Anssi Ylirönnin Ajasta iäisyyteen – Tieteen, filosofian ja uskonnon näkökulmia kuolemaan on laaja ja monipuolinen kokonaiskatsaus ihmisyyden kaikkein keskeisimpään mysteeriin eli kuolemaan. Teos tarjoaa monitieteellisen ja syvällisen katsauksen kuolemasta ilmiönä sekä siitä esitetyistä ajatuksista ja tulkinnoista. Suomalaisessa tietokirjallisuudessa ei ole aikaisemmin yhdistetty yhtä monipuolisesti samojen kansien väliin sekä länsimaista että itämaista filosofis-uskonnollista kuolemapohdintaa, alkuperäiskansojen kuolemankulttuuria sekä biologisia näkemyksiä elämän ja kuoleman kiertokulusta. Näkökulmien laajuus tosin väistämättä heijastuu siihen, että jotkut aiheet jäävät pintapuolisesti käsitellyiksi.
Ylirönni näkee elämän ja kuoleman toisiinsa erottamattomasti kuuluvina, minkä johdosta hän kysyy kirjansa aluksi, mitä on elämä. Mikä on se, mikä kuolee? Mikä on tietoisuus, joka sammuu? Kirjan näkökulma on siis yhtä vahvasti elämässä kuin kuolemassa. Kirja koostuu johdannon lisäksi kymmenestä luvusta, jotka jakaantuvat kolmeen temaattiseen osuuteen. Luvut 2–5 käsittelevät kuolemaa ja ikääntymistä biologisesta näkökulmasta, luvut 6–8 käsittelevät kuolemaa teologis-filosofisesta näkökulmasta eri kulttuureissa ja uskonnoissa, luvut 9–11 puolestaan käsittelevät mielenfilosofiaa, yliluonnollisuutta ja elämän merkitystä. Kirja on laajalle yleisölle suunnattu tietokirja, joka ei sisällä uutta alkuperäistutkimusta, mutta muodostaa onnistuneen synteesin eri tieteenaloilla käydystä kuolemakeskustelusta.
Eläinnäkökantaa kuolemaan
YTM Anssi Ylirönni on parkanolainen bioanalyytikko, tietokirjailija ja sarjakuvataiteilija. Aiemmassa tuotannossaan hän on käsitellyt muun muassa työttömyyttä Suomessa. Kuva: Basam Books.
Kirjan mielenkiintoisimpana antina voi pitää kuolemakeskustelun laajentamista ihmislajin ulkopuolelle. Suurin osa planeettamme elävistä ja kuolevista olioista on muita kuin ihmisiä, minkä vuoksi on luonnollista, mutta silti positiivisesti yllättävää, että teos käsittelee ihmisten rinnalla myös eläinten ja jopa kasvien kuolemaa. Esimerkiksi surututkimuksessa eläinmaailma on ollut hyvin edustettuna. Tutkijat ovat havainneet, että rakkaan eläimen kuolema voi satuttaa yhtä paljon kuin läheisen ihmisen. Eläinten kuolemaan liittyvät ihmistunteet näyttävät olevan suhteessa siihen läheisyyteen, jota koemme kutakin eläintä kohtaan. Koira on monesti ihmiselle rakas toveri, mutta sen kantamuoto susi on monen vihaama. Ylirönni huomauttaa, että villieläimet ovat yksilöitä siinä missä lemmikitkin, mutta koska ne säilyvät nimettömänä ja kasvottomana massana, kovin moni ei vuodata kyyneliä niiden puolesta. Samaa ajatusta voinee soveltaa myös tuotantoeläimiin ja lihansyönnin yleisyyteen.
