Vastarintaryhmän ”Die Weiße Rose” lehtolehtiset
Paremman Saksan puolesta! – vastarintaryhmä ”Die Weiße Rose” 1942-1943
Eero Kuparinen
Vuoden 1943 helmikuun 18. päivä on profiloitunut Hitlerin Saksan historiaan kahdenkin tapahtuman kautta. Heräte molempiin oli sama, vaikkakaan päivän tapahtumat eivät liittyneet millään tavoin toisiinsa. Näistä toinen oli kyseisen päivän ja samalla myös koko viikon johtava mediatapahtuma Saksassa, toisesta ei sitä vastoin kirjoitettu julkisuudessa mitään. Tänään tuolloin julkisuuden valokeilassa paistatellut tapahtuma elää kuitenkin vain Kolmannen valtakunnan historiaan perehtyneiden harrastajien mielissä. Hiljaisuudella kuitattu välikohtaus on sitä vastoin elävää historiaa kautta koko Saksan.
Päivän tänään jo unohdettu mediatapahtuma oli Hitlerin Saksan propagandaministeri Joseph Goebbelsin Berliinin Urheilupalatsissa pitämä kuuluisa Wollt ihr den totalen Krieg? –puhe. Tätä saksalaisten valmiutta totaaliseen sotaan tenttivää esitystä on pidetty Joseph Goebbelsin uran parhaana. Goebbels lainasi siinä kasperteatterin metodin esittää yleisölle lyhyitä kysymyksiä ja saattoi kysymyksiin vastauksia huutavat kuulijansa tällä vuorovaikutteisuudella lähes hurmokseen. Syyn puheelleen Goebbels oli saanut runsasta kahta viikkoa aikaisemmin kulminoituneesta Stalingradin katastrofista. Syksystä 1942 lähtien Stalingradin kaupungin omistuksesta Volgalla käydyt ankarat taistelut olivat päättyneet Saksan 6. armeijan antautumiseen puna-armeijalle tammi-helmikuun vaihteessa 1943. Käytännössä tämä merkitsi sitä, että Saksan vuoden 1942 kesähyökkäys oli epäonnistunut ja aloite itärintamalla oli siirtynyt venäläisille. Goebbelsille vastaus Kolmannen valtakunnan tappiota ennakoivan syöksykierteen pysäyttämiseksi oli totaalinen sota - koko yhteiskunnan valjastaminen täysimittaisesti mukaan Saksan sotaponnisteluihin, sodankäynnin ensisijaisuuden tunnustaminen.
Stalingradin katastrofin heijastumaa oli myös päivän toinen, tuolloin julkisuudessa vaiettu tapahtumasarja. Sen näyttämönä oli Münchenin Ludwig-Maximilian-yliopiston valopiha. Yliopistossa opiskelleet sisarukset Hans Scholl (1918-43) ja Sophie Scholl (1921-43) joutuivat pidätetyiksi levitettyään Hitlerin hallinnon vastaisia lentolehtisiä yliopiston valopihalle. Gestapolle Schollin sisarusten pidättäminen merkitsi yli puolen vuoden rikostutkinnan päätöstä, etsityn vastarintaryhmä ”Valkoisen ruusun” tavoittamista ja tuhoamista.
Münchenin tapahtumasarja sai huomiota myös päivän mediatapahtumasta vastanneen propagandaministerin päiväkirjassa. Nimeltä Goebbels ei Schollin sisaruksia kuitenkaan mainitse. Hän kuittaa tapahtumat päiväkirjassaan 25.2.1943 vain lyhyellä maininnalla: ”Münchenissä muutamat opiskelijat ovat altistuneet valtion vihollisiksi. He ovat tuottaneet laajaa sodanvastaista propagandaa, joutuneet oikeuden eteen ja tuomittu kuolemaan. Kannatan kuolemantuomioiden täytäntöönpanoa.” Goebbelsin päiväkirjamerkinnästä voi päätellä, että hän ei ollut Schollin sisarusten tapaukseen liittyen aivan tapahtumien keskiössä. Muussa tapauksessa hän olisi tiennyt, että Sophie ja Hans Scholl sekä kolmas ”Valkoisen ruusun” jäsen, Christoph Probst oli teloitettu müncheniläisessä Stadelheimin vankilassa giljotiinilla jo 22.2.1943 vain muutama tunti kuolemantuomioiden julistamisen jälkeen.
