Castor: Suomi-Eesti (1942)

Antti-Jussi Nygård

Ajatus Suomen ja Viron valtioliitosta on noussut aika ajoin esille ja asiaa pohdittiin myös jatkosodan aikana. Ainakin Suomen ulkoasiainministeriön, Paavo Hynnisen ja Jukka Rangellin arkistoista löytyvä, lyhyesti Suomi-Eesti otsikoitu ja nimimerkillä Castor julkaistu muistio on todennäköisesti tuttu monille tutkijoille. Virolainen Magnus Ilmjärv nimeää sen kirjoittajaksi Suomalaisuuden Liiton puheenjohtajan, professori V. A. Heiskasen, joka ulkoasiainministeriön kopioon tehtyjen merkintöjen perusteella toimitti sen ministeriöön Aaro Pakaslahdelle syksyllä 1942. [1] Kirjoittajia näyttää kuitenkin olleen useampia kummaltakin puolelta Suomenlahtea.

Syyskuussa 1942 suomalaisille poliitikoille levitetty Suomi-Eesti oli poikkeusajan tuote, jolla oli monia edeltäjiä ja esikuvia. Kaikessa yksinkertaisuudessaan muistiossa oli kyse suomalais-virolaisen unionin luomisesta. Tähän kahden veljeskansan liittoon viittasi 80-sivuisen muistion nimen lisäksi myös kirjoittajan nimeksi valittu Castor – Kaksosten tähdistössä sijaitseva kaksoistähti.

Muistio pyrki määrittelemään yhdistyneen Suomi-Eestin aseman saksalaisten johtamassa uudessa Euroopassa. Virolla ja Suomella nähtiin olevan ”rodullisten, kielellisten ja kulttuurisiteiden”lisäksi yhteisiä etuja erityisesti vuosisataista idän uhkaa vastaan puolustautuessa. Muistion alkuosa olikin omistettu keskinäisten historiallisten yhteyksien ja yhteistä vihollista vastaan käytyjen taisteluiden kuvaamiselle. Suomi-Eesti kuvailtiin uuden Euroopan etuvartioksi, joka sulkisi Venäjän Itämereltä ja antaisi turvaa muulle Euroopalle.

Valtaosa sisällöstä oli kuitenkin varattu uuden valtion taloudellisten edellytysten tarkastelulle. Viro kuvattiin pääasiassa maatalousvaltaisena maana, joskin muista raaka-aineista erityisesti öljyliuskeen strategista merkitystä korostettiin. Suomalaisen kansatalouden kohdalla keskityttiin lähinnä teollisuustuotannon esittelyyn. Tehty johtopäätös oli tuttu jo sotien väliseltä ajalta: yhdessä Suomi ja Viro pystyisivät muodostamaan omavaraisen talousalueen. Kirjoittaja totesikin, että ”Luonto itse on muovaillut Suomen ja Eestin maanpinnan ja muut luonnonolot sellaisiksi, että ne vain yhdessä muodostavat sopusointuisen taloudellisen kokonaisuuden”.[2]

Professori Heiskanen oli puhunut 200 kopion teettämisestä muistiosta, mutta ulkoasianministeriön kansliapäällikkö Pakaslahti suostutteli lokakuun lopulla omien sanojensa mukaan hänet pysyttelemään 18 jo teetetyssä kopiossa. Pakaslahti ei pitänyt laajempaa julkaisua sillä hetkellä edullisena, mutta kehotti pitämään muistion tallessa tulevan varalle.[3] Viron lähettiläänä toimineen Aleksander Warman mukaan muistioita teetettiin kuitenkin vuoden loppuun mennessä yli sata.[4] 

