Onko Salaman "Siinä näkijä missä tekijä" tarua vai totta?

[Veikko Palvo]

Salaman kuvaamia ei teloitettu, vaan kaksi kidutettiin kuulustetuissa hengiltä (Ahteinen, Taisto Tammelund) ja yksi tuli kidutuksesta hulluksi (Nurmi).

Oli itse teoista mitä mieltä tahansa, niin eiköhän tuollaisen pitäisi aina olla tuomittavaa?

Veikko Huuska kirjoittaa tuossa alussa desantti Eino J. Laakson 65-vuotiaana "suhtautuneen Hannu Salaman kirjaan kuin ´halpaan makkaraan´ ja kommentoineen lähipiirissään: ( skp-skdl )
"Salaman kuvaama porukka oli enemmän tai vähemmän p o h j a s a k k a a."

Edes PunaValpon en muista lukeneeni kiduttaneen kuulusteltaviaan kuoliaaksi ja
ainoana tulee mieleen Petsamon suuri vakoilujuttu Talvisodan alla, jossa
kapteeni Pajakka sai surmansa pistoolinlaukauksesta kuulusteluissa Kemissä. Ja tuonkin tapauksen osalta on väitetty mm. eversti Willamon ampuneen Pajakan ja Valpon etsivän ottaneen syyn siitä itselleen.
Erno Paasilinna, Maailman kourissa, Otava 1983, siv. 230-231 sanoo ampujan olleen
etsivä Sulo Auerin ja Pajakan viimeisen lauseen jättäneen avoimeksi kuoliko hän syyllisenä vai syyttömänä.
Kapt. Pajakka oli Id-nimisenä luutnanttina aiemmin antautunut Läskikapinan aluksi Eino Rahjan lähettämälle Moilaselle ja saanut siitä arestirangaistuksen - ja siirretty Petsamon rajavartiostoon.

Olisikohan tuo Eino Laaksonkin pohjasakaksi kuvaama porukka tietolähteenä noille
kuulusteluissa kuolleille "Liittoutuneitten sodanpäämäärien puolesta jo 1940 toimineille" ja sodan aikana 1942 loppuun mennessä kiinnijääneille?

Veikko Palvo

[nylander]

Edes PunaValpon en muista lukeneeni kiduttaneen kuulusteltaviaan kuoliaaksi
--
Olisikohan tuo Eino Laaksonkin pohjasakaksi kuvaama porukka tietolähteenä noille kuulusteluissa kuolleille "Liittoutuneitten sodanpäämäärien puolesta jo 1940 toimineille" ja sodan aikana 1942 loppuun mennessä kiinnijääneille?

Professori Kimmo Rentolalla on tutkimuksessaan Kenen joukoissa seisot? Suomalainen kommunismi ja sota 1937 - 1945 (1994) seuraavankaltaisia mainintoja (esitän vain pari lyhyellä selaamisella silmiin sattunutta):

"Lamminen Arvo - - metallimies, Tampere
- - Kidutettuna teki osittaisen tunnustuksen - -"

"Johteinen Jorma - - metallimies, Tampere
- - vietiin Turkuun, missä kuoli kesken kuulustelujen - - [31-vuotiaana]

Mitä arvelet, Palvo, onkohan professori Rentolankin tietolähteenä ollut "Laakson pohjasakaksi kuvaama porukka"?

Vuosien mittaan olen huvittuneena seurannut, miten Veikko Palvon hermoihin tuntuu historiallisena ilmiönä erityisesti käyvän, hänen omaa kirjoitusasuaan käyttääkseni, "PunaValpo". ( Agricolassa suoritetulla haulla tulee vain ja ainoastaan Palvon osalle tällä hakusanalla suorastaan maanvyörymä osumia.) Kun sen edeltäjästä ei hakutuloksia löydy, lienee pääteltävissä, että Palvon ihanteena täytyy olla vuosien 1941 - 1943 (ja sen jälkeinenkin) valtiollinen poliisi, jota mielestäni aivan vastaavasti voitaisiin kutsua natsi-Valpoksi. Siis tämä orgaani, jota johti Risto Rytin luottomies ja oikea käsi, varatuomari Arno Anthoni adjutanttinaan sadistinen, sodan päätyttyä aina Venezuelaan asti luikkinut luutnantti Ari Kauhanen. Koska sodanaikainen Valpo oli natsi-ideologian läpitunkema, ei tarvitse ihmetellä jos poliittisten vankien kuulusteluissa suosittiin kidutusta. No, Arno Anthoninhan kävi lopuksi hyvin: Turun hovioikeus vapautti hänet pääpiirteissään syytteistä ja Hyvät Veljet järjestivät miehen eläkevirkaan pankinjohtajaksi. Jostain kumman syystä kunnianarvoisan Suomen kansallisbiografian toimittajat ovat kokonaan unohtaneet ottaa tämän merkittävän miehen henkilögalleriaansa...

