Tekstejä Katynista

Agricola » Vintti » Julkaisut » Julkaisusarja » Katyn

Katyn: valtiollista vääristelyä ja totuuden etsintää (1940-2000)

Natalie Lebedeva

Venäjän tiedeakatemian yleisen historian laitoksen vanhempi tutkija Natalia Lebedeva tarkastelee artikkelissaan sitä prosessia, jonka myötä saatiin selvitetyksi totuus tapahtumista Katynin metsässä keväällä 1940. Stalinin määräyksestä teloitettiin salaa 21857 puolalaista sotavankia, enimmäkseen upseereita ja poliiseja, mutta melkein loppuunsa saakka Neuvostoliitto kiisti osallisuutensa tuohon tekoon ja koetti sysätä syyn natsi-Saksalle. Artikkeli liittyy kiintoisalla tavalla nykyiseen vilkkaaseen keskusteluun historiakuvasta ja historian käytöstä. Loppupuolella esiin tulee myös tutkijan oma kokemus ja henkilökohtainen panos, sillä Lebedevalla itsellään oli tärkeä rooli prosessin viimeisessä vaiheessa.

Artikkelin pohjana on Helsingin yliopiston yhteiskuntahistorian laitoksella keväällä 2002 pidetty esitelmä. Tekstin on suomentanut Oiva Björkbacka ja toimittanut Kimmo Rentola.

Syyskuun 1. päivänä 1939 Hitlerin joukot hyökkäsivät Puolaan lännestä ja saman kuun 17. päivänä neuvostojoukot idästä. Itsenäisyys, laillisuus ja isänmaan palvelu romahtivat, mutta Puolan puolustajat uskoivat, ettei maa ole tuhoutunut, vaan nousee uudestaan. Sotavankeutta ei uskottu pitkäksi: voitiin palata kotiin tai lähteä Ranskaan jatkamaan taistelua. Mutta nämä toiveet eivät toteutuneet.

Neuvostoliiton haltuun joutuneiden sotavankien kohtalo riippui J. V. Stalinin tahdosta, jota Neuvostoliiton kommunistisen puolueen (NKP) keskuskomitean politbyroon päätökset noudattivat. Politbyroo päätti 18. syyskuuta 1939 kohottaa vartiojoukkojen vahvuuden sota-ajan tasolle ja perustaa kaksi ensimmäistä sotavankileiriä. Edelleen 3. lokakuuta annettiin miehitysjoukkojen sotaneuvostoille oikeus vahvistaa kuolemantuomioita vastavallankumouksellisista rikoksista Puolalta vallattujen alueiden siviilikansalaisille ja entisille Puolan armeijan sotilaille. Neuvostoliittoon liitetyiltä alueilta kotoisin olleet puolalaiset rivimiehet ja aliupseerit päästettiin kotiin, mutta upseerit kerättiin Starobelskin ja poliisit Ostaškovin leirille.1 Politbyroo hyväksyi 13. lokakuuta Saksan miehittämiltä Puolan alueilta kotoisin olevien sotavankien luovuttamisen Saksaan ja perusti Kozelskiin toisen upseerivankien leirin. Edelleen 3. joulukuuta päätettiin, että NKVD2 vangitsisi kaikki entisen Puolan armeijan vielä vapaana olevat kantaupseerit. Samalla aloitettiin väestönsiirrot Puolalta vallatuilla alueilla.3

Maaliskuun alussa 1940 politbyroo teki jälleen tärkeitä päätöksiä puolalaisten sotavankien kohtalosta. Sisäasiain kansankomissaari L.P. Berija ja Ukrainan puoluejohtaja N.S. Hruštšev ehdottivat, että sotavankileireillä olevien puolalaisten upseerien, poliisien, vanginvartijoiden ja santarmien 22-25.000 perhettä siirrettäisiin kymmeneksi vuodeksi Kazakstaniin. Politbyroo päätti 2. maaliskuuta, että näin tehtäisiin huhtikuun puoliväliin mennessä. Seuraavana päivänä eli 3. maaliskuuta 1940 Berija esitti Stalinille luettelon näiden perheiden sotavankeina olleista päämiehistä, joita ehdotettiin ammuttaviksi. Asiakirjoista päätellen teloitusten idea oli lähtöisin itseltään ”kansojen johtajalta.”4

5. maaliskuuta 1940 NKP(b):n politbyroo päätti, että 14.700 puolalaisen upseerin, virkamiehen, tilanomistajan, poliisin, tiedustelumiehen, santarmin ja vanginvartijan samoin kuin 11.000 muista syistä vangitun asia ”käsitellään erikoisjärjestyksessä ja soveltaen korkeinta rangaistusta – teloitus ampumalla.”5 Kuulematta syytettyjä ja lukematta heille syytteitä troikka V.N. Merkulov, B.Z. Kobulov ja L.F. Baštakov sai päättää tutkinnan lopettamisesta ja teloitustuomion julistamisesta.

Seuraavana päivänä alkoi operaation valmistelu mainituilla kolmella sotavankileirillä. Samaan aikaan ryhdyttiin siirtämään teloitettaviksi määrättyjen perheitä. Vankina olleilta upseereilta ja poliiseilta hankittiin sitä varten omaisten osoitteet.6

Määräyksiä sotavankien lähettämisestä teloitettaviksi alkoi saapua leireille 3. huhtikuuta ja vankilaan 20. huhtikuuta. Ammuttavien luettelossa oli 97 prosenttia upseereista ja poliiseista kolmella erikoisleirillä. Joitakin piti jättää henkiin. Yhdet kiinnostivat tiedusteluelimiä, toisilla oli tärkeitä tietoja, kolmannet olivat kansallisuudeltaan saksalaisia, neljännet eivät olleet upseereita tai rangaistusviranomaisia.7

Kuoleman karusellia pyöritettiin kaksi kuukautta päivästä toiseen. Ruumiit haudattiin öisin NKVD:n huvilan lähelle, nimettöminä, ilman ristejä ja rukouksia. Perheet (66.000 naista, lasta ja vanhusta) lähetettiin huhtikuun puolivälissä Pohjois-Kazakstaniin.8 Moskovan määräyksestä heille ei ollut varattu asuntoja eikä työtä.

Teloitusoperaatioon osallistui satoja NKVD:n keskusviraston ja sen sotavankihallinnon, saattojoukkojen, NKVD:n kolmen aluehallinnon ja mainittujen kolmen leirin työntekijöitä samoin kuin vankiloiden henkilökuntaa. Yli puoli vuosisataa he säilyttivät Katynin salaisuuden. Yksikään ei uskaltanut eikä halunnut julkistaa hirvittävää totuutta.

Kaikkiaan tuhottiin 21.857 henkeä, joihin kuului 8.348 upseeria, 6.311 poliisia ja 7.305 muuta vankia.9

 

Kazakstaniin siirretyt omaiset yrittivät epätoivoisesti etsiä poikiaan, miehiään ja isiään. He vetosivat kaikkiin instansseihin leirinsä päälliköstä aina Staliniin saakka pyytäen edes jotain tietoa läheistensä olinpaikasta ja kohtalosta. Slawa Bielewicz, jonka upseeripoika Witold oli ollut Kozelskovin leirillä, menetti jo toivonsa. Silti hän edelleen kirjoitti, kertoen vaimon ja pojan raskaasta kohtalosta, kun heidät oli lähetetty Kazakstaniin. ”Lähetän sinulle Galjusan kirjeen, melkoinen robinsonadi vai mitä? Rakentavat jurttia. Kukaan ei huolehdi heistä, ketään ei kiinnosta heidän kohtalonsa. Kuolevat varmaan nälkään, millä he eläisivät? Maailma saa kuulla heistä, tästä 1900-luvun rikoksesta. Syyttömien naisten ja lasten tappamisesta! Minkä tähden, miksi he näin kärsivät? Kirjeistä ja sähkeistä huolimatta he eivät ole saaneet mitään tietoa teistä… Sydäntä särkee, häviää kaikki pelastumisen toivo häviää. Minäkin olen sairaana, en enää nouse, viimeisetkin voimat on viety. Ketä pyytäisin kertomaan edes pari sanaa sinusta. Mitä tämä merkitsee? Miksi kukaan teistä ei kirjoita? … Olen jo aivan voimaton, mutta matkustaisin vaikka Siperiaan, jos voisin vielä ennen kuolemaani nähdä Teidät. Äitisi.”10

Poikaansa hän ei enää nähnyt. Witold Bielewicz siirrettiin huhtikuussa 1940 Smolenskin alueen NKVD:n haltuun ja ammuttiin.

