niissä kärsityt menetykset on useissa maissa tulkittu kristillisen symboliikan kautta. Tämä pätee erityisesti ensimmäiseen maailmansotaan. Sankarivainajat on rinnastettu kristuksen antamaan uhriin, joka on annettu isänmaan alttarilla.

Erityisesti suomalaisessa nationalismissa kristillinen leima on hyvin voimakas. Meillä ei ole ollenkaan ns. antiklerikaalisen nationalismin perinnettä. Syynä on kirkon, valtion ja kansakunnan poikkeuksellisen läheinen yhteys. Ajatus, että kirkon pitäisi tehdä itsetutkiskelua ja tilintekoa asiasta on näin ollen absurdi. Se ei ole ollut mikään erillinen toimija, joka olisi vain "sekaantunut asiaan" ja jotenkin liannut itsensä, vaan osa itse asiaa. Jälleen tyypillinen esimerkki anakronistisesta tarkastelusta.

[Jussi Jalonen]

Toive siitä, miten kirkko käsittelisi suhteensa sotaan ja sen uhrimystiikkaan on sekin erikoinen, sillä "uhrimystiikka" on koko kristillisen teologian peruspilari.

Itse asiassa tässä Näre saattaa olla nokkaissut jyvän. Juutalainen tapa uhrata loppui Kristuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen, muita uhreja ei enää tarvittu.

Miten vain, kristinuskon perustana on kuitenkin edelleen se uhri.

Samaten kristillisyyteen kuuluu lähtökohtaisesti se, että toisen ihmisen tappaminen on väärin. Samasta syystä uhrimystiikka on yksi niitä harvoja keinoja, joiden kautta eri kristilliset kirkkokunnat ovat voineet sotaa ylipäätään käsitellä. Mainitun uskon puitteissa on hankalaa suoda suoraa oikeutusta surmaamiselle, joten sodan oikeutus täytyy hakea kiertoteitse, vaikenemalla surmaamisesta ja sen sijaan nostamalla esille sotilaan kaatuminen ja hänen uhrinsa.

Samalla sotilaan armontilassa tapahtuva kuolema on lunastus, minkä kautta surmaaminenkin on anteeksi annettavissa. Tietysti se on väistämättä myös omanlaisensa analogia ristinkuolemalle.

Suora ja välitön tappamisen oikeutus - siis ilman ylläkuvattuja eufemismeja - ei tietysti ole tuntematonta kristinuskolle, mutta se on valistuksen jälkeisinä aikoina ollut ilmeisesti harvinaista. Joanna Bourke mainitsee toki muutamia esimerkkejä, kuten Canterburyn tuomiorovastin puheen ensimmäisen maailmansodan syttyessä.



Best,

J. J.

[Emma-Liisa]

Samalla sotilaan armontilassa tapahtuva kuolema on lunastus, minkä kautta surmaaminenkin on anteeksi annettavissa. Tietysti se on väistämättä myös omanlaisensa analogia ristinkuolemalle.

Käsittääkseni osa papistoa kiivasti vastusti käsitystä, että pelkällä isänmaan puolesta kaatumisella olisi päässyt taivaaseen. Osa taas uskoi, että uhrata (jolloin oletettiin naiivisti että jokainen kaatunut on halunnut antaa uhrin) voi vain jos on "sydämestään kristutty". Ilona Kemppanen tästä kirjoittikin.

Muistelen myös, että jotkut isänmalliset laulut herättivät papistossa vastustusta, kun niissä henki annettiin isänmaalle eikä Jumalalle.

[Emma-Liisa]

Erityisesti suomalaisessa nationalismissa kristillinen leima on hyvin voimakas. Meillä ei ole ollenkaan ns. antiklerikaalisen nationalismin perinnettä. Syynä on kirkon, valtion ja kansakunnan poikkeuksellisen läheinen yhteys. Ajatus, että kirkon pitäisi tehdä itsetutkiskelua ja tilintekoa asiasta on näin ollen absurdi. Se ei ole ollut mikään erillinen toimija, joka olisi vain "sekaantunut asiaan" ja jotenkin liannut itsensä, vaan osa itse asiaa.

No jaa, kyllä itsekritiikkiä voi ja pitääkin tehdä, sillä kristillisen kirkonhan pitäisi olla ylikansallinen eikä kansallinen. Joskin katolinen kirkko on tässä onnistunut paremmin kuin protestanttiset.

Itse asiassa kirkon piirissä on tutkittu joitain asioita aiemmin kuin muuilla aloilla, esim. suhdetta Natsi-Saksaan kirjoitti Eino Murtorinne jo 70-luvulla tutkimukset Risti hakaristin varjossa ja Veljeyttä viimeiseen saakkaa.

Liberaalissa teologisen aikakauslehden Vartijan numerossa 1/2006 oli Pekka Kivekkään kiintoisa artikkeli vuoden 1938 virsikirjassa virisen sisältämästä Suomi valittuna kansana -teemasta johon sisältyi usein antisemitimistisiä sävyjä (Israel oli hylännyt Jeesuksen jne.) Asia ei ollut uusi, aihe oli jo Agricolalla, Franzenilla ja Topeliuksella jne, jotka eivät hekään sitä keksineet, mutta esim. Franzenin virren sanomaa jyrkennettiin suomennoksessa.

Täytyy sanoa, etten olisi ymmärtänyt tekstien piilomerkityksiä. Tosin yksi syy on että tuolloin Israelin valtiota ei ollut perustuttu vaan juutalaisten diasporaa pidettiin ansaittuna rangaistuksena.

[jsn]

No jaa, kyllä itsekritiikkiä voi ja pitääkin tehdä, sillä kristillisen kirkonhan pitäisi olla ylikansallinen eikä kansallinen. Joskin katolinen kirkko on tässä onnistunut paremmin kuin protestanttiset.

Katolinen kirkko on nimensä mukaisesti ylikansallinen. Juuri sen vuoksi se oli miltei kaikissa maissa nationalistien tulilinjalla. "Onnistumista" ei siis oikeastaan voi vertailla. Mm. Puolassa ja Irlannissa kirkko on ollut lähellä poliittista nationalismia, mutta Vatikaani ei virallisesti ole sitä koskaan tukenut. Mutta katolisellekin kirkolle on toki onnistunut aseiden siunaaminen toisia katolisia vastaan.

Protestanttiset kirkot ovat valtiollisia ja kansallisia. Niiden valtiollisen aseman purku on pohjoismaissakin varsin myöhäsyntyinen asia. Protestanttisilla kirkoilla ei ole koskaan ollut yhtä yhteistä päämiestä, vaan sellaisena on yleensä toiminut valtionpäämies tai ainakin kirkko on asetettu hänelle alisteiseen asemaan. Kuningatar on yhä Church of Englandin päämies. Käytännössä tämä on näkynyt Suomessa pitkään mm. siten, että poliittiset voimasuhteet ovat näkyneet myös kirkon toiminnassa.

[JariL]

Wolf H. Halsti karkasi 12-vuotiaana saksalaisten tulkiksi, mutta ei osallistunut varinaiseen sotimiseen, mutta näki kyllä terrorin uhreja.

Halstin omien muistelmien mukaan hän osallistui myös sotimiseen. Hän kertoo tappaneensa ensimmäisen kerran ihmisen nykyisen Lasipalatsin kohdalla, jossa yksinäinen punakaartilainen yritti yllättää hevosen selässä istuneet saksalaisen sotilaan ja Halstin. Halsti ampui punakaartilaisen.