Historiankirjoituksen poliittisuus

[Veikko Palvo]

Esimerkki: luin kuluvana kesänä uudelleen Meinanderin kirjan Suomi 1944. Sota yhteiskunta ja tunnemaisema, johon sen viime syksynä ilmestyttyä tälläkin saitilla kohdistettiin pelkästään ylistävää hymistelyä. Lukemani kappale on paikoin täynnä marginaaliin piirtämiäni kysymysmerkkejä, vaikkapa kun tekijä profetoi, mitä olisi tapahtunut ilman liittoutumista natsi-Saksan kanssa: "Suomi olisi varmasti nytkin joutunut sotimaan yksin puolustussotansa Neuvostoliittoa vastaan, joka edelleen pyrki Saksan kanssa solmimansa sopimuksen nojalla valloittamaan tai muuten alistamaan Suomen." Missähän tällainenkin uskonkappale on näytetty toteen?

Professori Seppo Hentilää ( 27.10.2008 ) lainaten: "Tutkijan pitäisi malttaa olla ryhtymättä tuomariksi tai omatekoiseksi asiantuntijaksi." Ja Hentilä sanoo "nykyisen historiantutkimuksen syntyneen 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa ( poliittisesta ) tarpeesta perustella kansakuntaa ja kansallisvaltiota."

Hentilä sanoo myöskin venäläisen historiantutkimuksen lähenevän yhä enemmän neuvostoversiota sota- ajasta, mm. Talvisota oli länsivaltojen provosoima hyökkäys NL:a vastaan. ( ven. oppikirjojen mukaan )
----
YYA-aika on yhä edelleenkin poliittisesti arka ajanjakso ja sen aikaisista puolivirallisista historianolettamuksista poikkevat käsitykset saavat useinkin arvostelua osakseen.
Ja tutkijoita enemmän ihmisten yleistä historiankäsitystä taitavat muodostaa elokuvat, viihdekirjallisuus yms. = viihdeteollisuus?
Suomen olisi tullut yya-ajan historian mukaan pitänyt oikeastaan liittyä yhteiseen rintamaan Stalinin kanssa tai pysytellä puolueettomana, eli missähän tällainenkin uskonkappale on suomettumisen aikanakaan näytetty toteen?

Veikko Palvo

[nylander]

Ja päätelmä, että Suomi olisi jätetty rauhaan 1941-4 sekä Saksan että Neuvostoliiton taholta, ei muka vaadi uskoa?

Ei sitä voidakaan tietää. Siksipä olisikin toivottavaa, että varsinkin tutkimuksia kirjoittavat henkilöt professoreista alkaen (nettikirjoittelijat ovat eri asia) pidättäytyisivät kuvatun kaltaisesta, nykyään kylläkin kieltämättä hyvin yleisestä historian profetoinnista. Muistelen, että jollain ajallisesti jo kaukaisella "itsenäisyyden ajan peruskurssilla" sellaista nimitettiin "arvottomaksi spekulaatioksi".

Se on tietenkin ihan luonnollinen kanta pasifistille.

Jos tällä tarkoitetaan minun (oletettua) pasifismiani, sillä nyt ei ole mitään merkitystä. Sen sijaan olen nähnyt tutkija Jenni Kirvestä nimitettävän (syytettävän?) pasifistiksi. En tiedä, onko, mutta mieleen jäi ihmettely siitä, pitäisikö sota- aikaa tutkivan sitten nykyaikanakin välttämättä olla "kansallismielinen" ellei sitten suorastaan militaristi. Ilmeisesti pitäisi.

[nylander]

Tällaisen ennakoitavissa olevan "gradeerauksen" syy voi mielestäni olla vain ja ainoastaan - poliittinen.

Etkö ota huomioon, että syynä voi olla yksinkertaisesti väitteiden huonous, voisipa sanoa vulgaarius?

Jos tämä ruotsalainen Arnstad nyt jätetään syrjään, niin väität ilmeisesti siis, että mainitsemieni Ylikankaan, Sari Näreen ja Jenni Kirveen historiaa koskevat tulkinnat siis voidaan kokonaisvaltaisesti julistaa "huonoiksi", jopa "vulgaareiksi". Aika rohkea arvio.

Oletko koskaan itse ajatellut, mihin tällainen aksiomaattinen kanta oikein voi pohjautua? Pidätkö omaa tietoisuttasi (ja asenteellisuuttasi!) jonkinlaisena normina, jota vasten sitten jaat historiantutkijat ylistettäviin ja kelvottomiin?

