Lahjoitusmaat Karjalassa

[Vetehinen]

Rälssin omistajia olivat mm Creutz, von Ungern, Wrangel, Duwall, Boije, Wrede, Forbus, Willingman, von Tiesenhausen, Golawitz, Berndes, Wildeman,Drummond, von Wulfen, von Essen, Muhl, von der Tränken,Lode, Horn, Fleming Johnston...

Kaikki ulkomaalaisia nimiä.

Eikös tuossa lainaamassasi tekstissähän nimenomaan verrata omaa hallitsevaa aatelistoa "ulkomaalaisiin".

Verrataan ulkomaalaisiin vihollisiin.

Eiväthän ne suinkaan ole "ulkomaalaisia nimiä", sitäpaitsi on varsin ymmärrettävää, jos talonpojat pitivä aatelistoaan "vihollisena" ja valittivat siitä kuninkaalleen.

Mielestäni Creutzit Duwallit jne ovat ulkomaalaisia nimiä ja ulkomaalaisiahan he olivat. Lainaus ei kuitenkaan koskenut mainittuja nimiä, vaan joitain toisia aatelisia, koska lainaus oli Sääskmäeltä. Lainaus on Jutikkalalta alkuaan.

Kirjoitin äsken kysymyksen 1800-luvun yritystoiminnan privilegioista. Miten niitä jaettiin? Yritystoiminta tuskin oli vapaata 1800-luvulla ja 1900-luvullakaan, vaan tarvittiin lupa suurruhtinaskunnan hallinnosta eli mahdollisesti ylimmiltä virkamiehiltä, jotka olivat ruotsalaisia ja muista maista tulleita aatelisia.

Kysymykseni on näköjään deletoitu.

[Veikko Palvo]

Venäjän aateli-instituutio poikkesi mm. ruotsalaisesta, jossa suvun päämies oli edustajana mm. valtiopäivillä. Venäjän aatelistoukaasi 1785 ( dvorjanskoe obstsestvo ) jakoi venäläisaateliston kuuteen luokkaan, joista neljä alinta oli todennäköisesti edustettuna Vanhassa Suomessa, kirjoittaa Jyrki Paaskoski:
http://genealogia.fi/genos/64/64_52.htm
-Ensimmäisessä luokassa edellytettiin hallitsijan antamaa diplomaa, aateliskirjaa, vaakunaa ja todettuja ansioita Venäjän palveluksessa.
-Uudet aatelittomat sotilassuvut kuuluivat toiseen luokkaan, mikäli olivat menestyksellisesti palvelleet Venäjää 1721 alkaen
-Virka - aateli muodosti kolmannen luokan
kahdeksan ensimmäisen siviilivirkaluokan edustajat
-Ei-venäläiset Venäjän kansalaisuuden saaneet aateliset kuuluivat neljänteen luokkaan
-Keisarin nimittämät arvonimiaateliset, kreivit ja paronit kuuluivat viidenteen lk:aan
-Ylin kuudes aatelisluokka polveutui vanhoista venäläisistä aatelissuvuista
------
Korkea-arvoinen postivirkamies ilmeisesti saattoi olla perinnöllinen aatelinen Venäjällä virka-aatelisena?

Veikko Palvo

[Tapio Onnela]

Mielestäni Creutzit Duwallit jne ovat ulkomaalaisia nimiä ja ulkomaalaisiahan he olivat.

Ruotsalaisten aatelis-sukujen nimet eivät tietenkään olleet "ulkomaalaisia" 1600-luvulla Ruotsin valtakunnassa.

Kirjoitin äsken kysymyksen 1800-luvun yritystoiminnan privilegioista. Kysymykseni on näköjään deletoitu.

Kysymystä ei deletoitui vaan se siirrettiin "Puheenvuoroja historiasta" foorumilta sille paremmin sopivaan foorumiin "Kysymyksiä historiasta" otsikolla: Yritystoiminnan privilegioiden jako 1800-luvulla

Lainaus on Jutikkalalta alkuaan.

Kyse ei siis ole sen paremmin Katajalan kuin Jutikkalankaan tekstistä? Jos lainataan alkuperäislähdettä, kannattaisi tarkemmin kertoa lukijoille mistä lähteestä on kyse.

