jsn kirjoitti:Vanhasta Suomesta on kirjoitettu vain vähän ja se todistetusti aika poliittishakuisesta näkökulmasta, mm. aikoinaan pelottelemiseksi sillä, millaiseksi koko Suomi olisi muuttunut.
Matti Klinge kirjoittaa, Keisarin Suomi, 1997, Schildts, suomennos Marketta Klinge
mielenkiintoisen uudella tavalla, mutta samalla ristiriitaisesti autonomisen Suomen saattaneen kehittää oman valtiollisuutensa ruotsalaiselle pohjalle Venäjän alamaisuudessa.
Aleksanteri I lupasi kylläkin Porvoon maapäivillä säilyttää entiset säätyeroavaisuudet, kuten Liivinmaallakin oli tapahtunut Pietari suuren lupaamana aiemmin.
Yksinomaan siviiliasioista vastaava kenraalikuvernööri Sprengporten, joka on joissakin historiannäkemyksissä nähty suomalaisuusmiehenä, korvattiin jo ennen Porvoon maapäivien päättämistä ja ennen Haminan rauhaa 9.1809 kenraali M.Barclay de Tollylla.
Klinge kirjoittaa "varsinkin upseerien ja virkamiesten odottaneen uutta nopeasti kohoavaa karriääriä Venäjän valtavasssa imperiumissa, mikä sentään oli toista kuin Ruotsin valtakunnan tarjoamat hitaat ja vaatimattomat etenemismahdollisuudet."
Näin lienee ollut?
Jo Suomen sodan aikana monet asettuivat Klingenkin mukaan Venäjän puolelle.
Ja
Klinge kirjoittaa ( s. 35 ) asetelman vuosina 1808 - 1811 olleen sellainen, että Uusi Suomi oli yhdistetty Vanhaan Suomeen Venäjän valtakunnan puitteissa.
---
Ja Venäjän vanha tyytymättömyys Suomeen oli perua liittää Vanha Suomi Uuteen Suomeen 1812 alusta.
Suomen Senaatti oli poliittisesti jakautunut jo 1863 alkaen, ns. kielitaistelu jakoi Valtiopäiviä. Virkakieli Senaatissa oli 1900 paikkeille Ruotsi, vähän aikaa Suomi ja varsinaisesti 1913 alkaen Venäjä.
"Kielikysymys voitiin käsittää venäläistämiseksi, koska virkamiehistöltä vaadittiin venäjän kielen taitoa ja Talonpoikaissääty vaati 1897 valtiopäivillä suomen kielelle lisätilaa hallinnossa."
"Ruotsin kielen asema ( s. 352 ) oli siis uhattuna kahdelta taholta."
______________
Eikö sama asetelma toistunut keväällä 1940 N-liiton perustettua O.W.Kuusisen neuvostotasavallan ( 1940 - 1956 ), johon Suomi oli tarkoitus liittää?
Mannerheim suhtautui ilmeisestikin hyvin skeptisesti sodan lopputulokseen jo talvella 1941...1942 saksalaisten hävittyä taistelun Moskovasta ja 1943 alusta Päämaja omalta osaltaan käynnisti näkyvästi rauhaanpyrkimisen eversti A.Paasosen esitelmällä korkeimmalle poliittiselle johdolle ja eduskunnan ulkoasiainvaliokunnalle hieman myöhemmin.
Elokuun 4. 1943 ns. 33:n rauhanoppositio jätti pres. R.Rytille kirjelmän, joka seuraavana päivänä julkaistiin Dagens Nyheterissä.
Esim. Väinö Tannerin Suomen tie rauhaan, Tammi, 1952, mukaan kirjelmässä ei esitetty mitään uutta, mutta perustettu "yhteistyökomitea" huononsi Suomen neuvottelumahdollisuuksia osoittaessaan Moskovalle Suomen sisäisen rintaman olevan hajallaan. Tanner kirjoittaa merkittävintä olleen niiden henkilöiden nimet, jotka listasta puuttuivat, mm. Urho Kekkosen ja 33:sten vilkkaan yhteydenpidon
J.K.Paasikiveen.
Veikko Palvo