Veikko I Palvo
Viestit: 1404
Liittynyt: 04.03.13 22:09

Re: Keskustelua: J. Kulomaa; J. Lindstedt; O. Manninen; J. Nieminen; T. Nurminen, Yhden miehen jatkosota - ja toisten (H

kahannin kirjoitti:
22.01.20 16:40


Kouluttamattomina ko. miehet tietenkin jäivät pois Talvisodasta.
Nimim. Kahannin, uudelleen esittämäsi väite on ollut esillä Agricolassakin mm. 2009 otsikolla: Poliittiset perusteet asevelvollisten valikoinnissa?
viewtopic.php?f=10&t=2711

mm. Ilmo Kekkonen 24.12.09.:
"Fakta on se, että syksyllä 1939 oli koulutettua henkilöstöä noin 500 000, Asekelpoisia oli jätetty kouluttamatta noin 93 000.........."

"Talvisodan syttyessä oli aseita noin 250 000 miehelle ja heillekin hyvin niukasti."

"Mannerheimin kirjeessä 15.3.1939 oli kyse siitä, että koulutettua täydennystä ei ollut lähettää rintamajoukoille, vaan usein oli kyse vain muutaman viikon koulutuksen saaneista alokkaista.
--
Täydennysmiesten tappiot olivat yleensä 50 - 80 % muutaman päivän sisällä."


Talvisodan jälkeen liikekannallepanojärjestelmän muutokseen vaikuttivat tietystikin mm. kaatuneiden ja haavoittuneiden lukumäärät, sekä
"papereista kadonneiden" reserviläisten lukumäärä evakkojen joukossa. Evakot olivat hajallaan kuka missäkin ja samoin sitten myöskin armeijasta kotiutetut karjalaiset.

Veikko Palvo

Haik
Viestit: 197
Liittynyt: 21.08.06 09:13

Eljas Orrman: Näkökohtia Diplomatarium Fennicum -tutkimustietokantahankkeen toteutukseen (Haik 1/2020)

Näkökohtia Diplomatarium Fennicum -tutkimustietokantahankkeen toteutukseen

Historiallisen Aikakauskirjan numerossa 3/2019 tutkijat Olli-Pekka Kasurinen, Lauri Leinonen ja Sanna Supponen esittelevät Diplomatarium Fennicum (DF) -verkkopalvelun toteutusta ja sen toiminnallisuuksia. [1.] Tämä Kansallisarkiston toteuttama, vuonna 2018 päättynyt tietokantahanke, joka koostuu Reinhold Hausenin julkaisemista teoksista Finlands medeltidsurkunder I-VIII (1910–1935) (FMU ja nro) ja Turun tuomiokirkon Mustasta kirjasta Registrum ecclesiae Aboensis eller Åbo domkyrkas Svartbok (1890) (REA ja nro) täydennettynä muutamilla muilla asiakirjoilla, tuo luonnollisestikin merkittävän parannuksen Suomen keskiaikaa koskevien asiakirjojen käytettävyyteen. DF-verkkopalvelun toteutus ei kuitenkaan kaikilta osin ole aivan ongelmaton. Seuraavassa tarkastellaan eräitä puolia tämän verkkopalvelun toteutuksessa. [2.]

FMU:ssa ja REA:ssa julkaistujen asiakirjojen DF-tietokanta on luonteeltaan atomistinen, mutta sen erilaiset hakutoiminnot korvaavat perinteisten hakemistojen tarpeen, sillä tietokannassa voidaan tehdä sanahakuja sekä laajempia tekstijaksoja sisältäviä komplisoitujakin hakuja. Ainoan keskitetyn hakemistotoiminnon muodostaa paikannimihakemisto, joka kuitenkin on vain asiakirjojen antopaikkakuntien hakemisto.
Tietokantaa valaiseviin teksteihin ei ole sisällytetty Hausenin teosten esipuheita, jotka valaisisivat teosten ja siten tietokannan pohja-aineiston kokoamisen periaatteita, ja joita tietokantaprojektin tuottamat tekstit eivät kaikilta osin korvaa. Myös REA:n vuoden 1996 laitokseen sisältyvä Kauko Pirisen johdantoteksti olisi syytä liittää pdf-tiedostona DF-tietokannan aineistoihin.

Vaikka tietokannan hakuominaisuuksilla voidaan korvata perinteiset hakemistot, ei niiden merkitys ole kokonaan kadonnut. Erityisesti ne, jotka eivät ole syvällisemmin perillä keskiajan yhteiskuntaoloista ja elinkeinoista, voivat hyötyä vajavaistenkin hakemistojen käsitteistöistä sekä henkilö- ja paikkakuntatiedoista ja voivat hyödyntää näin saatua ymmärrystä suorittaessaan hakuja DF-tietokannassa sen hakuominaisuuksia hyväksikäyttäen. [3.]FMU:n ja REA:n hakemistot voisi helposti liittää pdf-tiedostoina DF-verkkopalvelun aineistoihin.

Turun tuomiokirkon Mustassa kirjassa asiakirjat olivat ryhmiteltyinä tuomiokirkon käytännön tarpeita palvelevien periaatteiden mukaan, mutta Reinhold Hausenin REA-julkaisussa vuodelta 1890 asiakirjat ovat aikajärjestyksessä ja DF-tietokannassa nämä asiakirjat ovat niin ikään aikajärjestyksessä muiden tietokannan asiakirjojen joukossa. Hausen sisällytti teokseensa myös Mustan kirjan alkuperäisen sisällysluettelon täydennettynä ja varustettuna viittauksilla kronologisessa järjestyksessä julkaistujen asiakirjojen numeroihin. Koska asiakirjojen alkuperäisen sijaintiyhteyden tuntemisella REA:ssa voi olla merkitystä tutkijoiden johtopäätöksiin, olisi Hausenin julkaisema Mustan kirjan sisällysluettelo syytä sisällyttää DF-aineistoihin. [4.] Se voitaisiin ilmeisesti liittää verkkopalveluaineistoon samalla tavoin kuin siihen on liitetty Nådendalsdiplomenprojektet-aineisto. Kustakin DF-tietokantaan sisältyvästä REA:n asiakirjasta olisi ilmeisesti mahdollista luoda linkki alkuperäisen sisällysluettelon pdf-tiedostoon.

Artikkelin kirjoittajat toteavat, että DF-tietokantaan sisältyvien asiakirjojen määrää laajennettiin uusia lisäämällä. Nämä lisäykset rajoittuivat kuitenkin vain noin 140 asiakirjaan. Näistä noin 130 on saatu Ruotsin valtionarkiston lähdejulkaisusta, johon on koottu Ruotsin valtakuntaa koskevat keskiaikaiset asiakirjat paavillisen katumustuomioistuimen eli penitentiariaatin arkistosta. Eräisiin asiakirjoihin on liitetty suomennoksia muunkielisistä teksteistä. Nämä suomennokset näyttäisivät rajoittuvan teoksessa Suomen historian dokumentteja olevien keskiaikaisten asiakirjojen käännöksiin. [5.]

Koska vain lisääntyvän uuden lähdeaineiston käyttöön saattamisella on mahdollista saada uutta tietoa menneiden aikojen oloista ja tapahtumista, olisi tärkeää, että kaikki Suomen oloja valaisevat, tiedossa olevat keskiaikaiset asiakirjat voitaisiin saattaa tutkijoiden saataville DF-tietokannan välityksellä. Kaikkia jo julkaistuja tai tiedossa olevia keskiaikaisia asiakirjoja, joiden yhteismäärä ei ole aivan vähäinen, ei kuitenkaan ole DF-hankkeen puitteissa sisällytetty DF-tietokantaan.

Jo pinnallinen tutustuminen keskiaikaa käsittelevään tutkimuskirjallisuuteen – kuten eräisiin paikallishistorioihin – paljastaa, että maamme tutkimusyhteisön tiedossa on lukuisia asiakirjoja ja asiakirjareferaatteja, jotka puuttuvat Reinhold Hausenin julkaisemista teoksista FMU ja REA. Ne puuttuvat siten myös DF-tietokannasta. Tutkimuskirjallisuuden valikoivassa ja pinnallisessa läpikäynnissä on tavattu vuodelta 1530 ja sitä edeltävältä ajalta ainakin kuutisenkymmentä asiakirjaa tai asiakirjareferaattia, joista tutkijat ovat teksteissään tai lähdeviitteissään ilmoittaneet ne arkistofondit ja asiakirjayksiköt, joissa keskiaikaisia tekstejä on säilynyt.

Edellä mainituista, tiedossa olevista DF-tietokantaan sisältymättömistä teksteistä vähintään 36 on julkaistu muissa yhteyksissä. Niistä Eric Anthoni on painattanut yhteensä ainakin 15 tekstiä ja Jan Liedgren 13. [6.]Myös muutamat muut tutkijat ovat julkaisseet ainakin kymmenkunta tällaista asiakirjaa. [7.]Lisäksi Aulis Oja on julkaissut lyhyet selostukset tai käännökset suomeksi sekä säilytyspaikkatiedot yhdestätoista Lounais-Hämettä koskevasta keskiaikaisesta asiakirjasta, jotka puuttuvat FMU:sta; kokonaisia tekstisuomennoksia on viisi. [8.]

Suuri osa FMU:n asiakirjoista on tuomiokirjoihin sisältyviä keskiaikaisten asiakirjojen referaatteja. Ei ole epätavallista, että samaa asiakirjaa referoidaan useissa paikoissa tuomiokirja-aineistoa ja että tällaisia referaatteja tai myös kokonaisia tekstejä on säilynyt myös muissa yhteyksissä. Niin ikään samasta asiakirjasta löytyy vaihtelevalla huolella tehtyjä kopioita eri yhteyksistä, ja parhaat kopiot eivät useinkaan ole olleet käytettävissä FMU:ta koottaessa. Tutkimuskirjallisuudessa on tietoja asiakirjakopioista, jotka ovat parempia kuin FMU:ssa käytetyt. [9.]

Ei ole epäilystäkään siitä, että systemaattisen kartoitustyön avulla voitaisiin kartuttaa DF:n asiakirjakorpusta lukuisilla uusilla asiakirjoilla. Työekonomian kannalta ei liene kuitenkaan mahdollista kartoittaa systemaattisesti keskiaikaisten asiakirjojen kopioita alioikeuksien tuomiokirjoista. Sen sijaan on olemassa suhteellisen suppea tuomiokirja-aineisto, jossa ilmeisestikin on verraten runsaasti keskiaikaisten tuomiokirjeiden kopioita. Tämän aineiston muodostavat isonjaon toimeenpanoon liittyen asetettujen maanjako-oikeuksien pöytäkirjat. Vuodesta 1766 lähtien pitäjiin, joissa isojakotoimitukset käynnistettiin, asetettiin tuomioistuin, jonka tehtävänä oli muun muassa toimia ensimmäisenä oikeusasteena jakoa koskevissa riita-asioissa. Maanjako-oikeuksien alkuperäisiä pöytäkirjoja säilytetään nykyisin Kansallisarkiston eri toimipaikoissa. Maanjako-oikeudet asetettiin hovioikeuksien valvonnan alaisiksi vuonna 1782, ja niiden velvollisuudeksi tuli siitä lähtien lähettää puhtaaksikirjoitetut jäljennökset pöytäkirjoistaan sille hovioikeudelle, jonka tuomiopiirissä ne toimivat. Näitä renovaatioita säilytetään nykyisin Kansallisarkiston Helsingin toimipaikassa. [10.]

Maanjako-oikeuksien pöytäkirjoihin jäljennettiin osapuolten oikeudelle esittämiä alkuperäisiä asiakirjoja tai niiden kopioita. Siten näihin pöytäkirjoihin päätyi lukuisia maanjakoa koskevien keskiaikaisten tuomiokirjeiden jäljennöksiä. Näitä asiakirjoja Hausen on jossakin määrin julkaissut FMU:ssa muissa yhteyksissä säilytettyjen kopioiden perusteella. Ilmeisestikin suuri osa maanjako-oikeuksien pöytäkirjoissa olevista keskiaikaisista tuomiokirjeistä on julkaisematta. [11.] Tuomiokirjeiden, myös keskiaikaisten, esittäminen keskittyi maanjako-oikeuksissa niihin vuosiin, joina isojakoa toimitettiin kussakin pitäjässä. Tämän vuoksi se maanjako-oikeuksien pöytäkirja-aineisto, joka tulee kyseeseen keskiaikaisia asiakirjoja kartoitettaessa, on verraten rajallinen. Kuitenkin sekä alkuperäiset pöytäkirjat että renovoidut pöytäkirjat on läpikäytävä.

Eräiden eteläsuomalaisten alueiden paikallishistorioissa mainitaan verraten usein tuomioistuinten, muun muassa maanjako-oikeuksien, pöytäkirjoihin otettuja keskiaikaisten asiakirjojen tekstejä, joita samoin kuin pöytäkirjoissa olevia asiakirjareferaatteja ei sisälly FMU:hun. Siten muutamissa kursorisesti läpikäydyissä paikallishistoriallisissa esityksissä on tavattu mainintoja ja lähdetietoja yli kymmenestä keskiaikaisesta asiakirjasta, joiden tekstejä tai referaatteja ei löydy Hausenin lähdejulkaisuista. [12.]

Jo vuonna 1969 Valtionarkisto esitti opetusministeriölle, että Valtionarkisto käynnistäisi suuren hankkeen, jonka puitteissa tietyistä asiakirjasarjoista etsittäisiin systemaattisesti muun muassa maamme keskiaikaa koskevia asiakirjoja, jotka myös julkaistaisiin. Ehdotuksessa opetusministeriölle mainittiin läpikäytävinä asiakirjakokonaisuuksina erityisesti maanjako-oikeuksien pöytäkirjat, mutta myös korkeimpana oikeutena toimineen Oikeusrevision Suomea koskevat asiakirjat. Hanke ei kuitenkaan toteutunut. [13.]

DF-tekstikorpuksen kartuttamista voitaisiin edistää Kansallisarkiston suorittamien systemaattisten kartoitusten lisäksi tarjoamalla tutkimusyhteisön edustajille mahdollisuus myötävaikuttaa DF-korpuksen täydentämiseen siten, että he voisivat ilmoittaa Kansallisarkistolle arkistoaineistoissa ja lähdejulkaisuissa sekä tutkimuskirjallisuudessa tapaamistaan Suomea koskevista keskiaikaisista asiakirjoista, ensi sijassa diplomeista. Tätä tarkoitusta varten voitaisiin perustaa jatkuvasti karttuva sähköinen asiakirjarekisteri, johon tutkijat voisivat toimittaa tiedot asiakirjoista tätä tarkoitusta varten laadittua sähköistä lomaketta käyttäen. Lomakkeeseen tulisi voida liittää kopio ilmoitetusta alkuperäisestä tai painetusta asiakirjasta. Kansallisarkistolla tulisi lisäksi jatkuvasti olla valmius editoida DF-tietokantaan uusia asiakirjoja. Tätä varten kannattaisi lähettää Ruotsin valtionarkistoon tarpeellisen kielitaidon ja vanhojen käsialojen hyvän lukutaidon omaava virkamies perehtymään keskiaikaisten asiakirjojen editointimetodiikkaan.

Asiakirjalähteiden tulkintaan vaikuttaa keskeisellä tavalla niiden ajoitus, mikä keskiaikaisten asiakirjojen, erityisesti niiden jäljennösten ja kopioiden ollessa kyseessä, ei aina ole ongelmatonta. Myös asiakirjojen aitouskysymykset ovat tutkimuksen kannalta tärkeitä. Useissa lähdejulkaisuissa monella asiakirjalla on myöhemmin virheelliseksi osoittautunut ajoitus. DF:n kaltaisissa tietokannoissa asiakirjojen päiväysten korjaaminen on nykyisin mahdollista. DF-verkkopalveluhanketta esittelevässä artikkelissa todetaan, että ”yksittäiseen numeroituun tekstikokonaisuuteen pyrittiin yhdistämään kaikki saatavilla oleva tieto (kursivointi EO), kuten muut editiot, tutkimuskirjallisuus, lähteiden digitaaliset jäljenteet ja linkitys muihin tietokantoihin”. [14.]

Jo hyvin pinnallisessa muutamien tutkimusten läpikäynnissä on yli 70:lle FMU:ssa ja REA:ssa olevalle asiakirjalle löytynyt korjattu ajankohta, tai asiakirja on todettu väärennökseksi tai sen aitous asetettu kyseenalaiseksi. Tämä määrä on hieman yli prosentin DF-tietokantaan nykyisin sisältyvistä asiakirjoista. [15.] Näyttää kuitenkin siltä, että tutkimuskirjallisuudessa esitettyjä asiakirjojen korjattuja ajoituksia ei ole lainkaan otettu huomioon DF-tietokannassa. [16.]

DF-verkkopalvelun toteutusta ja sen läpinäkyvyyttä edistäisi, jos DF-tietokantaa tukevaan aineistoon sisällytettäisiin osio, jossa lueteltaisiin ne arkistofondit ja asiakirjasarjat sekä myös ne lähdejulkaisut, jotka hankkeen puitteissa on läpikäyty keskiaikaisten asiakirjojen kartoituksissa. Lisäksi tähän osioon voitaisiin sisällyttää erillinen bibliografia niistä tutkimuksista, joista tietokantaan on saatu asiakirjoja koskevia tarkentavia tietoja, kuten ajoitusta koskevia korjauksia sekä tietoja väärennöksistä.

Käyttäjien orientoitumista DF-tietokantaa koskeviin ohjeisiin ja muihin tietokannan käyttöä palveleviin tekstiaineistoihin edistäisi epäilemättä, mikäli näistä teksteistä olisi olemassa erityinen sisällysluettelo. Tällaisia tekstejä olisivat muun muassa Hausenin painattama REA:n alkuperäinen sisällysluettelo sekä FMU:n ja REA:n esipuheet ja rekisterit.

DF-tietokantahankkeen toimesta laaditut tekstiaineistot, kuten tietokannan toiminnallisuuksien esittelyt, ovat pelkästään suomenkielisinä, lukuun ottamatta aivan lyhyitä ruotsin- ja englanninkelisiä johdatuksia. Tietokannan täysimittainen hyödyntäminen on siten mahdollista ainoastaan suomen kieltä taitaville, mikä vaikeuttaa muunkielisten tutkijoiden mahdollisuuksia käyttää tietokantaa. Erittäin suuri, mahdollisesti suurin osa tietokannan asiakirjoista koostuu ruotsinkielisistä teksteistä, joten DF-tietokantaan sisältyvien asiakirjojen käyttö edellyttää ruotsin kielen taitoa. Tämän vuoksi olisi perusteltua, että kaikki tietokantahankkeen toimesta laaditut, tietokantaa ja sen käyttöä valaisevat tekstit olisivat sekä suomen- että ruotsinkielisinä käytettävissä. Jos tämä ei kuitenkaan ole mahdollista, tulisi kaikki tällaiset tekstiaineistot sisällyttää verkkopalveluun pelkästään englanninkielisinä. Tällä tavoin edistettäisiin DF-tietokannan hyödyntämistä kansainvälisessä tutkimuksessa.