Mutta mitä voimme sanoa eläinten suhteesta kuolemaan? Ylirönni pohtii tätä kysymystä rinnastamalla eläimen kognition ihmislapseen. Ihminen alkaa ymmärtää kuoleman merkityksen kolmen vuoden jälkeen. Joidenkin lintulajien kognitiiviset taidot yltävät seitsemänvuotiaan lapsen tasolle, joten kenties eläimetkin pystyvät ymmärtämään kuolemaan liittyviä asioita lapsen tavoin. Mitään varmaa on kuitenkaan mahdotonta sanoa, sillä toisen olion mieleen ei ole pääsyä, eikä meillä ole yhteistä kieltä eläinten kanssa. Yhtenä esimerkkinä eläinten mahdollisesta suhtautumisesta kuolemaan Ylirönni kuitenkin esittää 1970-luvulla kuuluisuuteen nousseen Koko-gorillan, joka oppi viittomaan ihmisten kanssa. Väitetysti Koko osasi yli 1000 sanaa. Gorilla viestitti olevansa surullinen sille hankitun kissanpennun kuoleman jälkeen. Vastaavasti gorillakaverinsa Michaelin kuoleman kerrotaan masentaneen Kokoa.
Ylirönni jättää mainitsematta, että Kokon kommunikointia käsittelevät tutkimukset ovat saaneet osakseen laajaa kritiikkiä. Tästä huolimatta ei ole syytä kyseenalaistaa hänen pääargumenttiaan eli sitä, että myös eläimet näyttävät kokevan surua niiden läheisten kuollessa. Tutkimukset osoittavat, että nisäkkäät ja linnut kokevat yhtä voimakkaita tunteita kuin mekin. Tunnetuimmat surunilmaukset eläinmaailmassa löytyvät norsujen parista. Ne saattavat kulkea päät painuksissa ja roikottaa korviaan ja häntäänsä. Ne jopa vaikertavat ja itkevät.
Ihminen jakaa muiden lajien kanssa pitkän yhteisen evoluutiohistorian, joten olisi outoa, kuten Ylirönni kirjoittaa, jos ihminen olisi ainoa laji, joka kykenee suremaan ja rakastamaan. Rakkauteen, suruun ja kärsimykseen liittyy myös kysymys siitä, voiko eläin tehdä itsemurhan. Kysymys kietoutuu jälleen eläinten ymmärrykseen kuolemasta. Voiko kuolema olla joidenkin eläinten mielestä parempi vaihtoehto kuin elämä?
Ajasta iäisyyteen pysäyttää lukijan pohtimaan ihmisluonnon kauheutta. Yksi kirjan implisiittinen teema on ihmisen pyrkimys luonnon yläpuolelle alistamalla muut elolliset oliot. Ylirönnin esittämät esimerkit osoittavat, miten ihminen kykenee säälimättömässä julmuudessaan ajamaan yksittäisen eläimen itsemurhaan tai kokonaisen lajin sukupuuttoon. Ihminen on kylvänyt tuhoa ympärilleen kautta historian, eikä tälle näy loppua ennen kuin ihminen itse kuolee sukupuuttoon.
Ylirönni nostaa esiin, miten järjenvastaista on, että erityisen julmaa ihmistoimintaa kutsutaan toisinaan eläimelliseksi. Pahuus on eräänlaista ihmisyyden ydintä, tai ainakin yksi sen puoli. Eläimet puolestaan eivät tee sotarikoksia. Joukkotuhoa suorittava ihminen ei siis toimi eläimellisesti, vaan tarkemmin ajateltuna inhimillisesti.
Kaikkea elollista kunnioittavaa ajattelua on silti löytynyt eri aikoina ja eri kulttuureissa. Esimerkiksi intialaiseen filosofiaan ja uskontoihin keskeisesti kuuluva ahimsan käsite nostaa esiin elämän pyhyyden. Ahimsaa noudattava ihminen pyrkii hylkäämään inhimillisyyden väkivaltaisen puolen julistamalla kaiken elävän vahingoittamisen olevan väärin. Ahimsan mukaisesti kaikki elämä koostuu jumalallisesta energiasta ja tämän vuoksi toista elollista oliota satuttamalla ihminen satuttaa myös itseään.
Ihminen 2.0?