[Klaus Lindgren]

Vilkaisinpa Creutzin suvun alkuperän sekä Ritarihuoneen sivuilta että Kansallisbiografiasta. Suku on alkuaan Pernajasta, Uudeltamaalta. Eivät järin ulkomaalaisia siis.

[Vetehinen]

Mielestäni Creutzit Duwallit jne ovat ulkomaalaisia nimiä ja ulkomaalaisiahan he olivat.

Ruotsalaisten aatelis-sukujen nimet eivät tietenkään olleet "ulkomaalaisia" 1600-luvulla Ruotsin valtakunnassa.

Ulkomaalaisen määritelmä lienee ratkaisematon mielipidekysymys. Tavallasi katsottuna Finlayson ja Gutzeit eivät olleet ulkomaalaisia. Minä pidän heitä ulkomaalaisina.

Ulkomaalaisuus näkyy edellä olevassa Veikko Palvon aatelin luokittelussa. Siinä ulkomaalainen aateli oli omana ryhmänään Venäjällä.

Kalmarin Unionin aikaan Ruotsissa ja Norjassa oli useita kapinoita, joissa tavoitteena oli ulkomaalaisten voutien ja linnanherrojen pois ajaminen. Miten todellista tuo tulkinta on, en ole varma, mutta ruotsalainen ja ilmeisesti norjalainenkin historiantutkimus on tulkinnut sitä ruotsalaisena ja norjalaisena kansallisliikkeenä ulkomaalaista sortajaa vastaan. Noissa tapauksissa ulkomaalaisia olivat saksalaiset ja tanskalaiset. He olivat kuitenkin sinun määritelmäsi mukaan ruotsalaisia ja norjalaisia.

Creutzia oletin nimen perusteella alkuaan baltialaiseksi, mutta tarkistuksen jälkeen suku on pernajalaisen Mårten Mattsonin aatelisnimi. Duwall oli ilmeisesti skotlantilainen palkkasoturi, jonka kuningas aateloi.

Lainaus on Jutikkalalta alkuaan.

Kyse ei siis ole sen paremmin Katajalan kuin Jutikkalankaan tekstistä? Jos lainataan alkuperäislähdettä, kannattaisi tarkemmin kertoa lukijoille mistä lähteestä on kyse.

Olen kertonut lähteen, kun kysyit sitä.

Jos on kiinnostunut lähteestä, niin kannattaa käyttää näppistä ja kysyä, kuten Onnelakin osasi tehdä. Keskustelupalstan normitapa.

[Tapio Onnela]

Ulkomaalaisen määritelmä lienee ratkaisematon mielipidekysymys.

Sinulle on ilmeisesti hyvin vaikeaa ymmärtää historiantutkimukseen kuuluvaa peruasiaa: menneisyyttä tulee tarkastella menneisyyden ihmisten näkökulmasta ei nykypäivän. Katso lisää: anakronismista (Wikipedia)

[Vetehinen]

Kirjoitin äsken kysymyksen 1800-luvun yritystoiminnan privilegioista. Miten niitä jaettiin? Yritystoiminta tuskin oli vapaata 1800-luvulla ja 1900-luvullakaan, vaan tarvittiin lupa suurruhtinaskunnan hallinnosta eli mahdollisesti ylimmiltä virkamiehiltä

Suomen suurruhtinaskunnassa sahateollisuus oli hyvin tarkasti kontrolloitua. Sahatavaran kuljettamiseen tarvittiin joillakin alueilla nimismiehen myöntämä passi. Sahoilla oli tuotantokiintiöt, joiden ylittämistä valvottiin sinetöimällä saha.

Vuonna 1858 komento muuttui kun von Haartmanin tilalle tuli valtiovaraqintoimituskunna päälliköksi Fabian Langenskiöld. Sen jälkeen sai "rajoituksetta ja esteettömästi sahata kaikenlaista puutavaraa".

Ajallisesti tuo sopii hyvin yhteen lahjoitusmaiden oston kanssa. Vielä 1837 kuvernööri määräsi "ken ei tee kontrahtia [Vanhan Suomen rälssinomistajan vaatimaa], ajetaan tilaltaan pois". 1838 säädettiin raipparangaistus niskoitteleville talonpojille.

Vuoden 1858 uudesta metsälaista kului vain kolme vuotta kun hallitus ehdotti tammikuun valiokunnalle kaikkien lahjoitusmaiden lunastamista valtiolle ja edelleen viljelijöille. Vuonna 1867 asia päätettiin ja vuonna 1871 tiloja alettiin lunastaa valtiolle.

