Objektiivisuus ja rehellisyys vastakohtia?

[Emma-Liisa]

VM Tuulikki Pekkalaista, joka on kirjoittanut teoksen Susinartut ja pikku immet, haastateltiin eilen Ylessä: http://areena.yle.fi/audio/1321873544632

Haastattelu on muutenkin kiinnostava ja paljon tietoa antava, mutta sen lopussa on kohta, jota en ollenkaan ymmärrä. Siinä Pekkalainen tuntuu asettavan vastakkain objektiivisuuden ja rehellisyyden sanomalla, että jos on objektiivinen, onko silloin rehellinen itselleen. Jokaisella ihmisellä on mielipiteitä. Jos pyrkii siihen, ettei ota kantaa, onko silloin objektiivinen? P on pyrkinyt siihen ettei ottaisi kantaa, koska tuntee ettei voi sanoa mikä oli ehdottomasti oikein ja mikä väärin. Ajallinen etäisyys estää P:n mielestä objektiivisuuden. Pitäisi asettua siihen aikaan ja ymmärtää ruohonjuuritasolla kaikki vaikuttavat tekijät.

En ymmärrä, mistä tämä vaatimus kantaa ottamattomuudesta oikein kumpuaa. Toinen asia on, että usein pelkästään tosiasiat esittämällä saavuttaa paremman tuloksen kuin hirveästi kiivailemalla, joskin tietenkin laittomudet on todettava laittomuuksiksi.

Ja mitä "rehellisyys" oikein tarkoittaa? Ei kai sentään sitä, että tutkii ja kirjoittaa omista ennakkoluuloistaan käsin, vaan pikemmin sitä, että käy sisäistä keskustelua omien lähtökohtiensa, tutkimusaineiston herättämien tunteittensa jne. kanssa.

Mielestäni ajallinen etäisyys nimenomaan mahdollistaa objektiivisuuden, koska kyseessä on yhä vähemmän ja vähemmän poliittisen taistelun väline, vaikka sitäkin toki yhä ilmenee.

Objektiivisuutta on pyrkimys selittää ihmisten lähtökohdat näiden omasta maailmasta käsin (kuten haastattelussa itse asiassa tehtiinkin naisvihan, "kuljeksivan elämäntapan" epäilyttävyyden, salavuoteuden rikollisuuden yms.) suhteen.

[Tapio Onnela]

Objektiivisuutta on pyrkimys selittää ihmisten lähtökohdat näiden omasta maailmasta käsin (kuten haastattelussa itse asiassa tehtiinkin naisvihan, "kuljeksivan elämäntapan" epäilyttävyyden, salavuoteuden rikollisuuden yms.) suhteen.

Näinhän se tosiaan pitäisi olla, listaan voisi lisätä paljon muitakin asioita, esimerkiksi vaikkapa kielen identiteetin määrittelijänä tai vaikkapa suhtautmisen eläinten kärsimyksiin.

[nylander]

Haastattelu on muutenkin kiinnostava ja paljon tietoa antava, mutta sen lopussa on kohta, jota en ollenkaan ymmärrä. Siinä Pekkalainen tuntuu asettavan vastakkain objektiivisuuden ja rehellisyyden sanomalla, että jos on objektiivinen, onko silloin rehellinen itselleen.

Itse ymmärsin Tuulikki Pekkalaisen tapailleen kieltämättä vähän sumeahkosti muotoillussa ohjelman loppupuheenvuorossaan samaa ongelmaa, josta nyt jo edesmennyt Jaakko Paavolainen kirjoitti tutkimusklassikkonsa Valkoinen terrori päätösluvussa seuraavasti:

Tutkimuksen lopuksi tekijä saattaa lukijalle vain vakuuttaa yrittäneensä tavoitella tasapuolista perustosiasioiden selvittelyä. - - Tutkimuksen aihe on kauttaltaan ollut inhimillistä tunne-elämää voimakkaasti sivuava. Inhimillisen myötäelämisen kokemusta - olipa se sitten sallittua tai kiellettyä tieteellisessä tutkimuksessa - on ollut toisinaan vaikea välttää. Nimenomaan myötätuntoa voitettuja kohtaan - sanottakoon se suoraan - tekijä aina ei ole voinut mielestään syrjäyttää.

