Heikki Jansson kirjoitti:radikaalin vasemmiston edustajat oli pakko päästää vankiloista kärsimästä poliittisia tuomioitaan ja päästettin järjestämään toimintansa maanalaisen kauden jälkeen.
"Pakko" (eli välirauhansopimus 19.9.1944) onkin tässä yhteydessä ainoa oikea käsite.
Suomen sodanaikaisen poliittis-sotilaallisen valtioeliitin kovakorvaisuutta osoittaaa, että se vielä syyskuun 1944 aselevon aikaan suunnitteli vastedeskin tukahduttavansa radikaalin vasemmiston toiminnan. Mannerheimin ensimmäinen pääministeri Antti Hackzell sisällytti tätä tarkoittaneet Suomen aseveljien liiton ponnet puheeseensa eduskunnan rauhankeskustelussa 4.9.1944. Kuolemaantuomittujen (Olavi Laiho, Risto Westerlund) teloituksia vietiin hätäisesti lävitse juuri aselevon alla.
Sinänsä tässä ei olekaan mitään ihmettelemistä, kun ottaa huomion, miten vihattu jo pelkästään vuoden 1937 vaalien tuloksena syntynyt, laajoja kansalaispiirejä edustanut sosialidemokraattien, maalaisliiton ja edistyspuolueen vasemmistosiiven punamultakoalitio oli oikeiston keskuudessa. Michael Jonas kuvaa, kuinka juuri Antti Hackzell sotaa edeltävänä aikana hääri yhtenä keskeisimmistä puuhamiehistä tässä oikeistoryhmittymässä, johon kuului edustajia kokoomuspuolueesta, edistyspuolueen oikeistosiivestä (mm. T. M. Kivimäki) sekä rahamaailman edustajia (mm. KOP:n pääjohtaja Honkajuuri). Ryhmä piti kiinteää yhteyttä saksalaisiin, mm. lähettiläs v. Blücheriin, joka keväällä 1939 raportoi mm., että "piirissä keskustellaan jo nykyisin ajatuksista
rajoittaa parlamentaarista valtaa ". Jonas kirjoittaakin oivaltavasti (mutta kielellisesti tapansa mukaan vähän sekavasti, tosin käännöskään ei ole kehuttava): "Viittaus ["jo nykyisin"] antaa lisäksi ymmärtää, että jatkosodan yhteydessä toteutunut, itse asiassa autoritäärisellä poliittisen vallanjaon keskittämisellä niin kutsuttuun sisärenkaaseen Mannerheimin ja Rytin ympärille oli ollut intellektuaalisia edeltäjiä Suomen oikeistolaisessa vastakulttuurissa ja että
kehityksen syynä eivät ehkä olleet pelkästään sodan olosuhteet." Toisin sanoen: Jonas jäljittää Suomen jatkosodan sodanaikaisen yhteiskunnallisen tilan, josta käytetään kaunista eufemistista nimitystä "korkealta johdettu maa", alkulähteet jo sotaa edeltäviin vuosiin.
Voidaan vain kuvitella, mikä olisi ollut Suomenkin osalta lopputulos, jos sen mahtava liittolainen Hitlerin Saksa olisi päässyt pyrintöjensä perille. Siitä antoi jo vuosikymmeniä sitten viitteen Hans Peter Krosbyn teos
Suomen valinta (1967), jonka dokumenttiosassa esiintyy "Uuden Pohjolan tulenkantajien" [huom. nimen natsilaiset alluusiot] edusmiehenä samainen Antti Hackzell, josta syyskuun 1944 tapahtumat tekivät rauhanprosessin marttyyrin. Krosbyn esittelemässä dokumentissa Hackzell neuvotteli välirauhan kesänä elokuussa 1940 Tukholmassa "ruotsalaisen ja suomalaisen kansallisen liikkeen edustajien" tapaamisessa. Tällöin mm. todettiin valittaen, että "[v]irallinen pohjoismainen asennoituminen Suur-Saksaan ja uuteen Eurooppaan voidaan ehkä parhaiten kuvata horjuvaksi ja vitkastelevaksi sekä
itsepäiseksi tarrautumiseksi vanhentuneeseen demokraattiseen poliittiseen järjestelmään".
Kuvaava on, että tällaisten mielestäni olennaisten seikkojen esille tuomiseen on tarvittu ulkomaisia historioitsijoita kuten juuri Krosbya ja Jonasia. Kotimaisissa yhteyksissä on totuttu korkeintaan hienovaraisesti vihjaamaan, että suomalaiset oikeistopoliitikot saattoivat saksalaisseurassa toisinaan "ulkoiluttaa" antiparlamentaarisia ajatuksia.