[Emma-Liisa]

Ja päätelmä, että Suomi olisi jätetty rauhaan 1941-4 sekä Saksan että Neuvostoliiton taholta, ei muka vaadi uskoa?

Ei sitä voidakaan tietää. Siksipä olisikin toivottavaa, että varsinkin tutkimuksia kirjoittavat henkilöt professoreista alkaen (nettikirjoittelijat ovat eri asia) pidättäytyisivät kuvatun kaltaisesta, nykyään kylläkin kieltämättä hyvin yleisestä historian profetoinnista. Muistelen, että jollain ajallisesti jo kaukaisella "itsenäisyyden ajan peruskurssilla" sellaista nimitettiin "arvottomaksi spekulaatioksi".

Tällainen jyrkkä positivismi tarkoittaa itsekuohitsemista. Jatkosodan ratkaisuja ei oikein voida arvioda ilman punnintaa, oliko ko. tilanteessa parempia vaihtoja, ja mikä niiden todennäköisyys oli.

Epäilemättä olisi ollut parempi, että Meinander ei olisi käyttänyt sanaa "varmasti", vaan todennut "Pidän todennäköisenä, että ..."

Se on tietenkin ihan luonnollinen kanta pasifistille.

Jos tällä tarkoitetaan minun (oletettua) pasifismiani, sillä nyt ei ole mitään merkitystä. Sen sijaan olen nähnyt tutkija Jenni Kirvestä nimitettävän (syytettävän?) pasifistiksi. En tiedä, onko, mutta mieleen jäi ihmettely siitä, pitäisikö sota- aikaa tutkivan sitten nykyaikanakin välttämättä olla "kansallismielinen" ellei sitten suorastaan militaristi. Ilmeisesti pitäisi.

Eipä suinkaan, vaan tässä juuri viitataan taustatekijöihin ja arvoihin, jotka on hyvä tiedostaa. Niiden refektoiminenhan on tutkijan velvollisuus.

[Vetehinen]

Agricola-verkon perusteella ei kannattane tehdä laajempia ekstrapolaatioita, mistä käynee parhaiten esimerkiksi tällä palstalla vallitseva jatkuva jankutus tavalla tai toisella ruotsinkieliseen väestönosaamme liittyvistä asiayhteyksistä.

Kuvittelen, että Jussi Jalonen tarkoittaa minun kirjoituksiani Suomen kielipolitiikasta 1800-luvulla ja vähän myöhemminkin.

Olen kiinnostunut historian tapahtumista ja erityisesti miten Suomi on tullut sellaiseksi kuin se on ja yksi erikoisuushan meillä Suomessa on kielipolitiikka, joka erottaa meidät muista Euroopan maista.

Mahdollisesti kirjoitukseni poikkeavat Nylanderin mainitsemasta "kansallisesta" linjasta, jonka vuoksi ne ovat Jalosen mielestä jatkuvaa jankutusta, jota en pane pahakseni. Meillä on erilaiset kiinnostuksen kohteet. Otit kuitenkin Jussi itse ensin esille ruotsinkielisen väestön osan kun oli puhe Etelä-Afrikan sotilaista.

Toinen maailmansota lienee useimmille suurin kiinnostuksen kohde. Ainakin Agricolassa sitä käydään läpi yhä uudelleen. Kaluttu läpeensä.

[Emma-Liisa]

Tällaisen ennakoitavissa olevan "gradeerauksen" syy voi mielestäni olla vain ja ainoastaan - poliittinen.

Etkö ota huomioon, että syynä voi olla yksinkertaisesti väitteiden huonous, voisipa sanoa vulgaarius?

Jos tämä ruotsalainen Arnstad nyt jätetään syrjään, niin väität ilmeisesti siis, että mainitsemieni Ylikankaan, Sari Näreen ja Jenni Kirveen historiaa koskevat tulkinnat siis voidaan kokonaisvaltaisesti julistaa "huonoiksi", jopa "vulgaareiksi". Aika rohkea arvio.

Eihän tässä ole puhe mistään kokonaisvaltaisuudesta. ylikankaan kohdalla oli kyse siitä, pitävätkö hänen esittämänsä tiedot ja ennen kaikkea kokonaistulkinta teoksessa Romahtaako rintama paikkansa.

Näreen ja Kirveen kohdalla olemme keskustelleet tällä palstalla lähinnä Hesarin mielipidekirjoituksesta, jossa iso ilmiö on selitetty yhdellä ainoalla syyllä. Sellainen ei ole tutkimista vaan hutkimista.