Paavolaisen tarkoittamassa mielessä, perustosiasioiden ja "myötätunnon" tasapainottamisessa, Tuulikki Pekkalainen onkin mielestäni selviytynyt täysin kiitettävästi, olkoonkin että myös hänellä tulee selvästi näkyviin emotionaalinen suhde tutkittaviinsa, kuten tuli jo hänen aikaisemmassa teoksessaan Punavankileirit 1918. Suomalainen murhenäytelmä.(2007). Aihepiiri huomioon ottaen voisi kysyä, kuinka muuten voisikaan olla. Siksi tuntuikin kohtuuttomalta, kun TT Ilkka Huhta viimevuotisessa kirjassaan Papit sisällissodassa katsoi aiheelliseksi moitiskella "eräitä harrastelijatutkijoita" objektiivisuuden horjumisesta. Alaviite osoitti juuri Pekkalaisen kirjaan ja Olli Korjuksen teokseen Hamina 1918. Toivoisikin, että näillä "oikeilta" tutkijoilta löytyisi saumattomalta tuntuvan kollegiaalisuuden sijasta edes toisinaan tutkijarohkeutta perata oman ammattikuntansa horjahteluja. Niistä kun ei todellakaan tunnu olevan puutetta.

Mitä Tuulikki Pekkalaisen uuteen kirjaan muuten tulee, ei se siihen alkusyksystä tutustuessani onnistunut herättämään omaa kiinnostustani siinä määrin, että olisin viitsinyt lukea sen kokonaan; loppupuoli jäi kursorisen silmäilyn varaan. Tämä on tietenkin täysin subjektiivinen mielipiteeni, joku toinen voi pitää kirjaa erittäinkin ansiokkaana. Itse koin Pekkalaisen valtiorikosoikeuden akteja ym. kertovia lähteitä referoimalla vyöryttävän lähes loputtomasti esiin yksittäisiä tapausselostuksia. Olisin kaivannut paljon enemmän yleistävien näkökohtien ja huomioiden esiin tuomista. Tämä huomasi myös Kalle Haatasen toimittamassa radio-ohjelmassa: Pekkalainen tuntui joutuvan liukkaalle jäälle heti, kun toimittaja kysyi vaikkapa numerotietoja naisvankien kohtalosta. Samoin nykyaikana muodikkaan "sukupuolittuneen" näkökulman esillä pitäminen tuntui ajoittain ylireagoinnilta. Esim. syytökset "kuljeksivan elämän viettämisestä" eivät olleet mikään yksinomaan punaisiin naisiin kohdistuvaa leimaamista; samanlaisia suojeluskuntien paikallisesikuntien antamia lausuntoja tapaa tuhkatiheään VRO:n akteissa aivan sukupuoleen katsomatta. Eräiltä muiltakin osin Pekkalainen ei tuntunut radiossa olevan täysin sisällä vuosien 1917 - 18 terminologiassa: hän esimerkiksi toi jonkinlaisena tutkimuslöytönään esille sen, että valkoisten asiakirjoissa "leipäkortin antamista" saatettiin käyttää eufemismina kuolemaantuomiolle. Kyseinen sanontahan (ja usein vielä "otsaan annettuna") oli vallankumousvuosien tunnetuimpia brutaaleja hokemia.

Kaikkkiaan olen kuitenkin sitä mieltä, että Tuulikki Pekkalaisen viimeksi ilmestynyt kirja on merkittävä uutteruuden osoitus ja sellaisenaan ehdottomasti julkaisemisen arvoinen.