[Veikko Palvo]

Vuosien mittaan olen huvittuneena seurannut, miten Veikko Palvon hermoihin tuntuu historiallisena ilmiönä erityisesti käyvän, hänen omaa kirjoitusasuaan käyttääkseni, "PunaValpo". ( Agricolassa suoritetulla haulla tulee vain ja ainoastaan Palvon osalle tällä hakusanalla suorastaan maanvyörymä osumia.) Kun sen edeltäjästä ei hakutuloksia löydy, lienee pääteltävissä, että Palvon ihanteena täytyy olla vuosien 1941 - 1943 (ja sen jälkeinenkin) valtiollinen poliisi, jota mielestäni aivan vastaavasti voitaisiin kutsua natsi-Valpoksi. Siis tämä orgaani, jota johti Risto Rytin luottomies .

Valpo 1939-1944 oli ainakin suomalainen ja jahtasi vihollisen hyväksi ja puolesta toimineita ottaen omalla rintamallaan otti osaa Talvisotaankin, joka NL:n välirauhan aikaisen Suomen sisäisenkin painostuksen johdosta johti Jatkosotaan, jossa vuoden 1942 loppuun mennessä näiden "Yhdistyneitten Kansakuntien" hyväksi toimineiden sodanvastustajien toiminta saatiin murskatuksi. Harvat jäljelle jääneet näyttävät ainoastaan piileskelleen "maan alla", kenties laskuvarjodesanteilla oli vakoilutehtävissään mm. muonituksen osalta heihin joitakin yhteyksiä.
Valpo kävi kotirintamalla sotaa omalta osaltaan.

PunaValpo sen sijaan oli miehitetty suurelta osin mm. sodan ajan turvasäilöläisillä ja
se toimi ihanteidensa ja ideologiansa pohjalta LVK:n "käsikassarana."
Ja sen tehtävänä oli kiinteässä yhteistyössä Zhdanovin komission kanssa mm. seurata
ja valvoa välirauhansopimuksen perusteella lakkautettuja järjestöjä ja niiden jäseniä.
PunaValpo
vallankumousinnossaan laati myös listoja Uralin taakse kyyditettävistä, 1700 nimen lista lienee jäljellä.
Mutta kommunistinen Valpo meni ilmeisestikin joissakin toimissaan LVK:n joidenkin neuvostoliittolaisten mielestä liian pitkälle ja joidenkin neuvostolaisten mielestä sen toiminta ei ilmeisesti ollut riittävän tehokasta?
Ja
Suomessa perustetun SKP:n kanssa kommunistisen Valpon oli tutkittava uusienkin jäsentensä sodanaikainen toiminta, ilmeisesti myöskin mm. skdl:n jäsenet. Sisäministeri Yrjö Leinokaan ei koskaan saavuttanut kaikkien SKP:n jäsenten luottamusta piileskelystään ja toimettomuudestaan maan alla Jatkosodan ajan.

Kommunistisen Valpon toiminta LVK:n "käsikassarana- termi" on Arvo poika Tuomisen
muistelmateoksista. Arvo Tuomisen jälkeen Kominternin SKP:llä Moskovassa ei ollut kuin kaksi lyhytaikaista puh.johtajaa vuoteen 1938 asti.
Suomalaissyntyinen Otto Wilhelm Kuusinen
oli Kominternin tehtävissä, sekä Suomalais-Karjalaisen Sosialistisen Neuvostotasavallan johtajana 3.1940 - 1956 ja ehkäpä juuri tuosta syystä hän ei päässyt käymään Suomessa sodan jälkeen?
Ja kaipa neuvostojohtokin ymmärsi, ettei Terijoen hallituksen pääministerin ja
Neuvosto-Karjalan johtajan vierailu Suomessa käynyt yksiin NL-Suomen välisen
uuden "ulkopoliittisen linjan" kanssa.