Ihmisen luontosuhteen ongelmallisuuteen kytkeytyy pohjimmiltaan myös nykyinen kuolemattomuuden tavoittelu. Tämän äärimmäisenä muotona voi pitää kryoniikkapalveluita, joiden perusideaa Ylirönni esittelee kirjassaan. Kryoniikalla tarkoitetaan ihmisruumiin tai aivojen syväjäädytystä. Toiveena on, että tulevaisuuden teknologia kykenee lataamaan ihmismielen koneelle eli herättämään kuolleen tietoisuuden henkiin. Tällaisen kehitysoptimistisen ajattelun kannattajia kutsutaan transhumanisteiksi tai posthumanisteiksi. Tällaisessa ajattelussa ikääntyminen nähdään sairautena ja ihmislajin heikkoutena, joka voidaan voittaa teknologian avulla. Ylittämällä biologiset rajoitteensa teknologiaa hyödyntäen ihminen voittaisi kuoleman muuttuen eräänlaiseksi yli-ihmiseksi tai kyborgiksi.
Ylirönni muistuttaa, että Googlen teknisenä kehittäjänä toimiva Raymond Kurzweil ennusti vuonna 2005, että 2030-luvulle mennessä kyborgisaatiokehitys on edennyt niin pitkälle, että ihminen alkaa muistuttaa enemmän ei-biologisia kuin biologisia olentoja. Ihminen 2.0 ei näytä kuitenkaan vielä olevan näköpiirissä. Suurimpana haasteena on, että ihmisen hermojärjestelmä ei toimi digitaalisesti, vaan koostuu elävistä soluista. Aivojen prosessit eivät ole laskennallisia prosesseja, joissa operoidaan symboleilla. Tämän vuoksi aivojen kaltainen kone on jäänyt toteutumatta, ja luultavasti myös jää toteutumatta (lähi)tulevaisuudessa.
Tällainen keskustelu teknologian mahdollisuuksista on kuolemaa käsittelevässä kirjassa erittäin paikallaan, koska transhumanistien kuolemattomuusvisioissa on paljon samaa kuin perinteisten uskontojen paratiisitoiveissa. Ajasta iäisyyteen käy kattavasti läpi niin suurten maailmanuskontojen kuin alkuperäiskansojen tuonpuoleisuuskäsityksiä. Ainoana puutteena tähän liittyen voisi todeta islaminuskon vähäisen tarkastelun. Islam mainitaan kirjassa ainoastaan kuusi kertaa. Näistä kaksi mainintaa liittyy islamistisen terrorijärjestön värväämiin nuoriin, eikä siis varsinaisesti kyseisen uskonnon tuonpuoleisnäkemyksiin. Abrahamilaisista uskonnoista juutalaisuutta ja kristinuskoa käsitellään kirjassa perusteellisesti, minkä vuoksi islamin vähäistä näkyvyyttä voi pitää yllättävänä.
Teoreettista näkökantaa kuolemaan
Ajasta iäisyyteen sisältää ilahduttavan paljon tekstin sisäisiä viittauksia: eri kulttuurien, uskontojen tai filosofisten suuntausten kuolemanäkemykset eivät jää vain listatuksi informaatioksi, vaan kirjoittaja tekee rinnastuksia ja vertauksia näiden välillä. Teksti on helposti sisäistettävää, minkä vuoksi kristinuskoa, juutalaisuutta ja itämaisia uskontoja käsittelevät osuudet toimisivat hyvänä syventävänä oheislukemisena vaikkapa uskonnon ylioppilaskirjoituksiin valmistautuvalle lukiolaiselle. Kokeneemmalle humanistille tai uskontotieteilijälle nämä osuudet ovat kuitenkin tuttua peruskauraa.
São Paulon Madonna. Puertoricolaisen Alexis Diazin ja chileläisen INTI:n katutaideteos São Paulossa. Kuva: Wikimedia Commons, linkki lisenssiin.