Lastensa, anoppinsa ja appensa kanssa Kazakstaniin pakkosiirretty Maria Bem pyysi Starobelskin leirin päällikköä välittämään kortin hänen miehelleen Edward Bemille. Siihen Maria oli kirjoittanut: ”Ajattelemme Sinua hyvin usein. Olemme etsineet Sinua, mutta tähän mennessä emme ole löytäneet. Toivon että tämä kirjelappunen välitetään Sinulle, siksi haluan sanoa, että rakastan Sinua aina, uskon Sinuun ja odotan Sinua. Eivät välimatkat, aika, ei mikään kohtalo voi hävittää tunteitani Sinua kohtaan. Vaimosi Maria.”11

Omaisten lukuisat kirjeet on sidottu paksuihin mappeihin. Näitäkin surun ja kärsimyksen todisteita NKVD käytti omiin tarkoituksiinsa. Ammutuille osoitettujen kirjeiden avulla etsittiin vainottaviksi sellaisia omaisia, joita ei ollut vielä pakkosiirretty Kazakstaniin.12 Omaisten kirjeet Stalinille, Kalininille, Molotoville, Timošenkolle ja muille lähetettiin NKVD:hen, missä niihin lyötiin leima ”1. spetsotdel” (ensimmäinen erikoisosasto). Se merkitsi, että asianomaisen asia oli käsitelty tällä osastolla ja hänet oli teloitettu.

Kolmen leirin hävinneitä sotavankeja etsi myös Kansainvälinen Punainen Risti ja sen osastot Saksassa, Unkarissa, Sveitsissä ja muualla, samoin Saksan lähetystö ja eräät neuvostoviranomaiset. Näissäkin kyselyissä oli merkintä ”1. spetsotdel”. Näihin kyselyihin oli määrätty vastaamaan, että asianomaisia ei ole sotavankien luetteloissa tai että omaisten lähetykset oli luovutettu heille.13 Heidät oli kuitenkin jo paljon aikaisemmin ammuttu.

Ammutuista ei annettu tietoja niille muutamille puolalaisupseereille, jotka säilyivät hengissä. Heidän kanssaan ryhdyttiin lokakuun puolivälissä 1940 neuvottelemaan puolalaisen joukko-osaston muodostamisesta Neuvostoliiton alueelle, mikäli syttyy sota Saksan kanssa. J. Czapskin kertoman mukaan kenraali Zygmunt Berling ehdotti neuvotteluissa 13. lokakuuta, että joukko-osastoon otettaisiin kaikki puolalaiset sotilaat ja upseerit riippumatta heidän näkemyksistään. Berija suostui, jolloin Berling sanoi: ”Erinomaista, meillä on hyviä armeijakaadereita Starobelskin ja Kozelskin leireillä.” Silloin V.N. Merkulovilta lipsahti: ”Ei, ei niitä. Me teimme heidän suhteensa suuren virheen.”14

 

Vielä huolellisemmin Katynin salaisuutta varjeltiin Hitlerin Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon kesäkuussa 1941. Sen jälkeen Neuvostoliitto solmi diplomaattisuhteet Puolan pakolaishallituksen (Sikorski) kanssa ja Neuvostoliitossa ryhdyttiin kokoamaan puolalaista ns. Andersin armeijaa. Kun sotavangit saapuivat sitä varten syyskuussa 1941, kävi ilmi, että edellä monesti mainituilta kolmelta leiriltä saapuivat vain ne, jotka oli siirretty sieltä pois toiseen leiriin toukokuussa 1940. Puolan hallitus teki kaikkensa selvittääkseen, missä muut olivat. Andersin esikunta lähetti eri puolille Neuvostoliittoa edustajiaan jäljittämään kadonneita upseereita. Tietoja saatiin myös risteysasemien informaatiopalveluilta. Vähitellen saatiin kootuksi luettelot kadonneista, joiden luku oli ensin 800, sitten 4.000 ja lopulta 10.000 henkeä. Selvittelyä koordinoi ratsumestari, kreivi Jozef Czapski, joka pyrki tapaamaan myös NKVD:n ja sen aluehallintojen edustajia. NKVD:n L.F. Raihman ilmoitti kreiville ainoastaan, että kaikki tiedot ovat varaulkoministeri A.J. Vyšinskillä.15

Tämä Molotovin varamies sai tehtäväkseen neuvotella Puolan lähettilään Stanislaw Kotin ja muiden Puolan edustajien kanssa, jotka sinnikkäästi vaativat tietoja kadonneista upseereista ja poliiseista. Kot ilmoitti 6. lokakuuta 1941 Vyšinskille: ”Ei ole vapautettu myöskään monia upseereita. Lähetystön tietojen mukaan pidätettyjä oli kaikkiaan 9.500 upseeria, mutta [Neuvostoliitossa muodostettuihin] puolalaisiin joukko-osastoihin on saatu vain 2.000 upseeria. Lähetystö pyytää vapauttamaan loput 7.500. Lähettiläs kiinnitti huomiota myös siihen, että aikoinaan oli Ostaškovissa Moskovan lähistöllä leiri, jolla säilytettiin sotilassantarmin virkailijoita. Heistä ainuttakaan ei toistaiseksi ole puolalaisessa armeijassa.” Vyšinski vastasi, että näin suurta määrää upseereita ei ollut vangittu ja vangittuna olleet oli vapautettu.16

Kot ilmoitti Vyšinskille 14. lokakuuta, että Neuvostoliittoon oli otettu 200.000 puolalaista sotavankia, siinä joukossa 9.500 upseeria, ja kaikki Saksan miehittämiltä alueilta paenneet puolalaiset oli siirretty syvemmälle Neuvostoliittoon. ”Meidän välillemme syntyi varsin kuuma väittely”, kirjoitti Vyšinski selonteossaan. ”Torjuin Kotin tiedot. Vakuutin, että Valko-Venäjän ja Ukrainan länsialueilta [ts. Puolalta vallatuilta] siirrettiin vain pieni määrä Puolan kansalaisia, määrä ei ollut 400000 eikä koko väestö niin kuin lähettiläs väittää. Puolan lähetystö ilmeisesti nojaa epäluotettaviin tietoihin. Meidän tietomme ovat ehdottomasti oikeat.”17 Tyypilliseen tapaan varaulkoministeri siirsi keskustelun upseereista pakkosiirrettyihin, joiden kohdalla hänen lukunsa olivatkin oikeita.18

Jälleen 2. marraskuuta 1941 Puolan lähettiläs kysyi Vyšinskiltä 9.500 puolalaisesta sotavankiupseerista. ”Minä ilmoitin lähettiläälle, että Neuvostoliiton alueella ei ole eikä ole ollut sellaista määrää puolalaisia upseereita, josta Kot puhuu.”19

Puolan lähettiläs pääsi kysymään samaa Stalinilta 14. marraskuuta. ”Pääosin upseereita ei ole vapautettu, mutta heitä tarvitaan puolalaisia joukko-osastoja varten. Ei ole ketään Andersin esikunnassa 1939 palvelleista upseereista, ei ketään Sikorskin ystävistä”, Kot sanoi. ”Toveri Stalin vastasi, että hän ottaa selvää asiasta. Saattaa olla, että heidän kanssaan on käynyt samoin kuin Lvovin entiselle komendantille kenraali Landnerille [p.o. Ljangner]. Aikoinaan tämä kenraali saapui Moskovaan ja hänet luvattiin vapauttaa sillä ehdolla, että hän jää asumaan Neuvostoliittoon. Hän kuitenkin katosi, ja kävi ilmi että hän oli ylittänyt Neuvostoliiton rajan ja mennyt Romaniaan. Toveri Stalin pyytää antamaan luettelon puolalaisista, joita lähettilään mielestä ei ole vielä vapautettu.” Stalin väitti edelleen, että kaikki puolalaiset oli vapautettu, ”jopa nekin, jotka Sikorskin agentteina saapuivat Neuvostoliittoon räjäyttämään siltoja ja tappamaan neuvostoihmisiä.”20

Ennen tapaamistaan pakolaishallituksen pääministeri Sikorskin kanssa Stalinilla oli 3. joulukuuta tilaisuus tutustua puolalaisia sotavankeja Neuvostoliitossa koskevaan yksityiskohtaiseen raporttiin, jossa osoitettiin, että kaikkiaan otettiin 130.000 sotavankia, mukaan luettuna Baltian maista internoidut. Näistä 42.000 vapautettiin ja lähetettiin Puolalta vallatuille alueille, 42.500 luovutettiin Saksalle loka-marraskuussa 1939, vielä 562 luovutettiin saksalaisille 1940-41, ja 15.131 lähetettiin Ukrainan NKVD:n käyttöön huhti-toukokuussa 1940 (1. erikoisosaston kautta, toisin sanoen ammuttaviksi). Nyttemmin oli 25.115 henkeä luovutettu puolalaisen armeijan muodostamista varten, 289 vapautettu terveyssyistä tai heidän kieltäydyttyään palvelemasta puolalaisessa armeijassa, 389 kuollut leireillä, 1082 karannut ja 1834 menehtynyt Lvovin leirin evakuonnin yhteydessä.21 Vaikka Stalin olisi ehtinyt unohtaa hänen aloitteestaan ammuttujen puolalaisten upseerien ja poliisien tarkan lukumäärän, muistio palautti mieleen tarkan luvun 15.131 upseeria ja poliisia. Lisäksi vankiloissa olleista oli huhti-toukokuussa 1940 tuhottu 1207 upseeria ja 5141 poliisia, tiedustelijaa ja santarmia.