SKP:llä Suomessa on täytynyt olla tietoja Neuvosto-Karjalan 1930-luvun puhdistuksista.
NL:sta ei sodan jälkeen montaakaan kommunistia Suomeen tullut ja valtaosa oli NL:ssa kadonnut jäljettömiin.
Tietystikin SKP:läisten ideologinen usko oli vahva, mutta olisivatkohan he täydellisesti sivuuttaneet ja unohtaneet NL:ssa kadonneet?
Hannu Rautkallio,
Suuri viha, WSOY 1995 mm. kirjoittaa Stalinin puhdistuksista E.Gyllingin Neuvosto-Karjalassa O.W.Kuusisen ja Arvo Tuomisen johdolla.
Ja
Risto Rytihän oli ensimmäisten pommien 1939 pudotessa Helsinkiinkin, heti vaihdetun ja kootun uuden rauhanhallituksen pääministeri, joka allekirjoitti Moskovan rauhansopimuksen. ( J.K.Paasikivi oli Rytin hallituksen salkuton ministeri )

PunaValpo oli LVK:n, ei Suomen ja suomalaisten asiaa ajava.

FT Pekka Nevalainen, Turvallisuuspoliisin arkistot henkilöhistorian lähteenä:
http://www.genealogia.fi/genos/68/68_146.htm "EK:n kommunisminvastaisessa toisen kulminaatiokauden muodostivat 1930-luvun alun vuodet. Tässä heijastui ns.kommunistilakien toimeenpano ja yleinen pulavuosien levottomuus. On kuitenkin huomattava, että 1930-luvun alusta lähtien turvallisuuspoliisi alkoi valvoa äärioikeistoakin; mm. IKL ja pienet natsimieliset sirpalejärjestöt."

Veikko Palvo

[Emma-Liisa]

Professori Kimmo Rentolalla on tutkimuksessaan Kenen joukoissa seisot? Suomalainen kommunismi ja sota 1937 - 1945 (1994) seuraavankaltaisia mainintoja (esitän vain pari lyhyellä selaamisella silmiin sattunutta):

"Lamminen Arvo - - metallimies, Tampere
- - Kidutettuna teki osittaisen tunnustuksen - -"

"Johteinen Jorma - - metallimies, Tampere
- - vietiin Turkuun, missä kuoli kesken kuulustelujen - - [31-vuotiaana]

Rentolan kirjaa ei ollut julkaistu, kun Salaman romani ilmestyi 1972, mutta pidin tuolloin kuvauksia kidutuksista kuolleista luotettavina, koska "petturin tunnustuksessa" näkyi, että kirjailija oli pohtinut syitä: sabotaasit "todistivat" Valpon miehille, että heidän kuvansa kommunisteista piti paikkansa, ja sotaonnen kääntyessä myös kostettiin, kun siihen vielä oli aikaa (muistin mukaan).

Näin jälkikäteen ajatellen kidutus ainakin tietojen hankkimiseksi oli "tarpeetonta", kun kerran porukassa oli ilmiantaja, ja Taisto ja Ahteinen oli tavattu itse teossa eikä tunnustusta siis oikeastaan tarvittu vaan tuomio olisi tullut automaattisesti. Joten em. syyt lienevät vaikuttaneet.

Mahdollisesti ko. työhön hakeutuu tietynlaisia ihmsiä, kun sitä kerran harjoitettiin niin samalla tavalla eri ideologiaa edustavissa maissa.

[Emma-Liisa]

Itse TV-filmistä: toinen osakin oli hyvä. Vähän kyllä ihmettelin selviä "puoluekohtausta" lopussa, mutta kai se oli tarpeellinen, kun äänestämään pääsevät ne, jotka ovat syntyneet silloin kun NL kukistui.

Myös Salmisen perhe saatettiin liian näpäsäkäksi yhteen heti sodan jälkeen, vaikka romaanissa Maija ja Santtu taisivat elää erossa vuosikausia. Mutta kai langat piti jotenkin solmita.

"Petturin puheenvuoro" oli kieltämättä koko elokuvan vaikuttavin kohta, koska se teki koko asetelman kyseenalaiseksi: loppujen lopuksi vaarallisinta oli liika innokkuus. Ilman sitä kaikki olisivat olleet hengissä.