Eljas Orrman, entinen arkistoneuvos, professori
***
1. Olli-Pekka Kasurinen, Lauri Leinonen & Sanna Supponen, Modernien tutkimustietokantojen ja tiedonjalostusmenetelmien mahdollisuudet historiantutkimuksessa. Historiallinen Aikakauskirja 117 (2019), 178–189.
2. DF-verkkopalvelua koskevat havainnot perustuvat tietokannan tilanteeseen 18.12.2019, jolloin sen tarkastelu tätä kirjoitusta varten päättyi.
3. Sekä FMU:n eri niteiden että REA:n hakemistot viittaavat niteiden sivuihin, eivät asiakirjojen numeroihin, joten niistä ei ole hyötyä asiakirjoja tietokannasta etsittäessä.
4. Esim. Kauko Pirinen, Kymmenysverotus Suomessa ennen kirkkoreduktiota. Suomen Historiallinen Seura 1962, 225.
5. Kasurinen, Leinonen & Supponen 2019, 180; Mikko Juva, Vilho Niitemaa & Päiviö Tommila, Suomen historian dokumentteja. Kustannusosakeyhtiö Otava 1968. DF-tietokannasta puuttuvat ainakin arkistoneuvos Aulis Ojan julkaisemat suomennokset yhdestätoista FMU:hun sisältyvästä asiakirjasta. Aulis Oja, Lounais-Hämeen keskiaikaisia asiakirjoja 1. 1340–1500. Lounais-Hämeen Kotiseutu- ja Museoyhdistys. Vuosikirja 36 (1967), 11 nro 6, 12–14 nro 8–9, 14 nro 13, 18–19 nro 23-24; Aulis Oja, Lounais-Hämeen keskiaikaisia asiakirjoja 6. 1511–1538. Lounais-Hämeen Kotiseutu- ja Museoyhdistys. Vuosikirja 42 (1973), 11–12, nro 67–68, 12–13 nro 70, 15–16 nro 76-77.

6. Eric Anthoni, Några handlingar rörande det äldre Helsingefrälset. Historisk Tidskrift för Finland 35 (1950a), 71–78; Eric Anthoni, Några medeltida frälsebrev (för Philpus Carlsson, Wolter Bulck och Magnus Olsson). Historisk Tidskrift för Finland 35 (1950b), 124–127; Eric Anthoni, Sten Henrikssons häradshövdingebrev för Pikis härad. Historisk Tidskrift för Finland 35 (1950c), 127–130; Eric Anthoni, Tvenne Borgåbrev av år 1445. Historisk Tidskrift för Finland 36 (1951), 33–37; Eric Anthoni, Frälsebrevet för Fasarby i Borgå. Historisk Tidskrift för Finland 40 (1955), 32–34, julkaistu myös teoksessa Ernst Nygren & Jan Liedman, Svenskt diplomatarium VII:1. Norstedt 1976, nro 5545; Eric Anthoni, Måns Nilssons till Ahtis släktförbindelser. Historisk Tidskrift för Finland 42 (1957), 3; Eric Anthoni, Ett frälsebrev av år 1407. Historisk Tidskrift för Finland 44 (1959), 137–139; Eric Anthoni, Ett nyfunnet originalbrev av år 1455 och dess upplysningar om medeltida släktförbindelser. Historisk Tidskrift för Finland 45 (1960), 81–86; Eric Anthoni, Ett arvskifte inom den äldre Stjernkorsätten. Historisk Tidskrift för Finland 46 (1961), 136–138; Eric Anthoni, Ett finländskt frälsebrev utfärdat av Gustav Eriksson till Rydboholm. Historisk Tidskrift för Finland 47 (1962), 124–125; Eric Anthoni, Kring ett förläningsbrev av år 1457. Historisk Tidskrift för Finland 51 (1966), 77–82; Jan Liedgren, Finländska brev ur Stavsunds arkiv I-II. Historisk Tidskrift för Finland 51 (1966a), 67–76; Jan Liedgren, Finländska brev ur Stavsunds arkiv III. Historisk Tidskrift för Finland 51 (1966b), 107–116; Eric Anthoni, Ett dokument rörande Peder Fleming, lagman i Finland efter fadern Claus Fleming. Historisk Tidskrift för Finland 54 (1969), 167–168; Jan Liedgren, Ett köpebrev om Prunkila i S:t Mårtens 1420. Historisk Tidskrift för Finland 58 (1973), 183–184.
7. Seppo Suvanto, Eräs Hämeen ja Satakunnan maakuntarajaa koskeva tuomio (1469). Kaikuja Hämeestä 11 (1954), 113; Martti Kerkkonen, Hakoisten kartano ja Janakkalan pitäjän synty. Erään keskiaikaisen raja-asiakirjan johdosta, Historiallinen Aikakauskirja 55 (1957), 112; Jerker A. Eriksson, Några medeltida dombrev. Historisk Tidskrift för Finland 44 (1959), 70–74; Kaj Mikander, Avskrifter av finländska urkunder från 1400- och 1500-talen i justitierevisionens arkiv I. Historisk Tidskrift för Finland 52 (1967a), 8–12; Kaj Mikander, Avskrifter av finländska urkunder från 1400- och 1500-talen i justitierevisionens arkiv II. Historisk Tidskrift för Finland 52 (1967b), 58–62; Lars Back, Nytt ljus över medeltidsurkund. Historisk Tidskrift för Finland 53 (1968), 157–162; Per-Axel Wiktorsson, Ett nyfunnet 1400-talsbrev från Ingå. Historisk Tidskrift för Finland 72 (1987), 254–261.
8. Oja 1967, 14–16 nro 10, 12, 14, 15; Aulis Oja, Lounais-Hämeen keskiaikaisia asiakirjoja 2. 1501–1506. Lounais-Hämeen Kotiseutu- ja Museoyhdistys. Vuosikirja 37 (1968), 10 nro 28; Oja 1973, 13–15, 20 nro 71, 72, 73, 74, 75, 84.
9. Esim. Kansallisarkiston Helsingin toimipaikassa säilytettävään Harvialan kopiokirjaan sisältyy joitakin parempia kopioita kuin ne, joita Hausen on käyttänyt FMU:ssa. Esim. Seppo Suvanto, Ruotsin vallan aika. Teoksessa Anja Sarvas & Seppo Suvanto, Kalvolan historia I. Kalvolan kunta 1992, 105 ja nootti 15, 106–107 ja nootti 21 (FMU 4686); Seppo Suvanto, Vanajan keskiaika. Teoksessa Y. S. Koskimies & Pekka Lampinen (toim.) Vanajan historia I. Wanaja-seuran julkaisuja 20. Wanaja-seura 1976, 232 ja nootti 304 (FMU 2598). – Myös Jokioisten kartanon arkistosta Kansallisarkiston Hämeenlinnan toimipaikassa löytyy parempia kopioita kuin ne, joita on käytetty FMU:ssa. Suvanto 1992, 98 ja nootti 2, 103 ja nootti 1 (FMU 2720). Jokioisten kartanon arkistossa on niin ikään keskiaikaisia asiakirjoja, jotka eivät sisälly FMU:hun. Oja, 1967, 14-15 nro 12; Oja 1968, 10 nro 28; Oja 1973, 13-15 nro 72, 75; vrt. noottia 8.
10. Juhani Saarenheimo, Tuomioistuinten asiakirjat. Teoksessa Eljas Orrman & Elisa Pispala (toim.) Suomen historian asiakirjalähteet. WSOY 1994, 159, 161.
11. Näyttää siltä, että aikaisempaan verrattuna radikaali isojako Suomessa talonpoikien keskuudessa koettiin lopulliseksi maanjakojärjestelyksi ja että sen jälkeen ei enää ollut tarvetta säilyttää keskiaikaisia eikä muitakaan vanhoja tilusrajoja koskevia tuomiokirjeitä ja niiden jäljennöksiä. Joka tapauksessa 1800-luvulta on saatu talteen talonpoikaistaloista vain muutama keskiaikainen asiakirja alkuperäisenä tai jäljennöksenä. Tilanne näyttää olleen jossain määrin toisenlainen Ruotsissa, missä keskiaikaisia asiakirjoja vielä 1900-luvulla tavattiin talonpoikaisarkistoissa. Kauko Pirinen, Suomen keskiaikaiset arkistot. Historiallinen Arkisto 52 (1947), 95; Jan Liedgren, Arkiv. Teoksessa Gunvor Kerkkonen (toim.) Kulturhistoriskt lexikon för nordisk medeltid I. A.B. Örnförlaget 1956, palsta 226.
12. Markus Lehtinen, Nastolan erä- ja rajahistoria I–II. Nastolan kunta 1950, 134; Seppo Suvanto, Akaan historia. Toijala, Kylmäkoski, Viiala I. Toijalan kauppalan, Kylmäkosken ja Viialan kuntien sekä Akaan, Kylmäkosken ja Viialan seurakuntien yhteinen historiatoimikunta 1954, 24 ja nootti 39, 27 ja nootti 51, 50 ja nootti 97, 51 ja nootti 101, 56 ja nootti 118; Seppo Suvanto, Kuhmoisten historia. Kuhmoisten kunta ja seurakunta 1965, 72–73 ja nootti 69, 98 ja nootti 24, 99 ja nootti 28, 114 ja nootti 86; Seppo Suvanto, Pälkäneen keskiaika. Teoksessa Viljo Nissilä et al., Pälkäneen historia. Pälkäneen kunta 1972, 146 ja nootti 125, 161 ja nootti 174; Anneli Mäkelä, Nastolan historia I, Nastolan kunta 1979, 63–66 ja nootti 41; Seppo Suvanto, Keskiaika. Teoksessa Y. S. Koskimies (toim.) Hauhon, Luopioisten, Tuuloksen historia I. Hauhon, Luopioisten ja Tuuloksen kunnat 1985, 698 ja nootti 119, 700 ja nootti 126, 701 ja nootti 130; Seppo Suvanto. Punkalaidun kivikaudesta oman seurakunnan syntyyn. Teoksessa Seppo Suvanto & Jari Niemelä, Punkalaitumen historia I. Punkalaitumen historiatoimikunta 1986, 26 ja nootti 12, 26–27 ja nootti 13, 30 ja nootti 6, 40 ja nootti 16. Muutamat asiakirjat mainitaan useammassakin paikallishistoriassa, mutta sama asiakirja on laskelmissa otettu lukuun vain yhden kerran.
13. Valtionarkiston ja maakunta-arkistojen taloussuunnitelma vuosille 1970–1974, Valtionarkiston kirje opetusministeriölle nro 352, 14.5.1969. Kansallisarkiston Helsingin toimipaikka, Kansallisarkiston I arkisto, Daa:8, Valtionarkiston kirjekonseptit 1969 I. Tietohallintojohtaja Martti Favorin on ystävällisesti kiinnittänyt kirjoittajan huomiota tähän hankkeeseen.
14. Kasurinen, Leinonen & Supponen 2019, 179.
15. Anthoni 1944, 40–43; Pirinen 1947, 50, 76, 81–82; Eric Anthoni, Feldaterade urkunder och notiser i Svartboken och bland Finlands medeltidsurkunder. Historisk Tidskrift för Finland 33 (1948), 133–140; Eric Anthoni, En påvlig dispens (från 1502) för äktenskap i förbjudna led. Historisk Tidskrift för Finland 37 (1952), 90–93; Eric Anthoni, Kring frågan om äktheten av några medeltidsbrev. Historisk Tidskrift för Finland 43 (1958), 132–147; Anthoni 1959, 137–139; Martti Kerkkonen, Suontaan ja Lepaan kartanot ja niiden herrat keskiajalla. Historiallinen Arkisto 57 (1961), 49–62; Pirinen 1962, 225–229; Aulis Oja, Maskun historia. Maskun kunta ja seurakunta 1966, 125 ja nootti 47; Jan Liedgren, Dateringen av FMU nr 5439 om Knut Knape. Historisk Tidskrift för Finland 56 (1971), 74–75; Suvanto 1972, 120 ja nootti 28, 134 ja nootti 78, 150 ja nootti 126, 144 ja nootti 113, 149 ja nootti 125; Seppo Suvanto, Satakunnan historia III. Keskiaika. Satakunnan Maakuntaliitto r. y. 1973, 197 ja nootti 100, 238 ja nootti 90; Birgit Klockars, Åbo domkyrkas svartbok och Finlands medeltidsurkunder. Historisk Tidskrift för Finland 60 (1975), 125–131; Jarl Gallén, Studier i Åbo domkyrkas Svartbok. Historisk Tidskrift för Finland 63 (1978), 286–311; Suvanto 1985, 664 ja nootti 13, 682 ja nootti 71, 688 ja nootti 89, 740 ja nootti 22, 743 ja nootti 36, 754 ja nootti 68; Suvanto 1992, 98 ja nootti 2; Tapio Vähäkangas, FMU 1036:n ja 1053:n ajoitus. Genos 71 (2000), 34.

16. DF-tietokantaan sisältyvien asiakirjojen ajoitus- ja väärennys-/aitoustietoja on korjattu ainoastaan Hausenin itsensä tekemien korjausten perusteella. Ainoa poikkeus ajoitustietojen osalta näyttäisi olevan FMU 4948. Tämä korjaus on tehty tietokantaan, koska kyseinen asiakirja myös sisältyy niihin paavillisen penitentiariaatin asiakirjoihin, jotka on sisällytetty DF-tietokantaan. Tämä asiakirja on ainoa Suomessa säilynyt penitentiariaatin toimintaan liittyvä aito asiakirja (nro 88a). Asiakirjan ajoituksen vuoteen 1460 esitti jo aikoinaan Eric Anthoni. Kirsi Salonen, Introduction. Teoksessa Sara Risberg (toim.) Auctoritate papae. The Church Province of Uppsala and the Apostolic Penitentiary. Diplomatarium Suecanum. Appendix. Acta Pontificum Suecica II. Acta Poenitentiariae. National Archives of Sweden 2008, 96 ja nootti 53; Anthoni 1952, 90–93. –Sellaistenkin asiakirjojen, jotka on todettu keskiajalla laadituiksi väärennöksiksi tai epäilty sellaisiksi, säilyttäminen DF-tietokannassa on perusteltua, jos asiakirjan luonne väärennöksenä tai sellaiseksi epäiltynä ilmoitetaan, koska voi osoittautua, että pohjana on aito asiakirja, jota myöhemmin keskiajan kuluessa on muunneltu ja interpoloitu. Myös asiakirjat, joita on pidetty väärennöksinä, voivat osoittautua aidoiksi. Tällaisilla ongelmallisilla asiakirjoilla voi olla huomattavaakin tutkimuksellista merkitystä. Kansainvälisesti kuuluisin, väärennetyksi todettu asiakirja lienee ”Konstantinuksen lahjakirja”, Donatio Constantini. Esimerkkejä tästä problematiikasta Suomesta ovat REA 110 ja 111, jotka käsittelevät Karjalan sekä Saloisten ja Kemin kymmenyssopimuksia, joiden pohjana Kauko Pirinen arvelee olleen aidon asiakirjan, jota myöhemmin keskiajalla on lisätty eräiden veroesineiden lunastusarvoilla. Diplomatarium Suecanumin julkaisijat ovat pitäneet näitä kahta asiakirjaa epäperäisinä ja jättäneet ne pois lähdejulkaisustaan. Pirinen 1962, 225–229, erityisesti nootti 21.

Kirjoitus ilmestyi Historiallisen aikakauskirjan numerossa 1/2020

Numeron 1/2020 sisältö ja linkit HAiK:n Agricola-foorumilla ilmestyneisiin puheenvuoroihin

Haik
Viestit: 197
Liittynyt: 21.08.06 09:13

Marja Tuominen Epätosi ennakko-oletus ohjaa Meinanderin harhaan (Haik 1/2020)

Kirjassaan Samaan aikaan – Suomi ja maailma 1968 Henrik Meinander viittaa muun muassa väitöskirjaani ”Me kaikki ollaan sotilaitten lapsia.” Sukupolvihegemonian kriisi 1960-luvun suomalaisessa kulttuurissa [1.] ja kirjoittaa:
”Marja Tuominen ja Matti Virtanen ovat kuvanneet [Vanhan Ylioppilastalon] valtausta symbolisesti tärkeänä, joskaan ei mitenkään ratkaisevana käännekohtana opiskelijaliikkeen politisoitumisessa.”
Meinanderin mukaan
”Virtanen ja Tuominen olivat olleet opiskeluaikanaan stalinistisia vähemmistökommunisteja”, ja tulkinnoissamme ”heijastuvat ehkä odotetustikin tutkijoiden omat kokemukset politiikasta ja yliopistopiireistä”. [2.]

Minua koskeva väite stalinistisesta vähemmistökommunismista on yksiselitteisesti epätosi. Se on myös asiaan kuulumaton ja ohjaa harhaan tulkitsijan argumentaation. Olen lähestynyt sukupolvien kohtaamista jälleenrakennusajasta kohti 1960-lukua – en 1970-luvun taistolaisuudesta kohti 1960-luvun loppua. Se olisi ollut tutkimukseni lähtökohdista täysin nurinkurinen perspektiivi. 1960-luvun nuorten ulkoparlamentaaristen vaihtoehto- ja vastakulttuuriliikkeiden yhdeksi keskeiseksi hiipumisen syyksi olen tulkinnut nimenomaan puoluepolitisoitumisen vuosikymmenen lopulla. [3.]

Jää myös epäselväksi, millaiseen lähteeseen ja lähdekritiikkiin tuo virheellinen oletus ja siihen liittyvä argumentaatio perustuvat. Aikalaislähteissä ei voi olla jälkiä toiminnastani ylipäätään vasemmistolaisissa liikkeissä tai puolueissa, koska en ole sellaiseen koskaan osallistunut.

Olen vuosikymmenten varrella käsitellyt sodanjälkeistä sukupolvien kohtaamista ja henkistä jälleenrakennusta useissa julkaisuissa.[4.] Niistä yhdessä kirjoitan:
Itse en varsinaisesti kuulu suuriin ikäluokkiin vaan hiukan nuorempiin, ns. vertautuviin ikäluokkiin. En osallistunut radikaaleihin liikkeisiin, eivätkä ne minua nuorena erityisesti kiinnostaneet. […] Meillä kotona ei juuri sodasta puhuttu, mutta luonnollisesti se oli jollakin tapaa näkymättömästi läsnä.