Vaikka kirja on kattava, se jättää silti sivuun joitakin kuolemantutkimuksessa ja kuolemakeskustelussa viimeisen vuosikymmenen aikana keskeiseksi nousseita teemoja. Kuolemanpelko nousee esiin useaan otteeseen kirjan eri luvuissa. Ylirönni ei kuitenkaan käsittele psykologian piiristä noussutta terror management -teoriaa, jota voi pitää kuolemanpelkoon liittyvän tutkimuksen keskeisenä teoreettisena viitekehyksenä. Tämän teorian mukaan kuolemanpelko vaikuttaa ihmisten toimintaan mitä moninaisimmilla tavoilla. Ihmismieli pyrkii häivyttämään kuoleman taustalle, jotta emme lamaantuisi sen aiheuttamasta kauhusta. Kuolemanpelko saa ihmisen myös rakentamaan itselleen pysyvyyden ja merkityksen tunnetta erilaisilla symbolisilla järjestelmillä, ennen kaikkea uskonnoilla. Tämän teorian hyödyntäminen ja esitteleminen lukijalle olisi auttanut Ylirönnin argumentaatiota siitä, miksi ihmislajilla on tarve uskoa tuonpuoleiseen.
Toinen kuolemakeskusteluun keskeisesti liittyvä käsite, joka ei nouse esiin Ylirönnin kirjassa, on kuolemapositiivisuus (death positivity). Tällä käsitteellä viitataan ajattelumalliin, jossa kuolemasta puhumisella nähdään olevan positiivisia vaikutuksia ihmiselämään. Itse kuolemaa ei nähdä positiivisena tai kaivattuna, mutta kuolevaisuuden hyväksyminen ja sen käsittely nähdään hyödyllisinä.
Ylirönnin teos on linkitettävissä kuolemapositiiviseen suuntaukseen, vaikka hän ei itse tätä termiä käytäkään. Eksplisiittisen kuolemapositiivisuuskeskustelun puute näkyy siinä, että Ajasta iäisyyteen ei kommentoi tutkimuksessa ja laajemmin yhteiskunnassa nähtyä paradigman muutosta kuolemaan suhtautumisessa. Vai onko mitään yhteiskunnallista paradigman muutosta todellisuudessa tapahtunutkaan, vaikka kuolemasta keskustellaan ja sitä tutkitaan aikaisempaa enemmän? Onko kuolemasta vieraantuminen edelleen vain pysähtynyt, kuten Ilona Pajari kirjoitti vuonna 2013? Tämänkaltaisten kysymysten auki kirjoittaminen olisi sopinut Ajasta iäisyyteen -kirjaan, jonka pyrkimys selvästi on herättää lukija pohtimaan omaa kuolevaisuuttaan ja ympäröivää kuolemankulttuuriamme.
Suhde edeltävään historian- ja kuolemantutkimukseen
Kolmas kirjan heikkous on paradoksaalisesti teema, jota suomenkielisessä kuolemantutkimuksessa on tutkittu viime vuosina runsaasti: kuoleman ja kuolemankulttuurien historia(t). Kirjan lähtökohdiksi ilmoitetaan otsikkotasolla tieteen, filosofian ja uskonnon näkökulmat kuolemaan. Kuoleman historia ei siis ole yksi kirjan keskeisistä teemoista, mutta aihetta kuitenkin käsitellään etenkin luvussa 6, jonka aiheena on länsimainen kuolemankulttuuri antiikista nykypäivään. Tässä luvussa näkökulma on yleiseurooppalainen ja Suomen oloja sivutaan lyhyehkösti muun käsittelyn lomassa. Vaikka muutama vuosi sitten julkaistiin kattava artikkelikokoelma suomalaisen kuoleman historiasta (Suomalaisen kuoleman historia, Gaudeamus 2019), meidän oman paikallisen kuolemankulttuurimme esittely jää Ajasta iäisyyteen -kirjassa hyvin ohueksi. Suomalaisen kuoleman historiaa ei löydy edes Ylirönnin kirjallisuusluettelosta. Suomalaisen kuolemankulttuurin pintapuolinen käsittely saattaa johtua tietoisesta päätöksestä olla menemättä alueelle, jota on jo käsitelty runsaasti suomenkielisessä tieto- ja tiedekirjallisuudessa. Tässä tapauksessa kirjoittajan olisi kuitenkin ollut hyvä informoida lukijaa tästä ja antaa alaviitteissä lukijalle tiedot siitä, miten aiheeseen pääsee halutessaan tutustumaan.