Vastarintaryhmä Die Weiße Rosen – ”Valkoisen ruusun” toiminta oli alkanut kesällä 1942 müncheniläisten yliopisto-opiskelijoiden keskuudessa. Saksan kansallissosialistisen hallinnon raadollisuuden, valloitetun Puolan juutalaisten ja puolalaisten armottoman kohtelun ja Hitlerin Venäjän-sotaretken raakuuden syvän kristillisesti kokeneet ”Valkoisen ruusun” jäsenet pyrkivät herättämään Saksan älymystön vastarintaan Hitlerin hallintoa vastaan. Ainakin Hans ja Sophie Schollin tapauksessa heidän katolisen taustansa on selitetty olleen vastarintaan ryhtymiseen edesauttanut tekijä. Württenbergiläisen pormestarin perheen lapsikatraaseen kuuluneet, katolisen kasvatuksen saaneet sisarukset olivat kuuluneet teini-iässä kansallissosialistisiin nuorisojärjestöihin, Hitler-Jugendiin ja Bund Deutscher Mädeliin ja meritoituneet niissä johtotehtäviin asti. Kansallissosialistisen propagandan markkinoiman ihanneyhteiskunnan ja Saksan arkitodellisuuden välinen ristiriita vieraannutti heidät kuitenkin Hitlerin järjestelmästä.
Kaiken kaikkiaan ”Valkoinen ruusu” laati, monisti ja levitti kuusi lentolehtistä 27.6.1942-18.2.1943 välisenä aikana. Näistä neljä ensimmäistä valmistui ja levitettiin vain 16 päivän kuluessa kesä-heinäkuun vaihteessa 1942. Kaikissa niistä oli sama otsikko Flugblätter der Weissen Rose – ”Valkoisen ruusun lentolehtisiä”. Ne oli myös numeroitu. Ei ole täysin varmaa, mistä vastarintaryhmä lainasi nimensä Die Weiβe Rose. Todennäköisimmin nimi oli omaksuttu B. Travenin idyllistä intiaanielämää meksikolaisella karjatilalla kuvanneen, vuonna 1929 ilmestyneen romaanin Die Weisse Rose nimestä. ”Valkoisen ruusun” alkuvaiheessa ryhmä koostui vain kahdesta jäsenestä, Hans Schollista ja hänen opiskelutoveristaan Alexander Schmorellista (1917-43). Näistä Hans Scholl laati yksin lentolehtiset 1 ja 4; lentolehtiset 2 ja 3 olivat Schollin ja Schmorellin yhteistyötä.
Ensimmäiset lehtolehtiset olivat hengeltään hyvin akateemisia, yhteiskunnan sivistykselliselle eliitille tarkoitettuja. Vaikka jo ensimmäisessä lentolehtisessä värvättiin väkeä passiiviseen vastarintaan ja kolmannessa lentolehtisessä erilaiseen sabotaasiin Saksan sodankäynnin vahingoittamiseksi, niin kaikissa neljässä tuotiin voimakkaana esiin ennen kaikkea Hitlerin Saksan tyrannian moraalittomuus. Koska järjestelmä oli paha, sitä oli vastustettava. Kohdeyleisön akateemisuus heijastuu hyvin lentolehtisiin liitetyistä teksteistä, näitä oli lainattu niin Laotselta, Aristoteleelta, Novalikselta, Schilleriltä kuin Goetheltakin. Neljän ensimmäisen lentolehtisen levikki oli varsin pieni, todennäköisesti niitä postitettiin kutakin vain noin sadalle tarkoin valitulle henkilölle.