Suomen idänkysymys 

Muistio ei ollut aihepiiriltään mitenkään poikkeuksellinen. Vastaavia propagandakirjasia teetettiin jatkosodan alla ja sen aikana useampia. Tällaisia olivat esimerkiksi Jalmari Jaakkolan Die Ostfrage Finnlands sekä Väinö Auerin ja Eino Jutikkalan Finnlands lebensraum. Julkaisujen tavoitteena oli perustella saksalaisille liittolaisille, mielellään mahdollisimman tieteellisesti, Itä-Karjalan ja Kuolan niemimaan kuuluminen Suomen ”luonnolliseen” alueeseen. Jaakkolan julkaisu perustui presidentti Rytin keväällä 1941 tilaamaan selvitykseen ja myös Auerin ja Jutikkalan kirjan työstäminen oli aloitettu jo ennen sodan syttymistä.[5] Autarkiaan, eli täydelliseen omavaraisuuteen perustuvaan talouteen, pyrkiminen kuului kiinteästi myös näiden suunnitelmien perusteluihin. [6] Aunusta kuvattiin Suomen vilja-aitaksi jo heimosotien aikaisissa sanomalehtiartikkeleissa. 

Keskeinen ero Castorin muistion ja Suur-Suomi-suunnitelmien välillä oli niiden sisältämät maantieteelliset hahmotelmat. Suomalaiset olivat kiinnostuneita liittämään Itä-Karjalan ja Kuolan niemimaan Suomeen, koska niiden katsottiin lisäävään taloudellista riippumattomuutta ja turvallisuutta. Viron ja Inkerin liittäminen nähtiin sen sijaan vaarallisena. Castorin suunnitelma oli kuitenkin laadittu selvästi virolaisten näkökulmasta käsin. Siinä Itä-Karjalan oikeutetusti saanut Suomi olisi liittynyt yhteen Viron ja Inkerin kanssa muodostaen uuden valtatekijän Itämerelle, joka voisi vahvana lähentyä helpommin myös Ruotsia. Jos Viro siis nähtiin Suomessa riskinä, oli Suomen merkitys virolaisille juuri päinvastainen. Asetelmassa ei ollut mitään uutta.

Päts, Pitka, Kasak ja Kolk

Virolaisilla valtioliittosuunnitelmilla oli syksyyn 1942 tultaessa pitkät perinteet. Erityisesti useita kertoja pääministerinä ja myöhemmin myös presidenttinä toiminut Konstantin Päts kunnostautui tällä saralla. Hän hahmotteli maiden välistä yhteistyötä jo vuonna 1909.[7] Ensimmäinen varsinainen unioniehdotus syntyi runoilija Gustav Suitsin kynästä syksyllä 1917. Tätä seurasivat Pätsin ensin salaisesti ja myöhemmin, Viron vapaussodan aikana, julkisesti esittämät ehdotukset suomalais-virolaisesta valtioliitosta.[8]

Konstantin Pätsille maiden välinen unioni oli ennen kaikkea ratkaisu kriisiin. Näin ollen ei ole yllättävää, että kesällä 1940, Neuvostoliiton kahmaistua Baltian maat lopullisesti haltuunsa, hän lähetti suomalais-virolaista valtioliittoa koskeneen muistion Paavo Hynniselle, joka toimi Suomen lähettiläänä Tallinnassa. Myöhemmin Pätsin ”poliittiseksi testamentiksi” nimetty muistio vastasi sisällöltään suuresti niitä esityksiä, jotka Päts oli tehnyt yli kaksikymmentä vuotta aikaisemmin. [9] Seppo Myllyniemen mukaan myös Saksan Tallinnan lähettiläälle toimitettiin lokakuussa 1940 Suomen, Itä-Karjalan, Inkerin, Viron sekä Latvian aina Väinäjoelle asti käsittänyt suomalais-ugrilaisen suurvallan suunnitelma. Lähettiläs Frohwein ei kuitenkaan syksyn 1940 poliittisessa tilanteessa suostunut edes ottamaan muistiota vastaan. Myllyniemi on arvellut, että Saksan lähettilästä lähestynyt virolainen olisi ollut Hjalmar Mäe, koska Frohwein mainitsee henkilön olleen Viron vapaussotureiden liiton johtajia.[10] Mäe ei tosin mainitse tällaisia suunnitelmia ainakaan muistelmissaan.