Sikorskin kysymyksiin 3. joulukuuta Stalin vastasi, että ”kaikki vangittuina olleet puolalaiset on vapautettu armahdettuina. Voi olla, että jotkut heistä ovat karanneet jonnekin jo ennen vapauttamista, esimerkiksi Mantšuriaan. Haluaisin, jatkoi Stalin, että herra Sikorskille muodostuisi vahva varmuus siitä, ettei meillä ole minkäänlaisia aikomuksia pitää vangittuina yhtäkään puolalaista. Me vapautimme kaikki, vieläpä nekin, jotka olivat tulleet Neuvostoliiton alueelle kenraali Sosnkowskin lähettäminä tuholaistehtäviin.”2

Puola tiedusteli upseereitaan myös virallisilla nooteilla. Neuvostoliiton lähettiläs Bogomolov sai Lontoossa 28. marraskuuta 1942 Puolan hallituksen nootin, jonka mukaan Starobelskin, Kozelskin ja Ostaškovin leireillä olleista oli yhä vapauttamatta 12 kenraalia, 94 everstiä, 263 kapteenia ja lähes 7800 alempaa upseeria.23 NKVD:n sotavankihallinnon (UPVI) raportin mukaan 1. erikoisosaston kautta eli ammuttavaksi lähetettyjä oli 13 kenraalia, 77 everstiä, 197 everstiluutnanttia, 541 majuria, 1441 kapteenia, 18 sotilaspappia ja 6061 muuta upseeria.24 Tällä hetkellä tiedossa on nimeltä 11 ammuttua kenraalia ja yksi amiraali; ei tiedetä, oliko luetteloissa virhe vai onko vielä yritettävä selvittää yhden kenraalin nimi.

Viimeisen kerran lähettiläs Kot yritti selvittää upseerien ja poliisien kohtaloa jäähyväiskäynnillään Vyšinskin luona ennen lähtöön Lontooseen 8. kesäkuuta 1942. Vyšinski piti tiukasti kiinni siitä, ettei Neuvostoliitossa ole enää yhtään puolalaista sotavankia. ”Huomattava osa niistä sotilaista, joista Kot puhui, on vapautettu jo ennen sotaa [ts. Saksan hyökkäystä 1941] ja he ovat matkustaneet Puolaan, ja osa on vapautettu sen jälkeen”, sanoi Molotovin sijainen.25 Tavatessaan puolalaiset W. Andersin ja Leopold Okulickin 18. maaliskuuta 1942 Stalin esitti ohimennen toisen version: sotavangit saattoivat olla saksalaisten kaappaamia.

Puolalaisten upseerien katoaminen ja Stalinin ja hänen läheistensä haluttomuus antaa järjellistä vastausta Puolan hallituksen kyselyihin vaikeuttivat Neuvostoliiton ja Puolan muutenkin vaikeita suhteita ja horjuttivat puolalaisten luottamusta neuvostojohtoon. Paljolti tästä syystä Anders ja Sikorski kieltäytyivät lähettämästä puolalaisia divisioonia Neuvostoliiton ja Saksan rintamalle ennen kuin kaikki kuusi divisioonaa oli täysin varustettu. Puolalaisarmeijan lähtö Iraniin sai Stalinin ryhtymään uusiin vainotoimiin puolalaisia vastaan ja sittemmin diplomaattisuhteiden katkaisemiseen. Puolalaisen armeijan siirryttyä Iraniin Puolan edustajilla ei enää ollut mitään mahdollisuuksia etsiä kadonneita upseereita Neuvostoliitossa.

 

Samaan aikaan Saksan miehittämällä Neuvostoliiton alueella saksalaisten palveluksessa rautateillä työskennelleet puolalaiset kuulivat paikallisilta asukkailta, että heidän maanmiehiään oli haudattu Katynin metsään. Erään haudan paikalle rautatieläiset pystyttivät puisen ristin. Saksan johto sai haudoista tiedon jo 1942, mutta silloin se ei heitä kiinnostanut. Wehrmacht rynni Volgalle ja Neuvostoliiton loppu näytti olevan lähellä.

Stalingradin taistelu muutti tilanteen ja kiinnostus heräsi. Wehrmachtin maavoimien pääesikunta antoi 29. maaliskuuta 1943 käskyn avata Katynin haudat ja selvittää uhrien lukumäärä ja kuolinsyy. Berliini päätti käyttää asiaa hyväkseen lietsoakseen liittoutuneiden välisiä erimielisyyksiä. Huomion kiinnittäminen Neuvostoliiton hirmutekoihin oli tarpeen myös Varsovan gheton hävittämisen (mikä alkoi 19. huhtikuuta) ja Puolan juutalaisväestön lopullisen tuhoamisen peittelemiseksi.

Berliinin radio ilmoitti 13. huhtikuuta 1943, että Katynin metsään oli haudattu 10.000 puolalaista upseeria, jotka NKVD oli teloittanut ampumalla keväällä 1940. Myöhemmin lukumääräksi ilmoitettiin 12.000 (todellisuudessa siellä oli 4.400 ammutun ruumiit). Hitleriläiset organisoivat Katynin merkeissä propagandakampanjan radiossa ja lehdissä ja lähettivät hautapaikoille useita puolalaisia ja kansainvälisiä ryhmiä.26 Propagandaministeri Goebbels merkitsi päiväkirjaansa: ”Katynin asiasta muodostuu valtava poliittinen pommi, joka suotuisissa oloissa aiheuttaa useita räjähdysaaltoja. Me käytämme sitä taiteen kaikkien sääntöjen mukaan. Ne 10-12.000 puolalaista upseeria, jotka ovat jo maksaneet hengellään mahdollisen oikean syntinsä, sillä he olivat sodan sytyttäjiä, auttavat meitä vielä avaamaan Euroopan kansojen silmät näkemään, millaisia bolševikit ovat.”27

Neuvostoliitto puolestaan 15. huhtikuuta syytti hitleriläisiä puolalaisten ampumisesta ilmoittaen sotavankien työskennelleen Smolenskin lähistöllä ja joutuneen saksalaisten vangeiksi.

Totuus ei ollut sen paremmin Neuvostoliiton kuin sen läntisten liittolaisten intresseissä. Churchill ja Roosevelt ymmärsivät Berliinin tavoitteet ja tekivät kaikkensa rajoittaakseen Katynin asian poliittista vaikutusta ja estääkseen liittoutuman hajoamisen. Liittolaisten yhteinen etu meni totuuden selvittämisen edelle. Se näkyy Churchillin ja Stalinin kirjeenvaihdosta28 ja ensin mainitun keskusteluista puolalaisten valtiomiesten kanssa. Churchillin ja Foreign Officen A. Cadoganin lounaalla 15. huhtikuuta Sikorskin ja Puolan ulkoministerin Edward Raczynskin kanssa ensin mainittu varoitti puolalaisia, etteivät he lankeaisi saksalaisten provokaatioon, joka tähtäsi liittoutuman hajottamiseen. Lopuksi hän sanoi: ”Valitettavasti saksalaisten informaatio voi osoittautua oikeaksi. Teidän, mihin bolševikit kykenevät ja miten julmia he voivat olla; tämän kaiken tiedän – ja siksi ymmärrän Teidän lukuisia vaikeuksianne… Mutta velvollisuutemme on käyttäytyä niin, että pelastamme päätavoitteemme ja palvelemme niitä tehokkaasti… On asioita, joista, vaikka ne olisivat tosiakin, ei voi puhua julkisesti. Sen periaatteen rikkominen olisi suuri virhe.” Pääministeri Sikorski vastasi silti, että Puolan hallituksen oli pakko ottaa selkeä ja täsmällinen kanta saksalaisten ilmoitukseen, eikä se kanta olisi myönteinen Neuvostoliitolle.29

Britannian hallituksen jäsenet tukivat Churchillin kantaa. Puolan pakolaishallituksen yhteyteen asetetun Iso-Britannian suurlähettilään Owen O’Malleyn yritys todistaa NKVD:n osallisuus puolalaisten upseerien teloitukseen aiheutti närkästystä brittihallituksessa.30