Puheenvuorosta oli kylläkin jätetty pois se, miten Lonkanen kaukonäköisesti uskoi NL:n voittoon ja voimat piti säästää siihen, kun puna-armeija tulee apuun.

Santun taisi lähettää rintamalle Ettin aviomies.

[Heikki Jansson]

Maanpetos on siitä kummallinen rikos, että siitä ei koskaan rangaista (sodan, vallankumouksen jne) voittajaa. Ja kun joku vastapuolella tekee tekee sitä meidän hyväksemme, hän onkin meidän mielestämme sankari,

Tähän Emma-Liisan näkemykseen yhtyi sekä nimimerkki nylander joka totesi, että

Näillä nykyajan suoraselkäisillä isänmaallisilla on kovin selektiivinen historiankäsitys. Esim. jääkärit tai Japanin kanssa vehkeilleet "aktivistit" eivät missään tapauksessa olleet maanpettureita, hehän toimivat "oikean" asian puolesta.

ja minä, joka kirjoitin että

Voisi myös sanoa, että heidän "maanpetoksensa" oli etteivät he voittaneet sotaa 1918. Pahemmanlaatuinen "rikos", siis.

Olimme siis kaikki kolme kerrankin samaa mieltä!

Mutta lyhyeksi kävi, kananlennon tapaan, yksimielisyytemme. Emma-Liisa vaihtoi puheenaihetta alkaen puhumaan muusta asiasta kuten siitä, että Kuusinen oli "filosofian maisteri, joten hänellä oli täysi oli mahdollisuus hienoon virkauraan. Vuosisadan alun Suomi tarjosi mahdollisuuden edetä jopa jollekin räätälin pojalle (joskaan ei tietysti kaikille). Kuusinen kuitenkin valitsi "sosialistimaisterin" uran, mikä tietysti oli hänen oikeutensa."

Minusta olennaista keskustelullemme oli, että sodan, esim. luokkasodan, häviöllä sinetöitiin sodan, esim. luokkasodan punaisten johtajien (julistetut tai ennakoidut) kuolemantuomiot. Syy tuomioon, sen conditio sine qua non oli tappioon päättynyt sota. Tuomioita ennakoiden häviäjät joutuivat pakenemaan synnyinmaastansa. Punaisten voittaessa olisi ehkä C-G Mannerheim ollut nykyisin pahemmanlaatuinen maanpetturi ja O.V. Kuusinen olisi puolestaan ollut mutis mutandis jokin kunnioitettu presidenttimme tai vastaava (tai sitten ei).

Suomessa ei ole tapana käydä oikeutta poissa olevia vastaan.

Jälleen olemme samaa mieltä. Suomessa ei ole liioin tapana käydä oikeutta jotakuta vastaan muualla kuin tämän laillisessa foorumissa. Esimerkiksi kenttäoikeuksissa annetujen "tuomioiden" pätevyyttä ei Suomessa tunnusteta, vaan valkoisten "oikeudet" olivat eräiden kansalaisten kokouksia, jossa osallistuvat ottavat oikeudekseen jakaa esim. kuolemantuomioita, joiden täytäntöönpano on rikoslain mukaan murha (tai tappo). Tunnetuimpia myöhemmän ajan sellaisia oli esim. Nicolae Ceausescun surmaaminen. Siitä huolimatta kaiketi tuhansia punaisia ”tuomittiin” näissä valkoisten "oikeuksissa" kuolemaan ja nämä ”tuomiot” täytäntöönpantiin. Siksi kysymykseni, eihän voi tietää, miten Suomessa meneteltiin noihin aikoihin. Olemme kuitenkin samassa käsityksessä siitä, ettei mitään tuomitsevaa päätöstä ollut O.V. Kuusista vastaan?

vuosien 1941 - 1943 (ja sen jälkeinenkin) valtiollinen poliisi, jota mielestäni aivan vastaavasti voitaisiin kutsua natsi-Valpoksi. Siis tämä orgaani, jota johti Risto Rytin luottomies ja oikea käsi, varatuomari Arno Anthoni adjutanttinaan sadistinen, sodan päätyttyä aina Venezuelaan asti luikkinut luutnantti Ari Kauhanen. Koska sodanaikainen Valpo oli natsi-ideologian läpitunkema, ei tarvitse ihmetellä jos poliittisten vankien kuulusteluissa suosittiin kidutusta.

