Vuoden 1918 kansalaissota massamurhineen merkitsi valkoisillekin psyykkistä kuormitusta, jonka kanssa ei oikein voinut jatkaa elämää entiseen tapaan sodan jälkeen. Kansallisen integriteetin säilyttämiseksi oli "paha" lohkottava ja projisoitava johonkin ulkoiseen objektiin, ja sellainen tunnetusti löydettiinkin: luomalla luotiin kuva "vapaussodasta" ja massiivinen ryssäviha, joka sai kapinaan nousseet suomalaiset punaisetkin näyttämään vain syyntakeettomilta apureilta, "punaryssiltä".
Olen tänä kesänä lukenut uudelleen Olavi Paavolaisen
Synkän yksinpuhelun, tällä kertaa alkuperäisenä vuoden 1946 kaksiosaisena laitoksena (jota prof. H. K. Riikosen mukaan voidaan pitää oikeastaan eri teoksena kuin myöhempiä yksiosaisia painoksia). Kerta toisensa jälkeen Paavolainen tulee luonnehtineeksi sen henkisen ilmapiirin, joka hänen mukaansa aikalaistodistajana oli johtamassa Suomea sotien tuottamiin onnettomuuksiin: hillittömän venäläisvihan, joka kaikkein väkevimmin tiivistyi suomalaisen ns. sivistyneistön johtoryhmän, Akateemisen Karjala-Seuran, harjoittamassa kiihotuksessa.
Niin, sodat tulivat ja menivät ja jättivät jälkeensä yli 80000 vainajaa. Jo jatkosodan alkamispäivää seuranneena päivänä, 26. kesäkuuta 1941, tapahtuneelle konstruoitiin kaikenkattava selitys Rytin radiossa pitämässä (ja Puntilan kirjoittamassa) "suuressa syytöspuheessa": itsenäisyytensä säilyttääkseen Suomen oli ryhdyttävä natsi-Saksan kylkiäisenä käymään "puolustussotaansa". Kolmatta vaihtoehtoa ei ollut.
Katsotaapa, miten asian tajusi sellainen aikalainen, jolla sisäisen lähdekritiikin klassisten sääntöjen mukaan oli sekä kyky että halu puhua totta. Kyse on Åbo Akademin filosofian professorin Erik Ahlmanin 21.2.1943 tekemästä päiväkirjamerkinnästä, jossa hän muisteli tapaamistaan silloisen ystävänsä V. A. Koskenniemen kanssa kesäkuussa 1941. (Katkelma on lainaus Häikiön Koskenniemi-elämäkerran lähes ainoasta (minun mielestäni ) kiintoisasta kohdasta.):
Yleinen sanontatapa meillä on, ettemme olisi voineet menetellä toisin kuin olemme menetelleet. Meidän oli, selitetään, pakko kesällä 1941 ryhtyä taisteluun ja myös edetä historiallisten rajojemme ulkopuolelle. Se oli, sanotaan, Suomen turvallisuuden varmistamisen vuoksi välttämätöntä. Mutta itse asiassa oli mielessä Karjalan valloittaminen. Suomen selittelyt tässä asiassa eivät ole täysin rehellisiä, ja pelkään, että joudumme tästä saamaan rangaistuksen. Kyllä oli niin, kuin sanoin Koskenniemelle 20 p:n tienoilla kesäkuussa 1941, että meidän pienenä kansana on paras kulkea oikeuden tietä. Se on lopulta ainoa turvamme. VAK sanoi, että me olemme nyt mahtavia. Tähän huomautin, että olemme mahtavia niin kauan kuin Saksa on mahtava, mutta emme hetkeäkään kauempaa. Tätä hän ei ottanut kuuleviin korviinsakaan.
Kuten tunnettua suomalainen historiankirjoitus on vuosikymmenten saatossa kaiken kauheuden selittämiseksi omistellut uusvanhan projektion, kesäkuun 26. päivän tirkistysaukon, joka ei juuri mitenkään eroa aikalaispäättäjien selityksistä. Jos tätä taannehtivan determinismin historiatulkintaa, joka täysin dominoi Suomen historian yleisesityksiä, tohtii nimittää "kansallisoikeistolaiseksi", saa niskaansa vähintään Agricola-verkon keskinäisen kehun kerhon paheksunnan toinen toisiinsa tukeutuvine "todisteineen".