Neljännen ja viidennen lentolehtisen ilmestymisen väliin jäi noin puolen vuoden tauko. Tänä aikana Hans Scholl ja Alexander Schmorell olivat muutaman kuukauden lääketieteen opiskelijoina komennuksella itärintaman lääkintäjoukoissa. Tämä toi sodan raakuuden tiedostamisen heille vielä entistäkin omakohtaisemmaksi. Tämän puolen vuoden aikana vastarintaryhmä sai myös vahvistusta riveihinsä. Ryhmään liittyivät Hans Schollin sisar, biologian ja filosofian opiskelija Sophie Scholl, lääketieteen opiskelija Willi Graf (1917-43) sekä Münchenin Ludwig-Maximilian-yliopiston musiikkitieteen ja psykologian professori Kurt Huber (1893-1943).
Viides lentolehtinen syntyi lisävahvistusta saaneen vastarintaryhmän työn tuloksena tammikuun puolivälissä 1943. Aiemmista poiketen sen otsikossa ei puhuttu enää ”Valkoisesta ruususta”, sen oli korvannut maininta Saksan vastarintaliikkeestä: Flugblätter der Widerstandsbewung in Deutschland – ”Saksan vastarintaliikkeen lentolehtisiä”. Viides lentolehtinen oli aiempia lehtisiä selvästi poliittisempi. Siinä Hitlerin todettiin tulevan vuorenvarmuudella häviämään sotansa. Saksalaisia varotettiin uskomasta kansallissosialistiseen propagandaan ja kehotettiin heitä sanoutumaan irti kansallissosialismista ennen kuin olisi liian myöhästä.
Aiempaa poikkeavaa viidennessä lentolehtisessä oli myös sen painoksen suuruus. Tarkasta määrästä vastarintaryhmäläiset antoivat kuulusteluissaan ristiriitaisia tietoja, mutta kokonaismäärän voi arvella liikkuneen 6000-9000 kappaleen rajoissa. Poikkeavaa oli myös jakoalueen laajuus. Kun aiempia esitteitä oli jaettu vain Müncheniin ja Münchenin ympäristöön, viidennen lehtisen levikkialueena oli nyt Etelä-Saksa laajemminkin. Lehtistä levitettiin Münchenin ohella myös mm. Augsburgiin, Stuttgartiin, Frankfurt am Mainiin, Salzburgiin, Graziin ja Wieniin. Osin tämä tapahtui ryhmän eri puolilla eteläistä Saksaa asuvien yhdyshenkilöiden välityksellä. Tammikuun viimeisellä viikolla 1943 jaettua lehtistä levitettiin aiempien lehtisten tavoin kohdepostituksena, mutta Münchenissä myös jättämällä sitä julkisille paikoille, puhelinkoppeihin ja autojen tuulilasin pyyhkijöiden alle. Vastarintaryhmäläisten kannalta katsottuna tähän sisältyi jo aiempaa huomattavasti suurempi kiinnijäämisen riski.
Helmikuun 3. päivänä 1943 annettu virallinen tiedotus Saksan 6. armeijan rippeiden antautumisesta Stalingradissa toi saksalaisten tietoisuuteen jo viikkoja pelätyn katastrofin koko laajuudessaan. Saksa oli kokenut sotahistoriansa musertavimman tappion taistelukentällä. Stalingradin katastrofi sulki Saksassa kolmeksi päiväksi teatterit, elokuvateatterit ja viihdehuoneistot sekä korvasi klassisella musiikilla yleisradion viihde- ja urheilulähetykset. Stalingradin katastrofi antoi myös ”Valkoiselle ruusulle” erinomaisen kontekstin tuottaa Hitlerin ja hänen hallintonsa ja valloituspolitiikkansa hedelmien kypsymisestä muistuttavan lentolehtisensä. Kuudes lentolehtinen oli suunnattu otsikkoa myöten opiskelijoille. Sen laadinnasta oli kuitenkin vastannut ennen kaikkea professori Kurt Huber.
Myös kuudennen lentolehtisen painoksen suuruudesta vastarintaryhmäläisten kuulusteluissa antamat tiedot poikkeavat toisistaan. Joka tapauksessa kuudennen lehtisen painosmäärä on ollut viidennen lehtisen painosta pienempi ja liikkunut 3000-6000 kappaleen kokoluokassa. Painoksesta vajaat puolet postitettiin 15.-16. helmikuuta 1943 välisenä yönä aiempien lehtisten tavoin ja runsas puolet jaettiin yliopistolla. Viimeksi mainittu johti vastarintaryhmän paljastumiseen aamupäivällä 18. helmikuuta 1943.