Aktiivisimmat aloitteentekijät löytyivät kuitenkin poliittisista pakolaisista, jotka alkoivat ylittää Suomenlahtea syksyllä 1940. Virolaiselle eversti Elias Kasakille, joka tunnusti tammikuussa kuulusteluissa olevansa venäläisten vakooja ja vangittiin maaliskuussa 1941, Suomi oli ennestään tuttu, sillä hän oli ollut tutustumassa 1930-luvun alussa sotilasvirkansa puolesta Suomen rataverkostoon.[11] Ennen keväällä tapahtunutta vangitsemistaan Kasak osallistui useisiin keskusteluihin, joissa käsiteltiin Suur-Suomen kysymystä. Näitä hän kävi Suomen valtiollisen poliisin tietojen mukaan ainakin Japanin sotilasedustajan kanssa, jolloin tapaamiseen osallistui myös aiemmin Suomeen paennut amiraali Johan Pitka, sekä IKL:n Vilho Annalan luona, joka nimitettiin Rangellin hallitukseen tammikuussa 1941. Japanin edustaja oli pitänyt Suur-Suomen ajatusta, Viro mukaan lukien, sodan jälkeen hyvinkin mahdollisena ratkaisuna, mutta Annala oli torjunut ajatuksen omien sanojensa mukaan jyrkästi vedoten Viron mahdottomaan maantieteelliseen asemaan.[12]

Kasak pohdiskeli Suur-Suomen ajatusta valtiollisen poliisin tietojen mukaan myös virolaisen asianajajan kanssa tammikuussa 1941. Tämä asianajaja oli Herbert Kolk[13], joka oli saapunut Suomeen lokakuussa 1940 vaimonsa kanssa. Muiden virolaisten tapaan myös Kolk oli Valpon valvonnan alaisena, mutta maaliskuun 1941 jälkeen hänestä ei enää löydy seurantatietoja.[14] Suomalaiset epäilivät Kolkia venäläisten kätyriksi, mutta Aleksander Warma kirjoitti myöhemmin Kolkin kuuluvan vaimoineen Saksan tiedustelupalvelun palkkalistoille.[15] Sekä Kolk että Kasak olivat suorassa yhteydessä Johan Pitkan kanssa. Kasak kertoo omissa muistelmissaan kuuluneensa Suomessa Pitkan ”esikuntaan”.[16] Viron lähettiläs paljastaa lisäksi päiväkirjassaan, että Kolkista tuli myöhemmin Pitkan henkilökohtainen sihteeri.[17] Mahdollisesti Kolk toimi jo tässä tehtävässä, kun jatkosodan sytyttyä Pitka lähestyi presidentti Risto Rytiä 29.11.1941 päivätyllä kirjeellä sekä muutaman sivun pituisella Suomen, Itä-Karjalan, Viron ja Inkerin käsittäneellä unionisuunnitelmallaan.[18]

Ryti oli vastaanottanut sopivasti päivää aikaisemmin useiden silmäätekevien suomalaisten allekirjoittaman vetoomuksen, jossa kiinnitettiin huomiota eristetyn Viron valtiollisen ja kansallisen tulevaisuuden epävarmuuteen ja todettiin tarve puuttua tähän, myös Suomen ja Saksan suhteita vaarantavaan, tilanteeseen.[19] Alkuvuonna 1942 yksi vetoomuksen allekirjoittajista, professori V. A. Heiskanen, palasi saman aiheen pariin johtamansa Suomalaisuuden Liiton kokouksessa. Hän oli selostanut kokouksessa Viron tilannetta ja todennut, että Viron tulevaisuuden kannalta unioni Suomen kanssa oli Viron ainoa mahdollisuus. Asian arkaluontoisuudesta huolimatta asiaa tuli Heiskasen mielestä suljetuissa piireissä pohtia ja pienimuotoiseen toimintaan voisi jo ryhtyä kirjoittelemalla Viro-aiheisia artikkeleita suomalaisiin lehtiin.[20]

Aaro Pakaslahden tekemät muistiinpanot keskustelustaan V. A. Heiskasen kanssa ulkoasianministeriön arkistosta löytyvän version kannessa.

