Historiankirjoituksen poliittisuus

[nylander]

No sittenpähän professori on onnistunut vallan mainiosti, parilla kirjeenkatkelmalla valaisemaan koko Suomen kansan syksyllä 1944 kokeman "tunnemaiseman", jota sopii soveltaa niin Helsingin herrasväen horisonttiin kuin vaikkapa Savotta-Suomen pienviljelijätiloille tai suurten kaupunkien työläiskortteleihinkin.

[Emma-Liisa]

No sittenpähän professori on onnistunut vallan mainiosti, parilla kirjeenkatkelmalla valaisemaan koko Suomen kansan syksyllä 1944 kokeman "tunnemaiseman", jota sopii soveltaa niin Helsingin herrasväen horisonttiin kuin vaikkapa Savotta-Suomen pienviljelijätiloille tai suurten kaupunkien työläiskortteleihinkin.

Hehheh. Tilaa oli vain pariin katkelmaan, joten kyse oli vain mitkä ne valita. Sosiaalinen jako on toki yksi mahdollisuus, mutta on muitakin. Luuletko, ettei herrasväen piirissä ollut sotaan väsyneitä? Ja ihan tavallisista pohjoisen pienviljelijöistä koostuva JR lähti Lapin sotaan, vaikka olisi ollut mahdollisuus loikata Ruotsiin.

Olisi ihan eri asia, jos koko teos käsittelisi tunnemaisemaa kuten Orlando Figesin The whisperers. Private life in Stalin's Russia. Siinä lähdeaineistokin on toista luokkaa: avustajat tekivät ihmisistä useita pitkiä haastatteluja ja tietoja tarkistettiin arkistosta joten osattiin kysyä asioista, joista haastateltava vaikeni tai vääristeli. Niinpä sitten onkin saatu monia näkökulmia niin maantieteellisesti, sosiaalisesti kuin poliittisesti.

Tällainen teos kannattaisi Suomessakin tehdä, mutta työmäärä on valtava.

[Emma-Liisa]

Jatkoa: uutisissa on tapana sanoa että koko Suomi katseli ohjelmaa, kun katsojia on 1 miljoona tai 2 miljoonaa. Eli enemmistö ei katso, mutta silti yleistetään.

[nylander]

Vuoden 1918 kansalaissota massamurhineen merkitsi valkoisillekin psyykkistä kuormitusta, jonka kanssa ei oikein voinut jatkaa elämää entiseen tapaan sodan jälkeen. Kansallisen integriteetin säilyttämiseksi oli "paha" lohkottava ja projisoitava johonkin ulkoiseen objektiin, ja sellainen tunnetusti löydettiinkin: luomalla luotiin kuva "vapaussodasta" ja massiivinen ryssäviha, joka sai kapinaan nousseet suomalaiset punaisetkin näyttämään vain syyntakeettomilta apureilta, "punaryssiltä".

Olen tänä kesänä lukenut uudelleen Olavi Paavolaisen Synkän yksinpuhelun, tällä kertaa alkuperäisenä vuoden 1946 kaksiosaisena laitoksena (jota prof. H. K. Riikosen mukaan voidaan pitää oikeastaan eri teoksena kuin myöhempiä yksiosaisia painoksia). Kerta toisensa jälkeen Paavolainen tulee luonnehtineeksi sen henkisen ilmapiirin, joka hänen mukaansa aikalaistodistajana oli johtamassa Suomea sotien tuottamiin onnettomuuksiin: hillittömän venäläisvihan, joka kaikkein väkevimmin tiivistyi suomalaisen ns. sivistyneistön johtoryhmän, Akateemisen Karjala-Seuran, harjoittamassa kiihotuksessa.

Niin, sodat tulivat ja menivät ja jättivät jälkeensä yli 80000 vainajaa. Jo jatkosodan alkamispäivää seuranneena päivänä, 26. kesäkuuta 1941, tapahtuneelle konstruoitiin kaikenkattava selitys Rytin radiossa pitämässä (ja Puntilan kirjoittamassa) "suuressa syytöspuheessa": itsenäisyytensä säilyttääkseen Suomen oli ryhdyttävä natsi-Saksan kylkiäisenä käymään "puolustussotaansa". Kolmatta vaihtoehtoa ei ollut.

Katsotaapa, miten asian tajusi sellainen aikalainen, jolla sisäisen lähdekritiikin klassisten sääntöjen mukaan oli sekä kyky että halu puhua totta. Kyse on Åbo Akademin filosofian professorin Erik Ahlmanin 21.2.1943 tekemästä päiväkirjamerkinnästä, jossa hän muisteli tapaamistaan silloisen ystävänsä V. A. Koskenniemen kanssa kesäkuussa 1941. (Katkelma on lainaus Häikiön Koskenniemi-elämäkerran lähes ainoasta (minun mielestäni ) kiintoisasta kohdasta.):

Yleinen sanontatapa meillä on, ettemme olisi voineet menetellä toisin kuin olemme menetelleet. Meidän oli, selitetään, pakko kesällä 1941 ryhtyä taisteluun ja myös edetä historiallisten rajojemme ulkopuolelle. Se oli, sanotaan, Suomen turvallisuuden varmistamisen vuoksi välttämätöntä. Mutta itse asiassa oli mielessä Karjalan valloittaminen. Suomen selittelyt tässä asiassa eivät ole täysin rehellisiä, ja pelkään, että joudumme tästä saamaan rangaistuksen. Kyllä oli niin, kuin sanoin Koskenniemelle 20 p:n tienoilla kesäkuussa 1941, että meidän pienenä kansana on paras kulkea oikeuden tietä. Se on lopulta ainoa turvamme. VAK sanoi, että me olemme nyt mahtavia. Tähän huomautin, että olemme mahtavia niin kauan kuin Saksa on mahtava, mutta emme hetkeäkään kauempaa. Tätä hän ei ottanut kuuleviin korviinsakaan.

