Agricolaverkon vintti
-1-Suometar.N:o 24. Helsingissä 15:tenä päivänä Kesä-kuuta 1847. Madjaarilaisia tarinoita. ( Jatko ja loppu 23:teen N:roon. ) Vaaksanpituine mies meni kuudennelle kuudennettakymmentä saarelle murkinalevollensa, silloin kertoi kuninkaan tytär Pengöllensä, mitä vaaksanpituinen mies oli uskonut hänelle: Pengö paikalla metsään. Tiellä näki hän suden, kah, sitä ampumaan; susipa sanoi: " elä minua ammu', minä odotin kauemmin kuin itsekään; suttenkuningas lähetti minut avuksesi. " Meni etemmä, kokko siipeili päänsä päällä, jo siihen tarkotti. Vaan kokko sanoi: " Elä minuun tarkota', minä odotin kau'emmin kuin itsekään; kokkoinkuningas lähetti minut avuksesi. " Likellä metsää rääkyi korppi, Pengö tarkotti siihen, vaan korppi sanoi: " Elä minuun tarkota', minä odotin kauemmin kuin itsekään; korppeinkuningas lähetti minut avuksesi. " Pengö meni metsään. Jo tuli kultasen puron luo, paniin loitolle varvikkoon, odotti kultasta peuraa tulevaksi, jo tuli, joi ja kylpi kultasissa aalloissa; kun Pengö joustansa jännitsi, kuuli peura, tarkasteli ympäriinsä, kuulteli, vaan ei kuullut mitään; lätisköi taasen aalloissa, Pengö ampui ja peura kaatui kuoliana. Vaan kun Pengö meni luokse, sisukset suolimaan, juoksi kultanen lammas sisuksista, ala'pas piiltää pakoon, vaan susi perästä, tapasi ja repi palasiksi. Eipähän mitään! kultanen sorsa pujahti ilmaan, kokkopa iski siihen, sai kouriinsa ja alkoi kyniä. Samalla tunkeutui kultanen sontiainen sorsan mahasta, hurisi lentäen ilmassa, vaan korppi kokelsi sen perästä, otti varoin nokkaansa ja sai eheänä Pengölle; hän kääri sontiainen nenäliinaansa ja meni vaaksanpituisen miehen taloon. Pengö astui myös huoneeseen ja sanoi kuninkaan tyttärelle: " minulla on vaaksanpituisen miehen voima, " samalla kun tämä heräisi kuudella kuudetta-kymmenennellä saarella. Paikalla viskasi se tapansa mukaan noita-riippansa koti-saarensa asti ja pääsi yhdellä askeleella seitsemälle seitsentäkymmenennelle saarelle. Pengö nakkasi noita-riipan takasi ja puristi sontiaista vähäsen; eipä jaksanutkaan vaaksanpituinen mies noita-riippaansa uudestaan viskata, tunsiki voimansa olevan toisen takansa, vaan toivoi toki vielä pelastavansa sontiaisen, otti noita-riipan olallensa ja läksi askel askeleelta kotia lätystelemään. Sillä aikaa pani kuninkaan tytär leipäuunin lämpiemään, että ulkoa ja sisältä paukkoi säkeneitä. Vaaksanpituinen pääsi kotia ja sanoi Pengölle: " sinä olet anastanut voimani, minä annan kaikki aarteeni sen lunnahaksi ja elän rauhassa kansasi; " vaan hän oli ainoastansa petollinen ja aatteli: kun saan voimani takasi, tapan minä Pengön ja otan aarteini ja kuninkaan tyttären takasi. Pengöpä sanoi: " sinä olet kelvoton petturi, sinä palkitsit hyvän työni pahalla, valmistau' kuolemaan; " nakkasi sontiaisen leipä-uuniin, ja samalla kun sontiainen paloi, oli myös vaaksanpituinen mies tuhkana ja tomuna. Pengö vei kuninkaan tyttären isällensä, jolta hän sai puolen valtakuntaa; sillon kutsui hän veljensä vaimoineen, tietäjän morsiamineen, sutten, kokkoin ja korppein kuninkaat puolisoineen luoksensa: vielä kerran