Englanti koordinoi asenteensa USA:n hallinnon kanssa. Ulkoministeri Anthony Eden sähkötti Washingtoniin: ”Puolan ja Neuvostoliiton suhteet ovat viime aikoina joutuneet kovalle koetukselle. Vaarana on, että ulkomailla olevien puolalaisten sotilaiden keskuudessa syntyy vakavia häiriöitä, erityisesti niiden, jotka siirrettiin viime vuonna Neuvostoliitosta Keski-itään. Puolan hallitus olettaa, että sen on mahdollisesti pakko kutsua lähettiläänsä pois Moskovasta.” Euroopassa olleilla amerikkalaisdiplomaateilla ei ollut harhaluuloja siitä, mitä Saksa tavoitteli Katynin asiassa.31

Presidentti Roosevelt tuki Churchillin kantaa: liittoutuman yhtenäisyys oli välttämätöntä, kaikki muu täytyi jättää taka-alalle. Saksalaisten sotavankina Katynissa käynyttä amerikkalaiseversti John van Vlitua kiellettiin kertomasta havainnoistaan, jotka olivat epäedullisia Neuvostoliitolle. Lähi-idän puolalaisjoukkojen yhdysupseeria eversti Henry Schimanskia rangaistiin, kun hän oli levittänyt tietoja Katynin rikoksista. Yhdysvaltain Balkanin-erikoisedustajaa George Erliä kiellettiin Rooseveltin suoralla käskyllä julkaisemasta aineistojaan.32

Saksan ilmoitus aiheutti shokin puolalaisten keskuudessa. Kenraali Wladyslaw Anders käski 18. huhtikuuta pitää sielunmessun niin sotavankeudessa kuin taisteluissa Wehrmachtia vastaan menehtyneiden puolesta. Puolan hallitus pyysi 17. huhtikuuta Kansainvälistä Punaista Ristiä selvittämään upseerien tuhoa Katynissa. Samana päivänä myös Saksa teki samanlaisen pyynnön. Käyttäen hyväkseen hitleriläisten ja Lontoon puolalaisten samanaikaista kääntymistä Punaisen ristin puoleen stalinilainen johto syytti Sikorskin hallitusta salaliitosta natsien kanssa ja katkaisi 25. huhtikuuta 1943 diplomaattisuhteet Puolan pakolaishallitukseen.

Vaikka Stalin näin sivuutti Churchillin vetoomukset, Britannian pääministeri teki jatkossakin voitavansa estääkseen Katynin asian käsittelyä puolalaisissa ja brittiläisissä lehdissä. ”Ei ole syytä pyöriä patologisesti kolme vuotta vanhojen hautojen ympärillä Smolenskin tienoilla”, hän kirjoitti Edenille 28. huhtikuuta.33

 

Neuvostojoukkojen lähestyessä syyskuussa 1943 Smolenskia NKP:n keskuskomitean agitaatio- ja propagandaosaston päällikkö Georgi Aleksandrov kirjoitti NKP(b):n politbyroon varajäsenelle, puna-armeijan poliittisen päähallinnon päällikölle A.S. Štšerbakoville: ”Neuvostojoukot lähestyvät Katynin metsiä, paikkaa, missä saksalaiset keväällä 1943 kaivoivat provokatorisin tavoittein esille puolalaisten upseerien haudat.” Katsoen tarkoituksenmukaiseksi valmistautua ajoissa paljastamaan ’saksalaisten provokaatiot Aleksandrov esitti, että muodostetaan erikoiskomissio, jonka olisi saavuttava Katyniin heti etujoukkojen jäljessä ja organisoitava välittömästi hautojen vartiointi, aineistojen kokoaminen ja todistajien kuuleminen. ”Hyvin valmisteltujen aineistojen julkaisemisella Katynin asiasta saksalaisten provokaation paljastamiseksi olisi suuri poliittinen merkitys.”34

Vaikka ajatus miellytti stalinilaista johtoa, aluksi päätettiin kuitenkin suorittaa ”valmistelevia töitä”, joita johtaisivat samat henkilöt kuin teloituksiakin huhti-toukokuussa 1940: V.N. Merkulov, B.Z. Kobulov ja S.N. Kruglov NKVD:stä.

Samaan aikaan kuuluisa neurokirurgi Nikolai Burdenko kirjoitti V.M. Molotoville: ”Sain eilen professori Traininilta teidän määräyksenne tutkia Smolenskin alueella mm. Katynin tragediaa. Viimeksi mainitun asian johdosta pyydän Teidän lupaanne kaivaa tarvittaessa esiin puolalaisten upseerien ruumiit ja tutkia tarkasti ampumistapa ja haavojen luonne ja kutsua Teidän nimissänne tehtävään Puna-armeijan sotilas-sanitäärisen päähallinnon päällikkö kenraali Efim Ivanovitš Smirnov ja hänen alaisensa pätevät henkilöt. Tämä sallisi muodostaa tarkat johtopäätökset, koota nopeasti tarpeelliset todisteet ja verrata niitä minun kokoamiini aineistoihin. Lisäksi se helpottaisi löytöjen dokumentointia paikan päällä valokuvin, röntgenkuvin ja karttapiirroksin. Toivon matkan järjestyvän 29. syyskuuta mennessä.” Molotov merkitsi paperiin päätöksensä: ”Toveri Vyšinskille. Minä en ole puhunut mitään toveri Traininille. Täytyy miettiä, miten ja milloin ryhdytään tähän tehtävään. Toveri Trainin kiirehtii liikaa antaessaan tehtävän t. Burdenkolle.” Vyšinski jatkoi: ”Olen antanut määräyksen henkilökohtaisesti.”35

Vasta 12. tammikuuta 1944 NKP(b):n politbyroo ja sen jälkeen Saksalaisfasistien rikoksia tutkiva Valtion erityiskomissio hyväksyivät päätöksen perustaa Erityiskomissio tutkimaan saksalaisten suorittamaa puolalaisten upseerivankien teloittamista Katynin metsässä, niin kuin toimeksianto kuului. Sen puheenjohtajaksi tuli mainittu Burdenko.36 Jäseniksi tulivat kirjailija Aleksei Tolstoi, metropoliitta Nikolai, yleisslaavilaisen komitean puheenjohtaja kenraaliluutnantti A. Gundorov, Punaisen ristin ja Punaisen puolikuun puheenjohtaja S. Kolesnikov, Venäjän opetusasiain kansankomissaari akateemikko V. Potemkin, Puna-armeijan sanitaaripalvelun päällikkö E. Smirnov, Smolenskin alueen toimeenpanevan komitean puheenjohtaja R. Melnikov. He saivat antaa arvovaltansa selonteolle, jonka NKVD tehtaili. Jos joku vähänkin epäili tehtailun totuudenmukaisuutta, Merkulov antoi niin jyrkän huomautuksen, että Burdenko ja kumppanit katsoivat parhaaksi allekirjoittaa kaiken mitä tšekistit eteen työnsivät.37

Erityiskomission selonteko julkaistiin Pravdassa 26. tammikuuta 1944. Siinä väitettiin, että puolalaisten sotavankien joukkomurhat Katynissa olivat saksalaisten työtä. Katynin metsän hautapaikalle pystytettiin muistomerkki, jossa luki: ”Tähän on haudattu saksalais-fasististen valloittajien syksyllä 1941 petomaisesti kiduttamia puolalaisia sotavankiupseereita.”

Kun Bulgariaan oli saatu Moskova-mielinen hallitus, se järjesti oikeusjutun Katynin tutkimuksiin osallistuneita bulgaareja vastaan. Syytettynä oli mm. professori M. Markov, joka oli kuulunut saksalaisten järjestämään kahdentoista maan asiantuntijakomissioon, joka oli päätellyt teloitusten tapahtuneen maalis-huhtikuussa 1940. Kominternin pääsihteeri Georgi Dimitrov informoi jutun järjestämisestä Stalinia ja Molotovia, jotka hyväksyivät ajatuksen.38

Stalinilainen johto pyrki saamaan natsien rikoksia tuomineen Nürnbergin oikeudenkäynnin vahvistuksen Burdenkon erityiskomission johtopäätöksille. Uskottiin, että tuomioistuin olisi velvollinen hyväksymään hallituksen selonteon ilman todisteita. Mutta tällä kertaa tuomarit päättivätkin kutsua todistajia, mikä hermostutti Moskovaa. Neuvostohallituksen Nürnberg-komissio ohjeisti paikalla toiminutta pääsyyttäjä R.A. Rudenkoa, että todistajien kutsuminen ylitti kansainvälisen tribunaalin valtuudet ja merkitsi vaarallista ennakkotapausta.39 Kun päätöstä ei saatu peruttua, Neuvostoliitossa ryhdyttiin valmistelemaan omia ”todistajia”. Bulgariaan komennettiin MGB:n virkailija ”työskentelemään” professori M. Markovin kanssa uuden valtionturvallisuusministeri V.S. Abakumovin suorassa valvonnassa. Myös puolalaisia todistajia valmennettiin. Katynia käsittelevän dokumenttifilmin valmistusta johti A.J. Vyšinski. Ruumiiden ylöskaivamisen yhteydessä muka löydettyjen asiakirjojen valinnasta vastasi MGB:n V.N. Merkulov. Lisäksi valmennettiin neuvostoliittolaisia todistajia. Sotilastribunaali päätti kuitenkin kuulla ainoastaan kolmea puolustuksen ja syyttäjän todistajaa; tribunaalin jäsenten puheista saattoi päätellä, ettei kumpiinkaan luotettu, eikä Katynin teloituksia mainittu tuomiopäätöksessä lainkaan.