Olen vasta selaillut Kirveen uutta teosta Me puolustimme elämää, mutta sitäkin näkyy vaivaavan sama vika, tosin kansallis-feministiseen suuntaan. Eivätkö Kirves ja hänen kanssakirjoittajansa ole lainkaan perehtyneet tutkimuksiin, joissa naisista nähdään toisenlaisiakin puolia?

Oletko koskaan itse ajatellut, mihin tällainen aksiomaattinen kanta oikein voi pohjautua? Pidätkö omaa tietoisuttasi (ja asenteellisuuttasi!) jonkinlaisena normina, jota vasten sitten jaat historiantutkijat ylistettäviin ja kelvottomiin?

En ole koskaan ymmärtänyt, miksi omia mielipiteitä tarvitsisi vähätellä. Mielelläni muutan mielipidettä, jos joku esittää kunnon perustelut. Ja sellaista todella tapahtuu silloin tällöin.

Kuten tuossa tuli jo todettua, kyse ei ole tutkijoista vaan tutkimuksista ja jopa artikkeleista. Ei Ruma sotakaan ole suinkaan kelvoton, kunhan sitä lukee muiden teosten ohella. Se ei kuitenkaan avaa sillä tavalla uusia näkökulmia kuin vaikka Matti Virtasen fennomanian perilliset.

[Emma-Liisa]

YYA-aika on yhä edelleenkin poliittisesti arka ajanjakso ja sen aikaisista puolivirallisista historianolettamuksista poikkevat käsitykset saavat useinkin arvostelua osakseen.

Sanoisin pikemmin päinvastoin. ihan kunnollisetkin 60-t0-luvun tutkimukset hylätään vain leimaamalla ne suomettuneiksi. Matti Klinge on jäänyt lähes yksin edustamaan YYA-aikaa.

Kuitenkin pitäisi selvää, että nykyisetkin tutkijat ovat aivan yhtä paljon sidoksissa omaan aikaansa ja unohtavat, ettei yya-aikana voitu nähdä NL:n kukistumista, ainakaan milloin se tapahtuisi. Eikä sekään olisi auttanut, koska siihen asti piti selvitä.

[Jussi Jalonen]

Kuvittelen, että Jussi Jalonen tarkoittaa minun kirjoituksiani Suomen kielipolitiikasta 1800-luvulla ja vähän myöhemminkin. Mahdollisesti kirjoitukseni poikkeavat Nylanderin mainitsemasta "kansallisesta" linjasta, jonka vuoksi ne ovat Jalosen mielestä jatkuvaa jankutusta, jota en pane pahakseni. Meillä on erilaiset kiinnostuksen kohteet. Otit kuitenkin Jussi itse ensin esille ruotsinkielisen väestön osan kun oli puhe Etelä-Afrikan sotilaista.

Siltä varalta jos haluat täsmennyksen, tarkoitin kahta asiaa. Ensinnäkin historian tarkastelu kielipoliittisten silmälasien läpi saa tällä palstalla ylikorostuneen sävyn suhteessa siihen, millainen merkitys sillä verkon ulkopuolella on. Toiseksi, koska suomalainen internet-maailma on mitä on, keskustelut nimenomaan siitä aiheesta tapaavat lukkiutua jankutusvaiheeseen ennemmin tai myöhemmin. Malliesimerkkinä voi halutessaan pitää tuossa totta kai itse aloittamassani viestiketjussa käytyä vanhan pääaiheen kannalta epäolennaista ja lopulta uudeksi ketjuksi versonutta terminologista kommentointia. Lähinnä tosin muistelin Jaakko Häkkisen sekä Klaus Lindgrenin kanssa käymiäsi ajatustenvaihtoja, missä samat asiat sanotaan aina kerta toisensa jälkeen, ilmeisesti vailla mitään vaikutusta.

Mutta kun nyt aiheeseen päästiin, ja kun tämä viestiketju on jo noin mainiosti otsikoitu, niin rohkenenpa kysyä mitä tuumaat tästä Max Engmanin kannanotosta? Vahvennukset ovat omani.

"If the historian's role is seen as one of laying bare 'roots', as an obligation to serve an ethnic group or nation by producing völkisch traditions useful for strengthening group cohesion, then the Swedish-speaking historians have for the most part failed miserably.

Not all Finns, whether they speak Finnish or Swedish, will agree with the definition of Finland as one nation speaking two languages. However, the absence of a programmatic, ethnically exclusive Finland-Swedish interpretation of history can be seen as one argument in favour of that definition."