pitivät häät, olivat iloisia ja hyviä, ja elävät vieläki, jos vaan eivät lie jo kuolleet. Pari kuukautta matkalla Savossa ja Karjalassa. ( Jatko 21:teen N:roon. ) Näiltä seuduin alat jo kuulla runoja laulettavan, Heinävedeltä varsinkin. Täällä elääkin Kymäläinen, ja ei loitolla hänestä Makkonenkin Kerimäellä. Eräitä Kantelettareen kuuluvia vanhojakin lauluja saimme kuulla, ja Kalevalan 30:nen runon muistivat osiksi myöskin. Lieneekö tämä runo kovinkaan vanha, sillä ylehensä joka paikassa, niissäkin, joissa koko Kalevalasta eivät tienneet sen mitänä, kun vaan siinä olevain uroin nimet, niin kertoivat ja lauloivatkin tästä vanhan Väinämöisen ja nuoren Joukkahaisen ylpiästä kohdannasta, miten silloin " Vesi vuoti vempeleestä, Rasva rahkehen nenästä, Usva uu'en aisan päästä. " Ja kuinka " Sillon vanha Väinämöinen, Pyöritti pyhät sanansa, Perähytti lausehensa, " kuin muka vanhus, " polviseksi puolisoksi, vanhan päivänsä varaksi, " sai sorian immen, Joukahaisen ainoan, sievän sisären lunnahaksi, " joka oli varrelta valittu, sekä kaunis kasvannolta. " Nykyisempiä enemmiten vaan, niinkuin ne ovat, tyttöin ja poikien lauluja kuulet näillä tienoin myös äijä hyräiltävän. - Kumma kuinka laulu ja muukin niin tapaturmasestikin ajoittain maalimassa muuttuvi; on kun takautuisi. Niin on laulu Suomessa tehnyt. -2-On kun ihanana kesä-aamuna, auringon koitossa, kuulisit kiurun syvästä sydämmestä pohjasta likellä pilviä visertelevän, ja tämän perästä sitte puoli-päivän väsyttävässä helteessä keltasirkan lyhyesti piipertelevän. Mutta elkäämme olko millänemmekään - vielä. Elkäämme itkekö, joskin juuri ei ilman syyttä, elkäämme valittako, joskin ei aivan vaivatta. " Eletty on eilinen päivä, tämä päivä tähän päästy, auttaa herra huomennaki. " Ei suotta, ei syyttä jättänyt Väinämöinen erotessansa kanteloa jälelle, ei suotta " Suomelle ilon ikuisen, Laulut suuret lapsillensa. " " Aina auttaapi Jumala, ajan kunki katkasepi. " Valvokaamme ja olkaamme omissamme uutterat. " Kullaki ajalla, " sanoo Tohtori Lönnrot Kantelettaren alkulauseessa, " on oma luontonsa, elämänsä ja muu olentonsa; " ja toisessa kohdin, " jotta laulut, jos ovat luontosia, ei teeskeltyjä, kuvaelevat aikoja, joina syntyivät, yhtähyvin, ja ehkä paremmin, kun moninaiset muut kuvaukset. " Tosin onkin niin; ja " aika muuttupi moneksi, ihminen ajan keralla. " Mutta sivistys edestyy ylehensä aina, vaikka monimutkasia, usein käsittämättömiäki teitä kulkien ja suikerehdellen. Kullaki kansalla, samate kun erinäisellä ihmiselläkin, on luonnolliset aikakertansa; silläkin on lapsuus, nuoruus, miehuus, vanhuus, ja niin nousten ja laskeuden aina. Aika, jona vanhat runot ja laulut syntyivät oli Suomalais-kansan lapsuus. Vakinaista tietoa eli muuta taitoa sillä ei ollut; syvä mielen liikutus, ylevä tunteminen vaan. Se oli kuin lapsi. Kohtaavat riemunsa ja ilonsa, sattuvat surunsa, huolensa ja murheensa valuivat luonnollisesti, aivan tietämättä hyräilemisiin. Niistä pukeutuivat lauluihin, jotka sitte yhtyvissä ilo- tai suru-tiloissa olivat hänelle rakkaat ystävät ja huvittavaiset kumppanit. Kosio-retkillä, häissä, haitajaisissa, kaikissa