1860-luvulla sahatavaran vienti kaksinkertaistui. Jo 1870 syntyi metsäkupla - metsän arvo nousi paljon ja metsällä spekuloitiin. Entisen Vanhan Suomen alueelle Kotkaan syntyi puutavaran keskus ja vientisatama.

Joillakin Vanhan Suomen lahjoitusmaiden rälssinomistajilla oli oikeus sahata ilmeisesti halunsa mukaan. Sahausrajoitukset eivät ilmeisesti koskeneet heitä.

Tilansa lunastaneet talonpojat velkaantuivat ja ilmeisesti osa heistä myi metsäänsä selviytyäkseen veloista.

Asia ei tällä varmistu, mutta antaa viitteitä siihen, että lahjoitusmaiden osto valtiolle on ilmeisesti sidoksissa Vanhan Suomen metsävarojen haltuun ottamiseen. Siinä lienee taloudellinen motiivi Vanhan Suomen lahjoitusmaiden lunastukseen.

[Vetehinen]

Ulkomaalaisen määritelmä lienee ratkaisematon mielipidekysymys.

Sinulle on ilmeisesti hyvin vaikeaa ymmärtää historiantutkimukseen kuuluvaa peruasiaa: menneisyyttä tulee tarkastella menneisyyden ihmisten näkökulmasta ei nykypäivän. Katso lisää: anakronismista (Wikipedia)

Ei tuo ole kovin rakentavaa.

Minusta menneisyyden ihmisten näkökulma näkyy edellisessä viestissäni mainituissa seikoissa.

Jos haluat vielä kuvailla omia käsityksiäsi ketkä ovat mielestäsi ulkomaalaisia ja ketkä eivät, niin ovatko mielestäsi Finlayson ja Gutzeit ulkomaalaisia, mutta Duwall ei? Miten perustelet? En yritä härnätä, joten hankalasta kysymyksestä ei pidä ottaa hernettä nenään.

[Veikko Palvo]

Suomen suurruhtinaskunnassa sahateollisuus oli hyvin tarkasti kontrolloitua. Sahatavaran kuljettamiseen tarvittiin joillakin alueilla nimismiehen myöntämä passi. Sahoilla oli tuotantokiintiöt, joiden ylittämistä valvottiin sinetöimällä saha.

Suuriruhtinaskunnan talous rakentui kauan sen varaan, että vallitseva Ruotsin aikainen tilanne, jossa maatalous oli hallitseva, pysyisi ennallaan. Matti Klingen Keisarin Suomi, 1997 mukaan käytännöllisesti katsoen kaikki rälssimaa pysyi herraskartanoissa ja suurissa maanomistuksissa koko 1800-luvun ajan.

Mutta Suomen Suuriruhtinaskunnan tehtävä Venäjän etuvartiona lännessä kehittämässä Ruotsin mallin mukaisesti kansallisuuttaan on kyseenalaista maanomistukseen nojaavan kartanokulttuurin säilyessä ennallaan ja eiköhän tsaarien tavoitteena ollut Suomen erottaminen kaikin tavoin Ruotsin vaikutuksesta ja perimmiltään venäläistäminen?

Suomen väkiluku kasvoi vuoden 1810 n. 1 070 000:sta vuoden 1870 1 770 000:een ja lähes kaikki lisäväestö oli teollistumisen puuttuessa maaseudulla.
Ruotsissa torpparilaitos oli suurimmillaan 1860 n. 100 000 torppaa ja se purettiin suunnitelmallisesti noin 50 vuodessa.
http://mts.fgi.fi/maanmittaus/numerot/2 ... _lahde.pdf
Suomen suuriruhtinaskunnassa vastaavia suunnitelmia ei tehty ja torppien lukumäärä oli suurimmillaan 1895 n. 70 000. Mutta Viipurin läänissä torpparilaitosta ja torpparikysymystä ei juuri ollut.
Ja eikö Viipurin läänin sahateollisuuden voisi katsoa olleen teollistamisen edelläkävijänä Suomen suuriruhtinaskunnassa?