Hans ja Sophie Scholl olivat jakaneet yliopistolla lentolehtisiä tuolloin vielä suljettujen luentosalien edustalle ja rakennuksen käytäville. Lehtolehtisiä yliopiston toisessa kerroksessa jakaessaan he olivat heittäneet 80-100 lehtisen nipun toisesta kerroksesta pohjakerroksen valopihalle. Kaksi yliopiston vahtimestaria havaitsi kuitenkin tapahtuman ja teki ilmiannon Gestapolle. Tämä johti sisarusten pidättämiseen.
Schollin sisarusten uhkarohkealle teolle on annettu erilaisia selityksiä lähtien liikkeelle uhmakkaasta itsensä uhraamisesta Münchenin yliopisto-opiskelijoiden vastarinnan lietsomiseksi. Mahdollisesti Sophie Schollin Gestapon kuulustelussa antama selitys ylimielisyydestä ja tyhmyydestä syynä tekoon osuu kuitenkin lähimmäksi totuutta. Jos teko olisi ollut harkittu, niin tuskin sisarukset olisivat jättäneet samassa määrin todisteita rikoskumppaneistaan kuin nyt tapahtui. Ylimielisen uhkarohkeuden kasvusta kieli jo kuudennen lentolehtisen levittämisen yhteydessä toteutettu Hitlerin vastaisten iskulauseiden maalaaminen Münchenissä rakennusten seiniin.
Kuten edellä on jo todettu, Hans ja Sophie Schollin pidättäminen 18.2.1943 johti heille Roland Freislerin johtamassa kansantuomioistuimessa 22.2.1943 langetettuun kuolemantuomioon. Heidän katsottiin syyllistyneen puolustustahdon heikentämiseen, vihollisen avustamiseen sekä valtiopetoksen valmisteluun. Kolmas tuolloin kuolemantuomionsa saanut ja myös samana päivänä teloitettu vastarintaryhmäläinen oli Schollin sisarusten opiskelijatoveri Christoph Probst. Huhtikuussa 1943 järjestettiin vielä toinen oikeudenkäynti, jossa syytettyinä olivat muut vastarintaryhmän jäsenet sekä heitä eri tavoin avustaneet henkilöt. Tässä toisessa oikeudenkäynnissä saivat kuolemantuomion professori Kurt Huber sekä opiskelijat Willi Graf ja Alexander Schmorell. Huber ja Schmorell teloitettiin 13.7.1943 ja Willi Graf 12.10.1943. Gestapo oli yrittänyt sitä ennen useamman kuukauden ajan saada Grafilta tietoja muiden asiaan osallisten nimistä. Kuolemantuomioiden ohella huhtikuun 1943 oikeudenkäynnissä jaettiin myös pituudeltaan kuuden kuukauden - 10 vuoden vankeusrangaistuksia vastarintaryhmää eri tavoin avustaneille.
Vastarintaryhmä ”Valkoisen ruusun” vaikutusta oman aikansa Saksan yhteiskuntaan ei ole syytä yliarvioida. Ryhmän toiminta oli koko ajan pienimuotoista. On huomattava myös, että Saksan valtaväestön uskoa Hitleriin ja hänen järjestelmäänsä oli vielä vuonna 1942 ja osin vielä Stalingradin tappion jälkeenkin vaikea horjuttaa. Saksalaisiin vaikuttamisen vaikeudesta kertoo se, että kun vastarintaryhmäläiset testasivat lehtolehtisten vaikutusta keskustelemalla niistä ystävä- ja tuttavapiirissään paljastamatta omaa osuuttaan asiaan, tulos oli ristiriitainen. Osa oli lentolehtisen puolesta, osa niitä vastaan. Ilmeisesti kyseessä on ollut suhtautuminen tammikuussa 1943 levitettyyn viidenteen lentolehtiseen, joka oli ensimmäinen laajemman jakelun tavoittanut lehtinen. Paitsi ylimielisestä uhkarohkeudesta kuudennen lentolehtisen levittämisen yhteydessä toteutetun Hitlerin vastaisten iskulauseiden maalaamisen rakennusten seiniin on tulkittu aiheutuneen myös turhautumisesta. Puolen vuoden ajan jatkuneesta lentolehtisten levittämisestä huolimatta mitään ei näyttänyt tapahtuneen. Saksalaiset eivät halunneet tulla herätetyiksi.
