Arvioitavana oleva Ulla Savolaisen ja Riikka Taavetin toimittama teos Muistitietotutkimuksen paikka. Teoriat, käytännöt ja muutos esittelee muhkeassa paketissa suomalaisen muistitietotutkimuksen monitieteistä kenttää, historiaa ja nykypäivää sekä sen yhteiskunnallista merkitystä. Teos koostuu esipuheen, johdantoartikkelin ja epilogin lisäksi yhteensä 20 itsenäistä artikkelista, joiden kirjoittajat edustavat eri historian- ja kulttuurien tutkimuksen tieteenaloja. Se on jäsennetty neljään osaan: 1) Haastattelut ja keruut muistitiedon tuottamisen paikkoina, 2) Metodologisia näkökulmia muistitietoon, 3) Muistitietotutkimus tieteiden kentällä ja 4) Muistitietotutkimus yhteiskunnassa. Kussakin osiossa kirjoittajat lähestyvät muistitietotutkimusta omiin tutkimuksiinsa perustuvien tapausesimerkkien kautta. Artikkelien lukumäärän takia kaikkia kirjan artikkeleita ei tämän arvion puitteissa ole mahdollista esitellä tarkemmin ja moni mielenkiintoinen artikkeli jääkin tästä syystä vain maininnan asteelle. Nostan esimerkinomaisesti lähempään tarkasteluun kuitenkin jokaisesta osiosta yhden artikkelin.
Teoksen avaa kirjan toimittajien, Savolaisen ja Taavetin johdantoartikkeli ”Muistitietotutkimus. Paikantumisia, eettisiä kysymyksiä ja tulevia suuntia”. He taustoittavat suomalaisen muistitietotutkimuksen historiaa, sen erityispiirteitä ja suhdetta kansainväliseen oral history -tutkimussuuntaukseen ja -liikkeeseen, jolla on ollut merkittävä vaikutus myös suomalaiseen muistitietotutkimuksen kenttään. Suomalainen muistitietotutkimus on ollut kuitenkin poikkeuksellisesti tieteidenvälistä jo heti alkujaan, ja se on hyödyntänyt suullisten aineistojen lisäksi muun muassa moninaisia kirjallisia aineistoja, toisin kuin oral history -tutkimus. Suomalaisessa muistitietotutkimuksessa on yhdistynyt myös 1980-luvulla kehittyneen kulttuurisen muistitietotutkimuksen (engl. cultural memory studies) näkökulmia oral history -tutkimussuuntauksen lähestymistapoihin, mitä voidaan pitää erityisenä, sillä kansainvälisesti suuntaukset ovat toimineet varsin erillään toisistaan ja niiden suhdetta on luonnehtinut myös jännitteisyys. Lisäksi muistitietotutkimus on ollut Suomessa vahvasti kiinnittynyt akateemiseen tutkimukseen toisin kuin monissa muissa maissa, ja sen eetokseen on kuulunut pyrkimys monipuolistaa historiaa ja näkökulmia menneisyydestä ja sen tutkimuskohteista. Muistitietotutkimuksen tulevaisuuden trendejä pohtiessaan toimittajat nostavat esille muun muassa post- ja dekolonialistiset näkökulmat osana Suomen historian tarkastelua sekä digitaaliseen kulttuuriin liittyvien aineistojen käyttöön, tulkitsemiseen ja esittämiseen liittyvät kysymykset, kuten sen, kuka voi päättää yhteisön menneisyyden tutkimuksesta.
Tutkimusta monipuolisten aineistojen ja menetelmien äärellä
Kirjan ensimmäisessä varsinaisessa osassa tarkastellaan muistitiedon tuottamisen tapoja eli aineiston keruun menetelmiä. Ensimmäisen osan artikkelit käsittelevät muistitietohaastatteluiden ja kirjoitetun muistitiedon keräämisen käytäntöjä, kokoelmien syntyyn liittyviä kysymyksiä muistitietoa keräävien tahojen näkökulmasta sekä muistitietokeruisiin osallistuvien aktiivivastaajien kirjoitusmotiiveja. Esimerkiksi Heidi Kurvinen ja Hannah Yoken pohtivat artikkelissaan ”Konfliktit ja vaikeat tunteet muistitietohaastatteluissa”, tutkijan valmiuksia kohdata haastattelutilanteissa tai myöhemmin aineistoa tulkitessa syntyviä tunnepohjaisia konfliktitilanteita, jotka voivat juontua esimerkiksi tutkijan ja haastateltavan erilaisista arvomaailmoista. Heidän artikkelinsa nostaa keskiöön tärkeän kysymyksen siitä, miten toisaalta tiedon tuottamisen prosessinomaisuus vaikuttaa tutkijan tunteisiin ja toisaalta, miten tutkijan tunteet vaikuttavat tiedon tuottamisprosessiin.