Veikko Palvo

[Veikko Palvo]

Kaikki autonomisen Suomen maalaiskunnat velvoitettiin 1898 jakamaan alueensa kansakoulupiireihin ja huolehtimaan siitä, että kaikki lapset voivat saada opetusta äidinkielessä, mutta Venäjällä erityisesti Sortavalan kansakoulunopettajaseminaarin perustaminen lisäsi ärtymystä karelianistisen liikkeen ohella.
Matti Klinge kirjoittaa, etteivät Sibeliuksen ja Gallen - Kallelan Suomen rajaseutujen ja venäjänpuoleiset karjalaiset oikein kelvanneet alkusuomalaisiksi, varsinkaan uskonnollisen ja kulttuurisen tasonsa takia: he olivat ortodokseja, mikäli kristittyjä ollenkaan, eivätkä kuuluneet modernin kulttuurin ja lukutaidon piiriin.

Kansakoulutoiminta ulotettiin nyt Laatokan pohjoispuolisiin suuriin rajapitäjiin ja entiseen Käkisalmen lääniin.
Kirkollisessa suhteessa Karjalan ortodoksit olivat venäläisten hiippakuntien alaisia ja Venäjän Pyhän synodin.
Karjalan ortodoksitalonpojilla ei ollut äänioikeutta Talonpoikaissäädyssä.
Matti Klinge, Keisarin Suomi, 1997, s. 334 - 335
Sortovuosien venäläistämiskouluilla näyttäisi olevan ymmärtäjiä vielä nytkin - Suomessa?

Veikko Palvo

[Veikko Palvo]

Viipurin hovioikeus aloitti toimintansa 1840....kaupunkikulttuuri varsinkaan Viipurissa ei ollut ruotsalaista, vaan saksalaista.
Matti Klinge, Keisarin Suomi, 1997, Schildts, suomennos Marketta Klinge, s. 90 - 93
Balttiansaksalainen kreivi R.H.Rehbinder, autonomisen Suomen valtiosihteeri ehdottikin 1824, että Käkisalmen kihlakunnat, joiden väestö oli kreikkalais-ortodoksista, sekä lähinnä Pietaria olevat Muolaan, Kivennavan ja Valkjärven pitäjät liitettäisiin uudelleen Venäjään.

Päätös lahjoitusmaista vuonna 1826 sai vaa´an kallistumaan donataarien eduksi.
"Ortodoksisessa Salmissa väestö tappoi 1831 brutaalisti nimismies G.Neiglickin, Suomen sivistyneen rahvaan ja varhemman Käkisalmen läänin jälkeenjääneiden ortodoksisten talonpoikien välillä vallitsi ero," kirjoittaa Matti Klinge.

Paroni Ivan Freedericksin Taubilan donaation tapaus sai kauaskantoiset seuraukset. Talonpojat vaativat täyttä omistusoikeutta maahan, joka 1826 oli annettu donataareille. Nimismies Strömberg antoi piiskata talonpoikia saadakseen nämä pelkäämään, kirjoittaa Matti Klinge, käskien myös kasakan tappamaan talonpoika Antti Revon. Strömberg tuomittiin käräjillä taposta, mutta keisari vapautti Strömbergin 1837.
Ja keisari teki 6.1839 päätöksen kolmannen hovioikeuden perustamisesta Suomeen, sen alueiksi tulivat Viipurin, Kuopion ja Mikkelin läänit. Vanhaa Suomea tai sen osia ei kuitenkaan liitetty takaisin Venäjään.

Veikko Palvo

[Veikko Palvo]

Vanhasta Suomesta on kirjoitettu vain vähän ja se todistetusti aika poliittishakuisesta näkökulmasta, mm. aikoinaan pelottelemiseksi sillä, millaiseksi koko Suomi olisi muuttunut.

Matti Klinge kirjoittaa, Keisarin Suomi, 1997, Schildts, suomennos Marketta Klinge
mielenkiintoisen uudella tavalla, mutta samalla ristiriitaisesti autonomisen Suomen saattaneen kehittää oman valtiollisuutensa ruotsalaiselle pohjalle Venäjän alamaisuudessa.
Aleksanteri I lupasi kylläkin Porvoon maapäivillä säilyttää entiset säätyeroavaisuudet, kuten Liivinmaallakin oli tapahtunut Pietari suuren lupaamana aiemmin.
Yksinomaan siviiliasioista vastaava kenraalikuvernööri Sprengporten, joka on joissakin historiannäkemyksissä nähty suomalaisuusmiehenä, korvattiin jo ennen Porvoon maapäivien päättämistä ja ennen Haminan rauhaa 9.1809 kenraali M.Barclay de Tollylla.