kansakäymisissä, yksinäisyydessä, neityänsä eli sulhoa ikävöidessä; järvillä, kesä-iltoina ja aamuina kalanpyynnössä soudelle, metsissä pyytöpäivinään kävellen ja korpia kolkutellen, ynnä talvi-iltoina ja aamupuhteilla askareita tuvissansa toimitellen, eli kantelo polvilla istuellen lauloivat, hyräilivät Suomalaiset muinoin, niinkuin vielä nytkin kuulet, olivat he liikkeillä eli missä muussa toimessa tahdonsa. He ovat aina rakastaneet soittoa ja laulua, etenkin muinoin. Ajatukset, ja kaikki muut mielen liikutukset juoksivat heiltä luonnollisesti sanoihin, lauluhin. Vanhat runot ja laulut ovatki sentähden niin kauniita, niin mieluullisiä lu'eskella. On kun myötä virtaa laskisit. Ne eivät ole' tehtyjä, ne ovat syntyneitä; ja kenpä laulua tekisi, niin jotta sitä lauluksi voisi sanoa. " Ei käkikään käskien laula, eikä kutsuen kukahda. " Niin on, niin oli, enää ei ole niin. " Aika armas rientelevi, aika kultanen kulupi, päivä kaunis karkelepi lintujenkin ilossa, varvuistenkin visertämisessä. " Kaikki katoo, muuttuu edestyen monella tavalla, lapsuudenkin vapa, iloisa, sulo aika. Eivät Suomalaisetkaan saaneet kauan, juuri omassa vapaudessa, surutointa lapsuuttaan iloitellen viettää. He valloitettiin samate kun kaikki muut vähäväkiset heimonsakin, ja nyt muuttui muoto, joutu juoni, joutu juoksu oikiammalle tielle, jossa polkunsa olisi voinut kuitenkin olla oikiampi, suorempi. Mut " tyytyväinen kiittää vähästäki. " Niin on. - Mutta kamala on kuitenkin luulla, kamala uskoa koko kansan runoiliaisuuden peräti loppu-lahteen ainiäksi voivan takautua, olletikin laulua niin rakastavan, lauluille niin mieluisan kansan, kun Suomalainen. Kohtaavat ulkonaiset sattumukset ja tapaukset saattavat ajaksi vaan raiskata tätä kallista Luojalta lahjotettua runoiliaisuuden kulta-aarretta. Mut hakatun puunkin kannosta, ellei se juuriltaan järkinään ole pois kiskottu ja tuleen nakattu, pistäiksen esinnä pieniä nuoria vesoja, joista uusikin, täydellinen puu aikaa voittain voipi yletä. - Näin on ylehensä Suomen kansankin kanta. Laulu ja muu on muuttunut meillä. Suomi otettiin, sai - mitä sai, Suomi vietiin. Me loimme silmämme taivahalle, me katsoimme siinä sivussa itseheemmekin. Me mietimme. Ankara ajatus koheni aivuhumme, me katselimme, me etsimme, ja - minkä keksimme, minkä löysimme - jo kallella, kumarruksissa olevan kuusen, kuusen kylessä pienen tuntuvan vesan. Kellä ei nyt siis liene tukahuttamatointa toivoa laulun, oman kultasen äitin kielen sekä kaiken muunkin olon kotimaassa vieläki kasvavan ja kukoistuvan, joskin ehkä kylläki haaskatulla kannallansa ? Sillä tästä " vesasta, " jos se vielä ei ole kun iteissäkään, " voipi täysi puu " yletä, " jos ei sitä jalkohin tallata, " ja - emmehän me toki - - emmehän sitä jalkoihin millänä ehdolla - tallanne! !! ! Suomen, sen tosin surkuteltavasta ei juuri kiitettävästä, eikä laviasta kirjallisuudesta, sen lauluista, sen runoiliaisuudesta kuulee nykysin ajoin usein paljo puhuttavan, vähä sitä sillä kuitenkin kartuttaen. Jokaisella on siitä oma tuummansa, harvoilla työtä. - Eräät arvelevat: olen minä