Kuten tunnettua suomalainen historiankirjoitus on vuosikymmenten saatossa kaiken kauheuden selittämiseksi omistellut uusvanhan projektion, kesäkuun 26. päivän tirkistysaukon, joka ei juuri mitenkään eroa aikalaispäättäjien selityksistä. Jos tätä taannehtivan determinismin historiatulkintaa, joka täysin dominoi Suomen historian yleisesityksiä, tohtii nimittää "kansallisoikeistolaiseksi", saa niskaansa vähintään Agricola-verkon keskinäisen kehun kerhon paheksunnan toinen toisiinsa tukeutuvine "todisteineen".

[Emma-Liisa]

Katsotaapa, miten asian tajusi sellainen aikalainen, jolla sisäisen lähdekritiikin klassisten sääntöjen mukaan oli sekä kyky että halu puhua totta. Kyse on Åbo Akademin filosofian professorin Erik Ahlmanin 21.2.1943 tekemästä päiväkirjamerkinnästä, jossa hän muisteli tapaamistaan silloisen ystävänsä V. A. Koskenniemen kanssa kesäkuussa 1941. (Katkelma on lainaus Häikiön Koskenniemi-elämäkerran lähes ainoasta (minun mielestäni ) kiintoisasta kohdasta.):

Yleinen sanontatapa meillä on, ettemme olisi voineet menetellä toisin kuin olemme menetelleet. Meidän oli, selitetään, pakko kesällä 1941 ryhtyä taisteluun ja myös edetä historiallisten rajojemme ulkopuolelle. Se oli, sanotaan, Suomen turvallisuuden varmistamisen vuoksi välttämätöntä. Mutta itse asiassa oli mielessä Karjalan valloittaminen. Suomen selittelyt tässä asiassa eivät ole täysin rehellisiä, ja pelkään, että joudumme tästä saamaan rangaistuksen. Kyllä oli niin, kuin sanoin Koskenniemelle 20 p:n tienoilla kesäkuussa 1941, että meidän pienenä kansana on paras kulkea oikeuden tietä. Se on lopulta ainoa turvamme. VAK sanoi, että me olemme nyt mahtavia. Tähän huomautin, että olemme mahtavia niin kauan kuin Saksa on mahtava, mutta emme hetkeäkään kauempaa. Tätä hän ei ottanut kuuleviin korviinsakaan.

Kuten tunnettua suomalainen historiankirjoitus on vuosikymmenten saatossa kaiken kauheuden selittämiseksi omistellut uusvanhan projektion, kesäkuun 26. päivän tirkistysaukon, joka ei juuri mitenkään eroa aikalaispäättäjien selityksistä. Jos tätä taannehtivan determinismin historiatulkintaa, joka täysin dominoi Suomen historian yleisesityksiä, tohtii nimittää "kansallisoikeistolaiseksi", saa niskaansa vähintään Agricola-verkon keskinäisen kehun kerhon paheksunnan toinen toisiinsa tukeutuvine "todisteineen".

Kunnioitan suuresti Erik Ahlmania, mutta "oikeus voittaa"-filosofia sopii yksityiselle ihmiselle, joka vaarantaa vain oman henkensä, mutta ei sellaiselle joka on vastuussa kokonaisen kansan olemassaolosta, ainakaan 23.8.1939 jälkeen.

Ei ole determinismiä todeta, että Suomella oli 1940-1 tasan kaksi vaihtoehtoa: Saksa tai NL. Ja Suomelle Saksa oli vaarattomampi, koska oli kauempana. Tietenkin jos se olisi voittanut, se olisi sen jälkeen ollut vaarallinen, mutta silloiset päättäjät tunsivat vuosien 1917-8 kokemuksesta, että puolta voi vaihtaa lennosta.

Jos ajatellaan historioitsijoiden nuorta tai keski-ikäistä polvea, niin heillä ei jo syntymävuotensa takia ole sellaisia sidonnaisuuksia, että heidät voitaisiin leimata. Minusta ei ole mitään syytä epäillä. etteivät he olisi ajatelleet asioita läpikotaisin.

[Emma-Liisa]

Jatkoa: on selvää, että monilla sota-ajan eläneillä oli sodan jälkeen tarve todistella silloiset arvionsa ja mielipiteensä oikeiksi. Mutta tämä pätee aivan riippumatta siitä, mitä nuo mielipiteet olivat.

Psykologinen tarve ei ole vain se, että uskoo, että syy ei ollut itsessä ja/tai ei ollut vaihtoehtoa (millä kuitenkin yleensä tarkoitetaan, ettei ollut parempaa vaihtoehtoa), vaan myös se, että haluaa uskoa, että syy oli itsessä ja "jos vain olisi valittu toisin, mitään kamalaa ei olisi tapahtunut".