P.S. Yle Radio 1:n ohjelmapolitikka tuntuu muuttuvan varttuneemman väestön kannalta yhä epämieluisempaan suuntaan. Hesarin ennakkotietojen mukaan Kalle Haatasen ohjelma, jossa viime aikoina on ansiokkaasti esitelty uusia historiateoksia (Pekkalaisen ohella mm. Teemu Keskisarjan Kyynelten kallio), joutuu kuulemma "poleemisena" [?] vuodenvaihteessa väistymään, kun samaan aikaan mm. Eve Mantun minun korvissani tyhjänpäiväinen, itsekeskeinen lässytys saa vapaasti jatkua.

[Emma-Liisa]

Siksi tuntuikin kohtuuttomalta, kun TT Ilkka Huhta viimevuotisessa kirjassaan Papit sisällissodassa katsoi aiheelliseksi moitiskella "eräitä harrastelijatutkijoita" objektiivisuuden horjumisesta. Alaviite osoitti juuri Pekkalaisen kirjaan ja Olli Korjuksen teokseen Hamina 1918.

Minä pidin Olli Korjuksen tavasta ilmaista suoraan, paitsi sympatiansa, myös näkökulmansa. Se nimittäin auttoi ymmärtämään myös kuvattavien maailmankuvaa ja siten myös käytöstä. Sitä paitsi Korjuksella oli uutta se, että terroriin syyllistyneet punaiset saattoivat olla ihan kunnollisia perheenisiä, jotka joutuivat tilanteeseen, jossa vanki kieltäytyi. Eli pahuutta ei ulkoistettu paikkakunnalle saapuviin "lentäviin" tms.

Korjuksen vahvoina puolina oli paikallishistorian tuntemus, jonka pohjalta hän saattoi arvostella jopa Paavolaista, sekä konkerettisuus esim. palkkojen ja hintojen vertailussa.

Lisäys: heikkoudeksi katsoisin, että Korjus katsoi, että valkoisten uhrien "olisi pitänyt ymmärtää", että vastarinta on vaarallista ja voi johtaa kuolemaan. Tässä on jossain määrin uhrien syyllistämisen makua. Toisaalta teoksesta kävi ilmi, etteivät uhriksi jouduttu sattumalta, vaan esim. pappeja joutui uhreiksi ei pappeudne takia vaan koska heidän poikansa olivat mukana valkoisten toiminnassa.

Olisin kaivannut paljon enemmän yleistävien näkökohtien ja huomioiden esiin tuomista. Tämä huomasi myös Kalle Haatasen toimittamassa radio-ohjelmassa: Pekkalainen tuntui joutuvan liukkaalle jäälle heti, kun toimittaja kysyi vaikkapa numerotietoja naisvankien kohtalosta.

Ymmärsin sen niin, että Pekkalainen uskoo tapauksia olleen enemmän kuin asiakirjoista ilmenee, ne vain haudattu (sekä konkreettistesti että symbolisesti) kohtaan "kadonneet".

On kuitenkin mahdollista, että juuri tällaisisssa asioissa näkyy Pekkalaisen tutkijakoulutuksen puute.

Samoin nykyaikana muodikkaan "sukupuolittuneen" näkökulman esillä pitäminen tuntui ajoittain ylireagoinnilta. Esim. syytökset "kuljeksivan elämän viettämisestä" eivät olleet mikään yksinomaan punaisiin naisiin kohdistuvaa leimaamista; samanlaisia suojeluskuntien paikallisesikuntien antamia lausuntoja tapaa tuhkatiheään VRO:n akteissa aivan sukupuoleen katsomatta.

Tämä on esimerkki asiasta, jollaisten kohdalla tutkijan/kirjoittajan on syytä selittää lukijalle, miksi aikakauden (porvarillinen) moraali näki asian niin pahana (mikä ei toki tarkoita hyväksymistä).

Toisaalta, äidin tuomitseminen poikien teoista on jo Runebergin Maaherran ilmaisemien periaatteiden vastaista. Mahtoiko isille käydä samoin?