 

Katynin teloitusten uhrit pyrittiin unohtamaan Neuvostoliitossa, kaikki maininnat siitä poistettiin historiateoksista ja tietosanakirjoista. Fasistien tuhoamista tuhansista Valko-Venäjän kylistä valittiin muistomerkin paikaksi kylä, jolla oli samankuuloinen nimi: Hatyn. Näinkin haluttiin iskostaa ihmisten mieliin Katynin rikosten yhteys saksalaisiin. Berijan kirje Stalinille ja siihen liittyvä politbyroon teloituspäätös 5. maaliskuuta 1940 käärittiin ’pakettiin no. 1’ ja luovutettiin suurena valtion salaisuutena NKP:n yhdeltä pääsihteeriltä seuraavalle. Tutustuttuaan hirvittäviin tekoihin kukin sulki paketin jälleen tiukkojen leimojen taakse. Salatakseen tiedot Katynin teloituksista N.S. Hruštšev määräsi tuhoamaan kaikki upseereita, poliiseja ja vangittuja koskevat tutkintapaperit ja tilastot sekä ammuttujen luettelot vahvistaneiden troikkien (kolmikkojen) pöytäkirjat.

Sodan jälkeen Puolassa tulkittiin itse sana ’Katyn’ valtionvastaiseksi ja sen nimisen kynttilän asettamisesta ristin alle uhattiin vainotoimilla. Perheiden täytyi piilottaa vainajiin liittyneet muistoesineet. Mutta muisto eli verta vuotaen ja vieroitti Puolan ja Venäjän kansoja toisistaan. Vain totuus auttoi ylittämään niiden välille syntyneen kuilun.

Maanpaossa eläneet puolalaiset keräsivät tiedonmuruja Katynista. Yksi harvoista teloitukselta säästyneistä upseereista, Grjazovetsin leirille sijoitettu Adam Moszynski, suoritti sodan jälkeen valtavan työn laatimalla luettelon ammutuista puolalaisista upseereista ja poliiseista.40 Kenraali W. Andersin johdolla julkaistiin Lontoossa 1948 kokoomateos Katynin rikos asiakirjojen valossa, josta on otettu jo 13 painosta. Siihen on koottu todistajanlausuntoja, Puolan Lontoon-hallituksen ja Punaisen ristin asiakirjoja ja otteita saksalaisista ja englantilaisista asiakirjoista. Todistajalausuntoihin perustui myös Yhdysvaltain kongressin moniosainen ns. Maddenin selvitys. Sekin päätyi johtopäätökseen, että Katynin hirmuteoista oli vastuussa NKVD.

Mutta näissä kokoelmissa ei ollut ainuttakaan NKVD:n asiakirjaa vahvistamassa tätä johtopäätöstä, eikä ollut tiedossa, missä sijaitsivat Starobelskin leirin upseerien ja Ostaškovin poliisien haudat. Kukaan ei tiennyt, milloin ja missä yhteydessä oli päätetty teloituksista, montako ihmistä oli ammuttu, ketkä osallistuivat operaatioon, mistä syystä 395 upseeria ja poliisia säästyi. Kysymyksiä oli enemmän kuin vastauksia.

Lisää tietoja toi Lontoossa 1951 julkaistu Joszef Mackiewiczin kirja ja muutaman hengissä säilyneen muistelmat, jotka herättivät suurta kiinnostusta.41 Vahvimman tieteellisen panoksen toi Pennsylvanian yliopiston professori Janusz Zawodny, jonka useille kielille käännetty teos Kuolema metsässä herätti suurta mielenkiintoa ja antoi kimmokkeen uusiin tutkimuksiin.42 Näistä tunnetuimpia olivat länsimaista yleisöä ravistelleet brittihistorioitsija Louis FitzGibbonin kirjat.43 Englannissa kerättiin varoja Lontooseen pystytettävää uhrien muisto-obeliskia varten; BBC tuotti laajan dokumentin Katynin tragediasta. Britannian parlamentin ylähuone kokoontui 17. heinäkuuta 1970 erikoisistuntoon Katynin tuhotöiden johdosta, ja samaan aikaan kongressiedustaja R. Pucinski ehdotti, että Yhdysvallat ottaisi asian esiin YK:n yleiskokouksessa. Samaa esitettiin Australian parlamentissa.44 Myöhemminkin asia tuli esille eri yhteyksissä; Ruotsissa paljastettiin marraskuussa 1975 yksityisalueella Katynin uhrien muistomerkki.

Moskova reagoi asian käsittelyyn kirpeästi. Kun Yhdysvalloissa perustettu komissio pyysi neuvostohallitukselta Katynin kysymykseen liittyviä asiakirjoja, Neuvostoliitto lähetti 29. helmikuuta 1952 vastalausenootin, jossa sanottiin, että hitleriläisten Katynin rikosten vetäminen uudelleen esiin ”ei merkitse muuta kuin Neuvostoliiton parjaamista ja yleisesti tunnettujen hitleriläisten rikosten rehabilitointia.”45 Samalla kansandemokraattisen Puolan hallitus ”tuomitsi päättäväisesti” neuvostovastaisen hälyn Yhdysvalloissa.

Ulkoministeri Andrei Gromyko kääntyi 12. huhtikuuta 1971 NKP:n politbyroon puoleen ja ehdotti, että maan Lontoon-suurlähettiläs saisi tehtäväkseen suorittaa Iso-Britannian ulkoministeriölle kyselyn ”yrityksistä kiihdyttää propagandakampanjaa ns. Katynin jutun ympärillä.” Näin päätettiin tässä korkeimmassa puolue-elimessä 15. huhtikuuta.46 Vastaavia päätöksiä politbyroo hyväksyi myös syyskuussa 1972, maaliskuussa 1973 ja huhtikuussa 1976, toisinaan ’puolalaisten ystävien’ aloitteesta.47

Neuvostoliitossa oli ihmisiä, jotka eivät tyytyneet hallituksen valheisiin tässä asiassa. Ukrainalainen runoilija ja lehtimies A. Karavanski kääntyi 1969 NKP:n keskuskomitean ja yleisen syyttäjän puoleen ja vaati uutta tutkimusta Katynin asiassa, mainiten kahden teloituksiin osallistuneen vartijan nimet. Hänet tuomittiin 1970 tästä kymmeneksi vuodeksi vankeuteen, mistä hän vapautui vasta 1989.48

Katynin teloitusten 40-vuotispäivänä huhtikuussa 1980 ryhmä neuvostoliittolaisia oikeudenpuolustajia (L. Aleksejeva, A. Amalrik, V. Bukovski, B. Vail, T. Ventslov, A. Ginzburg, B.N, Gorbanevskaja, Z. ja P. Grigorenko, B. Jefimov, P. Litvinov, K. Lobarski, V. Maksimov, V. Nekrasov ja muita) julkaisi profeetallisen lausunnon. Siinä ilmaistiin varmuus, ettei ole kaukana se päivä, jolloin meidän kansiomme punnitsee oikein niin pyövelien kuin uhrien asian, antaa pyöveleille heidän pahojen tekojensa vuoksi ja uhreille heidän kärsimystensä mukaisesti. Allekirjoittajat vakuuttivat Puolan kansalle, etteivät he unohda kansansa vastuuta niiden rikosten vuoksi, joita sen edustajat suorittivat Katynissa.49

 

Viimein 80-luvun jälkipuolella sanomalehdissä (esim. Moskovskie novosti ja Literaturnaja gazeta) alkoi ilmestyä neuvostoliittolaisten ja puolalaisten artikkeleita, joissa vaadittiin Katynin asiasta totuutta esiin. Vakaumuksensa, että Katynin teloitukset olivat NKVD:n työtä, ilmaisivat ensimmäisten joukossa sellaiset kirjailijat ja historioitsijat kuin Aleksandr Solženitsyn, Natan Edelman ja Juri Afanasjev. He eivät kuitenkaan voineet nojautua omiin tutkimuksiinsa, vaan lännessä julkaistuihin teoksiin.