suomea lukenut, sen kirjoja ja lauluja katsellut, mut - mut - en tiedä - tosin en löydä siinä, niissä juuri mitään kelvollista, mitään huvittavaista, mitään mieluullista. Toinen vastaa, tämän lauseen kuultuaan: niin, niin - olen minäkin niitä katsellut, vähin lukenutkin, vaan - vaan - tiesi hitto - mitenhän lie - toista on, kun kopprihini saan saksalais, ruotsin, ranskan, tai niin - vaikka vielä Venäjänkin kielisen kirjan, - niistä, siitä vastaa mielelle, omille mietteilleni - mehua valuupi. Hyvä ! Mut oleppas ! Elähän toki kuitenkaan noin pilanpäiväsesti pistele Suomi raukkaa ! Kuulen, ken näin arvelee, ken aäin puheskelee, hänen lapsuudestaan ei kuulleen, ei osanneen, eikä sitä sittenkään liioin lukeneen. Rumalta kuuluu siis, ymmärtämättömälle näyttääkin, ken noin tuntematointa asiata annaksen moittimaan elikkä kiittämään. -3-Ken sen tähden suomen kielessä, sen runoiliaisuudessa j. m., etenkin vanhoissa lauluissa ja runoissa, niitä vähin silmäiltyänsä, ei voi löytää mitään kaunista, mitään mieluullista, elköhönkään sen koummin niistä virkkako niin mitänä, hyvää, eikä pahaa. Ei niitäkään niin helposti ymmärretä, eikä hopussa käsitetä, että ne heti ma'un toisivat, että ne kohta kohta mieluillisille maistasivat. Työtä niissäkin on, olletikin sille, jolle onni kätkyestä ei ole kantanut suomen sulo sanoja, suomen kieltä kielelle. Lukekoon sitä esinnä niin, jotta sulana rasvana valuu ja sujuu suussa ja kielellänsä, ja miettiköön sitte, menköhön mielessänsä niiden aikain perille, joina esimerkiksi vanhat laulut syntyivät, niin vakuutan tosin, niiden itsensä olevan arvonsa antajat, omat moittiansa, omat puolustajansa ja kiittäjänsä, vakuutan jokaisen näin ei ainoastaan käsittävän, mutta syvästi ymmärtävänkin, mistä ja miten ne ovat valuneet " Vyöltä vanhan Väinämöisen, Alta ahjon Ilmarisen, Päästä kalvan kaukomielen, Joukahaisen jousten tiestä, Pohjan peltojen periltä, Kalevan kankahilta. " Näiltä " noita saatuja sanoja, virsiä vetelemiä, " joita isämme laulo, " kirvesvartta vuollessansa, " joita " äitimme opetti, " joita " eukko neuotteli, väätessänsä värttinätä, kettravartta kiertessänsä, " näitä pitäsimme, näitä pitäsi Suomen nousevan nuorison, kansan kasvavan nykysin ajoin miettiä ja ahkeraan lukea, ahkerammin ja enemmin, kun sen pahempikin, nähtävä on. Kiitos ja kunnia olisi hänelle siitä itselleen, ja mikä joutusampi hyöty ja hyvyys siitä kotimaalle olis, ei tarvitse lausua'kaan. Joskinhan ei kaikki taitasi, eikä tarvitse'kaan sen kirjallisuutta hyödyttää ja edestyttää, niin voisihan toki kuitenkin kotimaalle ja itselleen kunniaksi seuduillaan aina äitin kieltä kuiskutella. Vaan - mennen kertomisille jälleen. Arvoitukset ja kaskut alkavat niinikään Heinävedeltä eteenpäin enentyä. Ne ovatkin vielä hyvässä tallessa; niiden aikasta häviemistä ei huoli pel'ätä. Niitä malttavat lapsetkin. Aluksi saimme näitä täältä mukaammekin, ja ken satuja mielii kerätä, menköhön näiltä tienoin niitä tiedustamaan, pitkin keski Karjalata ylös alas, sillä siellä ei ole pelkoa niiden olevan muita, muiden vieras-kansain, kun pelkkiä peri-suomalaisia, vaikka