Eräiltä muiltakin osin Pekkalainen ei tuntunut radiossa olevan täysin sisällä vuosien 1917 - 18 terminologiassa: hän esimerkiksi toi jonkinlaisena tutkimuslöytönään esille sen, että valkoisten asiakirjoissa "leipäkortin antamista" saatettiin käyttää eufemismina kuolemaantuomiolle. Kyseinen sanontahan (ja usein vielä "otsaan annettuna") oli vallankumousvuosien tunnetuimpia brutaaleja hokemia.

Saattaa olla, että Pekkalainen selitti sitä kuulijoille, vaikka se tosiaan lienee monille tuttu asia.

[Emma-Liisa]

Itse koin Pekkalaisen valtiorikosoikeuden akteja ym. kertovia lähteitä referoimalla vyöryttävän lähes loputtomasti esiin yksittäisiä tapausselostuksia. Olisin kaivannut paljon enemmän yleistävien näkökohtien ja huomioiden esiin tuomista.

Tämä lienee tyypillinen "amatöörien" synti (joskaan eivät ammattilaisetkaan ole siitä vapaat). Tarvittaisiin toisaalta rohkeutta ja kykyä tehdä hypoteeseja ja testata niitä, toisaalta kyky tajuta miltä teksti tuntuu lukijasta (missä kustannustoimittaja voi auttaa).

Olihan tuossa haastattelussa ainakin yksi hypoteesi eli suomen- ja ruotsinkielisten erilainen kohtelu (edellisten kohdalla otettiin huomioon aiemmat rikokset, jälkimmäisten ei), mutta tämänkin kohdalla Pekkalainen tuntui epävarmalta.

[Vetehinen]

Objektiivisuutta on pyrkimys selittää ihmisten lähtökohdat näiden omasta maailmasta käsin

Tuossa on aika monta sanaa, joilla voi olla lukuisia merkityksiä kuten esimerkiksi "selittää", "lähtökohdat" ja "oma maailma", joten hyvin vaikea sanoa, mitä tuo on suomeksi ja vaikka sanot tuota objektiivisuudeksi, vaikuttaa se minusta olevan relativismia, joka on lähinnä objektiivisuuden vastakohta.

Wikin relativismi-artikkelin lause muistuttaa aika paljon tuota kirjoittamaasi objektiivisuuden kuvausta.
Esimerkiksi jotkut relativistit katsovat, että ihmiset voivat ymmärtää ja arvioida käyttäytymistä tai uskomuksia ainoastaan omassa historiallisessa tai kulttuurisessa kontekstissaan.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Relativismi

Objektiivisuutta wikin artikkeli määrittelee näin:

Objektiivisuus tarkoittaa henkilökohtaisesta näkemyksestä tai asenteesta riippumatonta, puolueetonta, tasapuolista, yleispätevää.[1] Objektiivisuus on eräs tieteen tunnusmerkki.

Täällä Agricolassahan esiintyy henkilöitä, jota ilmoittavat, etteivät edes pyri objektiivisuuteen kirjoituksissaan historiasta ja ilmeisesti muutenkin.

Tuulikki Pekkalainen kertoi pyrkineensä objektiivisuuteen, eli ilmeisesti Pekkalaisen omasta näkemyksestä ja asenteesta riippumattomaan, puolueettomaan, tasapuoliseen ja yleispätevään ja osoitti näin ollen tieteellisiä tunnusmerkkejä.

[Emma-Liisa]

Objektiivisuutta on pyrkimys selittää ihmisten lähtökohdat näiden omasta maailmasta käsin

Tuossa on aika monta sanaa, joilla voi olla lukuisia merkityksiä kuten esimerkiksi "selittää", "lähtökohdat" ja "oma maailma", joten hyvin vaikea sanoa, mitä tuo on suomeksi ja vaikka sanot tuota objektiivisuudeksi, vaikuttaa se minusta olevan relativismia, joka on lähinnä objektiivisuuden vastakohta.