Puolassa Katynin asiaa nostivat esille ammattiliitto Solidaarisuuden kannattajat. Toukokuussa 1981 muodostettiin komiteoita keräämään varoja Katynin teloitettujen muistomerkkiin, joka paljastettiin heinäkuussa Varsovan sotilashautausmaalla. Puolan turvallisuuselimet kuitenkin poistivat sen seuraavana yönä. Joulukuussa 1981 julistettu sotatila keskeytti joksikin aikaa tällaiset mielenilmaukset, mutta 80-luvun jälkipuolella Katynin teema murtautui esiin ennennäkemättömällä voimalla lehtien palstoilla, televisiossa ja elokuvina. Virallinen Varsova katsoi, ettei tätä enää voinut pidätellä, vaan tarkoituksenmukaisempaa oli esiintyä totuuden etsijöiden puolella. Vuonna 1987 muodostettiin Neuvostoliiton ja Puolan historioitsijakomissio tehtävänään selvittää historian valkeat läikät. Ensimmäisten asioiden joukossa oli Katyn.

Kahden vuoden kuluessa komissiossa ei päästy lähemmäksi yhteistä kantaa. Toukokuussa 1988 puolalaiset historioitsijat todistivat perusteellisessa analyysissään, että Burdenkon komission johtopäätökset eivät pitäneet paikkaansa.50 Vuonna 1989 ilmestyi komission jäsenen Czeslaw Madajczykin tutkimus, johon oli saatu käyttöön tärkeitä puolalaisia, saksalaisia ja englantilaisia arkistodokumentteja. Venäläisiin dokumentteihin ei hän sen paremmin kuin muutkaan päässyt tutustumaan. Komission neuvostoliittolaiset jäsenet, joita johti Marxismi-leninismin instituutin johtaja Georgi Smirnov, eivät saaneet NKP:n keskuskomitealta valtuuksia asettaa virallista versiota epäilyksen alaiseksi. Burdenkon komission johtopäätösten tueksi ei kyetty löytämään edes jossain määrin uskottavia dokumentteja, koska sellaisia ei ollut. Komission jäsenet eivät päässeet käsiksi vähänkään merkittäviin asiakirjakokonaisuuksiin puolalaisten sotavankien kohtalosta Neuvostoliitossa 1939-40.

Komission työtä valvonut politbyroon jäsen Aleksandr Jakovlev kuvasi tilannetta näin: ”Alkoi pitkällinen etsintäpuuha. Yhteisen komission puolalainen osapuoli painosti G. Smirnovia, hän puolestaan soitti minulle ja pyysi apua dokumenttien etsinnässä. Joka kerta käännyin Mihail Sergejevitšin [Gorbatšov] puoleen, joka vastasi toistuviin pyyntöihini yhdellä sanalla: ’Etsikää!’ Useita kertoja kysyin keskuskomitean yleisen osaston johtajalta Valeri Boldinilta, jonka osasto säilytti arkistoja, missä voisi olla edes jotakin Katynista. Hän vakuutti, että sellaisia hänellä ei ole, mutta sen hän sanoi kevyesti naurahtaen… Näin jatkui varsin pitkään. Mutta sitten kuminauha katkesi. Luokseni tuli Sergei Stankevitš, joka kertoi, että historioitsija N.S. Lebedeva, joka työskentelee sotavankien kuljetusjoukkojen asiakirjojen parissa, oli yhtäkkiä löytänyt asiakirjoja Katynista.”51

Jouduin ensi kerran Katynin draaman kanssa tekemisiin jo 1970, jolloin valmistelin kandidaatintyötä [pro gradu] Nürnbergin oikeusjutusta. Lokakuun vallankumoukselle nimetyssä valtion keskusarkistossa (nykyisin GARF) tutkin sekä Kansainvälisen sotatribunaalin että Neuvostoliiton valtion erityiskomission (TšGK) aineistoja, joiden joukossa oli saksalaisia sotasaalisdokumentteja ja Burdenkon komission pöytäkirjat. Silloin löysin edellä lainatun Burdenkon kirjeen Molotoville ja TšGK:n puheenjohtajalle Švernikille. Se näytti ikään kuin vahvistavan virallisen neuvostoversion, että puolalaiset upseerit oli ammuttu saksalaisten toimesta. Olin jo vähällä sijoittaa nämä kirjeet omaan tutkimukseeni Nürnbergin oikeusjutusta, mutta työni tieteellinen ohjaaja Arkadi Poltorak, joka oli ollut neuvostovaltuuskunnan sihteerinä Nürnbergissä, pysäytti minut. Ilmeisesti ystävänsä patologi Prozorovskin kautta kuultujen tietojen varassa hän sanoi minulle: ”Tiedättekö, Nataša, se juttu on hyvin hämärä. Toistaiseksi, kun ette ole perehtynyt siihen loppuun saakka, on parempi ettette koske siihen.”

Seuraavien kahden vuosikymmenen ajan pidin tätä ongelmaa näkökentässäni, mutta ilman tutkimuksia neuvostoarkistoissa siitä ei voinut kirjoittaa. Sattuma, kuten aina, auttoi jälleen. Heinäkuussa 1988 minulle soitti Literaturnaja gazetan toimittaja Vladimir Abarinov, joka esittäydyttyään kertoi erään Lukinin kirjeestä toimitukselle. Lehti oli julkaissut puolalaisen professorin kirjoituksen Katynin tragediasta, ja sitä vastaan protestoi tämä Lukin, entisen sotavankien saattopataljoonan 136 yhteyspäällikkö. Pataljoona oli vartioinut Kozelskin leiriä, jossa puolalaisupseereita pidettiin ennen heidän ampumistaan Katynissa. Lukin kiisti NKVD:n osallisuuden ampumisiin ja väitti, että saattojoukot eivät koskaan sallineet ihmisoikeuksien loukkaamista: joka muuta väitti, oli Göbbelsin uskollinen oppilas.

Kirjeessä oli tuo pataljoonan numero. Neuvoin toimittajaa etsimään numeron perusteella sen arkistoa joko NKVD:n aineistoista valtionarkistossa (TsGAOR, nykyinen GARF) tai neuvostoarmeijan keskusarkistosta (TsGASA, nykyinen RGVA). Hän ei kuitenkaan mennyt paikalle, vaan ainoastaan kyseli kirjeellä Katynin asiaa koskevia aineistoja. Siihen vastattiin, ettei sellaisia aineistoja ollut. Niin arkistojen virkailijat tosiaan uskoivatkin, sillä sana ’Katyn’ ei esiintynyt ao. arkistojen luetteloissa.

Päätin itse etsiä pataljoonan 136 asiakirjoja ja onnistuinkin. Sota-arkistosta löytyi myös muiden puolalaisten sotavankien leirejä vartioineiden osastojen aineistoja samoin kuin saattojoukkojen päähallinnon asiakirjoja. Pataljoonan operatiiviset dokumentit puuttuivat arkistosta, mutta siellä oli vahvuuksia koskeva käskykirja. Siihen oli kirjattu eväspakettien jakelu sotilaille heidän lähtiessään saattomatkalle. Osoittautui, että huhtikuussa 1940 järjestettiin useita vankien saattokuljetuksia Gneznovon asemalle, joka oli Katynin metsää lähinnä oleva asema. Samaan kirjaan oli merkitty pataljoonan komentajan käsky, jossa määrättiin tekemään yhteenveto ”Kozelskin leirin poiskuljetuksista.”52 Saattojoukkojen hallinnon asiakirjoista selvisi, että kaikki määräykset puolalaisten poiskuljettamisista oli saatu NKVD:n sotavankiasiain hallinnolta. Sen arkisto sijaitsi samassa rakennuksessa kuin TsGASA, Erityisarkistossa.53

Löytöni tuli tunnetuksi joillekin henkilöille, kuten Juri Zorja ja Valentin Parsadanov. Artikkelimme valmistuivat käytännössä samaan aikaan ja ne piti julkaista keväällä 1990.