Vaikeneminen ei estä trauman välittymistä lapsille. Se tihkuu läpi – mutta käsittelemättömänä ja jää siksi myös ytimeltään käsittämättömäksi. Kirjassaan Ydintrauma – Ihminen Hiroshiman jälkeen Soili Hautamäki [5.] pohtii mm. natsien keskitysleireiltä selviytyneiden ihmisten kollektiivisen trauman vaikutusta seuraavaan sukupolveen, jonka lapsuus ja nuoruus on kulunut yrityksissä ”ymmärtää ja hallita vanhempiensa menneisyys”. […]

Näin jälkeenpäin luulen voivani osoittaa omasta lapsuudestani ja nuoruudestani joitakin ilmaisuja yrityksestä ymmärtää ja hallita omien vanhempieni menneisyyttä – nimenomaan sitä sotaan liittyvää, joka oli vaiettuna läsnä minunkin silloisessa nykyisyydessäni. [6.]
Kolmentoista ikäisenä yritin ymmärtää ja hallita vanhempieni sotaan liittyvää menneisyyttä muun muassa ahmimalla Yrjö Jylhän Kiirastuli-kokoelmaa. Myöhemmin olen oman käsitykseni mukaan yrittänyt ymmärtää myös sotaa seuranneen sukupolven yritystä kieltäytyä ymmärtämästä tai ymmärtää toisin omassa historiallisessa nykyisyydessään.

Täytin viisitoista vuotta samana päivänä, kun Vanhaa Ylioppilastaloa vallattiin. Valtauksesta minulla ei ole henkilökohtaista muistikuvaa. Muutin kahdeksantoista ikäisenä syksyllä 1972 pohjoisesta pääkaupunkiin ja aloitin opinnot Helsingin yliopistossa. En viihtynyt Helsingissä enkä osallistunut opiskelijapolitiikkaan. Koin politisoituneen ilmapiirin yliopistolla painostavaksi ja itseni täysin ulkopuoliseksi. Toisen opiskeluvuoden lopulla vaihdoin yliopistoa ja siirryin Turkuun. Sielläkään en osallistunut opiskelija- enkä muuhunkaan politiikkaan. Avioiduin, synnytin esikoiseni, suoritin tutkintoni ja palasin pohjoiseen.

Ulkoparlamentaarisia vaihtoehto- ja vastakulttuuriliikkeitä koskevan kulttuurihistorian sivuaineen pro graduni [7.], lisensiaatintyöni [8.] ja väitöskirjani kirjoitin myöhemmin Oulussa toimiessani sanomalehti Kalevan kulttuuritoimittajana, edelleen poliittisesti sitoutumattomana. Väitöksen jälkeen isäni antoi minulle pienen rasian ja totesi: ”Siihen on kirjoitettu sinun kirjasi nimi.” Rasiasta löysin isäni sotilasmanttelin napit. Hän oli lukenut kirjan ja ehkä myös ymmärtänyt yritykseni ymmärtää.

Kirjassaan Suomalainen ahdistus. Huoli sielun pelastumisesta Juha Siltala kirjoittaa:
”En olisi pystynyt tutkimaan körttiläisiä, ellen olisi kokenut heidän omalla tavallaan ratkoneen myös minulle tärkeitä ongelmia.”[9.]
Tunnistan tästä oman tutkimushistoriani ja -motivaationi, mutta kyse ei ollut 1970-luvun stalinistisesta vasemmistoradikalismista vaan aivan muusta: toisaalta omasta aktuellista ammattieettisestä kriisistäni sanomalehden toimittajana 1980-luvun Suomessa ja toisaalta omasta sukupolvikokemuksestani sotasukupolven lapsena. Tutkimuksen prosessissa pyrin tiedostamaan ja reflektoimaan lähtökohtaa, josta Juha Siltala toteaa vuosi väitöskirjani jälkeen ilmestyneessä teoksessaan:
Myös historiallisten merkitysten rekonstruktiot konstruoidaan oman nykytietämyksen avulla. On keinotekoinen ongelma eriyttää jokin ”historiallinen totuus” tai ”aikalaisten todellisuus” nykytietämyksestä, johon kuuluu tutkijan käsitys yksilön ja yhteiskunnan vuorovaikutuksesta, inhimillisestä motivaatiosta eikä vähiten tutkijan omakohtainen eläytymiskyky. Nämä lähtökohdat ovat mukana aina, psykoanalyyttisessa historiassa kuitenkin tiedostetusti. [10.]
Professori Meinander ei ilmaise käyttämäänsä lähdettä elämänhistoriaani koskevan virheellisen väitteensä yhteydessä. Koska tehtyä ei saa tekemättömäksi eikä painettua sanaa voi pyyhkiä pois, on tutkimuseettisesti kohtuullista toivoa, että Meinander julkistaa lähteensä – jos sellainen on. Millaisia ”heijastumia” hän mahdollisesti olisi löytänyt tulkinnoistani ilman tuota ikävää ja harhaan johtavaa ennakko-oletusta?

Marja Tuominen
***
[1.] Marja Tuominen, ”Me kaikki ollaan sotilaitten lapsia.” Sukupolvihegemonian kriisi 1960-luvun suomalaisessa kulttuurissa. Otava 1991.
[2.] Henrik Meinander, Samaan aikaan. Suomi ja maailma 1968. Siltala 2019, 187.
[3.] Tämä tulkinta on tutkimuksessani läpäisevä ja nousee vahvasti esiin johtopäätöksissä. Olen tässä yhteydessä viitannut myös mm. Antti Kuusen vuonna 1968 ilmestyneeseen pamflettiin Ylioppilaitten vallankumous, jossa hän ulkoparlamentaarisen radikalismin poliittiseen jähmettymiseen viitaten totesi kukan kauneimman kukinnan olevan ”sen alkavan lakastumisen merkki”. Antti Kuusi, Ylioppilaitten vallankumous. Otava 1968, 61; Tuominen 1991, 188 et passim.
[4.] Sukupolvien kohtaamisesta erityisesti mm. Marja Tuominen, Isät katsovat poikiaan. Teoksessa Lauri Haataja (toim.) Ja kuitenkin me voitimme. Sodan muisto ja perintö. Kirjayhtymä 1994, 220–236; Marja Tuominen, Aika on heitellä kiviä ja aika kerätä kivet. Teoksessa Heikki Annanpalo, Ritva Tuomaala & Marja Tuominen (toim.) Saatiin tämä vapaus pitää. Tutkija kohtaa rovaniemeläisveteraanin. Lapin yliopiston taiteiden tiedekunnan julkaisuja C 21, Rovaniemen kaupunki, Rovaniemen maalaiskunta, Rovaniemen seurakunta 2001, 361–387; Marja Tuominen, ”Sairaanhoitajan näkemyksiä ja kokemuksia.” Hilkka Kurttilan talvisodan muistojen kirja. Faravid 41 (2016), 93–112; Marja Tuominen, Sota joka ei koskaan päättynyt. Teoksessa Marjo Kaartinen, Hannu Salmi & Marja Tuominen (toim.) Maamme. Itsenäisen Suomen kulttuurihistoria. SKS 2016, 215–242. Henkisestä jälleenrakennuksesta edellä mainittujen lisäksi mm. Marja Tuominen, Lapin ajanlasku. Menneisyys, tulevaisuus ja jälleenrakennus historian reunalla. Teoksessa Ville Kivimäki & Kirsi-Maria Hytönen (toim.) Rauhaton rauha. Suomalaiset ja sodan päättyminen 1944–1950. Vastapaino 2015, 39–70; Marja Tuominen & Mervi Löfgren, Taidetta ja kulttuuria Lapin rauhassa. Teoksessa Marja Tuominen & Mervi Löfgren (toim.) Lappi palaa sodasta. Mielen hiljainen jälleenrakennus. Vastapaino 2018, 25–31; Marja Tuominen, Vähemmän pyhää? Pohjoinen ortodoksia jälleenrakennuksen murroksessa. Teoksessa Marja Tuominen & Mervi Löfgren (toim.) Lappi palaa sodasta. Mielen hiljainen jälleenrakennus. Vastapaino 2018, 200–224.
[5.] Soili Hautamäki, Ydintrauma. Ihminen Hiroshiman jälkeen. Pohjoinen 1988; ks. myös Tuominen 1991, 29, 56, 74, 77, 84.
[6.] Tuominen 2001, 373–374.
[7.] Marja Ala-Ketola (Tuominen), Hippejä, jippejä, beatnikkejä. Amerikan 1960-luvun historiaa. Pohjoinen 1985.
[8.] Marja Ala-Ketola (Tuominen), Sukupolvihegemonian kriisi 1960-luvun suomalaisessa kulttuurissa. Julkaisematon lisensiaatintyö. Turun yliopisto, kulttuurihistorian oppiaine 1988.
[9.] Juha Siltala, Suomalainen ahdistus. Huoli sielun pelastumisesta. Otava 1992, 22.
[10.]Siltala 1992, 22; Tuominen 1991, 56–66 et passim; myös Marja Tuominen, Bysanttilainen triptyykki. Kolme esseetä Jumalansynnyttäjän kuvasta. SHS 1997, 9–11. Marja Tuominen, Kuva läsnäolona meissä. Bysanttilaisen kuvakulttuurin kasvuedellytykset ja Jumalansynnyttäjän kuva. Teoksessa Hanne Koivisto et al (toim.) Kulttuurihistoria, johdatus tutkimukseen. SKS 2001,197–224; Marja Tuominen, ”Me kutsumme menneisyyttä nykyisyytemme tueksi.”
Näkökulmia aikoihin ja niiden kokemiseen. Virkaanastujaisesitelmä Lapin yliopistossa 28.2.2005.


Numeron 1/2020 sisältö ja linkit HAiK:n Agricola-foorumilla ilmestyneisiin puheenvuoroihin

Haik
Viestit: 197
Liittynyt: 21.08.06 09:13

Anu Lahtinen: Tiedon puolella (Haik 1/2020)

Historiallisen Aikakauskirjan ensimmäinen numero menee tänä vuonna painoon varsin poikkeuksellisissa tunnelmissa, kun COVID-19 -pandemia on jotakuinkin sulkenut yliopistot ja siirtänyt niin akateemiset työntekijät kuin opiskelijatkin etäyhteyksien pariin. Nähtäväksi jää, miten pitkäaikaiset jäljet useiden kuukausien poikkeustila yhteiskuntiin jättää ja mitä seurauksia arjen valinnoilla ja poliittisilla linjauksilla on. Toivoa tietysti aina sopii, että tieto ja maltti voittaisivat, mutta koskaan ei voi aliarvioida päinvastaisen kehityksen mahdollisuutta.
Historioitsijapiireissä on ehditty toiveikkaina muistella, että vastaavat tautikaranteenien ajat antoivat Newtonille ja Shakespearelle aikaa luovaan työntekoon. Toisaalta esiin on nostettu muistoja siitä, miten erilaiset menneisyyden epidemiat ja pandemiat ovat johtaneet vallankumouksiin tai syyllisiksi epäiltyjen vähemmistöjen vainoihin.

Moni on muistuttanut siitäkin, että kulkutautien seuraukset näyttävät yhteiskunnan epätasa-arvoisuuden: ylhäiset ja rikkaat saattoivat paeta entisajan ruttoa maaseudulle kertomaan viihdyttäviä tarinoita. Tai kuten Christine Nöstlinger sanoi kuvatessaan Itävaltaa toisen maailmansodan loppuvaiheissa: ”Sellaisilla ihmisillä kuin rouva von Braun on aina maatila, jonne he voivat vetäytyä.” [1.]

Kulkutauteihin liittyviä huhuja tunnetaan eri aikakausilta, ja parhaillaan monenlaiset huuhaa-selitykset ja salaliittoteoriat keräävät uusia kierroksia sosiaalisessa mediassa. Ylen Valheenpaljastaja-palstalla toimittaja Johanna Vehkoo viittasi ilmiöön infodemiana, joka levittää paljon sekä informaatiota, misinformaatiota että tahallisesti vääristelyä disinformaatiota.

Vehkoo muistutti, että on aina syytä kysyä, kuka tuottaa verkossa leviävää informaatiota ja millä asiantuntemuksella, mitkä ovat tiedon levittäjän motiivit ja hyötytoiveet, ja ovatko tiedot tarkistettavissa muista, luotettavista lähteistä. [2.] Vehkoon tekstiä lukiessani ajattelin, että historioitsijan vanha ystävä, lähdekritiikki, on jatkuvasti tarpeellinen kansalaistaito.

Pienen taudinaiheuttajan aikaansaamat suuret mullistukset muistuttavat, että on tekijöitä, joita ei voi pysäyttää silmänkääntötempuilla tai suunsoitolla. Virustartuntojen torjumiseksi tarvitaan tieteellistä tietoa ja sen torjumiseen paitsi lääketieteellisiä myös yhteiskunnallisia ratkaisuja.

Vaikka tieteellisen tiedon tarve tunnistetaan, oli kyse sitten maailmanlaajuisista uhkista tai paikallisesta päätöksenteosta, Suomen Kulttuurirahaston Tutkittu tieto ja päätöksenteko -hankkeiden tuloksina todettiin hiljattain, että käytännössä tutkijoiden vaikutusmahdollisuudet ovat kavenneet. [3.] Tutkijoiden osuus laajapohjaisissa valmistelutyöryhmissä on vähentynyt ja heidän asemansa niissä heikentynyt. Ministeriöiden toimikunnissa on tutkijoita enää kolmisen prosenttia, kun taas Norja ja Tanska ovat kasvattaneet tieteentekijöiden osuutta komiteoissa kahteenkymmeneenviiteen prosenttiin.

Sen lisäksi, että tutkijoiden osuus on vähentynyt, aikataulupaineiden ja poliittisen ohjauksen katsotaan vähentäneen tieteellisen tiedon vaikutusta tehtäviin päätöksiin. Ja vaikka tutkittuun tietoon joissakin tapauksissa viitataan ahkerastikin, keskeiset ratkaisut voivat perustua väittämiin, joiden mahdollista tieteellistä alkuperää on vaikea jäljittää. Tämänkin kehityssuunnan esille tuominen voi kuitenkin auttaa etsimään muutoskeinoja. Kaikkien tieteen ystävien täytyy yrittää pitää yhtä ja tukea tieteellisen tiedon arvostusta ja näkyvyyttä.
Vaikkei Historiallinen Aikakauskirja tarjoa välitöntä ratkaisua kaikkiin päivänpolttaviin kysymyksiin, käsillä olevan numeron artikkelit tarjoavat kuitenkin monenlaista uutta tietoa ja historiallista tietoa koskevia keskustelupuheenvuoroja. Vertaisarvioiduissa artikkeleissa käsitellään aiheita, joissa suuret ideologiset ja valtapoliittiset virtaukset ravistelevat yksilöiden elämänkulkua ja elinoloja.
Anni Reuterin artikkelin aiheena on inkerinsuomalaisten karkotukset ja diaspora, Antti Harmainen ja Mikko Kemppainen puolestaan käsittelevät suomalaisen työväenliikkeen ja uskonnon suhdetta 1900-luvun alussa. Riku Kauhasen ja Olli Kleemolan artikkeli keskittyy toista maailmansotaa seuranneisiin maanlunastuksiin. Jan Kuhanen ja Markku Hokkanen luovat katsauksen länsimaiseen humanitarismiin ja kehitysapuun.

Numerossa on myös useita keskustelupuheenvuoroina tarjottuja artikkeleita, kuten Kati Katajiston pohdinta digitalisaation haasteista. Sirkka Ahonen esittää kriittisiä huomioita metodologisen nationalismin pitkästä varjosta. Kokeellisena Vuoropuhelu-osiona ilmestyy Henri Hannulan ja Ahto Apajalahden artikkeli Historiantutkimuksen tieteellisyydestä, johon Anna Sivula ja Jouni-Matti Kuukkanen antavat puheenvuoronsa.
Kun moni kasvokkaisia tapaamisia vaativa kirjapalaveri, konferenssi tai kurssi on tällä hetkellä siirtynyt hamaan tulevaisuuteen ja työt menneet kaikin tavoin uusiksi, päätoimittajana tunnen toiveikasta iloa siitä, että Historiallisen Aikakauskirjan kevätnumero voi tarjota jotain jatkuvuutta. Painatusluvan hetkellä ei ole ainakaan merkittävää syytä epäillä, etteikö lehti tavoittaisi lukijoitaan perinteiseen tapaan pääsiäisen alla.
Toivotankin kaikille lukijoille yleisesti kaikkea hyvää tähänkin erikoislaatuisen keikkuvaan kevääseen ja erityisesti hyviä lukuhetkiä Historiallisen Aikakauskirjan parissa.
***
[1.]Christine Nöstlinger, Lennä, lennä turilas! WSOY 1977, 23.
[2.]Johanna Vehkoo, Valheenpaljastaja. Tervetuloa infodemian aikaan. Yle Oppiminen https://yle.fi/aihe/artikkeli/2020/03/1 ... -tunnistat (15.3.2020).
[3.]Rahoitettujen hankkeiden loppuraportit luettavissa www.skr.fi/julkaisut/hankeraportit (15.3.2020).

Anu Lahtinen
anu.z.lahtinen@helsinki.fi

Numeron 1/2020 sisältö ja linkit HAiK:n Agricola-foorumilla ilmestyneisiin puheenvuoroihin

Haik
Viestit: 197
Liittynyt: 21.08.06 09:13

Anu Lahtinen: Muutoksen pysyvyys (Haik 2/2020)

Historioitsija Arvi Korhonen kirjoitti Historiallisessa Aikakauskirjassa melkein sata vuotta sitten historiatieteen luonteesta: ”Historiatieteen heikko puoli on sen muuttuvaisuus. Mutta siinä on sen vahvakin puoli. -- huomaamme sen tarkoin kuvastavan oman aikansa elämää ja palvelevan oman aikansa henkisiä ja yhteiskunnallisia tarpeita.” Tämä historiatieteen muutos on käsillä olevan numeron teemana, ja vierailevien toimittajien oma johdantoartikkeli kertoo aiheesta lisää.

Muuttuvaisia ovat paitsi historiatiede, myös ne olosuhteet, joissa historiatieteestä julkaistaan. Kenellekään lukijalle ei tule yllätyksenä, että painetun ja sähköisen julkaisemisen suhteet muuttuvat koko ajan. Samoin muuttuvat eri julkaisutapojen arvostukset. Historiantutkimuksessa on arvostettu eniten monografiaa, teosta, joka keskittyy yhteen aiheeseen. 2000-luvun mittaan vertaisarvioidut artikkelit ovat nousseet erityisen tärkeiksi. Samalla ovat kasvaneet paineet, että on julkaistava mahdollisimman paljon ja mahdollisimman nopeasti.

