Ennakkovaroitus: tämä on hyvin pitkä viesti.
Tutkijatohtori Inari Sakki esittelee tavallaan hyvin kiinnostavan lähtökohdan, mutten ole varma onko hän aivan oikeilla jäljillä. En ole sosiaalipsykologi, mutta tunnen kyllä jonkin verran tätä puheena olevaa poliittista kenttää. Ruotsin vaalien aikaan tulin kirjoittaneeksi
Tygodnik Powszechny-lehdelle
artikkelin Inari Sakin mainitsemista Ruotsidemokraateista, ja vastaavasti omien vaaliemme alla
toisen Perussuomalaisesta puolueesta.
Inari Sakki rinnastaa tuossa lähtökohtaisesti Perussuomalaiset ja Ruotsidemokraatit toisiinsa, missä jää tavallaan huomaamatta keskeinen ero näiden kahden puolueen välillä. Perussuomalaisten nousu on toki kytköksissä yleiseurooppalaiseen populismin suosioon, mutta Suomi on eräässä suhteessa poikkeuksellinen. Muualla Euroopassa ovat nämä uuden aallon oikeistoradikaaleja tendenssejä omaavat rasistiset tai maahanmuuttoa vastustavat poliittiset liikkeet perustaneet pääsääntöisesti omat erityiset puolueensa; Ruotsissa SD, Tanskassa DF, Norjassa FrP, Alankomaissa PVV, Ranskassa FN, Isossa-Britanniassa BNP, ja niin edelleen. Suomessa sen sijaan nämä samat ainekset päättivät hakeutua olemassaolevaan vanhaan puolueeseen, nimittäin Perussuomalaisiin, ja vaikuttaa sen toimintaan sisältä käsin.
Toisin sanoen, siinä missä Ruotsidemokraatit edustavat puhtaasti uutta, kylmän sodan jälkeistä äärikansallista eurooppalaista populismia, ovat Perussuomalaiset eräänlainen hybridipuolue, missä vanha ja uusi populismi yhdistyvät. Puolueen uudessa eduskuntaryhmässä on yhä runsaasti vanhoja SMP:n veteraaneja, kuten satakuntalainen rovasti Anssi Joutsenlahti tai aikoinaan peräti eduskuntaryhmän puheenjohtajana toiminut Lea Mäkipää. Tämä vanha populismi keskittyi paljolti kuuluisaan "unohdetun kansan" etujen ajamiseen, ja 1990-luvulta alkaen se sai hahmoa etenkin EU-kriittisyytenä. Viimeisimmät eduskuntavaalitkin olivat monella tavoin eräänlainen EU-kansanäänestyksen kertausharjoitus, ja tavallaan tämän vanhan populismin vastaisku.
Skeptisyys ulkomaalaisia kohtaan sekä haluttomuus esimerkiksi pakolaisten vastaanottamiseen olivat toki tuttuja ilmiöitä myös vanhassa Suomen Maaseudun Puolueessa, mutteivät käsittääkseni milloinkaan nousseet samalla tavoin selkeän ideologiselle tasolle kuin Ruotsidemokraateilla, jotka ovat lähtökohtaisesti yhden asian liike ja näkevät liian vieraita kulttuureja edustavat maahanmuuttajat uhkana ruotsalaisuudelle. Tässäkin kulkee selkeä raja uuden sekä vanhan populismin välillä. Tietysti nykyisten Perussuomalaisten keskuudessa esiintyy myös tätä uutta aattellisesti perusteltua ulkomaalaisvastaista populismia; kuten useasti on tullut mainituksi, puolueen sisällä vaikuttaa
omana ryhmänään joukko Suomen Sisuun assosioituneita edustajia, jotka jakavat tämän samaisen Ruotsidemokraattien kokeman eksistentiaalisen pelon kotimaisen kulttuurin tuhoutumisesta. Europarlamentissa tällä hetkellä puolueen edustajana istuva Sampo Terho edustaa paljolti tätä samaa Perussuomalaisten ryhmittymää - elokuussa 2007 hän kirjoitti Kanava-lehdelle artikkelin, missä hän polemisoi "kaukasialaisen rodun" joutumisella uhanalaiseksi maailmassa - ja tietystikin näillä näkemyksillä on varsin paljon painoarvoa Perussuomalaisten nuorisojärjestön sisällä. Osaksi ne ovat levinneet myös puolueen ulkopuolelle; Wille Rydmanin kaudella ne ovat pesiytyneet Kokoomusnuoriin, tosin hieman karnevaalinomaisessa muodossa, ja Kokoomuksen opiskelijajärjestö sekä nyttemmin myös puolue itsessään ovat irtisanoutuneet niistä.