Wikin relativismi-artikkelin lause muistuttaa aika paljon tuota kirjoittamaasi objektiivisuuden kuvausta.
Esimerkiksi jotkut relativistit katsovat, että ihmiset voivat ymmärtää ja arvioida käyttäytymistä tai uskomuksia ainoastaan omassa historiallisessa tai kulttuurisessa kontekstissaan.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Relativismi

Objektiivisuutta wikin artikkeli määrittelee näin:

Objektiivisuus tarkoittaa henkilökohtaisesta näkemyksestä tai asenteesta riippumatonta, puolueetonta, tasapuolista, yleispätevää.[1] Objektiivisuus on eräs tieteen tunnusmerkki.

Tuollainen vastakohta syntyy vain, jos ei ymmärrä, että Wiki-lainauksissa on kyse aivan eri asioista.

Voidaanko esim. Caesaria kuvata objektiivisesti olettamalla, että hän on aivan samanlainen kuin "tavallinen suomalainen mies"? Siis ottamatta huomioon, millainen oli Rooman yhteiskunta ja millaisia patriisit ja heidän arvonsa?

[Vetehinen]

Voidaanko esim. Caesaria kuvata objektiivisesti olettamalla, että hän on aivan samanlainen kuin "tavallinen suomalainen mies"? Siis ottamatta huomioon, millainen oli Rooman yhteiskunta ja millaisia patriisit ja heidän arvonsa?

Vaikuttaa aika puhtaalta relativismilta, vaikka tunnut yrittävän kääntää sitä objektiivisuudeksi, jota taas pidetään relativismin vastakohtana.

Kysymys voidaanko Ceasaria kuvata samanlaiseksi kuin "tavallinen suomalainen mies", on aika absurdi jo siksi, että tiedetään, ettei Ceasar ollut suomalainen, saati epämääräinen "tavallinen mies".

Relativismissa "jokin asia on suhteellinen johonkin toiseen seikkaan nähden tai tällaisesta riippuvainen" ja esimerkissäsi Ceasarin samankaltaisuus "tavalliseen suomalaiseen mieheen" vaikuttaa olevan suhteellinen Rooman yhteiskuntaan, millaisia patriisit olivat ja heidän arvonsa.

Objektiivisesti ajatellen Ceasar oli roomalainen mies.

Objektiivisuus tarkoittaa henkilökohtaisesta näkemyksestä tai asenteesta riippumatonta, puolueetonta, tasapuolista, yleispätevää.[1] Objektiivisuus on eräs tieteen tunnusmerkki.

Jos aikoo sanoa Ceasaria "tavallisen suomalaisen miehen" kaltaiseksi on oltava henkilökohtainen näkemys millainen on tavallinen ja suomalainen mies eikä se silloin ole kyse objektiivisuudesta.

[Emma-Liisa]

Mutta jos Caesaria kohdellaan "objektiivisesti" roomalaisena patriisina, niin juuri tähän nimenomaan sisältyy relatiivisuus eli häntä käsitellään hänen oman aikansa arvojen mukaisesti.

[Vetehinen]

Mutta jos Caesaria kohdellaan "objektiivisesti" roomalaisena patriisina, niin juuri tähän nimenomaan sisältyy relatiivisuus eli häntä käsitellään hänen oman aikansa arvojen mukaisesti.

Objektiivisesti Ceasar oli roomalainen patriisi, ei kai sitä kukaan kiellä. Haet ehkä jotain sellaista, ettei Ceasaria saa tai voi kutsua roomalaiseksi patriisiksi, ellei tiedä mitkä olivat "roomalaisten arvot" (kuka tietää mitkä olivat roomalaiset arvot?), mikä vaikuttaa yksyhteen relativismiin sisältyvän ajatuksen kanssa, jonka mukaan Ceasaria voi ymmärtää ja arvioida hänen käyttäytymistään ainoastaan vain Ceasarin omassa historiallisessa tai kulttuurisessa kontekstissaan, eli "roomalaisten arvojen" kautta.