Palataksemme kuitenkin niihin alkuperäisiin lampaisiimme...

Jos tällä tarkoitetaan minun (oletettua) pasifismiani, sillä nyt ei ole mitään merkitystä. Sen sijaan olen nähnyt tutkija Jenni Kirvestä nimitettävän (syytettävän?) pasifistiksi. En tiedä, onko, mutta mieleen jäi ihmettely siitä, pitäisikö sota-aikaa tutkivan sitten nykyaikanakin välttämättä olla "kansallismielinen" ellei sitten suorastaan militaristi. Ilmeisesti pitäisi.

... pääsimme näemmä taas siihen mustavalkoiseen maailmankuvaan, mistä tuolla aiemmin olikin puhe.

Kirveen ja hänen tutkijakollegainsa asennetta on luonnehdittu "sodanvastaiseksi humanismiksi", ja itse en näe kovin suurta semanttista eroa jos sitä kutsuu saman tien "pasifismiksi". Aiemmin olen täällä myös selkeästi maininnut, että Kirves on ainakin tehnyt vakaumuksensa ja asenteensa kunnioitettavasti selväksi ennakolta, ja nämä seikat voi ottaa huomioon hänen tekstejään lukiessa. Tämä on erinomaisen hyvä asia.

Henkilökohtaisesti minulle on yksi ja sama, mitä väriä sota-aikaa tutkiva henkilö tunnustaa, kunhan hän viitsii kertoa sen. Periaatteessa on aina positiivista, mitä enemmän sävyjä paletissa on. Itseäni kiinnostavat ihmisten tappaminen, sodan kulttuuri ja sodanaikaiset kulttuurikohtaamiset prosesseina sinänsä; mahdolliset "kansalliset" painotukset - olivatpa kyseessä sitten suomalaiset, puolalaiset tai eteläafrikkalaiset - ovat lähinnä vain kiinnostava aspekti muiden joukossa, eivät ilmiö, jonka nimiin itse vannoisin.


Best,

J. J.

[Vetehinen]

Siltä varalta jos haluat täsmennyksen, tarkoitin kahta asiaa. Ensinnäkin historian tarkastelu kielipoliittisten silmälasien läpi saa tällä palstalla ylikorostuneen sävyn suhteessa siihen, millainen merkitys sillä verkon ulkopuolella on.

Aika moni lienee toista mieltä. Minäkin. Yksi hallitustemme ikuinen puolue on profiloitunut nimen omaan kielipuolueena, joten aivan merkityksetöntä kielipolitiikka ei ole nyt eikä ole ollut historian aikana. Keskustelut 1800-luvun Suomesta ovat ainakin minulle avanneet aivan uuden näkökulman ymmärtämään sitä, miksi Suomi on sellainen kuin on.

Toiseksi, koska suomalainen internet-maailma on mitä on, keskustelut nimenomaan siitä aiheesta tapaavat lukkiutua jankutusvaiheeseen ennemmin tai myöhemmin.

Minusta jankutus on yleistä aiheesta kuin aiheesta eikä erityisen suomalainen ilmiö. Ehkä suomalaisilmiö on konsensuspyrkimys: kaikkien pitäisi olla samaa mieltä.

Malliesimerkkinä voi halutessaan pitää tuossa totta kai itse aloittamassani viestiketjussa käytyä vanhan pääaiheen kannalta epäolennaista ja lopulta uudeksi ketjuksi versonutta terminologista kommentointia.

Ainakin minä opin siinä yhteydessä, että termit ovat muuttuneet ja erilaisia nimityksiä on käytetty suomalaisista ja suomenruotsalaisista. Ehkä eniten yllätti se, että suomenruotsalaisuus on niin nuorta, kun siitä annetaan usein kuva, että se periytyisi 1200-luvulta.

Lähinnä tosin muistelin Jaakko Häkkisen sekä Klaus Lindgrenin kanssa käymiäsi ajatustenvaihtoja, missä samat asiat sanotaan aina kerta toisensa jälkeen, ilmeisesti vailla mitään vaikutusta.

Mitä vaikutuksia pitäisi olla ja kehen?

En itse pyri vaikuttamaan Häkkiseen enkä Lindgreniin. Heillä on omat käsityksensä, jotka he luultavasti mielellään pitävät ja se sopii minulle oikein hyvin. Kysyn uteliaisuuttani, mutta vastaukset jäävät usein saamatta, joka on harmi, mutta olkoon. Kertoohan vastaamattomuus omaa kieltään.

