Emma-Liisa kirjoitti:Haastattelu on muutenkin kiinnostava ja paljon tietoa antava, mutta sen lopussa on kohta, jota en ollenkaan ymmärrä. Siinä Pekkalainen tuntuu asettavan vastakkain objektiivisuuden ja rehellisyyden sanomalla, että jos on objektiivinen, onko silloin rehellinen itselleen.
Itse ymmärsin Tuulikki Pekkalaisen tapailleen kieltämättä vähän sumeahkosti muotoillussa ohjelman loppupuheenvuorossaan samaa ongelmaa, josta nyt jo edesmennyt Jaakko Paavolainen kirjoitti tutkimusklassikkonsa
Valkoinen terrori päätösluvussa seuraavasti:
Tutkimuksen lopuksi tekijä saattaa lukijalle vain vakuuttaa yrittäneensä tavoitella tasapuolista perustosiasioiden selvittelyä. - - Tutkimuksen aihe on kauttaltaan ollut inhimillistä tunne-elämää voimakkaasti sivuava. Inhimillisen myötäelämisen kokemusta - olipa se sitten sallittua tai kiellettyä tieteellisessä tutkimuksessa - on ollut toisinaan vaikea välttää. Nimenomaan myötätuntoa voitettuja kohtaan - sanottakoon se suoraan - tekijä aina ei ole voinut mielestään syrjäyttää.
Paavolaisen tarkoittamassa mielessä, perustosiasioiden ja "myötätunnon" tasapainottamisessa, Tuulikki Pekkalainen onkin mielestäni selviytynyt täysin kiitettävästi, olkoonkin että myös hänellä tulee selvästi näkyviin emotionaalinen suhde tutkittaviinsa, kuten tuli jo hänen aikaisemmassa teoksessaan
Punavankileirit 1918. Suomalainen murhenäytelmä.(2007). Aihepiiri huomioon ottaen voisi kysyä, kuinka muuten voisikaan olla. Siksi tuntuikin kohtuuttomalta, kun TT Ilkka Huhta viimevuotisessa kirjassaan
Papit sisällissodassa katsoi aiheelliseksi moitiskella "eräitä harrastelijatutkijoita" objektiivisuuden horjumisesta. Alaviite osoitti juuri Pekkalaisen kirjaan ja Olli Korjuksen teokseen
Hamina 1918. Toivoisikin, että näillä "oikeilta" tutkijoilta löytyisi saumattomalta tuntuvan kollegiaalisuuden sijasta edes toisinaan tutkijarohkeutta perata oman ammattikuntansa horjahteluja. Niistä kun ei todellakaan tunnu olevan puutetta.
Mitä Tuulikki Pekkalaisen uuteen kirjaan muuten tulee, ei se siihen alkusyksystä tutustuessani onnistunut herättämään omaa kiinnostustani siinä määrin, että olisin viitsinyt lukea sen kokonaan; loppupuoli jäi kursorisen silmäilyn varaan. Tämä on tietenkin täysin subjektiivinen mielipiteeni, joku toinen voi pitää kirjaa erittäinkin ansiokkaana. Itse koin Pekkalaisen valtiorikosoikeuden akteja ym. kertovia lähteitä referoimalla vyöryttävän lähes loputtomasti esiin yksittäisiä tapausselostuksia. Olisin kaivannut paljon enemmän yleistävien näkökohtien ja huomioiden esiin tuomista. Tämä huomasi myös Kalle Haatasen toimittamassa radio-ohjelmassa: Pekkalainen tuntui joutuvan liukkaalle jäälle heti, kun toimittaja kysyi vaikkapa numerotietoja naisvankien kohtalosta. Samoin nykyaikana muodikkaan "sukupuolittuneen" näkökulman esillä pitäminen tuntui ajoittain ylireagoinnilta. Esim. syytökset "kuljeksivan elämän viettämisestä" eivät olleet mikään yksinomaan punaisiin naisiin kohdistuvaa leimaamista; samanlaisia suojeluskuntien paikallisesikuntien antamia lausuntoja tapaa tuhkatiheään VRO:n akteissa aivan sukupuoleen katsomatta. Eräiltä muiltakin osin Pekkalainen ei tuntunut radiossa olevan täysin sisällä vuosien 1917 - 18 terminologiassa: hän esimerkiksi toi jonkinlaisena tutkimuslöytönään esille sen, että valkoisten asiakirjoissa "leipäkortin antamista" saatettiin käyttää eufemismina kuolemaantuomiolle. Kyseinen sanontahan (ja usein vielä "otsaan annettuna") oli vallankumousvuosien tunnetuimpia brutaaleja hokemia.
Kaikkkiaan olen kuitenkin sitä mieltä, että Tuulikki Pekkalaisen viimeksi ilmestynyt kirja on merkittävä uutteruuden osoitus ja sellaisenaan ehdottomasti julkaisemisen arvoinen.
P.S. Yle Radio 1:n ohjelmapolitikka tuntuu muuttuvan varttuneemman väestön kannalta yhä epämieluisempaan suuntaan. Hesarin ennakkotietojen mukaan Kalle Haatasen ohjelma, jossa viime aikoina on ansiokkaasti esitelty uusia historiateoksia (Pekkalaisen ohella mm. Teemu Keskisarjan
Kyynelten kallio), joutuu kuulemma "poleemisena" [?] vuodenvaihteessa väistymään, kun samaan aikaan mm. Eve Mantun minun korvissani tyhjänpäiväinen, itsekeskeinen lässytys saa vapaasti jatkua.