Vaikka ulkoministeriö sopi Urho Kekkosen johtaman Suomi-Viro-Seuran ja Heiskasen Suomalaisuuden Liiton kanssa helmikuun lopussa 1942, ettei Viron asiaa ryhdyttäisi ajamaan liian näkyvästi, syntyi heränneen aktiivisuuden tuloksena Castorin nimellä kirjoitettu muistio. Pääasiallisena aloitteentekijänä ei kuitenkaan näytä toimineen Heiskanen, vaan suhteellisen tuntematon Herbert Kolk. Tällaisen väitteen esittää Aleksander Warma päiväkirjassaan. Viron entisen lähettilään mukaan Kolk oli Suomeen saavuttuaan hakeutunut amiraali Pitkan ja professori Heiskasen lähipiiriin ja propagoinut heille Suomen ja Viron liiton sekä Suur-Eestin ajatusta, joka oli Warman mielestä saksalaisilta lähtöisin. Warman tietojen mukaan Castorin kirjoitus oli nimenomaan kollektiivinen työ, joka oli syntynyt Kolkin, Heiskasen sekä muutaman muun kirjoittajan kynästä.[21]

Castorin muistio oli sisällöllisesti hyvin yhtenevä Johan Pitkan syksyllä 1941 presidentti Rytille lähettämän muistion kanssa, joskin se oli pituudeltaan moninkertainen. Yhteneväisyydet ovat niin selkeitä, että Castorin taustalla olleet henkilöt ovat varmasti nähneet, tai olleet jopa mukana kirjoittamassa, Pitkan vuonna 1941 lähettämää muistiota. Alla olevista lainauksista ensimmäinen on Castorilta (1942) ja toinen Pitkalta (1941).

Kun ruotsalaiset asiantuntijat ovat arvelleet, että Pohjoismaiden puolustusliittoa varten riittäisi kutakin miljoonaa asukasta kohti 2 divisioonaa sotaväkeä, niin Eesti ylitti tämän määrän vapaussodan aikana 50 %:lla, sillä Eestillä oli vapaussodassa 3 divisioonaa ja sen lisäksi vielä yksi panssaridivisioona, jossa oli omat iskuryhmät [--][22]

Kun Ruotsin sota-asian erikoistuntijat arvelevat, että Pohjoismaiden liittyessä yhteiseen puolustusliittoon riittäisi puolustukseen jokaista miljoonaa asukasta kohti kaksi divisioonaa sotaväkeä, niin Viro vapaussodassaan ylitti tämän määrän enemmän kuin 50 %, sillä Virolla oli vapaussodassa 3 divisioonaa ja sen lisäksi vielä yksi panssarijuna-divisioona, jolla oli omat iskujoukkonsa.[23]

Ei ole liioiteltua sanoa, että Castorin muistio oli käytännössä jalostettu ja laajennettu versio Pitkan vuotta aikaisemmin valmistuneesta muistiosta.

Aleksander Warma kommentoi Suomen ja Viron unionin ajatusta laajasti päiväkirjassaan syksyn 1942 aikana. Viron lähettiläs tuomitsi suunnitelman ja kävi erikseen Suomen ulkoasiainministeriössä ilmoitamassa, ettei hänellä ollut mitään tekemistä Castorin tuotoksen kanssa. Hänen arvionsa mukaan maiden välinen liitto ei ollut hyvä ajatus, vaan piti pyrkiä laajempien blokkien muodostamiseen. Suomen ja Viron kannalta kyseeseen tulisi tällöin Skandinavia.[24]

Ajatus ei saanut myöskään suomalaisten päättäjien keskuudessa kannatusta, tiettyjä heimoaktiiveja lukuun ottamatta. Viron asema oli hankala, koska suomalaisten tietojen mukaan Baltian maista oltiin muodostamassa Saksan valtakunnan kiinteitä osia. Ratkaisevampaa oli kuitenkin Saksan sotaonnen kääntyminen talven aikana. Stalingradin tappion jälkeen Saksan johtamaan uuteen Eurooppaan pohjannut suunnitelma menetti täydellisesti merkityksensä.

Julkaistu 15.10.2013.