tuo ei haittaisi, olipa ne mistä hyvänsä, kun vaan kerran Suomalaisiin suusta olet ne saanut. Pahulainen, pappi ja viisas matti, Tuhkimo j. m. ovat aina näissä nähtävät, matti älykäs ja sukkela, pappi ja pahalainen typerät, älyttömät raukat. Antero-puunhaarasta, pitkään astujasta, kylmän hengen hengittäjästä saimme kunkinsa kaskun, suuresta sommuttomasti nauriista niinikään, ynnä yhden suola tarinan, josta olisiko nähtävä, millinen mieli suomalaisilla oli tästä rakastetusta särpimistään. - Kaskuin aika on aikoa sitte kadonnut, niitä enää ei synny, eikä monta mummojakaan enää taida löytyä, jotka, muistasivatkokin, niillä lapsia viihtisivät kertomisella huvitella. Vanhat vielä tallella olevat kaskut pitäsivät sentähden pikaisesti joka paikasta pois häviämästä kerättämän, ja kirja-painoon saavutettaman, niinkuin muissakin maissa on tehty. Lapset niitä mieluisesti lukisivat, ne ovatkin heille käyvät; sillä lailla kerrotuksi heidän neronsa, ja oppisivat myös pikemmin selkiästi lukemaan ja ymmärtämään muitaki kirjoja. Heinävedeltä ken suoraan Karjalaan aikoo, tulee esinnä matkustamaan poikki viiden ruotsin virstan ( Venäjän täällä ei vielä vaivaa ) pituista, synkeä, honka- ja louhikko saloa. Ajaminen ei käy tällä suinkaan liian joutusasti. Tällä salolla ei löydy ainoatakaan taloa. Tiheen, synkän metsän sisällä olevilta kunnahilta näet kuitenkin savun sieltä täältä nousevan, josta voit siis arvata, jotta majailee täälläkin ihmisparkoja kontioiden ja muiden metsän petoin keskellä, joita kyytimiehemme kertoi tällä salolla muinoin löytyneen paljon, ja eräitä vieläki aina vuodessa tavattaman. Yhden karhun sano hän itsensäkin muuanna viimeisistä vuosista kuoliaiksi nakanneensa uimasiltaan vanhan miehen eräässä lammissa, jonka yli kulimme. Näiden mökkien köyhät asujamet olivat eräältä edellämme kulkevalta mieheltä saaneet kuulla tulostamme, ynnä myös tietää mukanamme olevan kirjoja myötäväksi. Saadakseen näitä nyt ostaa olivat he edeltäkäsin jo kokoutuneet tätä varten yhteen tiemme ohella olevaan mökkihökkeliin. Tässä, joita tämmöisiä alhaisia majoja tällä salolla on viisi, odottivat he meitä. Se oli sunnaitai ilta. Tupa, jok' oli musta ja ei suinkaan juuri hyvän siivonen, oli melkeen täpö täynnänsä väkeä, ja toista karttu ennättämiseen. Liikuttavaa oli nähdä, millä halulla, millä ilomielellä nämä räivät nyt kohtelivat ja katselivat meidän pieniä kirja-vihkoja, lausuen aina, " voi, voi, kun ois rahaa, nyt kirjoja puuttusi. " Kysyttyämme mitä kirjoja heillä ennistään oli, kertovat niin surullisesti paljon ei nähneensäkään muita, kun aapisen, virsikirjan ja katkismuksen. Varojaan myöten ottivat siis nyt melkeen jokainen erilaatusen kirjan, miettien toisiltaan kyllä itsekutakin sitten saavansa lukea. Tästä näiden köyhäin ihmisten kauniista käytöksestä, jotka kirkostaan sanovat asuvansa 10 virstaa ja pappiansa pari kertaa vuodessa vaan näkevänsä, lie sangen selkiästi nähtävä, kuinka tarpeelliset Laina-kirjastot joka seurakunnassa olisivat. Viipymättä pitäsi niitä sentähden joka paikkain asetettaman. Köyhä, rahatoin ja kotoansa kaupunkeihin harvoin