Mainitsemani O.V. Kuusinen ei ollut maansa petturi vaan asevoimiin turvautuneen mutta aseellisessa konfliktissa hävinneen osapuolen johtaja. Sen sijaan oli esiin tuomasi natsi-Valpon luutnantti Kauhaset yms. minusta suomalaisen 20-40-lukujen voimissaan olleen fasismin keulakuvia.

Semmottii...

[Tapio Onnela]

Arno Anthoninhan kävi lopuksi hyvin: Turun hovioikeus vapautti hänet pääpiirteissään syytteistä ja Hyvät Veljet järjestivät miehen eläkevirkaan pankinjohtajaksi. Jostain kumman syystä kunnianarvoisan Suomen kansallisbiografian toimittajat ovat kokonaan unohtaneet ottaa tämän merkittävän miehen henkilögalleriaansa...

Tosiaan, Anthoni puuttuu Kansallisbiografiasta. Laitoinkin palautelomakkeen kautta ehdotuksen artikkelista Kansallisbiografiaan.

Mahdollisesti ko. työhön hakeutuu tietynlaisia ihmisiä, kun sitä kerran harjoitettiin niin samalla tavalla eri ideologiaa edustavissa maissa.

Näin se varmaan on, kyllä näiden organisaatioiden toimintatavat on varmaan kaikkialla aika samanlaista.

[nylander]

Rentolan kirjaa ei ollut julkaistu, kun Salaman romani ilmestyi 1972, mutta pidin tuolloin kuvauksia kidutuksista kuolleista luotettavina, koska "petturin tunnustuksessa" näkyi, että kirjailija oli pohtinut syitä: sabotaasit "todistivat" Valpon miehille, että heidän kuvansa kommunisteista piti paikkansa, ja sotaonnen kääntyessä myös kostettiin, kun siihen vielä oli aikaa (muistin mukaan)

Totuuden nimessä on lisättävä, että ei Rentolallakaan taida olla muita selviä viitteitä kidutuksissa kuolleista kuin mainittu Jorma Johteisen tapaus (ellei sitten, jos vähänkin muistan, Rentola sen lisäksi mainitse jonkun Valpon vangin kuolleen kuulusteluissa "sydänkohtaukseen"). Sen sijaan kidutuksen käyttö vaikuttaa selvältä esim. Rentolan (taas muistikuvani mukaan) käyttämän formuloinnin "lopulta x puhui" valossa. (Sen lisäksi, että Arvo Lammisen kohdalla Rentola mainitsee kidutuksen expressis verbis.)

Katselin vielä Oula Silvennoisen teosta Salaiset aseveljet (2008). Hän vaikuttaa suhtautuvan Valpon otaksuttuihin brutaaleihin menetelmiin Rentolaa varauksellisemmin, tosin myöntäen "ylilyönnit". Tätä vähän ihmettelin, koska Silvennoisella oli tutkimusta tehdessään tietenkin periaatteessa käytettävissään Rentolan 14 vuotta varhemmin julkaisemat tiedot.

[Emma-Liisa]

Valpo 1939-1944 oli ainakin suomalainen ja jahtasi vihollisen hyväksi ja puolesta toimineita ottaen omalla rintamallaan otti osaa Talvisotaankin, joka NL:n välirauhan aikaisen Suomen sisäisenkin painostuksen johdosta johti Jatkosotaan, jossa vuoden 1942 loppuun mennessä näiden "Yhdistyneitten Kansakuntien" hyväksi toimineiden sodanvastustajien toiminta saatiin murskatuksi. Harvat jäljelle jääneet näyttävät ainoastaan piileskelleen "maan alla", kenties laskuvarjodesanteilla oli vakoilutehtävissään mm. muonituksen osalta heihin joitakin yhteyksiä.
Valpo kävi kotirintamalla sotaa omalta osaltaan.

PunaValpo sen sijaan oli miehitetty suurelta osin mm. sodan ajan turvasäilöläisillä ja
se toimi ihanteidensa ja ideologiansa pohjalta LVK:n "käsikassarana."
Ja sen tehtävänä oli kiinteässä yhteistyössä Zhdanovin komission kanssa mm. seurata
ja valvoa välirauhansopimuksen perusteella lakkautettuja järjestöjä ja niiden jäseniä.