Mutta lyhyesti: mielestäni Inari Sakin olisi vertailussaan perusteltua tehdä tämä erotus uuden ja vanhan populismin välillä, sen sijaan että hän rinnastaa suoralta kädeltä Ruotsidemokraatit ja Perussuomalaiset. Ruotsidemokraateilla on siis vastineensa Perussuomalaisen puolueen sisällä, mutta puolueet kokonaisuudessaan eivät suinkaan ole identtisiä kaksosia.
Tästä päästäänkin sitten seuraavaan kysymykseen, mikä on Inari Sakin mainitsema aatteiden ammentaminen menneisyydestä. Perussuomalaistenkin tapana on totta kai hakea retorista innoitusta talvi- ja jatkosodasta, mutta milläpä suomalaisella puolueella ei olisi, Vasemmistoliitto kenties poislukien? Kokoomus on polemisoinut taantuman aikana varsin groteskiin sävyyn
"talouden talvisodalla", ja Vihreät ovat puolestaan julistaneet ilmastonmuutoksen vastaisen kamppailun
"uudeksi talvisodaksi", missä on myös
"rintamakarkurinsa". Maahanmuutosta keskusteltaessa ovat muutamat Perussuomalaiset nostaneet esiin "ulkoisen uhan torjumisen", mutta Neuvostoliittoa vastaan käydyt talvi- ja jatkosota eivät ole nähdäkseni olleet retorisesti juuri sen enempää esillä kuin muillakaan puolueilla. Nämä eivät siis ole sellainen erikoinen tekijä, mikä olisi ainutlaatuista nimenomaan Perussuomalaisille.
Erikoista on sen sijaan se, miten yllämainittua Perussuomalaisten radikaalisiipeä edustavat kellokkaat ovat ammentaneet esimerkiksi vuodesta 1918 tai sotienvälisestä oikeistoradikalismista. Puolustusvaliokunnan puheenjohtaja Jussi Niinistö oli aikoinaan tietysti "Vapaussoturi"-lehden toimituskuntaa, minkä lisäksi hänellä oli muitakin omanlaisiaan
yhteyksiä. Eduskuntavaaleissa ehdolla ollut mutta rannalle jäänyt espoolaisvaltuutettu Teemu Lahtinen ehätti hänkin olla aikoinaan mukana uudestiperustetun IKL:n toiminnassa. Perussuomalaisten sisulaissektion historiikin viime keväänä kirjoittanut Milla Hannula luonnehti teoksessaan niinsanottua maahanmuuttokriittisyyttä peräti "valkoisen Suomen ja antikommunismin perinnöksi", ja Suomen Sisun kirjalista tosiaan piti sisällään sellaisia teoksia kuin Elmo E. Kailan "Ryssänvihassa" ja Vihtori Kosolan "Viimeistä piirtoa myöten". Kärjistäen ja ilkeästi provosoiden voisi sanoa, että Perussuomalaisten radikaalisiipi tuntuu pitävän historiallisesti suuremmassa arvossa niitä aikoja, jolloin suomalaiset ovat sotineet tai harjoittaneet poliittista väkivaltaa toisiaan kohtaan, kuin niitä aikoja jolloin kansakunta on puolustautunut yhteistä ulkoista vihollista vastaan.
Myös suomettuneisuuden aika on useasti näiden samojen tahojen hampaissa, ja tämän päivän Euroopan Unioni tai niinsanottu "monikulttuurisuus" halutaan nähdä mielellään jonkinlaisina kaikuina neuvostomenneisyydestä. Tiettyä huipentumaa tässä mainitussa retoriikassa edustaa jälleen europarlamentaarikko Sampo Terho, joka piti nykyisen hallintovaliokunnan puheenjohtajan kampanjanavajaisissa puheen siitä, miten kylmän sodan päättyessä "sosialismi tavallaan voitti", koska sen edustama "kansainvälisen veljeyden ja solidaarisuuden retoriikka" onnistui "loikkaamaan kapitalismiin", ja sitä alettiin "elää toteen tämän toisen aatteen siivellä".
Tässä mielessä rohkenisin omasta puolestani ehdottaa, että tutkijatohtori Sakin olettamus Perussuomalaisten ohjelman ankkuroitumisesta "toisen maailmansodan aikaisiin kansallismielisiin diskursseihin" jättää eräitä asioita hieman vähäiselle huomiolle. Mikäli nyt puhumme nimenomaan tästä samassa haastattelussa mainitusta "ulkoryhmiä" kohtaan tunnetusta kielteisyydestä, niin tuon puolueen äärisiiven retoriikan taustalla ovat oman tulkintani mukaan paljon useammin vaikkapa vuosi 1918, sotienvälisen ajan oikeistoradikalismi ja "valkoinen Suomi" sekä suomettuneisuuden aika.
