Yksikään tuntemistani alan ammattilaisista ei ole puolustanut orjuutta, vaikka työkseen selvittäisikin orjanomistajien valistusajattelua. Idealisoitu kuva George Washingtonista pelto-orjien kanssa. The farmer, Junius Stearns, lith. by Régnier, 1853. Library of Congress.
Historiantutkimuksen tarkoitus on ymmärtää toisenlaista ajattelua toisenlaisena aikana toisenlaisessa kulttuurissa, siksi myös käsitteitä on käytettävä niin, että ne tarkoittavat jotain. Valkoisen ylivallan käsite on nykyisessä merkityksessään järkeenkäypä vasta rotuerottelun purkamisen jälkeisestä kaudesta käytettynä – sitä ennen koko länsimainen sivistyskäsitys oli lähtökohtaisesti rasistinen. Ei ole kovin syvällistä ajattelua päivitellä, että länsimaissa ajateltiin 1800-luvun lopussa eri lailla kuin 2020-luvulla kirjoittaa Ari Helo.
Nykyinen woke-kulttuuri näyttää tuottavan kummallisia vääristymiä nykyiseen yhteiskunta-ajatteluun. Samoin niitä on alkanut ilmetä akateemisten tutkijoidenkin keskuudessa. Historioitsijoilla on oikeus olla poliittisesti erimielisiä ilman, että erimielisyyksiä väitetään tutkimuksellisiksi. Useimmiten kyse on vain näkökulmaeroista tutkittuun aiheeseen. Oppialana historia tarjoaa tutkittua tietoa menneisyydestä, ei poliittisia mielipiteitä. Muodikasta muistitutkimustakin on jo syytä muistuttaa nyrkkisäännöstä, että parasta muistamisen politiikkaa on muistaa historia. Silloin ainakin puhuu menneisyydestä tutkitun tiedon pohjalta.
Sensuuria ja käänteistä rasismia
Woke-ilmiö on jo muuttumassa avoimiksi sensuurivaateiksi ja käänteiseksi rasismiksi. Yle vastikään julkaisi oikein asiantuntijoiden kommentein varustetun jutun uusista somekäyttäytymisen säännöistä. Valkoihoisen pitää kuulemma tarkkaan miettiä, saako käyttää ruskeaa peukaloemojia kannustavaan peukutukseen. Lisäksi annettiin ohjeita niille, jotka häpeävät valkoisuuttaan! Taas ollaan länsimaiden historiassa siinä tilanteessa, että ainakin yhden ihmisryhmän oletetaan häpeävän ihonväriään ja kaikkea sitä, mitä se muille kenties symboloi. Itse en suostu häpeämään sitä, että olen keski-ikäinen, valkoinen mies, koska näihin ominaisuuksiini en ole itse voinut vaikuttaa.
Yhdysvalloissa, jonka poliittista kulttuuria ja historiaa itse tutkin, woke-ilmiö on jo tuottanut kulttuurisotien rintamille laajan, rasistissävyisen sensuurin. Vastikään New York Times -lehti noudatti suvaitsemattomuuden nollatoleranssia DMX -nimisen rap-artistin muistokirjoituksessa täysin vaikenemalla taiteilijan tunnetusti misogyynisistä ja homofobisista lyriikoista. Miten aiotaan jatkossa puhua taiteesta ilman sen ristiriitaisuutta, jolla sen on usein tarkoitus meitä puhutella? Millaista taidekeskustelua enää suvaitaan? Halutaanko tietoisesti näivettää omaa kulttuuria?
Entä mitä ajatella yhdysvaltalaisprofessoreiden valtamediassa antamista lausunnoista, että Napoleon pitää käsittää ”valkoisen ylivallan ikonina” tai että Thomas Jeffersonia voi analysoida aikansa R. Kellynä? Kelly on moneen kertaan lapsipornosta ja raiskauksista syytetty ja vangittu muusikko. Sen sijaan Jeffersonin seksuaalisista mieltymyksistä ei tiedetä oikeasti mitään. Jos Napoleon on ”valkoisen ylivallan” ikoni, miten käsitetään 1900-luvun historia ja rotuerottelun lopettaminen Yhdysvalloissa? Tarkoittiko se, että vasta silloin mustillekin sallittiin osallisuus tähän lähes ylihistorialliseen valkoiseen ylivaltaan? Napoleonkin käytti tarmonsa enimmäkseen vain valkoisten eurooppalaisten teurastamiseen.
Käsitteiden pitää olla selkeitä
Käsitteitä on käytettävä niin, että ne tarkoittavat jotain. Valkoisen ylivallan käsite on nykyisessä merkityksessään järkeenkäypä vasta rotuerottelun laillisen purkamisen jälkeisestä kaudesta käytettynä. Sitä ennen koko länsimainen sivistyskäsitys oli lähtökohtaisesti rasistinen, koska epäiltiin, etteivät muut kansat ja rodut kenties kykene samantasoiseen sivistykseen, saati sen toimijoiksi. Imperialistisen aikakauden rasismi ei vähene tällä analyysilla yhtään, mutta valkoisen ylivallan käsite selkeytyy.
On aivan eri asia puhua valkoisesta ylivallasta, kun yhteiskunta on laillisin muodoin jo sitoutunut etniseen tasa-arvoon. Yhdysvallat sitoutui siis 1960-luvulta lähtien siihen, että sen länsimainen (ja valistuspohjainen) kulttuuri kuuluu kaikille sen etnisille vähemmistöille yhtä lailla kuin eurooppalaisperäisille amerikkalaisille.