Kuulee sanottavan, että esimerkiksi kirja-arvioiden kirjoittaminen on ajanhaaskuuta, koska se ei meritoi, ja että ennen kaikkea pitäisi keskittyä julkaisemaan kansainvälisiä artikkeleita korkealle arvostetuissa aikakauslehdissä. Tätä arvostusta puolestaan mitataan usein esimerkiksi Julkaisufoorumiluokituksella (JuFo), joka asettaa julkaisut kategorioihin 0 – 1 – 2 – 3.

Kyynisimmillään tulos on, että tutkija laatii yhden tutkimuksen aineistoista ja havainnoista useita turhan ohuita artikkeleita, jotka parhaimmillaan toimisivat yhtenä hyvin pohdittuna artikkelina. Englannin kielessä tämä tehostettu tuotteliaisuus tunnetaan nimellä ”salami slicing effect”, suomeksi voisi puhua viipalointivaikutuksesta.

On ehdottoman totta, että kiirettä riittää ja että tieteelliset suorituspaineet ovat kovat eri tasoilla. Kun kuulee ihmisten puhuvan julkaisutavoitteiden kapenemisesta ja määrävaatimusten kasvusta ikään kuin väistämättömänä prosessina, tekisi mieli historioitsija Timothy Snyderiin viitaten sanoa: Älä tottele ennakkoon.

Ei kannata lähteä ainakaan sokeasti toteuttamaan tietyn hetken virallisia suoritusvaatimuksia tai ehdoitta hyväksyä niitä korkeimmaksi ohjenuoraksi. Sen sijaan kannattaa muistaa ja muistuttaa, kuten myös Tieteellisten Seurojen Valtuuskunta on useaan otteeseen toistanut, että esimerkiksi JuFo-luokitusta ei ole tehty mekaanisen menestyksen vertailun välineeksi. Päätoimittajana ja muutenkin tietysti arvostan Historiallisen Aikakauskirjan jufo-luokitusta, mutta kokonaisvaikutusta ei voi tässä tai muissa lehdissä pelkistää muutamaan lukuun tai numeroon.

Toki monenlaista määrään ja luokitteluihin perustuvaa vertailua tehdään tällä hetkellä ja sekin kannattaa tiedostaa. Mutta kuten monet muutkin tieteenteon reunaehdot, myös ulkoa-asetetut suoritusvaatimukset tapaavat muuttua ajan mittaan. Niihin ei kannata ripustautua, niiden pitkäikäisyyteen tai autuaaksitekevyyteen voi harvoin luottaa. Kunkin tieteentekijän on tärkeää pitää pää kylmänä ja miettiä julkaisuaikeitaan oman pitkän aikavälin tilanteensa ja tavoitteidensa mukaan.

Lyhyt, naseva teksti tai hyvin pohdittu katsausartikkeli ei korvaa vertaisarvioitua artikkelia, mutta se voi oikeassa yhteydessä herättää huomiota ja luoda keskusteluja, jotka voivat olla sekä tieteelle että tutkijan uralle yhtä hyödyllisiä kuin vertaisarvioitujen artikkelien saama palaute. Olen ollut todella iloinen monista ja monenlaisista puheenvuoroista, joita Historiallinen Aikakauskirja on saanut vastaanottaa, ja tarkoitus on pitää sisällössä mukana monenlaisia kirjoituksia. Tarvitaan keskustelua, joka etenee omalla painollaan, ei pisteytysten ja luokitusten rajoittamalla uralla.

Kirja-arvioiden kirjoittamisesta voi myös todeta, että se on erinomainen tapa perehtyä tiettyyn aiheeseen. Tutkimuksia on joka tapauksessa syytä lukea ja niistä tehtyjä havaintoja on joka tapauksessa tarpeen kiteyttää sanoiksi. Historiallisen Aikakauskirjan tavoitteena on, Tiedetoimittajien Liiton myöntämän apurahan turvin, järjestää kirja-arvioiden kirjoittamista tukevia työpajoja, kunhan vallitsevat pandemia-olosuhteet sen sallivat. Julkaisemme myös säännöllisesti syväluotauksia, muutaman aukeaman artikkeleita, joissa kirjoittaja voi tarkastella tietyn aihepiirin uusinta kirjallisuutta kokonaisuutena.

Mitä tulee muutokseen, niin jos jokin niin sähköinen julkaiseminen muuttuu ja muuttaa muotoaan. Myös jo totutut sähköiset ratkaisut tulevat tiensä päähän. Historiallinen Aikakauskirja on ollut pitkään sähköisesti saatavilla Kansalliskirjaston digitaalisena aineistona (Peri+ ja Elektra-palvelut), mutta lähivuosina Kansalliskirjasto luopuu niiden päivittämisestä. Vanhat digitoidut tai digisyntyiset numerot on siis siirrettävä muualle, ja tulevien digiversioiden julkaisualusta on päätettävä.

Siirto tulee viemään aikansa ja vaatimaan resurssinsa, mutta jos vain Tieteellisten Seurojen Valtuuskunta pystyy tulevinakin vuosina jatkamaan journal.fi -alustalle antamaansa ylläpitotukea, uskon, että sieltä suunnalta löytyy toimiva ratkaisu. Tärkeää on, että ratkaisut ovat mahdollisimman kestäviä, sillä historioitsija ei mielellään näe tieteenalan ajatustenvaihdon katoavan bittiavaruuteen.

Tavoitteena on myös selvittää, mitä avoimen tieteen ja avoimen saatavuuden tavoitteet Historiallisen Aikakauskirjan kannalta merkitsevät. Tätä kirjoitettaessa aiheesta on ehtinyt ilmestyä monenlaisia julkilausumia, rahoitusmalleja ja ratkaisuehdotuksia, joista osa on varsin monimutkaisia.
Hyvä olisi, jos kotimaisen tiedejulkaisemisen rahoitus- ja avoimuusstrategiat olisivat niin yksinkertaisia, ettei niiden opiskelusta muodostu omaa tieteenhaaraansa, ja samalla sellaisia, etteivät ne kerrasta vie tiedeseuroja vaikeuksiin sillä tiedejulkaisujen pitäisi kuitenkin voida keskittyä tieteelliseen julkaisemiseen enemmän kuin julkaisupolitiikan metatason ja teknisten ratkaisujen kanssa kamppailemiseen. Samoin olisi hyvä, jos linja ainakin jossain kohtaa selkeytyisi ainakin joksikin aikaa.

Kaiken muutoksen keskellä tiedelehtien ja niiden toimitusten päätavoitteena on joka tapauksessa julkaista tieteen tuloksia ja tieteellisiä keskusteluja yleisön luettavaksi. Toivon, että Historiallisen Aikakauskirjan tilaajat ja lukijat löytävät tämänkin numeron sivuilta kiinnostavaa luettavaa: teemanumeron ansiokkaiden artikkelien lisäksi jatkamme ensimmäisessä numerossa aloitettua Vuoropuhelu-kokonaisuutta, joskin hiukan vaihtelevin ratkaisuin: tällä kertaa aiheena ovat Venäjän arkistot ja niiden tuntemisen merkitys.

Aikakauden muutos ja murrosajat antavat mahdollisuuksia uusiin avauksiin. Eräänä pienenä avauksena ja kokeiluna Historiallinen Aikakauskirja on avannut muutaman uuden numeron aineistoja luettavaksi: Numeron 4/2019 johdantoartikkeli ja tiedeartikkelit ovat avoimesti luettavissa kaikille, jotka haluavat tutustua puistojen ja puutarhojen historiaan Monrepos’ta ja Kaisaniemenpuistosta Hyvinkään Sveitsiin. Johanna Ilmakunnaksen luotsaama teemanumero on saanut paljon kiitosta, ja ajattelimme aiheen sopivan pandemian sävyttämän kevään ja kesän virkistykseksi.

Myös numerosta 1/2020 olemme avanneet Inkeriläisten diasporaa käsittelevän artikkelin sekä historiatieteestä käydyn vuoropuhelun. Toivottavasti sekä käsillä oleva numero että aikaisemmat julkaisut tuovat iloa tähän kesään. Kiitän jälleen kerran kaikkia toimitus- ja julkaisutyöhön osallistuneita ja toivotan kaikille nyt entistäkin ajankohtaisempaan tapaan hyvää kesää, terveyttä ja kaikinpuolista hyvinvointia.

Anu Lahtinen
anu.z.lahtinen@helsinki.fi
Haik 2/2020

Numeron 2/2021 sisältö ja linkit HAiK:n Agricola-foorumilla ilmestyneisiin puheenvuoroihin (Agricolan tietosanomat)
Viimeksi muokannut Haik, 24.06.20 11:18. Yhteensä muokattu 1 kertaa.

Haik
Viestit: 197
Liittynyt: 21.08.06 09:13

Henrik Meinander: Torjuntavoitosta Vanhan valtaukseen

Professori Marja Tuominen on ymmärrettävistä syistä (HAik 1/2020, 111–113) närkästynyt siitä, että teoksessani Samaan aikaan. Suomi ja maailma 1968 (Siltala 2019) silkkaa huolimattomuuttani oletin hänen olleen 70-luvun opiskelijavuosinaan vähemmistökommunisti. Pyydän tästä vilpittömästi anteeksi.

Kirjasta löytyy myös muita virheitä ja puutteita. Suomalaisen naisasialiikkeen pioneeri Margaretha Mickwitz ei ollut ammattiyhdistysliikkeen vaan Liiketyönantajain keskusliiton palveluksessa, kun hän vuonna 1965 oli mukana perustamassa Yhdistys 9:ää; Suomen Pankin pääjohtaja Klaus Waris ei ollut sosialidemokraatti; Rolling Stonesien konsertti Yyterin hiekkarannalla kesällä 1965 ei kerännyt 15 000 katsojaa vaan tuskin kolmasosa siitä; vuosina 1968–1969 maailmalla riehunutta virusperäista ”honkongilaista” influenssaa, joka tappoi lähemmäs miljoona ihmistä, ei mainita teoksessa sanallakaan.

Asiavirheet ovat aina harmillisia. Syy, miksi tutkimukseni keskeinen teema – samanaikaisuudesta syntyvät moninaiset kokemustilat, käyttövoimat ja yhteisvaikutukset – on jäänyt kirja-arvosteluissa ja yleisökeskusteluissa paljolti huomioimatta, taitaa kuitenkin olla vuoden 1968 vallankumouksia ja sukupolvien yhteentörmäystä korostava muistokulttuuri ja sitä myötäilevä tutkimus. Se vetää magneetin lailla huomion koko ajan takaisin Vanhan valtaukseen ja ”stallarien” esiinmarssiin.

Olen havaitsevani samaa trendiä Juho Saksholmin sinänsä ajatuksia herättävästä arvostelusta Samaan aikaan-kirjastani (HaiK 1/2020, 118–119). Saksholm myöntää, ettei kirjani pääpaino ole radikalisoituvassa opiskelijaliikkeessä vaan sitä muokkaavassa yhteiskunnassa, joka ajoi samaan aikaan satojatuhansia suomalaisia kasvukeskuksiin ja Ruotsiin. Siitä huolimatta häntä kiinnostaa ennen kaikkea, miten käytän käsitettä ”uusvasemmisto”. Saksholm esittää, että käytän sitä analyyttisena työkaluna, problematisoimatta aikalaisten ymmärrystä siitä. Omasta mielestäni kuvaan päinvastoin uusvasemmistolaisuutta hajanaisena yhteiskunnallisena asenteena, jota ei kannata hahmottaa määritelmien vaan aikalaisten kannanottojen ja toimintojen kautta.

Vanhan valtauksen ja opiskelijaliikkeen muistelijoiden vahva vaikutus 60-luvun historiakulttuuriin ja -tutkimukseen tuo mieleeni, miten edellinen vuosilukututkimukseni Suomi 1944. Sota, yhteiskunta, tunnemaisema (Siltala 2009) vastaanotettiin. Kirjassa on 36 alalukua, joissa aivan kuten Samaan aikaan-kirjassani, yritän osoittaa, etteivät väitteet yhtenäisestä aikalaistunteesta tai sukupolvikokemuksesta kestä kriittistä tarkastelua. Vain kolme alalukua käsittelee sitä, mitä kansallisessa kertomuksessamme on ollut tapana kutsua kesän 1944 ”torjuntavoitoksi”. Silti juuri nuo taistelut nousivat toistuvasti esiin kirjan arvosteluissa ja julkisissa keskusteluissa.

Henrik Meinander
Numeron 2/2020 sisältö ja linkit HAiK:n Agricola-foorumilla ilmestyneisiin puheenvuoroihin (Agricolan tietosanomat)

Haik
Viestit: 197
Liittynyt: 21.08.06 09:13

Anu Lahtinen: Työ jatkuu (Haik 3/2020)

Vuosi 2020 on ollut melkoisten poikkeustilojen ja hämminkien vuosi, jonka aiheuttamat yllätykset näkyvät jokseenkin kaikkien arjessa, työssä ja vapaa-ajassa. Tavallisena syksynä historian tutkijat ja ystävät kohtaisivat toisiaan yliopistosyksyn alkaessa, kirjamessujen huiskeessa, monenlaisissa seminaareissa ja pienemmissä tilaisuuksissa.

Nyt yliopistoilla on tavallista hiljaisempaa, sillä useimmissa paikoissa opetus on ennen kaikkea etänä; muutamia lyhyitä kasvokkaisia tapaamisia lukuun ottamatta viestintä kulkee, sikäli kuin kulkee, sähköisiä reittejä pitkin. Yleisötilaisuudetkin ovat huvenneet ja siirtyneet verkkoon. Hiljaisuus on kuitenkin vain näennäistä, sillä etätyöpisteet ovat kovassa käytössä. Opetuksen alkaessa opiskelijat välähtävät kasvo- ja nimiriveinä ruudulle. Yhteydet toimivat – juoheammin tai verkkaisemmin. Sama pätee yhdistystoimintaan, tieteelliseen työhön ja julkaisutoimintaan.

Kaikenlaista työtä ja kohtaamisia hidastavaa kitkaa on paljon, kun jännätään vaikkapa sitä, pysyvätkö kaikki väitöstilaisuuksien avainhenkilöt terveinä h-hetkeen asti vai joudutaanko viime hetkessä kääntämään kaikki uusiksi, siirtymään etäyhteyksiin, siirtämään tapaamista, improvisoimaan vielä kerran. Vaikka maaliskuun shokin jälkeen moni on jo tottunut uusiin toimintatapoihin, poikkeusaikojen kuormitus tuntuu ja tulee tuntumaan pitkään. Elämää tai työtä ei kuitenkaan voi laittaa hyllylle odottamaan, että poikkeusajat joskus päättyisivät, eikä kaikkea huomiota voi kohdistaa poikkeusoloihin. Keskustelut historiasta jatkuvat.

Tämäkin Historiallisen Aikakauskirjan numero tarjoaa lukijoilleen monenlaisia esimerkkejä siitä, miten historiallinen tutkimus, keskustelu ja opetus katsovat eteenpäin (ja taaksepäin, historioitsijoita kun ollaan). Markku Kekäläisen toimittama teema-artikkelien kolmikko johdattelee lukijan pohtimaan 1700-luvun ilmiöitä erityisesti kohteliaisuuden ja kohteliaisuuskulttuurien näkökulmasta. Tätä teemaa avaa erillinen teemajohdantonsa. Yleisesti ottaen voi sanoa, että teema-artikkelit tarjoavat myös peilauspintaa tulevaan neljänteen numeroon, jonka teemana on kolonialismi.

Mainittujen teema-artikkelien lisäksi Satu Sorvali käsittelee yleisönosastojen varhaisvaiheita autonomian ajan lehdistössä. Joni Krekola puolestaan tarkastelee sitä, miten entiset kansanedustajat ovat selittäneet eduskunnasta putoamisensa syitä.

Vuoropuhelu-osiossa aiheena on historia, historian opettaminen ja historian narratiivit, olipa kyse sitten kouluopetuksesta tai kirja-arvioiden taidon harjoittamisesta. Matti Roitto ja Tuomas Laine-Frigren kertovat kirja-arvioiden merkityksestä tieteellisen kirjoittamisen lajina, ja tässä numerossa julkaistaan heidän työpajassaan hiottuja arvioita. Mikko Kainulainen pohtii historiallisen ajattelun ja historian opetuksen haasteita, ja Mikko Hiljanen pohtii menneisyyden tarinallistamista.

Olen aiemminkin harmitellut, miten toisinaan tuntuu siltä, että tieteentekijät itse omaksuvat turhan herkästi kaikenlaiset ulkopuolelta tulevat vaatimukset. Yleispuheessa tuntuu korostuvan ajatus, että keskeistä on julkaista kansainvälisiä artikkeleita, ja että tällaiselta tieltä kannattaa raivata pois kaikki pienimuotoinen – suomenkieliset artikkelit, yleistajuiset kirjoitukset, kirja-arviot. Toki inhimillisiä voimavaroja ei kannatakaan hajottaa ihan joka suuntaan.
Historian asiantuntijataidot ovat kuitenkin monenlaisia, ja yleensä on lopulta hyväksi, jopa välttämätöntä, että pystyy käsittelemään, omaksumaan ja kirjoittamaan erilaisia ja monenlaisia tekstejä. Poikkeusajat nyt meitä vähän heittelevät, mutta tavoitteena on, että Historiallinen Aikakauskirja osallistuu jatkossakin kirja-arvioiden kirjoitustyöpajoihin ja vastaavien keskustelevien puheenvuorojen kehittämiseen.

Tässä numerossa jatkuu keskustelu myös historiasta tieteenä, ja kirja-arvioissa, Maiju Wuokon Syväluotaus mukaan lukien, tarkastellaan monenlaisia julkaisuja ja teoksia. Muistutan vastaväittäjiä siitä, että Historiallinen Aikakauskirja julkaisee edelleen mielellään väitöskirjojen arvioita.

Poikkeusaikojen vuoksi, ja miksei myös uusien digitaalisten kokeilujen hengessä, Historiallisen Aikakauskirjan sivuilta löytyvät tämänvuotiset Vuoropuhelut avoimesti luettavina myös verkossa, mikäli niistä osuisi löytymään jotain pohdittavaa esimerkiksi etäopetuksen tueksi. Teemme töitä sen eteen, että sähköinen läsnäolomme tulevaisuudessa olisi monipuolisempi – miten ja milloin se onnistuu, siihen vaikuttavat maalliset seikat, kuten rahoittajat.

Historiallinen Aikakauskirja saatetaan luettavaan kuntoon monenlaisten osaavien käsien kautta. Neljää viimeisintä numeroa on erinomaisella osaamisella toimittanut FT Katariina Parhi, joka on ollut toimitussihteerinä FT Heidi Kurvisen tutkimusvapaan ajan. Kiitän tässä yhteydessä Katariina Parhia hyvästä yhteistyöstä ja toivon, että tiemme muuten kohtaavat myös HAikin parissa. Muutenkin parhaat kiitokseni ja terveiseni taas kaikille teille, jotka monien muiden velvoitteiden ja kiinnostuksen aiheiden estämättä jaksatte pysyä mukana myös Historiallisen Aikakauskirjan kirjoittajina, arvioitsijoina, tukijoina ja lukijoina.