Mikä vielä keskeisempää, pelkkä menneisyys ei ole tuon mainitun Perussuomalaisten äärisiiven näkemysten takana. Perussuomalaisten nuorten sekä hallintovaliokunnan puheenjohtajan kannanottoja lukiessa on todennäköisesti kaikille käynyt selväksi, että islaminusko herättää kyseisissä henkilöissä omanlaistaan patologista kammoa. Historiaa pääaineenaan opiskellut Sampo Terho otti asiakseen nostaa Turkin EU-jäsenyyttä vastustaessaan esille jopa Wienin piirityksen. Suomessa kuitenkaan ei varsinaisesti ole juuri minkäänlaista erityisesti islaminuskoa vastaan tunnetun vihan tai pelon historiaa tai perinnettä, joten näissä asioissa on jouduttu nojaamaan varsin tuoreeseen ulkomaiseen tuontitavaraan. Käypää lukemistoa ovat olleet erilaiset
Eurabia-teokset, minkä ohella myös vaikkapa Geert Wildersin oikeudenkäynti on saanut huomiota osakseen. Käytäntö on ollut paljolti samanlainen kuin sotienvälisenä aikana, jolloin Suomessa esiintynyt antisemitismi oli niin ikään valtaosaltaan ulkomaista tuontitavaraa.
Näiltä osin on myös tapahtunut eräänlainen kiintoisa kansallismielinen käänne, missä islam-kammo on alkanut syrjäyttää jopa perinteistä ryssävihaa. Esimerkiksi Hämeen vaalipiiristä eduskuntaan noussut James Hirvisaari
on todennut, miten
"Suomen ja Venäjän pitäisi olla yhteisrintamassa islamin invaasiota vastaan",
"Suomalaiset kansallismieliset voivat hyvin kunnioittaa venäläisiä kansallismielisiä" ja
"Muukalaisasioissa olisi parempi ottaa oppia Venäjästä kuin esimerkiksi Ruotsista". Tämä ei oikein enää rinnastu mihinkään kotimaan todellisesta tai kuvitellusta menneisyydestä ammennettuun populismiin, vaan on selvästi jotain täysin uutta ja omalaatuista.
Sitten itse tuohon Inari Sakin esittämään ajatukseen siitä, että ääriliikkeiden kannatusta voitaisiin ehkä vähentää "herättelemällä tietoisuutta menneisyyden kansallisista väärinteoista". Tämä on omasta mielestäni valitettavan väärä olettamus. Monet nykypäivän ääriliikkeiden jäsenistä ilmaisevat toimintansa nimenomaan vastareaktioksi tämänlaiselle herättelylle; palataksemme jälleen kerran Perussuomalaisiin, jo edellämainittu hallintovaliokunnan puheenjohtaja
on nimittänyt tätä lähestymistapaa "oman pesän likaamiseksi", "syyllisyyden lietsomiseksi" ja "itseinhoksi". Mikäli olen oikein ymmärtänyt vallitsevan sosiaalipsykologisen tilanteen, ounastelisin että Inari Sakin suosittelema lähestymistapa saattaisi tuottaa suorastaan tuhoisalla tavalla tavoitteidensa vastaisia tuloksia. Olen hämmästynyt, että tutkijatohtori esittää tällaista, koska lähes kaikissa ääriliikkeiden tai väkivallan vastaisissa kampanjoissa ymmärretään, että syyllistäminen on vihoviimeinen keino. Tämä tuodaan julki jopa
White Ribbon-kampanjoissa. Historiallisen, kollektiivisen syyllisyyden luominen olisi uskoakseni tavoitteiden kannalta vielä vakavampi virhe. Tosiasiain tunnustaminen sinänsä toki voi olla hyväksi, mutta halu "herätellä tietoisuutta kansallisista väärinteoista" on erikoista, kun ne väärintekoihin vastuulliset ovat useimmiten jo kuolleet, uudet sukupolvet eivät ole edeltäjiensä teoista vastuussa, eikä mainituilla historiallisilla tapahtumilla edes ole suoraa yhteyttä tämän päivän kipukohtiin.
Suomessa on tähän asti yritetty enemmänkin luoda tuota myötätuntoa korostamalla sitä, miten tämän päivän pakolaiset ja turvapaikanhakijat voivat monasti olla samanlaisessa tilanteessa ja kantaa samanlaista painolastia kuin suomalaiset itse viime sotien aikana. Vihreiden sosiologi Sari Näre sekä Vasemmistoliiton sosiologi Anna Kontula ovat molemmat kirjoituksissaan rinnastaneet oman aikamme pakolaiset Karjalan evakkoihin. Nämäkin empatian luomiseen pyrkivät vertaukset ovat tietysti herättäneet protesteja, mutta ainakin ne ovat olleet lähtökohtaisesti paljon mielekkäämmällä pohjalla kuin mitä uskon Inari Sakin ehdotuksen olevan.
Best,
J. J.