Ei millään pahalla, mutta kyllähän molemmat Valpot olivat "suomalaisia" ja toteuttivat silloisen hallituksen (tai ainakin sisäministerin) politiikkaa ko. politiikkan vastustajia kohtaan.

Suurin ero taisi sittenkin olla Punaisen Valpon ammattitaidottomuus.

[Emma-Liisa]

Mutta lyhyeksi kävi, kananlennon tapaan, yksimielisyytemme. Emma-Liisa vaihtoi puheenaihetta alkaen puhumaan muusta asiasta kuten siitä, että Kuusinen oli "filosofian maisteri, joten hänellä oli täysi oli mahdollisuus hienoon virkauraan. Vuosisadan alun Suomi tarjosi mahdollisuuden edetä jopa jollekin räätälin pojalle (joskaan ei tietysti kaikille). Kuusinen kuitenkin valitsi "sosialistimaisterin" uran, mikä tietysti oli hänen oikeutensa."

Tarkoitus oli vain vastustaa ajatustasi, että Suomi jotenkin petti Kuusisen (vs. tavalliset punakaartilaiset).

Minusta olennaista keskustelullemme oli, että sodan, esim. luokkasodan, häviöllä sinetöitiin sodan, esim. luokkasodan punaisten johtajien (julistetut tai ennakoidut) kuolemantuomiot. Syy tuomioon, sen conditio sine qua non oli tappioon päättynyt sota. Tuomioita ennakoiden häviäjät joutuivat pakenemaan synnyinmaastansa. Punaisten voittaessa olisi ehkä C-G Mannerheim ollut nykyisin pahemmanlaatuinen maanpetturi ja O.V. Kuusinen olisi puolestaan ollut mutis mutandis jokin kunnioitettu presidenttimme tai vastaava (tai sitten ei).

Näin tietysti on, joskin suomalaiset punaiset eivät kai "maanpetturi" termiä 1918 käyttäneet. Ehkä sekin olisi voiton myötä tullut käyttöön, kuten Virossa 1940 takautuvasti aikaisemman hallituksen virkamiesten teoista. (Ei sinänsä uutuus, Henrik VII kirjasi aloittaneensa hallituksensa jo ennen Rikhard III:n kukistumista, jolloin tämän kannattajat olivat pettureita.)

Mitenkäs on termin "luokkapetturi" laita, jota ohjaajakin taisi käyttää? Eikös sekin ole "isänmaanpetturin" kaltainen siinä, että ulkopuolelta vaaditaan olemaan uskollinen, olivat ihmiset omat tunteet mitä tahansa? Ja jostain syystä oli hyväksyttävää "pettää" yläluokka kuten Wuolijoet tekivät, mutta maisteriksi nousseen työläisen pojan olisi pitänyt olla edelleen uskollinen lähtötasolleen.

[nylander]

1917 SDP oli valtansa huipulla. Huolimatta vaalitappiosta uudistukset olisivat ennen pitkää menneet läpi yhteistyössä keskustavoimien kanssa.

Ei sitä silloin voitu tietää. Päinvastoin: eikö sosialidemokraattien nousu vallankumousyritykseen ole modernissa tutkimuksessa selitetty muun muassa juuri sillä, että työväenluokka tammikuun 1918 vaiheessa pelkäsi keväästä 1917 lähtien hankittujen yhteiskunnallisten saavutusten ja reformien menettämistä? Kun yhteiskunnallista valtaa helmikuun vallankumouksen jälkeen näytti olevan otettavissa, sitä myös yritettiin.

Eräänlaisen "suuren linjan" loppupäätä on äskettäin tarkastellut tutkimuksessaan Päivi Uljas (Hyvinvointivaltion läpimurto, 2012). Uljaksen (vai kuuluuko genetiivi Uljaan?) pääteesejä on, että nykyisen (jo rapautuvan?) hyvinvointivaltion perusta (työttömyysvakuutus, vuosilomalain uudistus 1960, työeläkejärjestelmä, sairausvakuutus, 40-tuntinen työviikko) luotiin vaalikaudella 1958 - 1962, jolloin eduskunnassa oli vasemmistoenemmistö. Tiedän: historian tarkastelussa pitäisi asennoitua mahdollisimman puolueettomasti, mutta on vaikea kiistääkään Uljaksen havaintoja siitä, että oikeisto vastusti ja pyrki jarruttamaan useimpia mainituista reformeista.