Kurvinen ja Yoken tuovat luvussa näkyväksi sitä, miten ammattimaiseen ja tieteelliseen tutkijuuteen liittyvät odotukset ja käytännöt eivät ole viime vuosiin asti juurikaan tukeneet aineiston keruussa ja analyysivaiheessa mahdollisesti syntyvien tunnekonfliktien tunnistamista ja niiden ratkaisemista. Vaikka haastateltavien tunnereaktioita tutkijat ovatkin pohtineet 1990-luvulta lähtien enenevässä määrin, tutkijan tunteista kirjoittaminen on ollut harvinaisempaa, ja sitä on jopa vältelty. Tutkijan kokemia vaikeita tunteita ei ole siten käsitelty osana (muistitieto)tutkimuksen tiedontuotantoa mahdollisesti oman haavoittuvuuden ja ammatillisen vajavaisuuden kokemusten vuoksi. Kuten kirjoittajat nostavat esiin, tutkimuksellisen läpinäkyvyyden lisäksi kyse on myös tutkijan emotionaalisen hyvinvoinnin kysymyksistä.
Teoksen toisessa osiossa artikkelien kirjoittajat pureutuvat aineiston analyysiin hyödyntäen esimerkiksi folkloristiikalle tyypillisiä analyysityökaluja, kuten kerronnan elementtien ja kertomusversioiden analyysia, sekä tarkastelevat kulttuurisen muistin tutkimuksessa käytettyä trauman käsitettä ja sen käyttömahdollisuuksia. Toisessa osassa pohditaan myös elokuvantekoa muistitiedon tallentamisen keinona ja elokuvanteon aikana tehtyjen valintojen vaikutusta siinä syntyneeseen muistitietoon sekä digitaalisten ihmistieteiden menetelmien tarjoamia käyttömahdollisuuksia muistitietoaineistojen analyysissa.
Ulla Savolainen käsittelee omassa artikkelissaan ”Muistin ideologiat, välineet ja puitteet. Inkerinsuomalaiset menneisyydet ja muistitieto museonäyttelyssä” sitä, minkälaisia käsityksiä, uskomuksia ja arvostuksia muistiin ja muistamiseen kulttuurissamme liitetään. Luvussa hän tarkastelee muistin olemusta, käyttämisen tapoja ja kulttuurisen muistamisen logiikkaa. Savolainen esittää analyyttiseksi työkaluksi mallia, joka mahdollistaa kulttuurisen muistin ja muistamattomuuden eri tasojen ja muotojen tarkastelun. Esimerkkinä mallin soveltamisesta tutkimuksessa hän analysoi vuonna 2020 Suomen Kansallismuseossa esillä ollutta ”Inkeriläiset – unohdetut suomalaiset” -museonäyttelyä. Museonäyttely hyödynsi muistitietoa käsitellessään inkerinsuomalaisten vainoon, väkivaltaan ja pelkoon liittyvää historiaa, muistamista, unohtamista ja hiljaisuuksia.
Savolaisen kehittämä malli pureutuu tarkastelemaan muistin ideologioita (käsityksiä muistista), muistin välineitä (mediat, kuten kertomukset, valokuvat, esineet) sekä muistin reunaehtoja / puitteita (edellytykset, kehykset ja esteet muistamiselle). Mallin avulla onkin mahdollista jäsentää niitä kulttuurisia prosesseja, joiden tuloksena tietyt menneisyydet nousevat muistamisen arvoisiksi toisten jäädessä epäolennaisiksi, unohdetuiksi tai vaietuiksi. Malli tuo myös kiinnostavasti näkyväksi sitä, miten julkinen ja institutionalisoitu muistaminen kietoutuvat yhteen omakohtaisten kokemusten ja muistojen kanssa.
Eri tieteenaloja yhdistävä muistitieto
Kirjan kolmannen osan teemaa – muistitietotutkimuksen paikkaa – tarkastellaan muun muassa folkloristiikan ja etnologian tieteenalojen piirissä ja suhteessa etnografiseen tutkimusotteeseen. Osiossa paikannetaan muistitietotutkimusta myös historiantutkimuksessa, kuten muistitiedon merkitystä ja roolia paikallishistorian tuottamisprosessissa, queertutkimuksen ja muistitietotutkimuksen suhdetta sekä pohditaan esimerkiksi hiljaisuuteen liittyviä kysymyksiä silloin, kun muistitieto vaikenee teemasta, joka on aikalaislähteissä, kuten lehdistöaineistoissa, keskeinen.