Klinge kirjoittaa "varsinkin upseerien ja virkamiesten odottaneen uutta nopeasti kohoavaa karriääriä Venäjän valtavasssa imperiumissa, mikä sentään oli toista kuin Ruotsin valtakunnan tarjoamat hitaat ja vaatimattomat etenemismahdollisuudet."
Näin lienee ollut?
Jo Suomen sodan aikana monet asettuivat Klingenkin mukaan Venäjän puolelle.
Ja
Klinge kirjoittaa ( s. 35 ) asetelman vuosina 1808 - 1811 olleen sellainen, että Uusi Suomi oli yhdistetty Vanhaan Suomeen Venäjän valtakunnan puitteissa.
---
Ja Venäjän vanha tyytymättömyys Suomeen oli perua liittää Vanha Suomi Uuteen Suomeen 1812 alusta.
Suomen Senaatti oli poliittisesti jakautunut jo 1863 alkaen, ns. kielitaistelu jakoi Valtiopäiviä. Virkakieli Senaatissa oli 1900 paikkeille Ruotsi, vähän aikaa Suomi ja varsinaisesti 1913 alkaen Venäjä.
"Kielikysymys voitiin käsittää venäläistämiseksi, koska virkamiehistöltä vaadittiin venäjän kielen taitoa ja Talonpoikaissääty vaati 1897 valtiopäivillä suomen kielelle lisätilaa hallinnossa."
"Ruotsin kielen asema ( s. 352 ) oli siis uhattuna kahdelta taholta."
______________
Eikö sama asetelma toistunut keväällä 1940 N-liiton perustettua O.W.Kuusisen neuvostotasavallan ( 1940 - 1956 ), johon Suomi oli tarkoitus liittää?
Mannerheim suhtautui ilmeisestikin hyvin skeptisesti sodan lopputulokseen jo talvella 1941...1942 saksalaisten hävittyä taistelun Moskovasta ja 1943 alusta Päämaja omalta osaltaan käynnisti näkyvästi rauhaanpyrkimisen eversti A.Paasosen esitelmällä korkeimmalle poliittiselle johdolle ja eduskunnan ulkoasiainvaliokunnalle hieman myöhemmin.
Elokuun 4. 1943 ns. 33:n rauhanoppositio jätti pres. R.Rytille kirjelmän, joka seuraavana päivänä julkaistiin Dagens Nyheterissä.
Esim. Väinö Tannerin Suomen tie rauhaan, Tammi, 1952, mukaan kirjelmässä ei esitetty mitään uutta, mutta perustettu "yhteistyökomitea" huononsi Suomen neuvottelumahdollisuuksia osoittaessaan Moskovalle Suomen sisäisen rintaman olevan hajallaan. Tanner kirjoittaa merkittävintä olleen niiden henkilöiden nimet, jotka listasta puuttuivat, mm. Urho Kekkosen ja 33:sten vilkkaan yhteydenpidon
J.K.Paasikiveen.

Veikko Palvo

[Veikko Palvo]

Vanhasta Suomesta on kirjoitettu vain vähän ja se todistetusti aika poliittishakuisesta näkökulmasta

Jos sivuuttaa kielikysymyksen Keisarin Suomessa 1997, voisiko Matti Klingen katsovan historiallisesta näkökulmasta ensin valloitetun Suomen liittämisaikeen Vanhaan Suomeen ja 1812 alusta Viipurin läänin liittämisen Uuteen Suomeen muodostaneen pysyvän, sortovuosiin saakka ulottuneen kiistakysymyksen Venäjän ja Suomen suuriruhtinaskunnan välillä?
Ja erityisesti Kannaksen rajapitäjien ja Käkisalmen läänin liittämisen autonomiseen Suomeen keisarin toimesta?
Viitataanko tuossa siihen ns. Leningradin turvallisuuskysymykseenkin vuonna 1939 ?