Voikaa hyvin,

Anu Lahtinen
anu.z.lahtinen@helsinki.fi
Haik 3/2020

Haik
Viestit: 197
Liittynyt: 21.08.06 09:13

Ahto Apajalahti & Henri Hannula: Historia tieteenä -vuoropuhelu jatkuu

Historiallisen Aikakauskirjan kuluvan vuoden ensimmäisessä numerossa ilmestyi vuoropuhelu ”Historia tieteenä”. Keskustelun aloittaneet Henri Hannula ja Ahto Apajalahti kirjoittivat jatkopuheenvuoron, jossa he kommentoivat Anna Sivulan ja Jouni-Matti Kuukkasen kommenttipuheenvuoroja.

Kommenttipuheenvuoro ilmestyi alun perin Historiallisen Aikakauskirjan kotisivuilla 29.5.2020. Koska erityisesti professori Anna Sivula oli näkökulmaamme kohtaan kriittinen, keskitymme hänen puheenvuoroonsa. Siitä voi päätellä, ettemme onnistuneet kontekstualisoimaan artikkeliamme riittävällä tavalla. Siksi tarkennamme joitakin puheenvuoromme lähtökohtia.

Viel’ elää (iso)isäin henki

Sivula esittää Jorma Kalelan, Heikki Ylikankaan ja Markku Hyrkkäsen tieteenalamme ”isoisinä”, ikään kuin heidän näkökulmansa olisivat vanhentuneita ja voitaisiin sellaisina sivuuttaa. Itse asiassa Kalelan Historiantutkimus ja historia (Gaudeamus 2002) oli vielä muutama vuosi sitten historian syventävien metodiopintojen opintovaatimuksissa Helsingin yliopistolla, allekirjoittaneiden opiskeluaikana. Lisäksi Kalela on viime vuosina kirjoittanut johdantoartikkelin historiantutkimuksen teoreettisuutta käsittelevään teokseen (Menneisyyden rakentajat, Gaudeamus 2018) ja historiantutkimuksen etiikasta (Historiantutkimuksen etiikka, Gaudeamus 2017).

Ylikankaan taannoinen Mitä on historia ja millaista sen tutkiminen (Art House 2015) ei ehkä säväyttänyt nuorempaa tutkijapolvea. Se sai kuitenkin huomiota julkisessa keskustelussa ja on osaltaan muokannut kuvaa historiantutkimuksesta aivan viime vuosina. Hyrkkäsen teokseen Aatehistorian mieli (Vastapaino 2002) viitataan sattumoisin Historiallisen Aikakauskirjan puheena olevan numeron toisessa artikkelissa, juuri ”teoreettisen näkökulman” yhteydessä (ks. Antti Harmaisen ja Mikko Kemppaisen artikkeli ”Paremman sosialismin” asialla, alaviite 5).

Nämä ”isoisät” vaikuttavat yhä historiantutkijoiden itseymmärrykseen. Tarkoituksemme ei ollut kumota heidän ansioitaan vaan rakentaa niiden pohjalle ja viedä keskustelua eteenpäin, kuten tieteessä yleensä on tapana.

Sivula on oikeassa huomauttaessaan, että artikkeliamme olisi syventänyt historiografisia kysymyksiä Suomessa 2000-luvulla tarkastelleiden tutkijoiden (Marja Jalava, Charlotta Wolff ynnä muut) tuotannon kommentointi. Keskustelua onkin hedelmällistä jatkaa muun muassa Sivulan mainitseman Kenneth Partin tuoreen väitöskirjan (Jyväskylän yliopisto 2020) sekä vaikkapa Suomen Historiallisen Seuran tuoreen historiateoksen (SKS 2019) pohjalta (ks. myös Partin artikkeli HAik 2/2020).

Suomalaisten yliopistojen historia-aineissa on erilaisia teoreettisia perinteitä. Olemme ennen kaikkea kiinnostuneita mahdollisimman monipuolisesta teoreettisesta keskustelusta, josta voitaisiin saada tukea laajasti tutkijoille, opiskelijoille ja myös muille tieteenaloille. Itse olemme ajautuneet yleisemmän tieteenfilosofisen keskustelun pariin juuri siksi, ettemme ole omissa väitöskirjahankkeissamme löytäneet ”lähempää” riittävää teoreettista tai historiografista tukea.

Historiografian ja historianfilosofian suhteesta

Sivula esittää keskeisen huomion historiantutkijoiden identiteetistä:
He [historiantutkijat] rakentavat tieteellisen itseymmärryksensä pikemminkin laaja-alaisen historiografian kuin historiantutkimuksesta irrotetun historianfilosofian varaan.
Tämä juuri on ongelma kahdella tavalla. Historianfilosofialla on ongelma, jos historiantutkijat eivät pidä sitä relevanttina. Tämä oli yksi keskeisistä argumenteistamme. Toisaalta historiantutkijoilla on ongelma, jos emme riittävästi tunne alamme kannalta merkityksellistä tieteenfilosofista keskustelua. Jälkimmäisestä ongelmasta huomauttaa myös Kuukkanen kommenttipuheenvuorossaan.

Sivula näyttää ajattelevan, että historiantutkijat itse olisivat parhaita asiantuntijoita arvioimaan kollegoidensa toimintaa ja historiantutkimuksen luonnetta. Kuitenkin juuri historiantutkijat tiedostavat hyvin sen, että jokaisen yhteisön näkemys itsestään on yksipuolinen, vääristynyt ja omaan aikaansa sidottu. Tieteenhistorioitsijat, tieteentutkijat ja tieteenfilosofit joutuvat muistuttamaan luonnontieteilijöitä siitä, että näiden omat käsitykset tieteenaloistaan ja niiden historiasta ovat usein vajavaisia. Olisikin noloa, jos historiantutkijat itse eivät näkisi tarvetta olla myös ulkopuolisten arvioitavina. Mehän tutkimme muita koko ajan, halusivat he sitä tai eivät.

Historiografia ei riitä tukeutumiskohteeksi kaikille historiantutkijoille. Moni tukeutuu myös yhteiskuntatieteelliseen teoriakeskusteluun. Se on toki hedelmällistä, mutta viittaa myös historian alan sisäisen teoreettisen ja käsitteellisen keskustelun vajavaisuuteen. Historian alan suomalaisista, viimeaikaisista väitöskirjoista löytyy toki monia teoreettisesti ansioituneita, joista Sivula antaakin esimerkkejä. Niistä löytyy kuitenkin myös monta sellaista, jossa teoreettista näkökulmaa on vain vähän.

Sivulan sanonta ”isoisänmurhasta” puolustaa eräässä mielessä paikkaansa. On nimittäin osattava jättää taakse ne kysymykset, joiden merkitys on vähäinen 2020-luvun historioitsijoille. Siksi on erikoista törmätä Sivulan kehotukseen ”painia positivismin kanssa”. Positivismi on sekä ihmis- että luonnontieteiden filosofian aloilla niin vanhentunutta, ettei siihen ole enää tarpeellista ottaa mitään kantaa. Vaikka tutkimmekin menneisyyttä, tutkimustyö tehdään nykyisyydessä. Siksi on tunnistettava nykyhetkelle olennaiset tieteenteon perusteita koskevat kysymykset. Niitä hahmottelimme artikkelimme loppupuolella.

Historioitsijan käsityötaito ja sen kysyntä

Kommenttipuheenvuoroissa ei juurikaan tarkasteltu sitä artikkelimme keskeistä huomiota, että muilla tieteenaloilla on kysyntää historiatieteellistä ammattitaitoa kohtaan. Tämä on aineistojen digitoinnin myötä ajankohtaisempaa kuin koskaan. Vaikka edelleenkin historiantutkijat ovat avainasemassa historiallisen tiedon tuottamisessa, historiallisia aineistoja hyödynnetään laajasti ja yhä enemmän muissa ihmistieteissä.

Yhtenä esimerkkinä: uuden ajan alun taloushistorian keskeisenä pidetyn lähdeaineiston, Juutinrauman tullitilien digitalisoituminen on herättänyt kiinnostusta muidenkin tieteenalojen piirissä. Mikäli historioitsija ei ole rakentavana osapuolena mukana muistuttamassa lähdekriittisistä ongelmista, metodologiset lähtökohdat saattavat olla vinoutuneita jo tutkimuskysymyksiä muotoiltaessa.

Sivulan mukaan historiantutkijan käsityötaito perustuu kyvylle yhdistää “historian, historiankirjoituksen ja historiantutkimuksen” kolme erilaista ”menneisyyden käsittämisen dimensiota”. Hän toteaa, että ”sitä me historioitsijat emme tietenkään paljasta, miten se yhdistäminen todella tapahtuu”.
Tällaista historiantutkimuksen metodologian mytologisointia emme pidä perusteltuna. Juuri näitä teemoja on käsiteltävä. Olisi sekä historiantutkijoille että muille ihmistieteille virkistävää saada näkemyksiä meiltä historioitsijoilta, miten ”lopputuote”, eli valmis historiantutkimus syntyy. Historioitsijat tutkivat koko yhteiskuntaa – tieteentekijöitä ja kaikkia kansalaisia – eivätkä vain toisiaan varten.

Lopuksi

Kuukkanen kysyy kommenttipuheenvuorossaan, voiko historiantutkimuksen tieteellisyydestä käytävän keskustelun keskeisenä huolena olla vain halu pysyä osana tieteen brändiä. Kääntäisimme kysymyksen toisin päin: onko mitään syytä olla kytkemättä historiantutkimusta tieteen brändiin? Nähdäksemme ei. On selvää, että jotkut haluavat purkaa tämän kytkennän. Muutoin ei mediassakaan kyseltäisi, ”onko historiantutkimus tiedettä”.

Haluamme kiittää Historiallisen Aikakauskirjan toimitusta valitusta formaatista, jossa artikkelimme sai perusteellisen, eräänlaisen ”avoimen” vertaisarvioinnin kommenttipuheenvuorojen muodossa. (Nyt ei katsottu olleen kyse muodollisesta vertaisarvioinnista.)

Ahto Apajalahti & Henri Hannula

Kirjoitus ilmestyi myös Historiallisen aikakauskirjan numerossa 3/2020

Haik
Viestit: 197
Liittynyt: 21.08.06 09:13

Anna Sivula: Historiografisen reflektion ja kontekstin puolustus

Kriittinen keskustelu siitä, miten historiaa tutkitaan, kirjoitetaan ja kytketään osaksi kokemusmaailmaa, on minun mielestäni erinomaisen tervetullutta. On tärkeää, että keskustelun avaaja kertoo avoimesti, mihin avauksellaan tähtää, mitkä ovat puheenvuoron lähtökohdat, teoreettinen viitekehys ja tavoitteet ja kenelle puheenvuoro on suunnattu. Tätähän me edellytämme jokaiselta tutkimustuloksiaan julkaisevalta historiantutkijalta. Nämä asiat pitää tehdä lukijalle selväksi johdannossa.

Itse käyn mielelläni kriittistä keskustelua esimerkiksi siitä, miten historiasta ja historiantutkimuksesta kannattaa käydä kriittistä keskustelua. Lähtökohtani on, että historia on hyödyllistä ja tarpeellista. Teoreettinen viitekehykseni on hermeneuttinen. Tavoitteeni on, että historiantutkijat vahvistavat reflektiivisiä käytänteitään.

Historia ja historiantutkimus muodostavat yhdessä hyvin laajan kentän. Sillä kentällä operoi paljon ammattitaitoista, historioitsijoiksi koulutettua väkeä, joka tutkii, kirjoittaa ja opettaa historiaa. Historiantutkimuksellisten esitysten luonteeseen kuuluu, että ne ovat kiinnittyneet johonkin erityiseen ja perusteltuun kysymykseen. Erityiskysymyksiä motivoi ja on motivoinut kulloinenkin nykyisyys. Historiateoreettiset keskustelut ovat tästä syystä kiinnostavimmillaan, kun ne ottavat huomioon nämä kaksi historian vahvaa ominaispiirrettä: johonkin erityiseen kysymykseen ja sitä edustavaan aineistoon kytkeytymisen ja historiallisuuden. Ei tarvinne muistuttaa tämän julkaisun lukijakunnalle Nietzschen tai Meinecken näkemyksistä sen enempää kuin Gadamerin tai Koselleckinkaan näkemyksistä. Historioitsija on edelleenkin, siis vuonna 2020, kiinnostunut siitä, mitä menneisyydessä todella on tapahtunut. Historioitsija tekee edelleenkin, kaikesta ympärillä vellovasta keskustelusta huolimatta, työtään dokumentoiden, ymmärtäen ja selittäen menneisyyttä ja sen jättämiä jälkiä. Hänen tavoitteenaan on tuottaa uskottava representaatio. Näistä representoinnin yrityksistä ja niiden tuotteista syntyy se tulkintojen ja tekstien massa, johon historiografit rakentavat mieltä.

Perään historiateoreettiseen keskusteluun historiografista konkretiaa. Miksi näin? Koska opimme esimerkeistä ja ymmärrämme esimerkkiä parhaiten, jos se on kontekstoitu kunnolla. Historiantutkijoiden ja historiankirjoittajien ammattitaidon kehittämiseen tähtäävää keskustelua on hyvä käydä niin, että se ottaa huomioon tämän alan tuotteiden erityisen luonteen.

Historiat ovat sekä historiantutkimuksen että historiankirjoituksen tuotteita. Tämän kaksinaisluonteen tunnustaessa tunnustan myös suuren intellektuaalisen velkani Jorma Kalelalle. Historiat ovat oman aikansa kulttuuri-ilmiöihin sitoutuneita kulttuurituotteita. Tämän todetessa tunnustan intellektuaalisen velkani Heikki Ylikankaalle. 2020-luvulla esitetyt historiantutkimukselliset kysymykset ovat kuitenkin erilaisia kuin ne, mitä nämä kaksi tutkijaa omana aikanaan esittivät. Historiografinen analyysi auttaa historiateorian pohtijaa huomioimaan jatkumot ja katkokset sekä tutkimuksellisten elementtien perinnöt, jotka saattavat juontua useiden välittäjien kautta hyvin kaukaa.

Analysoidessani aikanaan sosiologien historiantutkijoille 1900-luvulla kohdistamia puheenvuoroja, huomasin, että niiden ytimessä oli lähinnä kysymys siitä, miksi historia ei muistuttanut enempää sosiologiaa, ja tarkemmin ottaen yleensä vielä juuri kysymyksen esittäjän edustaman koulukunnan sosiologista näkökulmaa. Puheenvuoroille näytti olevan tyypillistä myös se, että ”keskustelua” käytiin pikemminkin väistyvän sukupolven edustajien kuin omien aikalaisten kanssa.

Historiantutkija muotoilee tutkimustaan ohjaavat kysymykset oman aikansa motivoimana. Millainen kysymys, sellainen vastaus. Historiantutkija ajattelee historiallisesti. Näistä syistä historiografisesti reflektoimaton, aikalaiskeskustelut ohittava, yleisen tason historiateoreettinen keskustelu uhkaa jäädä marginaaliin – tai historianfilosofian historiaan.

Historiateoreettinen keskustelu on tärkeää. Se vaikuttaa historiantutkimukseen kuitenkin ainoastaan siinä määrin kuin se on historioitsijan mielestä kiinnostavaa. Konkreettinen historiografinen konteksti on hyvä tapa tehdä historiateoreettisesta keskustelusta historioinnin taidon käytännöllisille harjoittajille kiinnostavaa. Kun meille puhutaan historioista, haluamme tietää, kuka siis tutki, koska, missä, mitä konkreettista kohdetta, minkä lähteiden valossa, millaista akateemista tai tutkimuksellista kulttuuriperintöä eteenpäin siirtäen, millaisia intellektuaalisia velkaantumisia tunnustaen ja mihin keskusteluun puheenvuorollaan osallistuen. Tämän kaiken jälkeen kysymme vielä miksi.

Anna Sivula, Kulttuuriperinnön professori
Turun yliopisto

Kirjoitus on ilmestynyt Historiallisen aikakauskirjan numerossa 3/2020

Numeron 3/2020 sisältö ja linkit HAiK:n Agricola-foorumilla ilmestyneisiin puheenvuoroihin

Haik
Viestit: 197
Liittynyt: 21.08.06 09:13

Lauri Leinonen, Tapio Salminen & Kirsi Salonen: Lisänäkökohtia DF-tutkimustietokantahankkeen toteutukseen

Eljas Orrman tarttui Historiallisen Aikakauskirjan vuoden 2020 ensimmäisessä numerossa julkaistussa puheenvuorossa suomalaisen keskiajantutkimuksen kannalta erittäin tärkeään aiheeseen eli Diplomatarium Fennicum (DF) -tietokannan sisältöön ja sen kehittämiseen. Kommentoimme tässä vastauspuheenvuorossamme Orrmanin erinomaisia ehdotuksia ja avaamme DF-projektin nykytilaa ja tulevia mahdollisuuksia.
Vaikka Koneen Säätiön rahoitus Kansallisarkiston johtamalle DF-hankkeelle päättyikin jo muutama vuosi sitten, tietokannan kehittämisajatusta ei ole suinkaan haudattu, vaan Kansallisarkisto on nimittänyt hankkeelle toimituskunnan, jonka tarkoituksena on jatkaa ja kehittää tietokantaa jatkossakin. [1.] Eljas Orrmanin puheenvuorossaan esiin tuomat seikat ovat tärkeää osviittaa tässä työssä, ja siksi me Diplomatarium Fennicumin toimituskunnan tämänhetkisinä vetäjinä halusimme tarttua tilaisuuteen kommentoida Orrmanin sanomaa.

Orrman tarttui kirjoituksessaan useampaan tärkeään yksityiskohtaan ja DF-tietokannan kehittämismahdollisuuteen: hakumahdollisuuksien parantamiseen ja täydentämiseen, tietokannan kasvattamiseen uusia asiakirjoja lisäämällä, joukkoistamisen mahdollisuuteen tietokannan täydentämisessä ja tietojen korjaamisessa, tietokannan sisällön parempaa avaamista sen käyttäjille myös muilla kuin suomen kielellä, sekä Kansallisarkiston rooliin keskiaikaisten lähteiden julkaisemisessa. Toimituskunnan näkökulmasta Orrmanin puheenvuoro on erityisen arvokas nostaessaan esiin juuri niitä kehityskohteita, jotka eniten parantaisivat tietokannan käyttömahdollisuuksia. Monia näistä kohteista harkittiin toteutettavaksi myös viimeisimmän DF-hankkeen (2015–2018) aikana. Hankkeessa jouduttiin kuitenkin resurssi- ja aikataulusyistä keskittymään tietokannan suurimpien kokonaisuuksien – kuten käyttöliittymän – toteutukseen, mikä lopulta pakotti jättämään monta tutkijoiden näkökulmasta yhtä tärkeää asiaa jatkokehitykseen. Tulevaisuudessa toimituskunnan keskeinen tehtävä onkin löytää kehityskohtiin toteutuskeinot. Jatkokehityksestä puhuttaessa tulee tiedostaa tämänhetkinen resurssitilanne: DF-tietokannan kehittämiseen ei ole pysyvää rahoitusta eikä tällä hetkellä myöskään käytettävissä olevaa hankerahoitusta. Kehitystarpeet typistyvät siis helposti resurssikysymyksiksi. Toimituskunnan puolesta pyrimme kuitenkin vastaamaan esitettyihin toiveisiin muutoinkin kuin ajatuksella ”tekisimme toki, jos olisi rahaa”, ja avaamaan laajemmin tietokannan kehittämissuunnitelmia.