Mutta kun nyt aiheeseen päästiin, ja kun tämä viestiketju on jo noin mainiosti otsikoitu, niin rohkenenpa kysyä mitä tuumaat tästä Max Engmanin kannanotosta? Vahvennukset ovat omani.

"If the historian's role is seen as one of laying bare 'roots', as an obligation to serve an ethnic group or nation by producing völkisch traditions useful for strengthening group cohesion, then the Swedish-speaking historians have for the most part failed miserably.

Not all Finns, whether they speak Finnish or Swedish, will agree with the definition of Finland as one nation speaking two languages. However, the absence of a programmatic, ethnically exclusive Finland-Swedish interpretation of history can be seen as one argument in favour of that definition."

Mitään ehdotonta vastausta mielipidettä minulla ei ole noihin Engmanin lausuntoihin. Tulee toki mieleen mm sellainen völkisch-traditio kuin Lucia-neito, joka on muistaakseni 1930-luvulta peräisin. Toinen mikä tulee mieleen on, että juurihan ne olivat 1800-luvun freudenthalilaiset, joiden mielestä Suomessa asui kaksi kansaa eikä yksi. Freudenthalhan on RKP:n mielestä puolueen henkinen oppi-isä. Tietääkseni Henrik Meinander johtaa suomenruotsalaista historiaa käsittelevän kirjasarjan tekoa. Sarjan ensimmäisen kirjoitti Tarkiainen. Tänä kesänä Helsingin Sanomat julkaisi suomenruotsalaisia koskevan artikkelisarjan, jossa monet artikkelit käsittelivät nimenomaan suomenruotsalaisten historiaa.

Noiden nopeiden aatosten valossa sanoisin, että ruotsalainen Engman ei liene syvällisesti tietoinen Suomen oloista.

[nylander]

"Vertaisarvioilla" viittasin niihin arvosteluihin, joita tässäkin viestiketjussa on käsitelty Häikiön teoksen osalta neljä kappaletta. Yksi niistä oli kesynpuoleinen, mutta totesi avoimesti Häikiön puolueellisuuden; kaksi oli selkeän kriittisiä; ja yhdessä dosentti ansaitusti kölihaalattiin.

Palaan vielä Häikiön teokseen, kun se niin osuvasti tuntuu soveltuvan tämänkin viestiketjun otsakkeen alle. Lueskelin tänään kirjakaupassa kulttuurilehti Kanavan uutta numeroa. (Ei ehkä ihan korrekti tapa, mutta kun en viitsi moista tilata tai ostaakaan.) Siinä on vielä yksi arvio Häikiön teoksesta, kirjoittajana professori Jarmo Virmavirta. Sisältyykö se luettelemiisi arvioihin? Jos ei, niin sopii tutustua.

[Tapio Onnela]

Tässä vielä kolme politiikkaa ja historiaa käsittelevää artikkelia:

* Pauli Kettunen: Poliittisen historia poliittisessa historiassa (Ennen&Nyt 3/2003) Kirjoitus on virkaanastujaisluento Helsingin yliopistossa 14.5.2003: Poliittisen merkitys – poliittinen ja historiallinen kysymys
* Jorma Kalela: Historiantutkija ja politiikka (HAik 4/2008)
* Kimmo Katajala: Historiantutkimus, politiikka, vaikuttavuus ja eettiset ratkaisut (HAik 3/2009)

[nylander]

Ratkaisevampaa tutkijan näkemykselle alkavat kuitenkin nykyisin olla aivan toisenlaiset asiat. Iällä, sukupuolella ja jopa siviilisäädyllä on enemmän merkitystä kuin poliittisella aktiivisuudella, sikäli kun sitä nuoremmalla polvella edes on.

Voi hyvinkin olla, kun en tunne asiaa, mutta sen sijaan näiden historia-alan oppivaisten esipaimenilla tuntuu olevan suuri huoli laumansa pysymisestä kaidalla polulla. Esimerkiksi sopii hyvin yksi Suomen historia kardinaalikysymyksistä, nimittäin kysymys ns. autonomian synnystä ja luonteesta. Haluan lausua siitä käsitykseni silläkin uhalla, että "taas" hairahdun "mustavalkoiseen" ajatteluun.