Veikko Palvo

[Klaus Lindgren]

Suomen asema Venäjän kesiarikunnassa oli tosiaankin ongelmallinen alusta asti. Kun (Uusi) Suomi liitettiin Venäjään, sen tarkka oikeudellinen asema jäi kuitenkin hieman epämääräiseksi, mutta silloin se ei paljon haitannut. Maan korkeimmassa hallinnossa se todettiin aika ajoin ongelmalliseksi, mutta 1800-luvun alkupuoliskolla se ei ollut mikään iso ongelma, pikemminkin hallinnollinen pikkuharmi, näin hieman kärjistäen sanottuna. Kun sitten Suomessa nousivat sekä demokraattiset että kansalliset aatteet ja suomalainen kansakunta ja kansalaisyhteiskuntakin alkoivat muotoutua, Suomesta tuli yhä itsenäisempi valtiollinen kokonaisuus, minkä taas nosti toistuvia kiistanaiheita juuri tuosta Suomen oikeudellisesta asemasta. Kun Venäjälläkin alkoi samankaltainen modernisaatiokehitys, ongelmat toki vain pahenivat, koska suomalaiset eivät haluneet integroitua venäläiseen yhteiskuntaan, vaan loivat omaansa. Vuosisadan lopulla tilannetta voi luonnehtia siten, että Suomesta oli kuin varkain kehittynyt oma, autonominen valtionsa Venäjän kylkeen. Venäläisiä tämä häiritsi kovasti, hehän pyrkivät luomaan yhtenäistä venäläistä kansakuntaa ja valtakuntaa koko valtakuintaan, Suomi mukaan lukien. Itä-Karjalassa, Inkerissä ja myös Viipurin läänhin ortodoksiväestön osalta nämä kaksi muotoutuvaa kansakuntaa kosiskelivat kilvan paikallista väestöä, suomalaiset leivittivät alueiden väestölle suomalaismielistä ja venäläiset venäläismielistä valistustaan tai propagandansa (kumpaa sanaa nyt haluaa käyttää). Viipurin läänissä tähän sekoittui myös ihan venäläistämispyrkimyksiäkin, kuten Veikko Palvo on tuonut esille.

[Veikko Palvo]

Kun Venäjälläkin alkoi samankaltainen modernisaatiokehitys, ongelmat toki vain pahenivat, koska suomalaiset eivät haluneet integroitua venäläiseen yhteiskuntaan, vaan loivat omaansa. Vuosisadan lopulla tilannetta voi luonnehtia siten, että Suomesta oli kuin varkain kehittynyt oma, autonominen valtionsa Venäjän kylkeen. Venäläisiä tämä häiritsi kovasti, .

Nikolai II ei ottanut sitä 523 000 nimen adressia vastaan 1899 ja venäläistämistoimet jatkuivat edelleenkin.
Mutta sosiaaliset epäkohdat autonomisessa Suomessa olivat kenties Baltian oloihinkin vertaamalla paremmin tiedossa Venäjällä ja Nikolai II myönsi 1899 kaksi miljoonaa kultamarkkaa maan hankkimiseksi tilattomille Suomessa. Tuossa adressissakin oli viitattu vallankumoukselliseen toimintaan sanomalla "vallankumouksellisia emme tahdo olla" ja Venäjän vallankumouksellisanarkistinen toiminta lienee ollut hyvin tiedossa ja näkyvää?
Venäjän tappio Japanin sodassa aiheutti sosialismin nousun autonomisessa Suomessakin ja Venäjän Itämeren laivaston tuhoutumisella Tsutshimassa oli silläkin seurauksensa Suomessakin Pietari Suuren merilinnoituksen rakentamistyössä, "vallitöissä" 1915 alkaen.
Ja sama oppi Suomenlahden sulusta näyttäisi toistuneen Stalinin aikanakin ja vielä YYA-aikanakin?

"Venäjällä oltiin huolestuneita Japanin sodan aikana ""schwedomaaneista"", (Jussila) he toimivat suoraan Venäjän turvallisuusintressejä vastaan ja hakivat tukea Ruotsin kautta Japanistakin, myöhemmin Saksa muodostui suurimmaksi uhkaksi.
( Matti Klinge, Keisarin Suomi, s. 448. )

Venäjää uhkasi ilmeisestikin autonomisen Suomen sosialismi Japanin sodan jälkeen ja tuolloin se loi yhteyksiä Venäjänkin vallankumouksellisiin, sekä toisaalta demokraattiset ja kansalliset aatteet Suomessa?
Ja
venäläistämispyrkimykset Viipurin läänissä jatkuivat ensimmäisen maailmansodan luomassa taloudellisessa korkeasuhdanteessa romahtaen keväällä ja kesällä 1917.

Veikko Palvo