Mitä tämä kaikki sitten liittyy Hannu Salaman kuvaamiin ihmisiin? Mielestäni aivan olennaisella tavalla. Kaikkina näiden kahden ajankohdan väliin jäävinä vuosikymmeninä nämä Maija ja Santtu Salmiset lukemattomien kaltaistensa kanssa pyrkivät kulloinkin käytössä ollein keinoin hankkimaan ihmisarvoisemman elämän ja edes jonkinlaisen toimeentulon jos ei itselleen niin ainakin jälkeläisilleen, useinkin äärettömän ankarien reunaehtojen vallitessa. Salaman kirjan tv-dramatisoinnista jäi erityisesti mieleen koskettava kohtaus, jossa Maija, Harri ja Maijan vanha, kovia kokenut isä olivat nuotion äärellä Näsijärven (vai Pyhäjärven? - Tampereen tuntemukseni ei ole kovin hyvä) rantakalliolla kirjoituskoneen upottamisen jälkeen. Vaikea nähdä, että siinä purkivat tuntojaan yhteiskunnan viholliset tai "Neuvostoliiton käsikassarat", niin kuin silloiset ja nykyajan vaahtosuut niin herkästi pyrkivät leimaamaan.

[Emma-Liisa]

1917 SDP oli valtansa huipulla. Huolimatta vaalitappiosta uudistukset olisivat ennen pitkää menneet läpi yhteistyössä keskustavoimien kanssa.

Ei sitä silloin voitu tietää. Päinvastoin: eikö sosialidemokraattien nousu vallankumousyritykseen ole modernissa tutkimuksessa selitetty muun muassa juuri sillä, että työväenluokka tammikuun 1918 vaiheessa pelkäsi keväästä 1917 lähtien hankittujen yhteiskunnallisten saavutusten ja reformien menettämistä? Kun yhteiskunnallista valtaa helmikuun vallankumouksen jälkeen näytti olevan otettavissa, sitä myös yritettiin.

Juu, ei voitu tietää, mutta tähän uskoi suuri osa demareitakin, vielä marraskuussa 1917 puoluekokouksen enemmistö. Näin ollen "työväenluokasta" puhuminen on liioiteltua.

Lisäksi kannattaa muistaa, että juuri porvarienemmistöinen eduskunta hyväksyi marraskuussa 1917 kunnallislain. Se, mikä näytti vaalitappion myötä menetetyn, oli mahdollisuus ulkoparlamentaariseen painostukseen, osin venäläisten sotilaiden avulla.

Suomen ja Venäjän ero oli kuitenkin siinä, että Venäjällä bolsevikit tosiaan saattoivat ottaa ja pitää vähemmistönä (keisarin) "vallan", mutta Suomessa se ei ollut mahdollista, koska maassa oli autonomian ajan loppupuolella syntynyt kansalaisyhteiskunta ja siten laaja potentiaali vastarintaan.

[Emma-Liisa]

Kun yhteiskunnallista valtaa helmikuun vallankumouksen jälkeen näytti olevan otettavissa, sitä myös yritettiin.

Pikemmin kovastikin emmittiin ja marraskuun suurlakon antama tilaisuus hukattiin.
TIlannetta voinee kuvata suorastaan ajopuuksi, sillä se ei ollut enää kenenkään hallussa.

Lenin sen sijaan teki jo kesällä 1917 yrityksen joka epäonnistui, ja syksyllä sitten sen onnistuneen. Siis tarttui aktiivisesti tilaisuuteen, joka oli auennut - samaan aikaan, kun kaikki muut epäröivät.

[Emma-Liisa]

Kaikkina näiden kahden ajankohdan väliin jäävinä vuosikymmeninä nämä Maija ja Santtu Salmiset lukemattomien kaltaistensa kanssa pyrkivät kulloinkin käytössä ollein keinoin hankkimaan ihmisarvoisemman elämän ja edes jonkinlaisen toimeentulon jos ei itselleen niin ainakin jälkeläisilleen, useinkin äärettömän ankarien reunaehtojen vallitessa. Salaman kirjan tv-dramatisoinnista jäi erityisesti mieleen koskettava kohtaus, jossa Maija, Harri ja Maijan vanha, kovia kokenut isä olivat nuotion äärellä Näsijärven (vai Pyhäjärven? - Tampereen tuntemukseni ei ole kovin hyvä) rantakalliolla kirjoituskoneen upottamisen jälkeen. Vaikea nähdä, että siinä purkivat tuntojaan yhteiskunnan viholliset tai "Neuvostoliiton käsikassarat", niin kuin silloiset ja nykyajan vaahtosuut niin herkästi pyrkivät leimaamaan.