liikkuva rahvas saisi näistä aina mieltänsä myöten milloin tahdonsa kaikellaisia, opillisia, huvittavaisia ja hyödyttäväisiä kirjoja lukeekseen. Rahvas ei tunne, eikä voi tietää, millaisia kirjoja vuosittain painosta ilmi tulevat. Talonpoika ei voi aina ymmärteekkään, mikä kirja hänelle mieluinen olisi, mikä hyvä ja paras. Hän on kahden vaiheessa kirjoja ostaessansa, minkä ottaa, minkä jättää. -4-Papit, niinkuin valistuneemmat, saisivat kirjaston kirjoista huolellisen katsannonsa. Tiettävästi olisivat vuotiset kotimaan sanoma-lehdetkin tämmöisissä kirjastoissa tarpeelliset, ja suuresta hyödystä. Lauantai-illoiksi voisi kirkkoon tuleva väki niitä lu'eskella, vaikka yksi kovaa toiset kuunnella. Nekin pitäsivät sentähden kirjastoissa pidettämän, ja ehkä, en tiedä, pidettänenkin niissä paikoin, joihin ymmärtävästi kyllä Laina-kirjastoja jo on saatu toimeen. Tätä asiata ei pitäsi missään millään muotoa heitettämän silleen, vaan paikalla kiireytyä sen kimppuun. Usein kuulee papeilta ja muilta, miten rahvas on työläs ja halutoin kirjoja itselleen hankkimaan ja niitä lukemaanki. Tämä valitus lie osiksi tosi; ja kumma ei olekkaan, jos niin on. Vaan jokaisella sivistyksen ensimäiselläki partaalla olevalla ihmisellä on suurempi tai pienempi halu tietoin ja taitoin, sillä tieto on miehellä tavara, jok' ei katoo mullassakaan, se on kunkin kunnia, ja sitä paitsi on mieli tyhmä ja tyhjä, kun tuulelta lennätetty rakko. Tämä, samate kun mikä muu halu hyvänsä, sammuu ja kukoistuu sikäli, kun sitä holhoilet, ja kenpä, kutka ovat, joskin ei muuten, niin toki nimelleen tämmöisen rahvaan halun hoitajat, antajat, ja holhoojat ? Erehtynenkö siis paljoakaan, jos uskon, jotta siinä, jossa rahvaalla ei löydy lu'un ja tiedollisuuden halua, siinä ei myöskään löydy sen hoitajilla oikiata halua, oikiata rakkautta, eikä tahtoa, antamaan sille tätä halua, jonka iloksensa voipi kuitenki sanoa jo olevan ylehensä siemmenessä. Se on jo kytemässä. Suurta vaivaa, paljoa työtä tuossa ei liene tuota ilmitulleenkin saadessa, vähä vikkelemmin kihnuttasimme vaan. Makaillen eipä pitäsi siis sentähden tämän kytevän kipunan helteessä kelletellä. Se polttaa vielä kerran ! ( Jatko toisten. ) Pahan vaimonsa hautakivelle piirsi mies muinoin: Tähän vaipu Tahvon vaimo, Pehmon Pirjo peitettihin: Löys hän viimein levon maassa, Minä rauhan maalimassa. Hullu Jussi. Miks usiampain päät ovat autiot ? Eivät Kanna kuormiakaan, hiuskarvoja syöviä liijon. Hulivili. Pöllö! näetsä sen aimon alempana palkkion. Vatsan Kasvaes' ihmekkös lienee jos pää häviäisi. Kotimaalta. Kirjakauppian, Wasenius et Comp. tykönä saadaan tilata' Esaias Tegnér vainajalta jätettyjä kirja-tekoja, joita Tukhulmissa ruvetaan pränttäämään kaikkia, mitkä kuuluvat Kauniisen Kirjallisuuteen, yhdessä seurassa. Näitä tulee 6 osaa. - Jo viimeinkin on aivottainen Kirjotelma: Väktaren, ensikerran ilmestynyt. Tämä ensivihko on Ylentö-tieteellisiä Määräelmiä ( Pedagogiska Aphorismer ), Muistutuksinensa, Selityksinensä ja Seurioinensa, jotka käyvät hyvin lavialta ja syvältä. Koko vihko on 102 kahdeksaista sivua; ja ynnä seuraava lisä-vihko, Puheita