Kaikki ”Valkoisen ruusun” lentolehtiset päättyivät pyyntöön siitä, että lehtistä levitettäisiin edelleen. Ei ole tiedossa, missä määrin näin tapahtui. Se kuitenkin tiedetään, että ensimmäisten neljän lentolehtisen noin 100 vastaanottajasta 35 vei lehtisen Gestapolle. Tiedetään myös, että viidennen lentolehtisen painoksesta Gestapo sai haltuunsa noin 1300 kpl ja noin 1200:sta postitetusta kuudennesta lentolehtisestä noin 800. Hitlerin Saksassa kuuliaisuus oli hyve eikä puolustustahdon horjuttajille löytynyt sota-ajan yhteiskunnassa hevin ymmärtäjiä. Näitä ei löytynyt virallisesti edes Münchenin yliopistoyhteisöstä. Sophie Scholl oli todennut teloituspäivänään sellitoverilleen uskovansa vastarintaryhmän toimien ravisuttaneen tuhansia ja herättäneen heidät. Schollin sisarusten teloitus ei johtanut kuitenkaan opiskelijoiden kapinaan järjestelmää vastaan, kuten he olivat toivoneet. Päinvastoin Münchenin Ludwig-Maximilian-yliopiston opiskelijat julistivat teloituspäivän iltana demonstratiivisesti uskollisuuttaan kansallissosialistiselle hallinnolle.
Vastarintaryhmä ”Valkoisen ruusun” merkitys on ennen kaikkea siinä, että se oli näyttävin osoitus tavallisen saksalaisen siviilirohkeudesta, valmiudesta sanoa, että ”keisarilla ei ole vaatteita” ja ottaa tarvittaessa myös vastaan tämän sanomisesta tulevat sanktiot. Sanktioiden kohtaamisen osalta erityisesti Sophie Scholl sai tunnustusta myös hänen kuolemantuomionsa täytäntöönpanosta vastanneilta. Sophie Schollin 22.2.1943 Münchenissä teloittanut pyöveli Johann Reichart on sodan jälkeen muistellut, ettei hän ollut koskaan nähnyt kenenkään kuolevan yhtä urhoollisesti kuin Sophie Scholl. Reichartilla jos kellä oli myös työnsä tuomaa kokemusta väitteelleen, sillä vuodesta 1924 vuoteen 1946 ulottuneen pyövelin uransa aikana Reichart ehti teloittaa 3166 tuomittua, joista 250 naisia.
Toisen maailmansodan jälkeinen Saksa on muistanut ja muistellut vastarintaryhmä Die Weiße Rosea monin tavoin. Aloite Münchenin Ludwig-Maximilian-yliopiston nimen muuttamisesta Schollin sisarusten yliopistoksi ei ole toteutunut, mutta niin Schollin sisarusten kuin muidenkin ryhmään kuuluneiden mukaan on pystytetty muistopaikkoja, nimetty katuja, aukiota ja kouluja, tehty elokuvia, julkaistu postimerkkejä ja perustettu erilaisia palkintoja jne. ”Valkoisen ruusun” jälkimaineen laajuutta tarkasteltaessa ei voi kuitenkaan välttyä kysymästä, missä määrin ”Valkoisen ruusun” muiston ylläpitämiseen on vaikuttanut vastarintaryhmän osoittaman siviilirohkeuden ohella myös toisen maailmansodan jälkeisen saksalaisen yhteiskunnan huono omatunto Hitlerin kaudella tapahtuneesta. Pyytääkö toisen maailmansodan jälkeinen Saksa ”Valkoisen ruusun” muiston ylläpitämisen kautta anteeksi sitä, että kaiken kaikkiaan niin kovin harvalla saksalaisella oli aikanaan rohkeutta asettua vastustamaan Hitlerin hallintoa? Oli paljon helpompi olla myötäjuoksija kuin järjestelmän vastustaja.