Kaisa Vehkalahti ja Essi Jouhki avaavat omassa artikkelissaan lapsuuden ja nuoruuden historian näkökulmaa muistitietotutkimukseen. He nostavat esille muistitietoaineistoihin liittyviä erityispiirteitä, kuten sen, että suuri osa lapsuuden muistitietohistoriasta perustuu edelleen lähinnä varttuneempien ikäpolvien muistitietoon. Lisäksi lapsuudenhistoria on ollut tyypillisesti realistista muistitietotutkimusta. Tutkimuksen kohteina ovat olleet menneisyyden lapsuuksien moninaisuus, yksilöiden kokemukset sekä lapsuuden ja nuoruuden kulttuuriset merkitykset. Lapsuuden ja nuoruuden historian tavoittamisen haasteena on ollut lasten ja nuorten itse tuottamien aineistojen, kuten kirjeiden ja piirustusten, vähäisyys mitä kaukaisempaa menneisyyttä tutkitaan.
Vehkalahden ja Jouhkin mukaan muistitietoaineistojen käyttöön liittyy edelleen paljon varauksia historiantutkimuksen piirissä siitä huolimatta, että lapsinäkökulmaisen tutkimuksen tärkeyttä on korostettu 1980-luvulta lähtien ja lasten kokemusten tavoittaminen historiallisista aineistoista on todettu hyvin vaikeaksi. Muistitietoaineistojen, kuten muistelmien ja haastatteluiden käyttö, eivät olekaan heidän mukaansa saavuttaneet sen suurempaa suosiota lapsuuden ja nuoruuden historian tutkimuksessa kuin muussakaan historiantutkimuksessa. Nykyisessä lapsuuden historiantutkimuksessa on kuitenkin siirrytty pohtimaan muistojen kerrostuneisuutta, välittyneisyyttä ja kerronnan käytänteitä aiempien muistitiedon luotettavuuden kysymysten sijaan, kuten muistaako aikuinen muistelija lapsuutensa kokemukset oikein ja kertooko hän asioista totuudenmukaisesti.
Yhteiskunnallisesti vaikuttavaa muistitietotutkimusta
Teoksen neljäs osa käsittelee yhteisöjen kanssa yhdessä tehtävää muistitietotutkimusta, tutkimuksen yhteiskuntasuhdetta ja yhteiskunnallista vaikuttavuutta, kuten muistitietotutkimuksen mahdollisuuksia, asemaa ja keinoja vaikuttaa poliittiseen päätöksentekoon, mutta myös ihmisten hyvinvointiin. Kirjan viimeisessä osassa pohditaan myös kysymyksiä muun muassa yhteisön oman muistitiedon suhteesta tutkijoiden tuottamaan tietoon ja sitä, kenen näkökulmasta ja toimesta muistitietoa lopulta tuotetaan ja välitetään.
Anna-Kaisa Kuusisto ja Kristiina Korjonen-Kuusipuro pohtivat omassa luvussaan, miten muistoihin pohjautuvaa kokemustietoa voitaisiin nykyistä paremmin hyödyntää osana poliittista päätöksentekoa. He keskittyvät käsittelemään erityisesti tiedon yhteistuottamisen ja tiedon kääntämisen käytäntöjä, joiden avulla kokemustietoa muokataan ja välitetään helposti ymmärrettävässä muodossa päätöksenteon tueksi. Tapausesimerkkinä he käyttävät yksin Suomeen tulleiden turvapaikanhakijanuorten kanssa toteutettuja taidelähtöisiä työpajoja, joissa he havainnoivat etnografisesti työpajatyöskentelyä.
Kuusiston ja Korjonen-Kuusipuron mukaan muistitietotutkimuksen kentällä tiedon kääntämisen näkökulma on vielä harvinainen. He kuitenkin korostavat tiedon kääntämisen prosessien ymmärtämisen keskeisyyttä, jotta kokemustiedon hyödyntäminen ei kaventuisi vain eri viranomaistahojen, kansalaisjärjestöjen ja tutkimuksen sisäiseksi keskusteluksi, vaan johtaisi ”myös päätöksenteon ja poliittisen ohjauksen tueksi vaadittavan yhteiskunnallisen tietopohjan rakentumiseen” (s. 417). Lisäksi kokemustiedon ohittaminen esimerkiksi nuorille suunnattujen palvelutarpeiden kartoittamisessa ja kotouttamisohjelmien suunnittelussa on johtanut artikkelin kirjoittajien mukaan toimimattomiin asumisen käytäntöihin, rikkonaisiin koulutuspolkuihin ja kotoutumisen ongelmiin.