Puheenvuorossaan Eljas Orrman toteaa, että kirjamuotoisten julkaisujen, kuten Finlands medeltidsurkunder -julkaisun (FMU) tai Turun tuomiokirkon mustan kirjan painetun version (REA), lopussa olevat hakemistot ovat kätevä tapa etsiä tietoa teoksista. Internetissä olevassa tietokannassa tällaista mahdollisuutta ei ole, mutta kuten Orrman toteaa, DF:n hakutoiminnot korvaavat suurelta osin kirjamuotoisten julkaisujen hakemistojen tehtävän. DF-hankkeen alusta asti on ollut tarkoitus saada tietokantaan toimivat ja kattavat hakumahdollisuudet, joiden avulla olisi helppo löytää Suomen keskiaikaan liittyvät henkilöt, paikat ja asiat. DF-tietokannassa on tällä hetkellä hakutoiminto, jonka avulla on mahdollista löytää edellä todetut maininnat julkaistuista asiakirjoista, mutta olemme hyvin tietoisia siitä, että aivan kaikki henkilöt tai paikat eivät ole vielä hakutoiminnon piirissä, koska kaikkia lähes 7000 asiakirjaa ei ole indeksoitu hakua varten asianmukaisesti. Asiakirjojen antajatiedot kuitenkin löytyvät täydellisinä DF:n antajarekisteristä. DF-toimituskunta yrittää parhaansa mukaan edistää myös asiakirjojen indeksoimista, mutta tosiasiassa tämä työ vaatisi palkattua työvoimaa.
Sen sijaan Orrmanin konkreettinen ehdotus siitä, että FMU:n ja REA:n hakemistot voisi tallentaa tietokantaan pdf-muodossa helpottamaan osaltaan tutkijoiden hakumahdollisuuksia, on toteutettavissa, ja otamme sen huomioon tulevissa DF-tietokannan päivityksissä. Hakemistot ovat jo saatavilla pdf-muotoisina osana teosten kokonaisia digitoituja versioita, jotka ovat vapaasti saatavilla tietokannassa. [2.] Hakemistojen ja kirjallisuusosion saatavuutta ja löydettävyyttä on siten suhteellisen helppo parantaa.

Orrman huomauttaa puheenvuorossaan tietokannan sisältöön liittyen, että tietokannasta puuttuu useita kymmeniä tutkijoiden käyttämiä ja muualla julkaisemia asiakirjoja, ja että olisi tärkeää saada myös nämä asiakirjat tietokantaan. Tässä Orrman on täysin oikeassa. DF-toimituskunnan seuraavana suurempana tavoitteena onkin tietokannan täydentäminen sieltä vielä puuttuvien keskiaikaisten Suomea tai suomalaisia koskevien asiakirjojen osalta. Tällä hetkellä tietokannan ytimen muodostavat Reinhold Hausenin FMU:ssa julkaisemat asiakirjat, joita on täydennetty REA:ssa olevilla editioilla. Lisäksi tietokantaan lisättiin päättyneen DF-hankkeen puitteissa Sara Risbergin ja Kirsi Salosen julkaisemat editiot Suomea koskevista Vatikaanin arkiston penitentiariaattiaineiston merkinnöistä (DF 6727–6856) sekä Tapio Salmisen editiot yhdeksästä, pääosin aiemmin julkaisemattomasta Tallinnan Kaupunginarkiston Suomea koskevasta pergamenttikirjeestä (DF 6857–6865). Tietokantaa on myöhemmin päivitetty myös Nådendalsdiplomen-hankkeen puitteissa tehdyillä uusilla editioilla Naantalin luostaria koskevista keskiaikaisista asiakirjoista. Lisää uusia editioita julkaistaan syksyllä tehtävässä tietokannan päivityksessä.

Jatkossa olisi ensisijaisen tärkeää, että tietokantaan saadaan täydennettyä tällä hetkellä tunnetut, mutta sieltä vielä puuttuvat asiakirjat. Työtä tämän eteen on jo tehty. Viimeisimmän DF-hankkeen aikana kerättiin jatkokehitystä varten lista sellaisista julkaistuista keskiaikaisista asiakirjoista, jotka eivät sisälly FMU:hun tai REA:an. Toimituskunta pyrkii jatkossa saamaan nämä asiakirjat julkaistua myös DF:n kautta. Ilman tälle työlle kohdennettua henkilöresurssia asiakirjoja saadaan kuitenkin julkaistua vain tipoittain, sen verran suuri työ liittyy tekstien muuttamiseen digitaaliseen muotoon, tietokantamuutoksiin, sekä muun muassa julkaisulupien saamiseen. Samoin olisi tietenkin tärkeää, että tulevaisuudessa löytyvät uudet Suomea tai suomalaisia koskevat asiakirjat saataisiin viivytyksettä mukaan tietokantaan. Toimituskunta pitää aktiivisesti silmällä tutkimuskenttää, jotta uudet löydöt saataisiin tuoreeltaan DF:n piiriin. Myös tarkkaan kohdennettu aineiston kerryttäminen on ollut esillä. DF-toimituskunnan aikeena onkin hakea rahoitusta pienemmille, selkeästi määritellyille alahankkeille, joiden puitteissa voitaisiin käydä yksi kerrallaan läpi pienempiä aineistoja ja lisätä ne yksi kerrallaan tietokantaan. Yksi tällainen hanke voisi olla Orrmanin mainitseman tuomiokirja-aineiston läpikäynti.

Toimituskunnan tavoitteena on myös hyödyntää DF:n täydentämisessä opiskelijoita sekä samalla perehdyttää heitä keskiaikaisen aineiston kanssa työskentelyyn. Tällä hetkellä DF-toimituskunnan puitteissa on menossa kokeilu, jossa Turun yliopiston opiskelijat käyvät läpi Tukholman kaupungin raadin oikeuspöytäkirjoja ja etsivät sieltä puuttuvia Suomea tai suomalaisia koskevia mainintoja. Löytyneiden asiakirjojen tuominen DF-tietokantaan vaatii kuitenkin muutakin kuin asiakirjojen paikallistamisen. Asiakirjat pitää editoida asianmukaisesti ja niiden sisällöstä pitää laatia yhteenveto eli regesta, mikä on paitsi aikaa vievää, myös vaatii pitkälle vietyä asiantuntemusta ja kielitaitoa. Kokeilun kautta saamme kuitenkin perehdytettyä innostuneita opiskelijoita lähteiden julkaisemisen saloihin ja lisättyä alan osaamista Suomessa.

Orrman ottaa esille myös sen tärkeän seikan, että tutkijayhteisössä on olemassa paljon tietoa DF-tietokannassa olevista virheellisistä tai puuttuvista yksityiskohdista ja asiakirjoista, ja että olisi tärkeää saada tämä tieto DF:n toimituskunnan tietoon. Näin voisimme tietokannan päivitysten yhteydessä korjata löytyneitä virheitä säännöllisesti. DF-toimituskunta onkin tähän liittyen tehnyt päätöksen, että sivustolle tehdään uusi toimivampi palautekanava, jonka kautta tietokannan puutteita havainneet tutkijat voivat ilmoittaa havainnoistaan. Tehdyt havainnot kootaan yhteen, ja niitä käsitellään toimituskunnan kesken, jotta virheet ja puutteet saadaan korjattua säännöllisesti. Laajemman joukkoistamistyökalun toteuttaminen on ikävä kyllä toimituskunnan resurssien ulottumattomissa tällä hetkellä.

Eljas Orrman nosti puheenvuorossaan esille, että tällä hetkellä tietokannassa oleva ohjeistus on vain suomenkielistä ja että ulkomaisten tutkijoiden on siksi hyvin hankala käyttää tietokantaa. Tähän pitkään tiedossa olleeseen ongelmaan on tulossa parannus jo lähiaikoina, sillä tietokannan suomenkieliset tekstisisällöt on jo ehditty kääntää niin ruotsiksi kuin englanniksi, ja ne liitetään DF-sivustolle syksyn päivitysversiossa. Kieliongelma ei kuitenkaan ratkea täysin tällä päivityksellä, sillä tietokannassa tällä hetkellä olevissa FMU:sta ja REA:sta kopioiduissa asiakirjoissa on pääsääntöisesti ainoastaan Reinhold Hausenin 1900-luvun alkupuolella ruotsiksi laatimat sisältötiivistelmät eli regestat. Jotta DF-tietokantaa saataisiin laajempaan käyttöön suomalaistenkin keskuudessa, nämä vanhentuneella ruotsilla laaditut tiivistelmät pitäisi sekä modernisoida nykyruotsiksi että kääntää suomeksi. Tämä olisi valtava työ, joka vaatisi ehdottomasti oman erillisrahoituksensa. Toimituskunnan keskuudessa on myös pohdittu sitä, että tiivistelmien kääntämisen yhteydessä niiden sisältöä olisi syytä päivittää, sillä Hausen ei ole aina tavoittanut tiivistelmissään kaikkien asiakirjojen sanomaa. Tiivistelmistä on myös monesti jätetty pois asioita tai henkilöitä, jotka nykyisten standardien mukaan pitäisi mainita tiivistelmissä. Tiivistelmien korjaaminen näiltä osin vaatisi siis myös alkuperäisten asiakirjojen lukutaitoa.

Orrman nostaa kirjoituksessaan esille myös, että tietokannan esittelysivulla ei avata riittävän hyvin sitä, mitä tietokannassa on, mitä sieltä puuttuu, mitä asiakirjoille on tehty ja miten siellä olevia asiakirjoja pitäisi tulkita ja käyttää. Tunnistamme hyvin tämän puutteen ja asian korjaamiseen on ryhdytty. Tietokannan esittelyyn tullaan lisäämään juuri näitä tietoja ja yritämme muutenkin ottaa paremmin huomioon tietokannan käyttäjien tarpeet sisällön ymmärtämiseksi.

Monet keskeiset kysymykset ovat siis ratkottavissa DF:n käyttäjien ja toimituskunnan paremmalla viestinnällä sekä tietokannan ajantasaisilla korjauksilla. Kun palautekanavat on saatu kuntoon, voi toimituskunta tehdä DF:ään pienimuotoisia korjauksia sitä mukaa, kun käyttäjät löytävät korjattavaa. Jatkossa myös tietokannan päivitys sujuu aiempaa jouhevammin. Kansallisarkisto on kehittämässä tietokantojensa hallintaa ja osana tähän liittyvää keskustelua DF:lle on hahmoteltu ensi syksystä alkaen puolivuosittaisia päivityksiä. Korjaukset sekä asiakirjojen lisäykset saadaan siis jatkossa suhteellisen nopeasti käyttäjien näkyville ja toimituskunta pyrkii saamaan kuhunkin päivitykseen joitain korjauksia ja lisäyksiä tehtyä. Päivityksistä tullaan tiedottamaan DF-tietokannan etusivulla sekä Kansallisarkiston tiedotuskanavilla.

Kaikkein keskeisimpänä asiana on kuitenkin syytä vielä kerran nostaa esille DF:n kehittämisen taloudellinen puoli. Kuten jo monissa kohdin tätä vastinetta on todettu, tietokannan kehittäminen ja laajentaminen ei ole mahdollista ilman erillistä rahoitusta. Tarvittavan rahoituksen määrä riippuu luonnollisesti haluttujen muutosten laajuudesta. Tietokantaa on mahdollista täydentää esimerkiksi palkkaamalla tutkijoita käsittelemään rajattuja aineistokokonaisuuksia muutaman kuukauden työpanoksella. Suuremmat tekniset muutokset taas vaativat käytännössä suurempia monivuotisia hankkeita toteutuakseen. Korjaukset sekä yksittäiset tietopäivitykset taas olisivat helpoimmin toteutettavissa pienimuotoisella jatkuvalla rahoituksella. DF-toimituskunta onkin ottanut tehtäväkseen ulkopuolisen rahoituksen etsimisen. Eteneminen pikkuhiljaa erilaisten alahankkeiden puitteissa on näkemyksemme mukaan tällä hetkellä hedelmällisin tapa toimia aineiston kerryttämiseksi, mutta haemme myös jatkuvaa rahoitusta toiminnan kehittämiseen. Eljas Orrman esittää kuitenkin puheenvuorossaan myös, että Kansallisarkiston palkkalistoilla pitäisi olla keskiajan lähteiden asiantuntija, jolla olisi riittävästi tietotaitoa lähteiden julkaisemiseksi. Tällainen mahdollisuus olisi DF-tietokannankin kannalta todella käyttökelpoinen ja se toisi Suomen samalla tasolle Ruotsin, Norjan ja Tanskan kanssa, sillä niissä on kussakin omat, pysyvät instituutiot keskiajan lähteiden julkaisemiselle.

Lauri Leinonen, Tapio Salminen & Kirsi Salonen
DF-toimituskunnan koordinaatioryhmä

***
[1.] Tätä kirjoitettaessa toimituskuntaan kuuluvat dos. Tapio Salminen (Tampereen yliopisto), prof. Kirsi Salonen (Turun yliopisto) ja FM Lauri Leinonen (Helsingin yliopisto, sihteeri), jotka muodostavat toimikunnan työtä johtavan koordinaatiotyöryhmän. Muut jäsenet ovat FM Seppo Eskola (Helsingin yliopisto), prof. Tuomas Heikkilä (Helsingin yliopisto), FM Maria Kallio (Kansallisarkiston edustaja), prof. Anu Lahtinen (Helsingin yliopisto), prof. Harry Lönnroth (Jyväskylän yliopisto) ja FL Minna Sandelin (Turun yliopisto).

[2.] Projekti digitoi kokonaisuudessaan Reinhold Hausenin julkaisut Finlands Medeltidsurkunder (1910–1935), Registrum Ecclesiae Aboensis eller Åbo domkyrkas svartbok (1890) ja Finlands medeltidssigill (1900), sekä A. I. Arwidssonin teoksen Handlingar till upplysning af Finlands häfder (1846–1857) ja Edward Grönbladin Nya källor till Finlands medeltidshistoria (1857). Teokset ovat saatavilla DF-tietokannan Kirjallisuutta -osiossa (http://df.narc.fi/info/literature). Näiden teosten lisäksi kirjallisuuslistaan on koottu muualla digitoituja ja vapaasti saatavilla olevia keskeisiä teoksia.

Kirjoitus on ilmestynyt Historiallisen aikakauskirjan numerossa 3/2020

Numeron 3/2020 sisältö ja linkit HAiK:n Agricola-foorumilla ilmestyneisiin puheenvuoroihin

Haik
Viestit: 197
Liittynyt: 21.08.06 09:13

Mikko Hiljanen: Tarina tarinoiden takana

Historiatietoisuus ja ajassa olemisen taito

Haluatteko kuulla tarinan siitä, miten pääsin opiskelemaan historiaa? Elettiin alkuvuotta 2007. Olin juuri suorittanut asepalveluksen ja edessä oli työn- ja pääsykokeisiinluvuntäyteinen kevät. Olin hakenut opiskelemaan historiaa jo kahtena aiempana vuotena. Ensimmäisellä kerralla ylioppilaskirjoitukset, toisella armeija, hidastivat pääsykokeisiin lukemista niin, että ovet yliopistolle eivät auenneet. Nyt tilanne oli toinen, olin aiempia vuosia vapaampi paneutumaan pääsykokeisiin. Vaikka olin motivoitunut ja sinnikäs sisään yrittäjä, hiipi realismi mieleen. Jollen kolmannella kerralla pääsisi sisään, ajattelin sen olevan merkki siitä, etten ole tarpeeksi kyvykäs historiassa. Päätin antaa historialle vielä viimeisen mahdollisuuden. Jos tärppäisi niin tärppäisi, jos ei, olisi aika katsoa jotain muuta hommaa.

Elämämme on täynnä vastaavan kaltaisia pieniä ja suuria tarinoita. Osa, kuten minun pieni tarinani, ovat yksityisiä ilman yleisempää merkitystä. Osa niistä on tuttuja suuremmalle joukolle, kuten vaikkapa argumentit siitä, miten maidon juominen on terveellistä tai miten korruptio Suomessa on vähäistä, vaikka samaan aikaan erilaiset hyvä veli -verkostot suhmuroivat taustalla. Jotkin tarinoista kääntyvät huonosti kielelliselle tasolle, vaikka moni ne tunnistaakin; aivan kuin ne olisi kirjoitettu dna-rihmojemme väliin. Tällaisia tarinoita voivat olla vaikkapa huomaamattomat kaskut tai sananlaskut, mutta myös hyvin haitalliset ja vaaralliset ennakkoluulot, kuten sukupuoliroolit tai rasistiset oletukset ihmisroduista ja niiden paremmuusjärjestyksestä.
Yhteistä kaikille tarinoille on se, että ne kuvaavat jollain tavalla meitä, elämäämme ja ajattelutapojamme. Vaikka ne yleensä ovat kuvauksia menneisyydestä, kiinnittyvät ne samaan aikaan nykyisyyteen ja luotaavat myös tulevaan. Yhteistä on myös se, että vaikka jokainen tarinoista on kertojalleen totta, on ne mahdollista kertoa lukemattomalla eri tavalla riippuen siitä, mitä merkityksiä olemme niihin yksilöinä tai yhteisönä ladanneet ja mitä näistä merkityksistä katsomme parhaaksi sillä kertaa ottaa käyttöön. Alun esimerkkitarina voidaan lukea ”kolmas kerta toden sanoo” tai ”kova työ palkitsee”-tyylisenä kehityskertomuksena, mutta yhtä hyvin siitä voi lukea selittelyä aiempien vuosien epäonnistumisista tai ylipäätään sen, miten ymmärrän ja selitän syy-seuraussuhteita elämässäni. Valinta kertoa tarina kuvannee sitä, mitä pidän kertomisen arvoisena eli merkityksellisenä.