Kuten olemme saaneet lukea 1960-luvun nuori tutkijapolvi alkoi rohkeasti purkaa kansallista projektiota ja suomalaisen perustuslaillisen koulukunnan asettamuksia. Tutkijapolven kärkihahmoksi nousi ajan pitkään myöhempi professori Osmo Jussila (unohtamatta Keijo Korhosta, jonka tutkijanuran vastaväittäjä lähes tuhosi, Tommilaa, Klingeä, Polvista jne.).

Kun Jussila vuonna 2004 kodifioi monikymmenvuotisen tutkijanuransa summaksi teoksen Suomen suuriruhtinaskunta 1809 - 1917, alkoi tapahtua; syntyi ryhmittymä, jota paremman puutteessa nimitän uusperustuslailliseksi koulukunnaksi. Sen taholta nimenomaan nostettiin uhkakuvaksi, että Jussilan luoma kuva, jota jo vanhastaan oli sanottu "uustsaristiseksi", jäisi pysyvästi myrkyttämään Suomen opiskelevan nuorison mieltä. Siispä jotain oli tehtävä: alettiin luoda vastakuvaa, joka ei asiasisältönsä osalta ymmärtäkseni poikennut 1800-luvun oikeustaistelijoiden perustuslaillisesta näkemyksestä. Viiden vuoden aikana on julkaistu kolme kirjaa, jotka yksittäisten artikkelien tasolla tai koko teoksen osalta käsittelevät "taistelua autonomiasta". Kaikkien kustantajana on ollut Edita Publishing Oy.

Myös varttuneemman väen henkisestä huollosta on pidetty huolta. Olin taannoin kuuntelemassa yleisöluentoa, jossa eräs uusperustuslaillisen suunnan johtohahmo totesi Jussilan olevan likimain kaikessa väärässä; Porvoon "valtiopäivillä" 1809 solmittiin luennoitsijan mukaan keisaria sitova valtioakti, joka takasi Suomelle ikuisiksi ajoiksi kustavilaisten perustuslakien suojan. Ns. yleisvaltakunnallisessa lainsäädännössä Jussila oli luennoitsijan mukaan erehtynyt täysin; sitä kun ei kerta kaikkiaan ollut olemassa ennen helmikuun manifestia. Lopuksi yleisölle annettiin tunnustusta toteamalla, että "jos te tämän kaiken ymmärrätte, niin te voisitte olla vaikka yliopiston historianopiskelijoita"!
-----------------------------------------------
Minua on jäänyt kovasti ihmetyttämään, mistä oikein on kysymys. En siis väitä mitään poliittisesta motivaatiosta, vaikka oman ajatukseni minulla toki on. Sen sijaan olen sitä mieltä, että jos Jussilan et co:n tutkimustulokset halutaan kumota, sen pitäisi tapahtua suunnattomasti vankemmalla tutkimuksellisella pohjalla kuin nyt on asianlaita. Jussilan Suuriruhtinaskunta-kirjassa on leipätekstiä 800 sivua. Aloitettakoon siitä.

[Vetehinen]

"Vertaisarvioilla" viittasin niihin arvosteluihin, joita tässäkin viestiketjussa on käsitelty Häikiön teoksen osalta neljä kappaletta. Yksi niistä oli kesynpuoleinen, mutta totesi avoimesti Häikiön puolueellisuuden; kaksi oli selkeän kriittisiä; ja yhdessä dosentti ansaitusti kölihaalattiin.

Palaan vielä Häikiön teokseen, kun se niin osuvasti tuntuu soveltuvan tämänkin viestiketjun otsakkeen alle. Lueskelin tänään kirjakaupassa kulttuurilehti Kanavan uutta numeroa. (Ei ehkä ihan korrekti tapa, mutta kun en viitsi moista tilata tai ostaakaan.) Siinä on vielä yksi arvio Häikiön teoksesta, kirjoittajana professori Jarmo Virmavirta. Sisältyykö se luettelemiisi arvioihin? Jos ei, niin sopii tutustua.

Kirjoituksesi innoittamana luin Kanavasta Virmavirran arvion Häikiön kirjasta ja se on hyvin myönteinen. Virmavirta yhdistää Koskenniemen kriitikot ja vasemmiston, joten politiikka on kuvassa mukana.

[Jussi Jalonen]

Ei sitä voidakaan tietää. Siksipä olisikin toivottavaa, että varsinkin tutkimuksia kirjoittavat henkilöt professoreista alkaen (nettikirjoittelijat ovat eri asia) pidättäytyisivät kuvatun kaltaisesta, nykyään kylläkin kieltämättä hyvin yleisestä historian profetoinnista. Muistelen, että jollain ajallisesti jo kaukaisella "itsenäisyyden ajan peruskurssilla" sellaista nimitettiin "arvottomaksi spekulaatioksi".