Uusimman tutkimuksen sijaan Ylirönni nojaa historiakatsauksessaan pääasiallisesti Philippe Arièsin teokseen The Hour of Our Death (L’homme devant la mort, 1977). Klassikkostatuksestaan huolimatta Arièsin teosta on kritisoitu heti sen ilmestymisestä lähtien. Historiantutkimuksessa Arièsin keskeisimpänä saavutuksena pidetään monipuolista kysymysten esiin nostamista, eikä niinkään kattavien vastausten antamista. Ariésin päätelmät ovat nykytutkimu
ksen mittapuulla toisinaan yleistäviä heittoja, minkä vuoksi hänen teokseensa nojautuminen yksittäisten asiasisältöjen osalta voi olla riskialtista. Ylirönni esimerkiksi luottaa Ariésin näkemykseen siitä, että vielä 1800-luvulla oli harvinaista, että lääkäri kävi toteamassa kuoleman. Tällainen väite ei pidä nykytutkimuksen valossa paikkaansa. Keskiaikaiset lähteet osoittavat, että lääkärit olivat eteläeurooppalaisissa kaupungeissa mukana ihmisten kuolinvuodetilanteissa viimeistään 1300-luvulta alkaen.
Kuolema kutsuu vanhan rikkaan miehen viimeiseen tanssiin. Frans Francken nuoremman maalaus, 1600-luvun alkupuoli. Kuva: Wikimedia Commons.
Keskeisimmin vanhaan historiantutkimukseen nojaaminen näkyy Ylirönnin kirjassa keskiajan kuolemankulttuuria käsittelevässä osuudessa, jossa kirjoittaja viittaa Arièsin rinnalla Johan Huizingan yli sata vuotta sitten julkaisemaan Keskiajan syksy (1919) -teokseen. Huizingan paljon toistetun lainauksen mukaan mikään muu aika ei ole teroittanut ihmisten mieliin kuoleman ajatusta niin kuin 1400-luku. Tämä lainaus toistuu ilman kritiikkiä Ylirönnin keskiaikaa käsittelevässä alaluvussa. Näin Ylirönni ei huomioi, että keskiajan tutkimuksessa näkemys myöhäiskeskiajan yltiömäisen makaaberista luonteesta on kyseenalaistettu viimeistään 1990-luvulta alkaen. Kuoleman korostunutta asemaa myöhäiskeskiaikaisessa eurooppalaisessa kulttuurissa ei pidetä tutkimuksessa ”inhorealistisena”, kuten Ylirönni kirjoittaa, vaan makaabereilla teemoilla oli toisaalta didaktinen, mutta myös lohduttava ja hengellinen merkitys.
Ylirönnin mukaan myöhäiskeskiajan ”taiteilijat mässäilivät kuolemalla tavalla, joka saattaisi herättää nykyihmisissä puistatusta.” 1300-luvun lopulla yleistynyt makaaberi taide nosti kiistatta kuoleman ja kuolevaisuuden esiin paljon suuremmassa mittakaavassa kuin aikaisempi länsimainen taide. Väkivaltaviihteeseen tottuneelle nykyihmiselle keskiaikaiset kuolemakuvaukset tuskin kuitenkaan nostattavat kovin suurta puistatusaaltoa. Keskiaikaista makaaberiutta korostavien lausahdusten ongelma piilee siinä, että eri aikakausien ja kulttuurien makaaberiutta on vaikea laittaa järjestykseen. Ajasta iäisyyteen -kirja itsessäänkin nostaa esiin lukuisia makaabereja esimerkkejä, jotka luultavasti nostattavat enemmän nykylukijan kulmakarvoja kuin 1400-luvun kuolemantanssikuvaelmat.
Keskiaikaista kuolemaa käsittelevässä tutkimuksessa kuoleman kontemplaatio nähdään yhtenä hengellisyyden muotona ja kuolevaisuuden ymmärtämiseen pyrkimyksenä, ei niinkään mässäilynä. Vaikka sekä Arièsin että Huizingan teokset ovat niin sanottuja klassikkoja, on kohtuullista olettaa tietokirjailijan ymmärtävän, että historiantutkimuksessa, siinä missä muissakin tieteissä, näkemykset muuttuvat kymmenissä, saati sitten sadassa vuodessa. Tästä kritiikistä huolimatta, on muistettava, että historiakatsaus ja etenkin keskiaikaa käsittelevä osuus ovat vain pieni osa Ylirönnin kirjaa, joten kokonaisuuteen suhteutettuna tämä ei nouse varsinaiseksi kardinaalisynniksi.