Asiaan sekaantui kuitenkin NKP:n keskuskomitea. Sen kansainvälisen osaston päällikkö Valentin Falin kääntyi 22. helmikuuta 1990 Mihail Gorbatšovin puoleen ja kirjoitti: ”Joukko neuvostohistorioitsijoita (J.N. Zorja, V.S. Parsadanov, N.S. Lebedeva) … ovat tuoneet esiin aiemmin tuntemattomia Neuvostoliiton NKVD:n sotavankien ja internoitujen päähallinnon sekä NKVD:n saattojoukkojen hallinnon aineistoja vuosilta 1939-40 liittyen ns. Katynin asiaan. … Uusien dokumenttifaktojen pohjalta neuvostohistorioitsijat ovat valmistaneet aineistot julkaistavaksi. … Tällaisten aineistojen julkaiseminen loisi tietyssä mielessä uuden tilanteen. Meidän argumenttimme, että Neuvostoliiton valtionarkistoista ei ole löytynyt dokumentteja, jotka paljastaisivat Katynin tragedian todelliset syyt, osoittautuisi paikkansapitämättömäksi. Tutkijoiden esiintuomat aineistot – ja he ovat epäilemättä avanneet vasta osan salaisuuksista – liittyneinä tietoihin, joihin puolalaiset nojaavat, tuskin sallisi meidän pitää kiinni aiemmista versioista ja väistellä tilintekoa…”54

 

Tilannetta pohdittiin NKP:n politbyroon kokouksessa, joka kielsi historioitsijoiden artikkeleiden julkaisemisen. Siitä huolimatta luovutin Sergei Stankevitšin kautta artikkelini käsikirjoituksen julkaistavaksi Moskovskie novosti –lehdelle, ja kaksi tuntia ennen lentoa Lontooseen annoin asiasta haastattelun Gennadi Žavoronkoville. Aineiston julkaiseminen 25. maaliskuuta 1990 vaikutti kuin pommi. Falin kutsui keskuskomiteaan tiedeakatemian yleisen historian laitoksen johtajan Aleksandr Tšubarjanin ja vähältä piti ettei polkenut tätä jalkoihinsa. Hän uhkasi, etten pääsisi koskaan enää käsiksi yhteenkään arkistodokumenttiin, etten voisi matkustaa ulkomaille työmatkoille enkä saisi julkaista enää riviäkään. Näin aikoinaan kävikin Aleksanr Nekritšille hänen julkaistuaan tärkeän kirjansa 22. ijunja 1941 g.

Neuvostoliiton korkeimmilta instansseilta kului kolmisen viikkoa ennen kuin ne 13. huhtikuuta uutistoimisto TASS:n kautta tunnustivat NKVD:n vastuun puolalaisten upseerien ja poliisien ampumisesta. Puolan päämiehelle Wojciech Jaruzelskille luovutettiin valokopioteräistä Katynin rikoksia koskevista asiakirjoista. Toukokuussa 1990 Memorial-yhdistys järjesti Katynin asiasta valokuvanäyttelyn, jolla oli suuri vaikutus. Mihail Gorbatšovin ehdotuksesta Neuvostoliiton sotilassyyttäjänvirasto nosti rikoskanteen Katynin, Harkovin ja Kalininin joukkomurhien johdosta. Mutta edelleen NKP:n johto salasi tärkeimpiä asiakirjoja, politbyroon ehdottoman salaisia erikoismappeja. Kun Gorbatšov joulukuussa 1991 luovutti johdon Venäjän presidentti Boris Jeltsinille, hän antoi myös Katynin asiakirjat sisältäneen kuoren ja varoitti, että sen kanssa oli syytä olla erityisen varovainen. Paikalla olleen Aleksandr Jakovlevin mukaan Venäjän presidentti luki sisällön ja myönsi, että tässä on mietittävää. Vasta vuoden kuluttua nämä aineistot julkistettiin NKP:n lakkauttamista koskeneen oikeusjutun yhteydessä ja silloin niiden varmennetut kopiot luovutettiin Puolan presidentti Lech Walesalle. Lopulta totuuden salailu päättyi.

Puolan ja Venäjän arkistopalveluiden kesken allekirjoitettiin vuonna 1992 sopimus neliosaisesta dokumenttijulkaisusta Katynin rikoksista. Osalleni lankesi kunnia olla sen vastaava toimittaja ja toimituskollegion jäsen. Puolaksi on jo julkaistu kolme osaa ja neljäs on tulossa. Venäjällä on julkaistu kaksi osaa (1997 ja 1999) sekä johdanto-osa (Katyn 1940-2000. Dokumentteja), joka sisältää lyhennetyn variantin toisesta, kolmannesta ja neljännestä osasta. Näin ollen tärkeimmät dokumentit on saatu julkaistuiksi kattavana tieteellisenä editiona.

Myös useita tutkimuksia on julkaistu 1990-luvulla. Uutistoimisto Novostin julkaisema V. Abarinovin lehtiessee ”Katynin labyrintti” (1990) kantoi valitettavasti jossain määrin NKP:n keskuskomitean tilauksen leimaa, vaikka toisaalta sama kirjoittaja ensimmäisenä päätti julkistaa neuvostoarkistojen Katyn-dokumentteja. Kokoomateos ”Katynin tragedia” (1991) sisälsi Czeslaw Majaczykin tutkimuksen, N.S. Lebedevan, V.S. Parsadanovin ja J.N. Zorjan artikkelit ja muuta aineistoa. Venäläisten aineistojen antia analysoitiin ja täsmennettiin N.S. Lebedevan monografiassa ”Katyn: rikos ihmisyyttä vastaan” (Moskova 1994 ja 1996, Varsova 1998). Siitä tuli venäläisnaisen katumuksen osoitus hänen maassaan tehdystä tuhotyöstä.

Myös puolalaisia tutkimuksia on julkaistu venäjäksi. Vuonna 2001 ilmestyi vielä V.S. Parsadanovin, I.S. Jažborovskajan ja A. J. Jablokovin monografia ”Katynin syndrooma Neuvostoliiton ja Puolan ja Venäjän ja Puolan suhteissa”. Kaksi ensimmäistä olivat tutkineet ’valkoisia läikkiä’ kahden maan puoluekomission jäseninä, kolmas taas tutkinut Katynin asiaa sotilassyyttäjän virastossa. Pääosin 1990-lukua tarkasteleva työ valaisee totuuden paljastumisprosessia varsin subjektiivisessa hengessä.

Tänään lähes jokainen venäläinen tuntee Katynin teloitukset. Lehdistö, televisio ja radio ovat kertoneet kaikesta aiheeseen liittyvästä. Katyniin, Harkoviin ja Mednoon on avattu sotilaiden muistohautausmaa. Koulujen oppikirjoissa mainitaan totalitaarisen valtion pahojen tekojen joukossa Katynin joukkomurhat. Totuus osoittautui elintärkeäksi ei ainoastaan kuolleiden läheisille ja omaisille, vaan myös kummankin maan kansoille. Kun tuntee toisen kivun niin kuin omansa, saa päättäväisyyttä olla sallimatta pahan toistumista: vain siten voidaan rakentaa silta Katynin vedenjakajan ylitse.


1 Asianomaiset päätökset on julkaistu kokoelmassa Katyn. Plenniki neoblavlennoi voiny. Dokumenty i materialy [Katyn. Julistamattoman sodan vangit. Dokumentteja ja aineistoa]. Toim. R.G. Pihoja ja A. Gieysztor, koonneet N.S. Lebedeva, N.A, Petrosova, W. Materski ja B. Woszczynski. Moskva 2001, s. 68-69, 118-19, 129-30.

2 Neuvostoliiton sisäasiain kansankomissariaatti eli sisäministeriö, jonka alaisuuteen kuuluivat mm. salainen ja tavallinen poliisi, vankileirit, sotavankiasiat ja rajavartiointi. Toim.

3 Sama, s. 141-46, 29-30, 237-38.

4 Sama, s. 375-78. Berijan kirjeiden ajoituksesta ks. N. Lebiedieva, ’Proces podejmowania decyzji ketynskiej’, Europa nie prowincjonalna, Warszawa-Londyn 1999, s. 1155-74.

5 Päätös on julkaistu kokoelmassa Katyn. 1940-2000. Dokumenty. s. 43-44.

6 Sama, s. 44-71.

7 Asiakirjat samassa kokoelmassa, s. 72-173.

8 Asiakirjat samassa kokoelmassa, s. 41-42, 96-100, 162-63, 173-74.

9 Sama, s. 563-64.

10 Rossiiski gosudarstvennoi voennyi arhiv (RGVA, Venäjän valtion sota-arkisto), fond 1/p, opis 3e, delo 1, sivu 277-79.

11 RGVA, f. 1/p, op. 6v, d. 16, s. 115-116.

12 RGVA, f. 1/p, op. 4v, d. 13, s. 116-118.

13 RGVA, f. 1/p, op. 1e, d. 9, s. 206, 221, 275-77, 284; op. 4e, d. 14, s. 52, 54, 56.

14 Zbrodnia Katynska w swietle dokumentow. Londyn 1962. s. 81-82. Muina paikalla olleina puolalaisina mainitaan Marian Morawski, Leon Tyszynski ja Eustachy Gorczynski.

15 Rs. J. Czapski, Na nieludzkiej ziemi, Warszawa 1990.

16 ’Stalin, Sikorskij, Anders i drugie. Dokumenty’, toim. ja johdannolla varustanut N.S. Lebedeva, Meždunarodnaja žizn, 1990, no. 12, s. 128-30.