Tähän voisi kaiketi todeta, että on erikoista, miten "kansallisoikeistolaisen" näkemyksen läpitunkevuutta valitellut henkilö haluaa sivuuttaa järjestelmällisen kontrafaktuaalisen tulkinnan valtaisat mahdollisuudet vetoamalla aivan samanlaisiin yltiökonservatiivisiin näkemyksiin, jotka ovat olleet tyypillisiä tuolle kuvaillulle kuppikunnalle. Meinander nyt tietenkään ei väitteellään vielä täyttänyt tavoitellun vaihtoehtohistoriallisen metodiikan kriteerejä, mutta se taas ei tarkoita sitä, etteivätkö ne silti olisi täytettävissä, ja että niistä pitäisi peräti pidättäytyä.

Palaan vielä Häikiön teokseen, kun se niin osuvasti tuntuu soveltuvan tämänkin viestiketjun otsakkeen alle. Lueskelin tänään kirjakaupassa kulttuurilehti Kanavan uutta numeroa. (Ei ehkä ihan korrekti tapa, mutta kun en viitsi moista tilata tai ostaakaan.) Siinä on vielä yksi arvio Häikiön teoksesta, kirjoittajana professori Jarmo Virmavirta. Sisältyykö se luettelemiisi arvioihin? Jos ei, niin sopii tutustua.

Ei sisälly, enkä aio tutustua, kiitos vain, koska en koko lehteä edes seuraa. Kanavan kaltaisen marginaalijulkaisun lueskelemisen suon niille, jotka vilpittömästi tosiaan saavat tyydytyksensä professori Vihavaisen synkeähkön tajunnanvirran tai Sampo Terhon rotuopillisen roskan seuraamisesta. Toissakeväänä julkaistu artikkeli, missä Kanava päätti kanonisoida sakin vajaaälyisiä internet-terroristeja "klassista sivistystä kunnioittaviksi uusisänmaallisiksi" oli muuan vastaavanlainen pohjanoteeraus. Valtaosan kirjoittajista toki armahdan suosiolla syyntakeettomina, koska lehdessä käsittäkseni julkaistaan jonkin verran asiaakin, ainakin siteeksi, ja toisaalta olen kirjoitellut itsekin sinne sun tänne sen paremmin julkaisujen taustoja aina varmistamatta.

Otaksun elämänkerran saaneen Kanavassa aivan vilpittömän hienonhienot arvostelut. Mikäs siinä. Tietysti havainnet, että se ei sinänsä osoita vääräksi sitä, mitä sanoin: suomalaisessa historiantutkimuksessa ja historiakeskustelussa vaikuttaa rinnatusten monenlaisia eri näkemyksiä, joista millään ei ole selkeää yliotetta tai minkäänlaista etuoikeutettua asemaa.

Voi hyvinkin olla, kun en tunne asiaa, mutta sen sijaan näiden historia-alan oppivaisten esipaimenilla tuntuu olevan suuri huoli laumansa pysymisestä kaidalla polulla. Esimerkiksi sopii hyvin yksi Suomen historia kardinaalikysymyksistä, nimittäin kysymys ns. autonomian synnystä ja luonteesta. Haluan lausua siitä käsitykseni silläkin uhalla, että "taas" hairahdun "mustavalkoiseen" ajatteluun.

Kun Osmo Jussila vuonna 2004 kodifioi monikymmenvuotisen tutkijanuransa summaksi teoksen Suomen suuriruhtinaskunta 1809 - 1917, alkoi tapahtua; syntyi ryhmittymä, jota paremman puutteessa nimitän uusperustuslailliseksi koulukunnaksi. Sen taholta nimenomaan nostettiin uhkakuvaksi, että Jussilan luoma kuva, jota jo vanhastaan oli sanottu "uustsaristiseksi", jäisi pysyvästi myrkyttämään Suomen opiskelevan nuorison mieltä. Siispä jotain oli tehtävä: alettiin luoda vastakuvaa, joka ei asiasisältönsä osalta ymmärtäkseni poikennut 1800-luvun oikeustaistelijoiden perustuslaillisesta näkemyksestä. Viiden vuoden aikana on julkaistu kolme kirjaa, jotka yksittäisten artikkelien tasolla tai koko teoksen osalta käsittelevät "taistelua autonomiasta". Kaikkien kustantajana on ollut Edita Publishing Oy.