kirkossa ja koulussa, 21 sivua. Kirjoitus-laatu on selkiä ja syvämieliset asiat mietityt yksinkertaisemmallekkin ymmärrettävästi. Tulevaan, toiseen vihkoon luvataan: I Miehen ja vaimon erilaisista mielenluonteista, II Ajan liikkeistä kristikunnassa, III Nykyisimpien riitain Monikahtain Uuden Testamentin kirjain alkunsa saamisesta lyhy silmäelmä, ja IV Arvosteluksia ( recensioner ). Hiippakuntain Sanomia. Turusta. Tämän kuun 9:nä päivänä vihittiin papeiksi: Ruomalaisen Kirjallisuuden Lukija Turun Lukiossa, Majisteri Ransi Vilhelmi Kustaavi Hjelt; Vähä-koulun Opettaja Salostenkaupungissa, Aukusti Heikel; Toinen Opettaja Kokkolan Vähä-koulussa, Lauri Vilhelmi Schalin; niinmyös Oppilaat: Joh. Oskari Bergroth Kirkkoh. Apulaiseksi Pirkkalaan, Joh. Jooseppi Fogelberg V. t. Saarnaajaksi Skarpansiin, Vara-Kirkkoh. Hjortin virkavapaus ajaksi, Klaus Teodori Konstantiini Sumelius Siuntion Kirkkoh. Apulaiseksi, Kustavi Aatolhvi Bergroth Kirkkoh. Apulaiseksi Urjalaan, Niilo Helenius Kirkkoh. Apulaiseksi Pöytyälle, ja Kristiaani Etvarti Bergman Kirkkoh. Apulaiseksi Kumlinkeen. - Virkavakute' on annettu Turun Lukion ja Iso-koulun Voimistelemus-opettajalle ja Kapp. Apulaiselle, Majisteri Joh. Vihtori Hummelin Kappalaisen virkaan Jomalan pitäjässä. - Avoinna on: Lukion ja Iso-koulun Voimistelemus opettajan virka, ja Kolmannen Kanssa-opettajan viran toimitus Turussa. - Pääopettajaksi ovat valitut, kolmeksi vuotta tästä alkaen, Turun Lukiossa Lukija m. m. E. Bergenheim, ja Vaasan Lukiossa Lukija m. m. W. J. Odenvall, jotka täsänki asti' ovat Pää-opettajina olleet. Porvosta. Keis. Senatti on määrännyt että, niinpian kuin Keis. julistus Suuriruhtinaan Valadimirin syntymisestä on kirkoissa lujettu, tulee julkisissa Jumalanpalvelluksissa tavalliseen rukoukseen Keisarillisen perheen edestä lisättäväksi Hänen Keis. Kork. Suuriruhtinaan Aleksanter Aleksantrovitsin nimen perään: Hänen Keisarillinen Korkeutensa Suuriruhtinas Valadimir Aleksantrovits. - Kappalaisen, Vara-Kirkkoherra Pentti Martti Stenius vainajan leskelle ja kahdeksalle alaikäiselle lapselle on Keis. Senatti suonut kaksi päällis armovuotta Kontiolahden Kappalaistilassa Liperin pitäjässä. - Virka vapautta on suotu kivulloisuden tähden Pyhäjärven Kirkkoherralle, Rovasti Maunus Zittingille, Heinä- ja Elo-kuiksi, jona aikana Kirkkoh. Apulainen Malakias Faler pitää Kirkkoherran tointa. - Kappalaisen vaali Kontiolahdessa, välille tulleista esteistä viipynyt, tulee pidettäväksi Heinäkuun 25:nä päivänä. - Käskykirjeet vaalisaarnain pitämiseen ovat lähetetyt Pelkijärven Kirkkoherran vaaliin pannuille; vaalipäivä on 22 Elokuussa. - Määrätty on: Toinen Kappalainen Helsingissä, Kaarlo Konstanttiini Grahn, olemaan tänä suvena papillisissa tarpeissa avullinen niille Suomen meriväestöstä, jotka Helsinkiin ovat jääneet. - Pääopettajaksi Porvoon lukiossa on valittu Lukija, Rohvessori ja Tähti-mies, Majisteri Joh. Lutvikki Runeberg, kolmeksi vuodeksi tästä alkaen. Viimeis Numeron 7:llä palstalla, 47:llä rivillä on: Racken, lujettava: Rancken. Painettu A. W. Gröndahlilta. Lupa painamiseen annettu: G. Rein.
|