Tarinoiden ja niiden merkitysten käyttö vaativat taitoa. Saksalainen historiandidaktikko ja filosofi Jörn Rüsen kuvaa tällaista taitoa historiatietoisuudeksi. Hänen ajattelussaan historiatietoisuus on pienten ja suurten historiakertomusten – narratiivien – käytön taitoa, jossa valjastetaan menneisyys osaksi yksilön tai yhteisön itseymmärrystä. Siksi historiatietoisuus on myös taitoa asettua mielekkäästi ajan virtaan menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden ristiaallokkoon. [1.]

Mitä syvempi tai laajempi historiatietoisuus on, sitä kyvykkäämpää on narratiivien käyttö. Pinnallisimmillaan historiatietoisuus on Rüsenin mukaan traditionalistista, jolloin historia näyttäytyy muuttumattomana ja historialliset narratiivit otetaan annettuina. Tällöin ihminen voi ajautua historian vangiksi. Syvimmillään historiatietoisuus on geneettistä, jolloin kaiken muuttuvuus ja inhimillisen elämän moninaisuuden ja kompleksisuuden ymmärrys ovat historiatietoisuuden määrittäviä tekijöitä. Niiden lisäksi sen hyväksyminen, että narratiiveja voi tulkita lukuisilla, jopa ristiriitaisilla tavoilla, on tähdellistä. [2.]

Tarinoita kerrotaan nykyään paljon, ehkä enemmän kuin koskaan, ja sosiaalisen median kaiuttamana luonteeltaan yksityisetkin tarinat kantautuvat kauemmaksi ja useampien henkilöiden korviin kuin aiemmin. Vaikka kiihtyvä tarinatalous ja sen lieveilmiöt ovat saaneet analyytikkonsa ja kriitikkonsakin esimerkiksi monitieteisestä Kertomuksen vaarat projektista, historian rakenteellisesta narratiivisuudesta ihmisen elämän kannalta keskustellaan vähemmän. Keskustelu historian käytöstä sivuaa osaltaan aihetta, mutta keskustelu on usein negatiivissävytteistä puhetta historian poliittisesta käytöstä, ja sitä käydään valtiotasolla. Harvemmin keskustellaan yksityishenkilöiden tarinallisesta, ja siksi historiaan viittaavasta päivittäisestä valintojen mikropolitiikasta, vaikka se koskettaakin meitä kaikkia. Siinä historia voisi merkityksellistyä kaikille välttämättömäksi taidoksi ”olla ajassa” mielekkäällä tavalla ja viestiä siitä muille uskottavalla ja eettisesti kestävällä tavalla.

Nykyään historiassa ja sen oppimisessa tärkeäksi ajatellaan historiatietojen ja -taitojen, kuten historiallisen ajattelun omaksumista, syy- ja seuraussuhteiden sekä muutoksien ja jatkuvuuksien ymmärtämistä. Nämä kaikki ovat tärkeitä taitoja, mutta historia ei tyhjene yksin niihin. Ne eivät kaappaa elämän ja ajallisuuden mysteeriä, josta historiassa on myös kysymys. Niiden lisäksi tarvitaan ajassa olemisen taitoa ja syvää historiatietoisuutta. Sitä, miten rakentaa tarinoista täynnä olevassa totuudenjälkeisessä ajassa itseymmärrystä suhteessa kerrottuihin tarinoihin, muihin ihmisiin sekä ennen kaikkea menneisyyteen, nykyisyyteen ja tulevaisuuteen.

Kysymys tarinoista kytkeytyy historiaan ja sen merkitykseen, mutta ei ole ihan uusi. Jo 1800-luvun loppupuolella Friedrich Nietzsche kirjoitti pohtiessaan historian haittoja ja hyötyjä näin: ”Totta kai me tarvitsemme historiaa, mutta aivan eri syistä kuin tiedon puutarhoissa maleksivat joutilaat, vaikka he jaloudessaan halveksisivatkin meidän karkeita ja hienostumattomia tarpeitamme. Toisin sanoen me tarvitsemme sitä elämää ja toimintaa varten.” [3.] Näihin sanoihin on helppo yhtyä. Tarvitsemme historiaa tietääksemme mitä oli olla ihminen menneisyydessä, mutta ennen kaikkea tarvitsemme sitä selvittääksemme, mitä on olla ihminen nyt ja tulevaisuudessa.

FT Mikko Hiljanen työskentelee yliopistonopettajana Jyväskylän yliopiston opettajankoulutuslaitoksella.

***
Lähteet:

[1.] Jörn Rüsen, Historical Consciousness. Narrative Structure, Moral Function, and Ontogenetic Development. Teoksessa: Peter Seixas (toim.) Theorizing Historical Counsciousness. University of Toronto Press 2004, 63–85; Sirkka Ahonen, Taaksepäin katsoen. Puoli vuosisataan historianopetussotia. Kasvatus & Aika (2020), 129–139.

[2.] Rüsen 2004, 70–78.

[3.] Friedrich Nietzsche, Historian hyödystä ja haitasta elämälle. JULPU 1999, 9.

Kirjoitus on ilmestynyt Historiallisen aikakauskirjan numerossa 3/2020

Numeron 3/2020 sisältö ja linkit HAiK:n Agricola-foorumilla ilmestyneisiin puheenvuoroihin

Haik
Viestit: 197
Liittynyt: 21.08.06 09:13

Anu Lahtinen: Parempaa uutta vuotta! (Haik 4/2020)

Noin sata vuotta sitten Historiallisen Aikakauskirjan sivuilla käsiteltiin itsenäistyneen maan rajoja ja niiden historiaa – niin Ahvenanmaan kuin Lapin ja Karjalan rajojen historiaa ja rajanvetoa. Painopiste oli nimenomaan suomalaisissa ja Suomen itsenäisessä valtiossa ja sen eduissa.

Tieteentekijät pohtivat aihetta olemassa olevien historiallisten lähteiden kautta ja historiantutkimuksen menetelmin. Jälkikäteen voi silti selkeästi nähdä, millaiset ajankohtaiset tapahtumat ja tavoitteet vaikuttivat heidän painotuksiinsa. Jotkut kannanotot voi nykyään tunnistaa ja nimetä kolonialistisiksi.

Nykyajassa tutkijat ja yleisö kaipaavat vastauksia hiukan toisenlaisiin kysymyksiin, esimerkiksi näkökulma saamelaisiin ja Saamenmaahan on muuttunut merkittävästi viime aikoina. Historiallinen Aikakauskirja tarjoaa nyt uusimpia havaintoja Suomen suhteesta kolonialismiin. Monet kiitokset teematoimittajille ja kirjoittajille tehdystä työstä!

Historiallisen Aikakauskirjan tulevakin vuosi näyttää runsaalta, mitä tulee artikkelitarjontaan: teemanumeroissa näkyvät muun muassa historian poliittinen käyttö sekä vammaisuuden historia – aiheita, jotka näkyvät eri tavoin myös yhteiskunnallisessa keskustelussa.
Mutta ei pääkirjoitusta ilman tiede- ja tiedejulkaisupolitiikkaa – seuraavassa ensin muutama sana alan tilanteesta ja lopuksi iloinen uutinen tulevasta.

Olen kerran jos toisenkin todennut, että tiedejulkaisemiseen kohdistuu tempoilevia muutosvaatimuksia. Digitalisoitumisen ja avoimen julkaisemisen perusvaatimukset ovat selvät. Vähemmän selvää on ollut, millä periaatteilla sähköisten versioiden pitäisi olla saatavilla, ja miten julkaiseminen pitäisi rahoittaa.

Tiedepoliittisissa linjauksissa on luvattu tukea tiedeseurojen julkaisuja, jos nämä siirtyvät avoimesti saataville. Silti on vielä toistaiseksi näkemättä yksiselitteiset laskelmat ja selkeä vaihesuunnitelma, joilla sekä torjutaan suurten kansainvälisten kustantamojen suuret voitontavoittelut että turvataan voittoa tavoittelemattomien tiedeseurajulkaisujen toimeentulo.

Sen sijaan olen lukenut tutkimustuloksia, joiden mukaan avoimia tieteellisiä verkkojulkaisuja on kadonnut bittiavaruuteen. Ruotsissa perinteikäs tiedelehti Scandia jäi juuri ilman julkaisutukea. Vetenskapsrådet arvioi lehden laadukkaaksi, ja Scandia on myös pyrkinyt vastaamaan avoimuusvaatimuksiin, vaikka riskinä on tilausmäärien lasku. Silti Vetenskapsrådet ei myöntänyt haettua kohtuullista, mutta elintärkeää julkaisutukea.

Kun taloudellinen tilanne on tiukka, on vaikea myöskään tehdä uusia avauksia ja päivittää käytäntöjä. Historiallisen Aikakauskirjan osalta olikin todella iloinen uutinen, että Suomen Tiedekustantajien Liitto on juuri myöntänyt ison rahoituksen nimenomaisesti Historiallisen Aikakauskirjan digitaalisen arkiston kehittämiseen. Rahoitus tulee kreivin aikaan, sillä Elektra-palvelu poistuu käytöstä ja Historiallisen Aikakauskirjan on ajateltava uudelleen sekä vanhojen että tulevien numeroiden saatavuus. Siinä on työ- ja uudistussarkaa ensi vuodelle ja ehkä eteenpäinkin.

Kaiken teknostruktuurityön rinnalla, yli ja ohi ensisijainen tavoitteemme on edelleen julkaista mahdollisimman korkeatasoista ja kestävää tiedelehteä mahdollisimman laajan yleisön iloksi ja hyödyksi. Nähkäämme niissä merkeissä ensi vuonnakin.
Kaikkia mukana olleita ja kuluneesta vuodesta lämpimästi kiittäen, onnellisten jälleennäkemisten toivossa toivotan sydämeni pohjasta parempaa uutta vuotta 2021!


Numeron 4/2020 sisältö ja linkit HAiK:n Agricola-foorumilla ilmestyneisiin puheenvuoroihin
Viimeksi muokannut Haik, 30.11.20 17:10. Yhteensä muokattu 2 kertaa.

Haik
Viestit: 197
Liittynyt: 21.08.06 09:13

Anna Koivusalo: ”Arkistoihmisemme.” Miten tutkijan tunteet vaikuttavat tutkimiseen ja kirjoittamiseen

Syyskuun 6. päivänä 1861 Kate Mearesin kymmenvuotias poika, Gaston, lähti kalastamaan ystäviensä kanssa kotikaupunkinsa, Pohjois-Carolinan Wilmingtonin, satamaan. Siellä poika kumartui liian pitkälle pienen soutuveneen laidan yli, putosi veteen ja hukkui. 158 vuotta myöhemmin, lokakuun 30. päivänä 2019, sain tietää hänen kuolemastaan University of North Carolinan arkistossa ja surin häntä.

Historioitsijat ovat jo tottuneet siihen, että tutkimuskohteiden tunteita tutkitaan. Tutkijoiden omiin tunteisiin ei kuitenkaan vielä kiinnitetä tarpeeksi huomiota siitä huolimatta, miten paljon niillä voi olla merkitystä tutkimukselle ja siitä kirjoittamiselle. Hyvänä esimerkkinä toimii se tunne, jonka koin kohdatessani odottamatta Gaston Mearesin kuoleman viime syksynä. Ehkäpä ”sureminen” on liioittelua; en itkenyt tai tuntenut henkilökohtaista menetystä. Olin siitä huolimatta liikuttunut ja tunsin myötätuntoa, koska tiesin, että Kate Meares oli ollut murtunut. Kun hän kuuli huudon ”Gaston Meares on hukkunut”, hän ”ryntäsi satamaan kuin mielipuoli” vain kuullakseen, ettei pojasta näkynyt merkkiäkään. Vasta pitkän ja tuskallisen odotuksen jälkeen ruumis löydettiin ja tuotiin kotiin, jossa Kate seisoi sen vieressä ja ”kuvitteli, ettei hän ollut kuollut, ainoastaan nukkui” (1). Saatoin kuvitella mielessäni hänen tuskansa, koska tunsin hänet.

Olin ollut paikalla (kuvaannollisesti) kun Kate meni naimisiin 20-vuotiaana, kun hän tuli välittömästi raskaaksi ja riiteli aviomiehensä kanssa hormonimyrskyssä, kun hän synnytti ja sairastui synnytyksen jälkeiseen masennukseen ja kun hän menetti molemmat tyttärensä hyvin nuorina tauteihin, joihin nykyisin on olemassa rokotukset. Tiesin myös, että Katen suhde Gastonin, aktiivisen aina vaikeuksissa olevan pojan, kanssa oli ollut kaikkea muuta kuin helppo. Kerran äiti valitti, että hän oli rangaissut kuritonta poikaa niin paljon, että tämä oli ”kauttaaltaan mustelmilla jatkuvasta pieksennästä”, mutta kurinpidolla ei ollut ”mitään vaikutusta” (2). Saatoin helposti kuvitella hänen ristiriitaiset tunteensa pojan kuoleman jälkeen: surua lapsen menetyksestä, syyllisyyttä siitä, että oli ollut pettynyt tähän, ja ylenmääräistä huolta pojan isästä, joka oli ollut lapseen erittäin kiintynyt. Tunsin erityisen paljon sääliä Katea kohtaan, koska tiesin hänen aviomiehensä kaatuvan alle vuotta myöhemmin Yhdysvaltain sisällissodassa.

Tämä ei suinkaan ollut ensimmäinen kerta, kun ”arkistoihmiseni”, kuten tutkimiani henkilöitä kutsun, ovat tehneet jotakin tunteita herättävää. Olen esimerkiksi nauranut arkistossa ääneen, kun Kate Mearesin teini-ikäinen veli kertoi heidän äidilleen, että hän oli tovereineen polttanut kaikki yliopiston kirjaston matematiikan kirjat – jotka olivat myös ko. teoksen ainoat olemassa olevat kappaleet – jotta kenenkään ei tarvitsisi kärsiä matematiikan opiskelusta. Olen tuntenut inhoa ja vihaa, kun Katen perhe ylisti orjiaan nöyriksi ja uskollisiksi, ja jotain vahingonilolle sukua olevaa, kun he orjien vapauttamisen jälkeen valittivat samojen ihmisten käyttäytyvän ”suunnattoman röyhkeästi”. Rohkenen väittää, että suurin osa historioitsijoista on kokenut samankaltaisia tunteita tutkimuksensa aikana. Silti me useimmiten haluamme uskoa olevamme tutkijoina objektiivisia emmekä keskustele tarpeeksi siitä, mitä tunnemme tutkimusta tehdessämme.

Tunnehistorioitsijana kiinnitän paljon huomiota tunneprosesseihin ja -ilmaisuihin, joita kohtaan paitsi lähteissäni, myös itsessäni ja muissa tutkijoissa. Olen jopa miettinyt, pitäisikö tunnehistorioitsijalla olla henkilökohtaista kokemusta tunteista, joita hän tutkii. Saavatko vain äidit tutkia äidinrakkautta tai henkilökohtaisen menetyksen kokeneet tutkia surua? Vai tekeekö se tutkijasta liian subjektiivisen? Oma tämänhetkinen projektini esimerkiksi tutkii ahdistusta 1800-luvun Yhdysvaltain Etelävaltioissa. Olen miettinyt, tekevätkö omat ahdistuksen aiheeni minusta herkemmän huomaamaan sen eri tasoja ja ilmentymiä, vai sumentavatko ne kykyni ymmärtää toisten, eri ajassa ja paikassa eläneiden ihmisten kärsimyksiä. Asia ei ole mustavalkoinen (ja kuten kollega huomautti, ei ole historioitsijoita, jotka eivät olisi kokeneet ahdistusta). Siksi on äärimmäisen tärkeää kiinnittää huomiota niihin tunteisiin, joita kohtaamme itsessämme penkoessamme kauan sitten eläneiden ihmisten ajatusprosesseja.

Jotkut tutkijat ovat esittäneet, että meidän tulisi huomioida tunteet, joita meillä on akateemista maailmaa, tutkijaidentiteettiämme sekä tutkimustyötä kohtaan niin yleisellä kuin henkilökohtaisellakin tasolla (3). Minua kiehtovat erityisesti ne tunteet, joita kehitämme tutkimiamme ihmisiä kohtaan. Erityisen kiinnostunut olen siitä, miten kyseiset tunteet vaikuttavat tapaamme kirjoittaa heistä. Kun vietämme kuukausia tai vuosia tutkien historian henkilöitä, muodostamme mielikuvan heistä, ja meistä alkaa tuntua siltä, että tunnemme heidät. Alamme ”odottaa” heiltä tiettyjä asioita ja siksi saatamme olla tyytyväisiä tai pettyä heidän tekoihinsa. Me jopa kiinnymme heihin samalla tavoin kuin kiinnymme esimerkiksi televisiosarjojen suosikkihahmoihimme, siitä huolimatta, että he hairahtuvat useammin kuin käyttäytyvät hyvin. Tutkimamme henkilöt eivät siis ole vain ”mielenkiintoisia tapauksia”, kuten me niin usein kuvaamme heitä perustellaksemme tutkimustamme, vaan ihmisiä, miellyttäviä tai vastenmielisiä. Onko meidän sallittua pitää tai olla pitämättä tutkimuskohteista, vai tekeekö se meistä jäävejä? Voimmeko pitää tutkimuskohteista, joiden teot ovat olleet nyky-yhteiskunnan arvojen tai oman henkilökohtaisen etiikkamme mukaan inhottavia tai jopa mahdottomia hyväksyä? Onko meidän pidettävä henkilöistä, jotka ovat kärsineet tai joita on kohdeltu huonosti omana aikanaan, mutta ovat vastenmielisiä ihmisinä? Minulla ei ole valmiita vastauksia näihin kysymyksiin, mutta sen tiedän, että nämä vaikeudet johtuvat usein modernista maailmankuvastamme. Kollegani ovat esimerkiksi puhuneet tutkimuskohteistaan, joiden kanssa he kamppailevat näiden ”sievistelevän itsekorostuksen” tai ”tekopyhän ilkeyden” vuoksi. Toisin sanoen, kun opimme tuntemaan ”arkistoihmisemme”, me usein arvioimme heitä saman mittapuun mukaisesti kuin arvioimme omia aikalaisiamme.

En ole vielä kirjoittanut Gaston Mearesin kuolemasta tätä tekstiä lukuun ottamatta. Kun teen sen, joudun kiinnittämään erityistä huomiota siihen, miten kirjoitan hänen äidistään. Vaikka säälin Kate Mearesia, en pidä hänestä tai hänen henkilökohtaisista arvoistaan. Hän oli äärimmäisen uskonnollinen ja kapeakatseinen ihminen, joka piti hauskanpitoa ja elämästä nauttimista syntinä. Koska hän ja hänen perheensä olivat orjanomistajia, kamppailen myös jatkuvasti sen kanssa, miten kirjoitan heidän afroamerikkalaisiin kohdistetuista tunteistaan ja käytöksestään. Miten puhun Katen surullisesta ja raskaasta elämästä ilman, että vähättelen hänen toisille aiheuttamaansa kärsimystä? Vaikka Etelävaltioiden tutkimukseen toki liittyy orjuuden vuoksi suurempia jännitteitä kuin monien muiden maiden historiaan tai muihin aikakausiin, nämä ristiriitaiset tunteet ovat varmasti kaikille tutkijoille jossain määrin tuttuja.