17 Muistio Vyšinskin ja Kotin keskustelusta 14.10. 1941, Arhiv vnešnei politiki Rossiiskoi Federatsii (AVP RF, Venäjän ulkopolitiikan arkisto), f. 048, op. 52a, papka 458, d. 2, ss. 55-58.

18 Sen osoittavat venäläisten ja puolalaisten tutkijoiden huolelliset arkistotutkimukset. Ks. A.E. Gurjanov, ’Polskie spetspereselentsii v SSSR 1940-1941, Istoritšeskie sborniki ”Memoriala”, 1, Repressii protiv poljakov i polskih graždan, Moskva 1997, s. 114-136; A.E. Gurjanov, ’Obzor sovetskih repressivnyh kampanii protiv poljakov i polskih graždan, Polskaja ssylka v Rossii XIX-XX vekov: regionalnye tsentry, Kazan 1998, s. 230-35.

19 Mainitun keskustelun muistio, AVP RF, f. 048, op. 52a, papka 458, d. 2, s. 59-64.

20 ’Stalin, Sikorski, Anders i drugie’ Meždunarodnaja žizn 1990, no. 12, s. 130-33. Stalin korjasi, että oikeastaan agentteja ei lähettänyt Sikorski, vaan hänen esikuntapäällikkönsä kenr. Sosnkowski.

21 RGVA, f. 1/p, op. 01e, d. 4, s. 3-4.

22 ’Stalin, Sikorski, Anders i drugie’ Meždunarodnaja žizn 1990, no. 12, s. 134-40.

23 AVP RF, f. 048, op. 52a, papka 458, d. 2, s. 16-18.

24 UPVI NKVD SSSR:n raportti 5.12. 1943, RGVA, f. 1/p, op. 01e, d. 1, s. 51-53.

25 Dokumenty i materialy po istorii sovetskih-polskih otnošenii, 7. osa, Moskva 1973, s. 315.

26 Cz. Madajczyk, Dramat katynski, Warszawa 1989, s. 35-82; M. Balfour, Propaganda in War, 1939-1945, London 1979, s. 332-34.

27 Merkintä 17.4. 1943, Goebbels Tagebücher, April-August 1943.

28 Perepiska predsedatelja Soveta ministrov SSSR s prezidentami SŠA j premjer-ministrami Velikobritanii vo vremja Velikoi Otetšestvennoi voiny 1941-1945 gg, 1. osa, Perepiska s W. Churchillem i C. Attlee (ijul 1941 g.- nojabr 1945 g.), Moskva 1957, s. 119-129.

29 Madajczyk, op. cit., s. 42-23; Katynskaja drama, Moskva 1991, s. 90-92.

30 The Katyn dispatches of Sir Owen O’Malley to the British Government, London 1971.

31 Foreign Relations of the United States. Diplomatic Papers (FRUS), 1943, vol. 3, Washington 1963, s. 383.

32 J.K. Zawodny, Katyn. Paris 1989, s. 145-60.

33 The Brimingham Library, AP20/10/519; Katyn. 1940-2000. Dokumenty, s. 463-64.

34 G. Aleksandrov A.S. Štšerbakoville 22. 9. 1943, Rossiiskii gosudartsvennyi arhiv sotsialno-polititšeskoi istorii (RGASPI, Venäjän sosiaalisen ja poliittisen historian valtionarkisto)), f. 17, op. 125, d. 170, s. 103.

35 N.N. Burdenko V.M. Molotoville 27.9. 1943 ja siihen tehdyt Molotovin merkinnät 27.9. ja Vyšinskin merkinnät 30.9. 1943, RGASPI, f. 82, op. 2, d. 512, s. 10.

36 Ei ole poissuljettua, että Burdenkon valinta liittyisi hänen aikaisempaan kirjeeseensä Molotoville. Siinä hän kiinnitti huomiota saksalaisten keskeiseen argumenttiin heidän todistellessaan neuvostoliittolaisten syyllisyyttä Katynin teloituksiin: ampumistapaan. ”Ollessani hallituksen komission jäsenenä Orlassa kaivoin esiin 1000 ruumista ja näin, että 200 neuvostoliittolaisella ammutulla oli täsmälleen samanlaiset haavat kuin puolalaisilla upseereilla. Kun vertaa huolellisesti saksalaisten pöytäkirjojen kuvauksia ja meidän ruumiinavauspöytäkirjojamme, niin vakuuttuu ampumistavan samanlaisuudesta ja näkee ’taitavan käden’. […] Näin ollen Orlan ja Katynin metsän joukkomurhien tekotavan samanlaisuuden on merkittävää ja antaa kiistattoman todisteen, että asialla on yksi ja sama ’taitava käsi’, ja se paljastaa saksalaiset syyllisiksi Katynin tragediaan. Toivoen mahdollisuutta matkustaa pikapuoliin Smolenskin alueelle ja suorittaa uudestaan puolalaisten upseerien ruumiinavaukset olen koonnut 25 pääkalloa saksalaisten teloittamilta venäläisiltä osoittaakseni haavojen samanlaisuuden ja tarvittaessa esittääkseni ne ennakolta liittolaisillemme. Tutkin parhaillaan pääkalloja huolellisesti neurokirurgisen instituutin patologianatomin, professori Smirnovin kanssa, paikan päällä niitä tutkivat rintaman pääoikeusasiantuntija Ogarkov ja Moksova 1. lääketieteellisen instituutin professori, rintaman pääpatologianatomi D.N. Voropajev prikaateineen. N.N. Burdenko V.M Molotoville 2.9. 1943, Gosudarstvennyi arhiv Rossiiskoi Federatsii (GARF, Venäjän valtionarkisto), f. 7021, op. 114, d. 8, s. 18-24. – Ampumistapojen samankaltaisuuden selityksenä on yksinkertaisesti hitleriläisten ja stalinilaisten pyöveleiden yhtäläinen ammattitaito.

37 Erityiskomission työstä ks. dokumentteja kokoelmassa Katyn 1940-2000, s. 498-544.

38 Dimitrov Stalinille ja Molotoville 19.12. 1944, RGASPI, f. 495, op. 74, d. 98, s. 8-9.

39 K.P. Goršen R.A. Rudenkolle, GARF, f. 7445, op. 2, d. 39, s. 61-63; N.S. Lebedeva, Katyn: prestuplenie protiv tšelovetšestva, Moskva 1994, s. 300-302.

40 A. Moszynski, Lista katynska. Jency obozow Kozielsk – Ostaszkow – Starobielsk zaginieni w Rosiji sowickiej. Londyn 1949.

41 J. Mackiewicz, The Katyn Wood Murders, London 1951; J. Czapski, op. cit.; S. Swianiewicz, W cieniu Katynia, New York 1979.

42 J.K. Zawodny, Death in the Forest. The Story of the Katyn Forest Massacre. Notre Dame 1962.

43 L. FitzGibbon, A Crime Without Parallel (L. 1971); The Katyn Cover-Up (L. 1972); Katyn – A Triumph of Evil (L. 1975); Unpitied and Unknown. Katyn – Bologoye – Dergachi (L. 1975).

44 Swianiewicz, op. cit., s. 326.

45 Dokumenty Katynia Decyzja, Warszawa 1992, s. 74.

46 Sama, s. 52, 56.

47 Katyn 1940-2000 (Moskova 1991), s. 565-72.

48 V. Abarinov, Katynskij labirint (Moskova 1991), s. 179-81.

49 Lainattu kirjassa L. Jezewski & E. Lojek, Katyn 1940 (New York 1987), s. 53-54.

50 Ks. Katynskaja drama, s. 179-201.

51 Jakovlevin johdanto kokoelmassa Katyn. Plenniki neobjavlennoi voiny. Dokumenty, s. 5-6.

52 Katyn 1940-2000. Dokumenty, s. 164-65.

53 Erityisarkisto, Osobyi arhiv, valtion keskusarkistoista salaisin, myöhemmin nimeltään Historiallis-dokumentaalisten kokoelmien keskusarkisto (TsHIDK), joka 1999 yhdistettiin sota-arkistoon (RGVA). Sotavankileirien toimintaa liittyvien asiakirjojen lisäksi siellä säilytettiin sotasaalisaineistoja Saksasta ja muista maista.

54 Falin Gorbatšoville 23.2. 1990, Katyn 1940-2000. Dokumenty (2001), s. 578-80.



Uutiset ja keskustelu | Ajankohtaista | Historian äärelle | Julkaisut
Agricolan kartta | Haku Agricolasta | Hakemisto | Uutta!
Tekijät | Palaute ja yhteystiedot | Etusivulle

Etusivulle

Päivitetty Notice: Undefined variable: sivu_paivitetty_print in /home/u42741/public_html/vintti/includes/rakenteet/loppu.php on line 36 21.5.2015 09:34