Juu, tämä puoli tuli selvästi ja empaattisesti ilmi. Vaikea ymmärtää, miksi nuo ihmiset pitäisi vielä vuosikymmeniä myöhemmin tuomita, ei tosin sankareiksikaan nostaan. Pakkoraossa elivät.

Romaanissa Maija kertoo isänsä panneen hänet about 15-vuotiaana mestarin sänkyyn, jotta työpaikka säilyisi.

[Veikko Palvo]

Ei millään pahalla, mutta kyllähän molemmat Valpot olivat "suomalaisia" ja toteuttivat silloisen hallituksen (tai ainakin sisäministerin) politiikkaa ko. politiikkan vastustajia kohtaan.

Suurin ero taisi sittenkin olla Punaisen Valpon ammattitaidottomuus.

SKP:n sisäministeri Yrjö Leinolla taisi olla lähinnä Hertta Kuusisen ja hänen kauttaan
O.W.Kuusisen luottamus takanaan "vaaran vuosina" 1945 - 1948 ?
http://www.tyovaenperinne.fi/tyovaentut ... 3_alli.htm Ja kun Hertta Kuusisenkin luottamus katosi niin Yrjö Leino sai Moskovassa käskyn erota.
Kyllähän
yli 10 v. NL:ssa opiskellut ja oleskellut Hertta Kuusinen oli kommunistisen realismin todellisuuden nähnyt ja vaikkei ideologinen usko ilmeisesti ollutkaan horjunut niin
Arvo Tuominenkin sanoo muistelmateoksissaan Hertan olleen sodan jälkeen Suomessa
iloisella tuulella ja jopa nauraneenkin.
Arvo Tuominen itse oli 1933 - 1937 NL:ssa nähnyt paikan päällä Stalinin-/Belomorsk-kanavatyön loppuvaiheessaan ja käynyt Ukrainassakin opintomatkalla tutustumassa kollektivisointiin ja viitta muistelmissaan nälänhätäänkin. A.Tuomiselta lienee ainakin usko stalinismiin kadonnut.

SKP:n piirissä Y.Leinon maanalainen toimettomuus Jatkosodan aikana herätti monissa epäilyjä.
Yrjö Leinon ideologinen koulutus taisi rajoittua 2-3 vuoden opiskeluun "Tammisaaren yliopistossa" ja Talvisodan aikaiseen piileskelyyn yhdessä Hertta Kuusisen kanssa.
Kommunistisen Valpon
päällikkö Aimo Aaltonen oli opiskellut nelisen vuotta Neuvostoliitossakin, mutta LVK:n nkvd-upseeri antoi hänellekin potkut PunaValposta, joka monissa yhteyksissä sanotaan miehitetyn täysin ammattitaidottomilla puoluejäsenillä ja SKP:n hyväksynnän saaneilla.
Kommunisteilta ja heidän miehittämältään PunaValpolta näyttää puuttuneen kannatus
kansan keskuudessa, kommunitien äänestäminen oli sentään toista kuin lähteä
"barrikaadeille."
Zhdanov lupasi kyllä Porkkalasta aseet innokkaille aatteellisille ehkäpä aavistellen ja tietäen, ettei aseiden käyttäjiä löytyisi?
Olivathan Talvisota, välirauha ja Jatkosota osoittaneet NL:lle, ettei suomalaiskommunistien varaan voi juuri suunnitelmia tehdä.
-----
Miksi muuten käsite "suomalainen työ", ei-poliittinen, on jotensakin negatiivinen käsite joillain tahoilla?
Ja "työväkikin" jakautuu/ jakautui sosiaalidemokraattiseen työväkeen ja
kommunistiseen työväkeen, kommunistit ( SKP ) ´piiloutuivat´sodan jälkeenkin SKDL:n nimen taakse, miksiköhän?
On kyllä esitetty Zhdanovin pyrkimyksenä olleen saada SKDL:ään jäseniä ja kannattajia monista muistakin puolueista.

Veikko Palvo