Koska tunneprosessimme ovat tärkeä osa tutkimustamme, emme saisi kieltää niitä tai vakuuttaa itsellemme, etteivät ne vaikuta meihin. Sen sijaan tehtävämme on kirjoittaa arkistoihmisistämme sekä kunnioittavasti että totuudenmukaisesti, ja tämä edellyttää meiltä kykyä ja halua tunnistaa tutkimukseen liittyvät tunteemme. Meidän tulisi myös sisällyttää jo historian kandiopintoihin metodeita, joilla voidaan tunnistaa ja prosessoida kyseisiä tunteita. Ennen kaikkea meidän tulisi toivottaa ne tervetulleiksi. Olen näet vakuuttunut siitä, että omat tunteemme ovat erittäin hyviä merkkejä löydösten merkittävyydestä ja kertovat siitä, että tutkimuksemme on tärkeää ja että sen kohteet ovat muistamisen arvoisia.

FT Anna Koivusalo työskentelee tutkijatohtorina Helsingin yliopistossa. Sähköposti: anna.koivusalo@helsinki.fi.

(1) S. E. London Gaston Meares Sr.:lle 7.9.1861. DeRosset Family Papers #214, Southern Historical Collection, Wilson Library, University of North Carolina at Chapel Hill.
(2) Kate DeRosset Meares Eliza Lord DeRossetille 17.6.1856. DeRosset Family Papers.
(3) Elise Garritzen, “What a feeling: emotions, understanding and writing history.” Clio’s footnotes: Marginal notes about historical research and books, 26.11.2015, https://cliosfootnotes.wordpress.com/2015/11/ (1.10.2020); Aoife Monks, “How do I feel about my research? It’s complicated.” Times Higher Education, 5.11.2015, https://www.timeshighereducation.com/op ... omplicated (1.10.2020).
***
Numeron 4/2020 sisältö ja linkit HAiK:n Agricola-foorumilla ilmestyneisiin puheenvuoroihin
Viimeksi muokannut Haik, 30.11.20 17:11. Yhteensä muokattu 2 kertaa.

Haik
Viestit: 197
Liittynyt: 21.08.06 09:13

Kaisa Kyläkoski: Suomen lehdistön juuret ovat Ruotsissa

Historiallisessa Aikakauskirjassa on runsaan vuoden sisään julkaistu Suomen 1800-luvun sanomalehdistä kaksi artikkelia. Heikki Kokko esitteli suomenkielisissä sanomalehdissä 1850-luvulta alkaen julkaistuja paikalliskirjeitä julkisuuden piirin luojina ja Satu Sorvali käsitteli yleisönosaston syntyä vuosisadan lopulla sekä suomen- että ruotsinkielisissä sanomalehdissä (1). Molemmat viittasivat toimituksen ulkopuolella tuotettujen kirjoitustyyppien varhaisvaiheisiin, mutta tavalla, jonka 1700-luvulla Suomessa luettuja lehtiä tutkivana koin osittain harhaanjohtavaksi.

Tidningar Utgifne Af et Sällskap i Åbo ei syntynyt vuonna 1771 tyhjiössä vaan osaksi Ruotsin lehdistöä. Ruotsin lehdistöhistorian on perustutkimuksissa on osoitettu, että sanomalehdiksi miellettävissä, vähintään viikoittain ilmestyneissä lehdissä sisältö koostui 1700-luvulla pääosin toimitukseen lähetetyistä kirjoituksista ja ilmoituksista (2). Patrik Lundellin mukaan toimituksen roolin sisällöntuottajana voimistui 1790-luvulta lähtien, mutta hän näki tutkimissaan lehdissä lähetettyjen kirjoitusten käytännön jatkuneen merkittävänä 1800-luvun puolelle (3). Myöhemmissä artikkeleissaan Lundell on kutsunut 1700-luvun ruotsalaislehtiä osallistavaksi mediaksi, anakronismin riskin ottaen (4).

Ruotsalaisessa tutkimuksessa ei ole ollut syytä korostaa sitä, että Tukholmassa ilmestyneisiin sanomalehtiin lähetettiin kirjoituksia valtakunnan itäosasta eli nykyisen Suomen alueelta. Tämä on melko näkymätöntä myös suomalaisessa lehdistöhistoriassa, mutta yksittäisiä kirjoituksia ovat useammat tutkijat käyttäneet lähteinä eli käytäntö ei ole ollut tuntematon eikä täysin unohtunut (5). Viimeisen kymmenen vuoden aikana amatöörikin on voinut todentaa Kungliga Biblioteketin digitoimista lehdistä tekstihaulla nykyisen Suomen alueelta lähetettyjen kirjoitusten ja ilmoitusten suhteellisen runsauden sekä lähetyspaikkojen alueellisen kattavuuden (6).

Tästä huolimatta Kokolle on ollut “vaikea löytää muualta vastinetta” “[s]uomenkielisen lehdistön omalaatuiselle paikalliskirjetoiminnalle”. Hän tarjosi artikkelissaan mahdollisiksi verrokeiksi 1700-luvun sanomalehtikirjoituksia Britanniasta, Alankomaista ja Yhdysvalloista, mutta huomautti kirjeiden olleen kahdessa ensimmäisessä maassa luonteeltaan poliittisia toisin kuin Suomessa 1800-luvulla. Yhdysvalloissa taas lehdistö oli paikallisempaa kuin Suomessa, jossa kirjapainoja oli harvassa. Kirjapainoja oli harvassa myös 1700-luvun Ruotsissa, jossa pääosa sanomalehdistä pysytteli kaukana poliittisista aiheista. Suomenkielisiä paikalliskirjeitä olisikin ollut luontevinta verrata esimerkiksi Inrikes Tidningar -lehden julkaisemiin sanomiin, joissa paikallisuus ja maaseutu ovat tyypillisiä piirteitä.

Myös Sorvali on luonut katseensa Ruotsin yli Britanniaan ja Yhdysvaltoihin esitellessään lyhyesti lukijoiden kirjeiden julkaisemisen alkua 1700-luvulla. Sorvalin tutkimuskysymys liittyy julkaisukäytäntöön Suomessa, joten on ymmärrettävää, että hän on poiminut varhaisimman esimerkkinsä mielipiteellisestä yleisönosastokirjoituksesta vuoden 1803 Turussa ilmestyneestä sanomalehdestä. Tästä syntyy kuitenkin lukijalle harmittavan helposti mielikuva, että kirjoituslajia alettiin vasta tuolloin Suomessa harjoitella. Näin ei tietenkään ollut, sillä esimerkiksi 1770-luvun lopulla maataloustieteilijä Johan Kraftman Ulvilasta ja kirkkoherra Anders Chydenius Kokkolasta osallistuivat sujuvasti samaan ajankohtaiskeskusteluun Tukholmassa ilmestyneessä Dagligt Allehandassa (7).

Jokaisella tutkimuksella on omat käsitteensä ja rajauksensa eli tutkija päättää, mitä jää niiden ulkopuolelle. Suomen 1800-luvun sanomalehtien julkaisukäytännöille ei ole välttämätöntä hakea taustaa edelliseltä vuosisadalta. Sinne poiketessa Suomi pitää kuitenkin sijoittaa osaksi Ruotsia ja tutustua sen lehdistöhistoriaan. Lisäksi lehtiaineistoa käyttäessä on aina syytä miettiä, onko tarkoituksenmukaista käyttää alueellisena rajoituksena julkaisu-, kirjoitus- vai lukupaikkaa.

DI Kaisa Kyläkoski on Jyväskylän yliopiston Suomen historian tohtorikoulutettava, jonka tutkimus käsittelee Posttidningarin ja Inrikes Tidningarin kuvitteellisia yhteisöjä vuosina 1729–1791. Sähköposti: kaisa.kylakoski@gmail.com.


(1) Heikki Kokko, Suomenkielisen julkisuuden nousu 1850-luvulla ja sen yhteiskunnallinen merkitys. Historiallinen Aikakauskirja 117 (2019), 5–21; Satu Sorvali, ”Pyydän nöyrimmästi sijaa seuraavalle”. Yleisönosaston synty, vakiintuminen ja merkitys autonomian ajan Suomen lehdistössä. Historiallinen Aikakauskirja 118 (2020), 324–339.
(2) Otto Sylwan, Svenska pressens historia till statshvälfningen 1772. Gleerup 1896; Ingemar Oscarsson, Med tryckfrihet som tidig tradition. Teoksessa Karl Erik Gustafsson & Per Rydén (toim.) Den svenska pressens historia I. I begynnelsen (tiden före 1830). Ekerlids 2000, 98–215.
(3) Patrik Lundell, Pressen i provinsen. Från medborgerliga samtal till modern opinionsbildning 1750–1850. Nordic Academic Press 2002.
(4) Patrik Lundell, Participation, representation and media system. Habermasian paths to the past. Culture Unbound. Journal of Current Cultural Research 2 (2010), 435–447; Patrik Lundell, From enlightened participation to liberal professionalism. On the historiography of the press as a resource for legitimacy. Teoksessa Anders Ekström, et. al. (toim.) History of Participatory Media. Politics and Publics, 1750–2000. Routledge 2011, 10–19; Patrik Lundell, Historiska vägar i offentlighetsteorin. Teoksessa Marie Cronqvist, Johan Jarlbrink & Patrik Lundell (toim.) Mediehistoriska vändningar. Lunds universitet 2014, 175–190.
(5) Esim. Carl v. Bonsdorff, Svenska kungabesök i Helsingfors och på Sveaborg. Finskt tidskrift 104 (1928), 337–360; Hans Hirn, Kuinka Kustaa IV Aadolfin syntymää juhlittiin Viaporissa ja Helsingissä. Historiallinen Aikakauskirja 53 (1955), 99–103; Henrika Tandefelt, Gustaf III inför sina undersåtar. Konsten att härska och politikens kulturhistoria. Helsingin yliopisto 2007, http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-10-3916-4 (2.10.2020).
(6) Kaisa Kyläkoski, Sukututkijan loppuvuosi, aihetunniste ‘vanha uutinen’ 31.12.2009 alkaen, https://sukututkijanloppuvuosi.blogspot ... %20uutinen (2.10.2020).
(7) Anders Chydenius Samlade skrifter. Debatt om tjänstehjonens ställning, 1778–79, https://chydenius.kootutteokset.fi/sv/l ... a-1778-79/ (2.10.2020).

***
Numeron 4/2020 sisältö ja linkit HAiK:n Agricola-foorumilla ilmestyneisiin puheenvuoroihin

Haik
Viestit: 197
Liittynyt: 21.08.06 09:13

Anu Lahtinen: Monelta kantilta (HAik pääkirjoitus 1/2021)

Historiallinen Aikakauskirja 2021 saapuu luoksenne violetissa sävyissä ja moninaisin aihein. Jo toinen tautikevät on käsillä, ja päivänpolttavaan kysymykseen, pandemiaan ja tautien historiaan, luo tässä numerossa syväluotauksen Elina Maaniitty.

Käsillä olevassa numerossa on samalla monenlaisia muita ajankohtaisia teemoja, ja tulevan vuoden numeroissa tulevat näkymään niin vammaisuuden historian tutkimus kuin historian poliittisen käytön monet ulottuvuudet; vuoden 2022 puolelle uskallan luvata muun muassa kylmän sodan historiaa.

Mutta numero kerrallaan! Tässä numerossa ylitetään ja kohdataan monia maantieteellisiä rajoja samoin kuin ennakkoasenteita ja -oletuksia. Alkajaisiksi Marko Tikan artikkeli käsittelee tanssimusiikin kansallistumista ja tuo esiin yllättäviäkin tietoja sotienvälisen ajan levytarjonnasta ja -valikoimista.

Monenlaiset karjalaisuuden, evakko- ja pakolaisaseman ja uudelleenrakentamisen teemat taas näkyvät muun muassa Seija Jalaginin artikkelissa. Jalagin analysoi itäkarjalaisten pakolaisuutta ja oman aikansa turvapaikanhakijoita Ruotsissa toisen maailmansodan jälkeen. Jalagin tarjoaa näin tapaustutkimuksen nykypäivänäkin ajankohtaisesta aiheesta.

Toisenlainen näkökulma ylirajaiseen karjalaisuuteen tulee esiin Oona Ilmolahden, Maria Lähteenmäen, Sinikka Selinin ja Anssi Neuvosen artikkelissa. He tuovat identiteettikysymykset 2010-luvulle keskustellessaan karjalaisuuksista ja historian käytöstä digitaalisessa maailmassa – erityisesti Lappeenrannan, Imatran ja Joensuun digitaalisessa omakuvassa.

Vesa Vareksen artikkeli puolestaan vertailee Suomen presidentti K. J. Ståhlbergin ja Tshekkoslovakian Tomaš Masarykin liberaalia, demokraattista ajattelua. Artikkelissaan Vares ristiin valottaa kahden nuoren kansallisvaltion johtajia, heidän ratkaisujaan ja heidän julkisuuskuvaansa sotienvälisinä vuosina, ja tuo tervetulleen näkökulman liberaaleihin toimijoihin sotienvälisen ajan Euroopassa.

Lisäksi kaksi referee-artikkelia ja kolme lyhyempää keskustelupuheenvuoroa kääntää esiin uusia näkökulmia historiantutkimukseen. Tuula Juvosen vertaisarvioitu artikkeli tuo esiin julkilausumattomat – tai julkilausututkin – ennakko-oletukset, jotka Suomessa ohjaavat historiantutkijoiden oletuksia menneisyyden sukupuolesta ja seksuaalisuudesta. Juvonen tuo esiin tulkintojen jähmeydet ja tarkastelee vielä erillisessä puheenvuorossa, miten homoseksuaalisuutta on – tai ei ole – tarkasteltu Historiallisen Aikakauskirjan sivuilla.

Sukupuolten historian ja seksuaalivähemmistöjen historian opetus on puolestaan Heidi Kurvisen ja Riitta Matilaisen artikkelin ja Jean Lukkarisen näkökulmatekstin aiheena; referee-artikkeli tarkastelee kehityskulkuja, Lukkarinen puolestaan nykytilannetta ja mahdollisia tulevaisuuksia.

Viime vuoden nelosnumeron kolonialismi-teema jatkuu puolestaan Maija Mäkikallin, Iiris Kestilän, Juha Heinosen ja Jonna Häkkilän puheenvuorossa, jossa aiheena on saamelaisten arkistoaineistojen saavutettavuus. Teksti kääntää esiin monenlaisia näkökulmia, joita saamelaisten historian käsittelyssä on tärkeää ottaa huomioon. Kaikki ei aina ole niin helppoa kuin voisi ajatella, kun arkistoissa on aineistoja, joiden omistajuus ja näkökulma voivat olla kiisteltyjä; mutta vähitellen asiat hahmottuvat uudesta näkökulmasta.

Saamelaisten asema nykypäivässä ja menneisyydessä on viime vuosina noussut yhä vahvemmin esiin, ja tällä hetkellä varmasti moni ymmärtää aiheen eri sävyjä paremmin kuin vaikkapa kymmenen tai viitisenkin vuotta sitten. On tarkoitus, että nyt keväällä viimein aloittaisi toimintansa saamelaiskäräjien totuus- ja sovintokomissio, joten keskustelu jatkuu.

Eivätkä aiheet tyhjene, yhteiskunnallisesti tai historiallisesti – asioiden luonteeseen kuuluu, että uusia näkökulmia tuodaan esiin ja vanhoja nostetaan uudelleen tarkasteluun; tästä löytyy myös Keskustelua-osastolta ja kirja-arvioiden joukosta monia esimerkkejä. Tuntuu etuoikeutetulta päätoimittajana päästä seuraamaan kaikkia näitä keskusteluja; usein saan tarkistaa aiempia käsityksiäni artikkelien käsittelemistä aiheista, olinpa itse vanhastaan tuttu teeman kanssa tai en.

Artikkelien arvioinnin, kommentoinnin ja toimittamisen lisäksi Historiallinen Aikakauskirja käynnisti alkuvuodesta hankkeen, jossa vanhojen numeroiden sähköiset versiot siirretään uuteen digiarkistoon. Suomen Tiedekustantajien Liiton Kopiosto-rahoituksella toteutettavaa hanketta koordinoi FM Helena Laukkoski. Lehden sähköinen versio on ollut erilaisten väliaikaisratkaisujen ja rajallisten resurssien vuoksi vähän tuuliajolla, mutta ensi vuoteen mennessä tilanne toivottavasti kirkastuu.

Elektra-palvelussa olleet artikkelit siirretään näillä näkymin Tieteellisten Seurojen Valtuuskunnan hoitamalle alustalle, ja toivoaksemme saamme ne myös entistä paremmin lukijoiden saataville. Samalla, kun artikkeleita skannataan ja siirretään, lähestymme Historiallisen Aikakauskirjan kirjoittajia julkaisusopimuksin, koska Kansalliskirjaston sopimusoikeudet eivät ulotu uuteen tilanteeseen.

Toivommekin, että kun sopimustiedustelu saapuu, kirjoittajat suhtautuisivat myötämielisesti asiaan, jotta saamme siirron toteutettua mahdollisimman hyvin. Pyrimme sopimuksessa käyttämään lisenssiä, joka turvaisi kirjoittajan oikeudet ja vapaudet mahdollisimman hyvin.

Lisensseistä ja muista oikeuksista olen päätoimittajana käyttänyt jonkin verran puheenvuoroja, ja aiheeseen palataan varmasti myös tämän vuoden aikana HAikin sivuilla. Tiedejulkaisemiseen kohdistuu monenlaisia kansallisia ja kansainvälisiä paineita, mutta tällä hetkellä Historiallisen Aikakauskirjan tilanne näyttää lupaavalta, mihin kaikkiin suuntiin lehti sitten uudistuukin. Artikkelitarjokkaiden virtakin on tasainen ja suorastaan runsas, joten uskallan luvata jatkossakin avauksia ja keskusteluja hyvin monenlaisista teemoista.

Terveyttä ja jaksamista toivottaen
Anu Lahtinen
anu.z.lahtinen@helsinki.fi

HAikin sisällysluettelo ja linkit pääkirjoitukseen ja keskustelupuheenvuoroihin ovat luettavissa Agricolan tietosanomissa.
Viimeksi muokannut Haik, 05.04.21 14:02. Yhteensä muokattu 2 kertaa.

Palaa sivulle “Puheenvuoroja historiasta”