Suomalaisen muistitietotutkimuksen perintö
Kirjan päättävässä epilogissa suomalaisen muistitietotutkimuksen keskeiseksi perusteokseksi nousseen Muistitietotutkimus. Metodologisia kysymyksiä-kirjan (2006) toimittajat (Ulla-Maija Peltonen, Outi Fingerroos, Riina Haanpää ja Anne Heimo) reflektoivat viimeisen 20 vuoden aikana tapahtunutta suomalaisen muistitietotutkimuksen kehitystä ja muutosta. Teoksen keskeisenä tavoitteena oli tuolloin selkeyttää, mitä oral history -nimellä kulkeva tutkimus on ja millaista tutkimusta Suomessa oli tehty sen piirissä. Teoksen kirjoittajat koostuivat muistitietotutkimusta tekevien jatko-opiskelijoiden aktiivisesta tutkijajoukosta, jotka perustivat vuonna 2002 FOHN (Finnish Oral History Network)-nimisen verkoston ja joka laajennettiin vuonna 2005 tutkijasymposiumiksi. Kirja esitteli lukijoilleen nykyisin jo vakiintuneen muistitietotutkimus-käsitteen suomenkielisenä vastineena englanninkielisille termeille, kuten oral history:lle.
Epilogin kirjoittajien mukaan suomalaisessa muistitietotutkimuksessa on tunnistettavissa tutkimustehtäviä, jotka ovat säilyneet 2020-luvulle asti. Muistitietotutkimuksen kohteina ja lähteinä ovat olleet tyypillisesti tieteellisessä tutkimuksessa marginaaliin jääneet ihmiset ja arjen ilmiöt sekä ruohonjuuritason näkökulman korostaminen viranomaisnäkökulman sijaan. Muistitietotutkimuksessa on kiinnitetty paljon huomiota metodologisiin kysymyksiin, jotka liittyvät muistiin ja muistamiseen sekä tutkijan reflektiiviseen paikantumiseen. Näiden lisäksi muistitietotutkimuksen piirissä huomio on kohdistunut vahvasti myös aineiston hankinnan metodeihin sekä kerronnan ja kerronnallisuuden keinoihin. 2020-luvun muistitietotutkimuksessa keskustelun ytimessä ovat kirjoittajien mukaan aiempaa voimakkaammin muun muassa etiikan, eläytymisen, affektiivisuuden sekä osallisuuden ja vaikuttavuuden teemat.
Yhteenvetona Muistitietotutkimuksen paikka-teoksen annista mainittakoon, että teoksen artikkelit ovat miellyttävän korkea- ja tasalaatuisia, kielellisesti hyvin kirjoitettuja ja viimeisteltyjä. Tämä tekee lukukokemuksesta varsin nautinnollisen. Teos käsittelee kattavasti nykyisin tehtävän muistitietotutkimuksen monipuolisuutta ja monitieteisyyttä niin teoreettisesti, metodologisesti kuin tutkimusten aihepiirien kautta samalla kun se avaa suomalaisen muistitietotutkimuksen historiaa sitä vähemmän tunteville. Yhteensä luettavaa kertyy reilun 500 sivun edestä. Teos on jo lähtökohtaisesti tarkoitettu käsikirjaksi ja perusteokseksi opinnäytetyön tekijöille ja tutkijoille. Se täyttää lupauksensa ajantasaisena johdatuksena muistitietotutkimuksen kentälle, luonteeseen ja mahdollisuuksiin.
- Kirjan nimi:
- Muistitietotutkimuksen paikka. Teoriat, käytännöt ja muutos
- Kustantaja:
- Suomalaisen Kirjallisuuden Seura
- Julkaisuvuosi:
- 2022
- Sivumäärä:
- 525
- Kirjoittajat:
- Savolainen, Ulla, Taavetti, Riikka
- Esittelyn kirjoittajan nimi:
- Anne Häkkinen
- Esittelyn kirjoittajan arvo tai asema:
- FT, tutkijatohtori
- Esittelyn kirjoittajan organisaatio tai kotipaikka:
- Aalto yliopisto