Viittaan ylläolevaan mainintaani monista eri trendeistä, ja muistutan toistamiseen, että kommentoin jo tämän ketjun alussa arviotasi siitä, miten kuvailemasi "kansallisoikeistolainen" suuntaus peräti dominoi historiantutkimusta, historiakeskustelua ja historia-alan tietokirjallisuutta suorastaan ylivoimaisen valtavirtaisena. Mikäli tämä kuvailtu "uusperustuslaillinen" suuntaus on tarkoitus esittää tuon "kansallisoikeistolaisen" sateenvarjon alle lukeutuvana ilmiönä, se ei ikävä kyllä oikein tue tuota aiempaa arviotasi. Aki Rasilainen on nimittäin taannoisesta kovaäänisyydestään huolimatta yhä jokseenkin tuntematon hahmo, jonka kiihkeät kommentit autonomian ajan syvimmästä olemuksesta ovat jääneet paljolti kuriositeeteiksi tutkimuskentällä.

Myös varttuneemman väen henkisestä huollosta on pidetty huolta. Olin taannoin kuuntelemassa yleisöluentoa, jossa eräs uusperustuslaillisen suunnan johtohahmo totesi Jussilan olevan likimain kaikessa väärässä.

Itse taas olin marraskuussa Aleksanterin teatterissa Helsingissä järjestetyissä, Suomen valtion sekä Venäjän tiede- ja kulttuurikeskuksen organisoimissa virallisissa Suomen suuriruhtinaskunnan 200-vuotisjuhlissa. Tilaisuuden avajaispuheen piti eduskunnan puhemies Sauli Niinistö ja juhlaesitelmän piti professori Osmo Jussila. Mitäpä luulet, millä tulkinnalla siis on - tässä tapauksessa ansaitusti - se yliote ja valtaapitävien mandaatti?



Best,

J. J.

[Emma-Liisa]

Kuten olemme saaneet lukea 1960-luvun nuori tutkijapolvi alkoi rohkeasti purkaa kansallista projektiota ja suomalaisen perustuslaillisen koulukunnan asettamuksia. Tutkijapolven kärkihahmoksi nousi ajan pitkään myöhempi professori Osmo Jussila (unohtamatta Keijo Korhosta, jonka tutkijanuran vastaväittäjä lähes tuhosi, Tommilaa, Klingeä, Polvista jne.).

Kun Jussila vuonna 2004 kodifioi monikymmenvuotisen tutkijanuransa summaksi teoksen Suomen suuriruhtinaskunta 1809 - 1917, alkoi tapahtua; syntyi ryhmittymä, jota paremman puutteessa nimitän uusperustuslailliseksi koulukunnaksi. Sen taholta nimenomaan nostettiin uhkakuvaksi, että Jussilan luoma kuva, jota jo vanhastaan oli sanottu "uustsaristiseksi", jäisi pysyvästi myrkyttämään Suomen opiskelevan nuorison mieltä. Siispä jotain oli tehtävä: alettiin luoda vastakuvaa, joka ei asiasisältönsä osalta ymmärtäkseni poikennut 1800-luvun oikeustaistelijoiden perustuslaillisesta näkemyksestä. Viiden vuoden aikana on julkaistu kolme kirjaa, jotka yksittäisten artikkelien tasolla tai koko teoksen osalta käsittelevät "taistelua autonomiasta". Kaikkien kustantajana on ollut Edita Publishing Oy.

Minä pidän Jussilan teoksista. Silti en ymmärrä, miksi ne pitäisi kanonisoida. On varsin normaalia, että seuraava sukupolvi esittää uusia tulkintoja, eikä sekään liene harvinaista, että (ainakin osittain) palataan entiseen.

En kovin paljon ole asiaa seurannut, mutta kaksi argumenttia jäi mieleen: se miten Aleksanteri I käsitteet tajusi, ei riitä, vaan silläkin oli merkitystä, miten suomalaiset hänen puheensa käsittivät ja A. kyllä tajusi sen, sillä muutenhan maata ei olisi voitu rauhoittaa.

Toinen oli Jussilan väite, ettei yksinvaltias edes olisi voinut rajoitttaa valtaansa. Tällaista on kuitenkin tapahtunut aiemmin ja myöhemmin. Japanissa kesiari jopa luopui jumalallisuudestaan.

Tässä(kään) asiassa tuskin lienee yhtä totuutta. Voi hyvinkin olla, että joku tutkija tekee synteesin.