Teoksen kustannustekniset ratkaisut
Ajasta iäisyyteen sisältää sivujen alalaidassa juoksevan viiteapparaatiin. Lähde- ja tutkimuskirjallisuuden käyttö on yleisesti ottaen runsasta, huolimatta edellä mainituista kuoleman historiaan liittyvistä puutteista. Kirjan näkökulma on niin laaja, että tutkimuskirjallisuuden relevanttiuden tarkka arviointi kirja-arvostelussa vaatisi oikeastaan useamman tutkimuskentän osaajan yhteistyötä. Ylirönnille täytyy siis antaa kiitosta filosofisen, uskontotieteellisen ja luonnontieteellisen tutkimuskirjallisuuden onnistuneesta yhdistämisestä.
Kirja ei sisällä lainkaan kuvitusta, vaikka uskonnolliset ja filosofiset kuolemaan liittyvät teemat ovat olleet keskeisessä asemassa niin länsi- kuin itämaisessa taiteessa. Esimerkiksi Japanin buddhalaisen Kusôzu-perinteen esitteleminen olisi sopinut hyvin kirjan biologisfilosofiseen näkökulmaan. Kustannusteknisenä puutteena voi pitää myös kirjallisuusluettelossa annettavien tietojen niukkuutta. Tieteellisiin konventioihin tottunut lukija odottaisi käännösteosten kohdalta löytyvän alkuperäisen julkaisuvuoden ja suomentajan nimen. Kääntäjät ovat käännettyjen teosten toisia tekijöitä, minkä vuoksi he ansaitsevat maininnan työstään. Ajasta iäisyyteen -kirjasta puuttuu myös asiasanahakemisto, mutta arvioitavana olleen pdf-version hakutoiminto paikkasi tätä puutetta.
Kaiken kaikkiaan Ajasta iäisyyteen on hyvin kirjoitettu ja rakenteeltaan selkeä, minkä vuoksi se sopii laajalle lukijakunnalle. Historiaosuuteen liittyvistä puutteistaan huolimatta kirja onnistuu tavoitteessaan eli se on kätevä ja helposti lähestyttävä yleisesitys, jonka ehdoton vahvuus on sen monitieteisyys ja -lajisuus. Kirja laajentaa suomalaista kuolemakeskustelua muistuttamalla, että ihminen on osa luontoa, ei sen keskipiste, eikä sen yläpuolella.
Kirjallisuus:
Nissi, Jyrki (2023). Kuolema keskiajalla. Hyvä kuolema mustan surman ajan Euroopassa. Helsinki: Gaudeamus.
Pajari, Ilona (2013). ”Ariès ja nykyisyyden paino”. Teoksessa Matti Peltonen (toim.), Ariès ja historian salaisuus. Turku: Turun historiallinen yhdistys, 134-154.
Pajari, Ilona, Jussi Jalonen, Riikka Miettinen & Kirsi Kanerva (toim.) (2019).
Suomalaisen kuoleman historia. Helsinki: Gaudeamus.
Solomon, Sheldon, Jeff Greenberg & Tom Pyszczynski (2016). The Worm at the
Core. On the Role of Death in Life. London: Penguin Books.
- Kirjan nimi:
- Ajasta iäisyyteen. Tieteen, filosofian ja uskonnon näkökulmia kuolemaan
- Kustantaja:
- Basam Books
- Julkaisuvuosi:
- 2024
- Sivumäärä:
- 312
- Kirjoittajat:
- Ylirönni, Anssi
- Lisätiedot:
- Basam Booksin kirjailijahaastattelu, Anssi Ylirönni; Youtube.
- Esittelyn kirjoittajan nimi:
- Jyrki Nissi
- Esittelyn kirjoittajan arvo tai asema:
- filosofian tohtori
- Esittelyn kirjoittajan organisaatio tai kotipaikka:
- Tampereen yliopisto