Suomessa osataan myös. Olen muutaman kerran tullut täysin väärinymmärretyksi, kun kyse on ollut rasistisen ajattelun ja yhteiskunnan rakenneongelmien vuorovaikutuksen analysoinnista. Samoin olen joutunut torjumaan valtakunnallisesti tunnetun lehden toimittajan uteluita kollegasta, jonka akateemista pätevyyttä toimittaja halusi saattaa epäilyksenalaiseksi kyselemällä tämän henkilöhistoriasta minulta.
Jo 90-luvun vaihteessa kuuntelin Päivi Setälän selostusta siitä, kuinka naishistoriaa ei ole tarkoitus Suomessa kirjoittaa kurjuushistoriana. Syyn ymmärtää. Kurjuushistoria ei hyödytä ketään eikä välttämättä edes pyri objektiivisuuteen. Objektiivisuuteen on pyrittävä, vaikkei sitä koskaan voi täysin saavuttaakaan. Nykyään kolonialismin historiasta meiskataan ikään kuin sitä ei olisi aiemmin edes tutkittu. Siitä tiedetään vaikka kuinka paljon ja vieläpä eri näkökulmista. Orjuuden historiaakin kirjoitettiin Yhdysvalloissa jo 1970-luvulla orjien oman toimijuuden näkökulmasta. Tähän ei tarvittu moralistista raivoa menneisyyttä kohtaan. Haluttiin tutkia, miltä järjestelmä siinä eläneille näytti.
Päämääränä on ymmärtää menneisyyttä
Myös orjanomistajien aatehistoria on läpikotaisin selvitetty. Yksikään tuntemistani alan ammattilaisista ei ole puolustanut orjuutta, vaikka työkseen selvittäisikin orjanomistaja Jeffersonin valistusajattelua. Samoin historiankirjoittamisen etiikasta ja suuntauksista on kirjoitettu iän kaiken. Tietoa on tarjolla, jos vanhoja historiankirjoja ja historiankirjoituksen historiaa vain vaivaudutaan lukemaan ennen kuin ryhdytään taivastelemaan historioitsijoiden näennäistä välinpitämättömyyttä menneistä vääryyksistä.
Jouduin vastikään joukolle kulttuurintutkimuksen opiskelijoita toisten pitämän työelämäkurssin loppuesseisiin erikseen antamaan palautetta siitä, että yliopisto-opiskelu tähtää ensisijaisesti, ei maailman parantamiseen, vaan tiedon ja tieteellisen ajattelun edistämiseen. Kannattaa miettiä, mitä opiskelijoille tarinoi. Samoin on syytä miettiä kriittisesti maailmanparantamisen tapoja. Saamelaisille ja muille vähemmistöille on pääsääntöisesti aivan yhdentekevää se, että heille pahoitellaan menneitä. Se on halvinta monikulttuurisuuspopulismia, se kun ei maksa mitään. Vähemmistöjen historian tutkimusta ja kulttuuria voi tukea aidosti suomalla siihen rahoitusta. Se taas on pelkästään poliittinen valinta, ei tieteellinen tai tutkimuksellinen ongelma.
Yhdysvalloissa historiankirjoituksen kiistoissa ollaan pian siinä tilanteessa, että republikaanit kirjoittavat aivan omat kansalliset historiakirjansa demokraattien teoksista välittämättä. Presidentti Trumpin historiakomitea antoi tammikuussa 2021 lausunnon, jonka mukaan koko identiteettitutkimuksen perinne on lähtökohtaisesti tuomittava tapa lähestyä historiaa. Myös Agricola-sivuston aiemmissa kolumneissa on puhuttu historian ja identiteettipolitiikan yhteyksistä. Tärkeää on hahmottaa, ettei historiaa mitenkään lähtökohtaisesti kirjoiteta identiteettipolitiikkaa varten.
Historia ei ole mikään aputiede jollekin ”varsinaiselle” kulttuurintutkimukselle eikä identiteettitutkimukselle. Historiallista ajattelua toivoisi käytettävän myös identiteettitutkimuksessa nykyistä asiantuntevammin. Onhan historiallinen ajattelu monikulttuurista jo lähtökohdiltaan. Tarkoitus on useimmiten ymmärtää toisenlaista ajattelua toisenlaisena aikana toisenlaisessa kulttuurissa. Ei ole kovin syvällisesti monikulttuurista ajattelua päivitellä sitä, että länsimaissa ajateltiin 1800-luvun lopussa eri lailla kuin 2020-luvulla. Luulevatko jotkut, ettei historia koske heitä lainkaan – ettei ajattelu muutu tulevaisuudessakin ja etteivät he joudu itse arvioitavaksi yhtä lailla kuin me nyt arvioimme menneitä sukupolvia?
Ari Helo on aatehistorian ja Pohjois-Amerikan tutkimuksen dosentti Helsingin yliopistosta.
Lisätietoja:
- Ari Helo: Yhdysvaltain patsaskiistat ja historiallinen ajattelu. (Metodologia 1, 2020.)
- Ari Helon tuotantoa
- Ari Helo: Yhdysvaltain patsaat, moniarvoisuus ja historia (Tietessä tapahtuu 2-2020)
- Kategoriat:
- Kolumnit
- Julkaistu: