Simo Heinisen tutkimus Afrikan kutsu — Ensimmäiset suomalaiset lähetyssaarnaajat nostaa esiin palan 1800-luvun kulttuurihistoriaa. Käsittelenkin arviossani Suomen lähetystyötä nimenomaan kulttuurihistoriana sen sijaan, että lähtökohtanani olisi Jeesuksen lähetyskäskyn teologinen käsite tai poliittishistoriallinen kolonialismiteoria, joka essentialistisesti olettaa lähetystyön merkinneen alkuperäiskansojen riistoa.
Lähetysliike oli Suomessa yksi 1800-luvun herätysliikkeistä, jotka kirkosta riippumattomina nousivat maaseudun rahvaan keskuudesta ilmentämään kansalaisyhteiskunnan demokraattista heräämistä. Lähetysliikkeen toimijat olivat nuoria maallikoita ja kokouspaikat maatalojen pirttejä ja avoimia kirkonmäkiä. Ensimmäisten lähettien keski-ikä oli 25 vuotta.
Lähetysliikkeen demokraattisuus näkyy ensimmäisten lähettien taustassa. Lähetit eivät olleet oppineita kirkonmiehiä vaan maallikkoja. Heidän joukossaan oli maanviljelijöitä, kirvesmiehiä, puuseppiä ja metalliseppiä, joiden ei tarvinnut miettiä, mitä lähetyskentillä tehdä paikallisten ihmisten hyväksi. Heinisen jäljittämästä ensimmäisen kymmenen lähetin joukosta neljä oli käden töihin tottuneita maallikoita ja kuusi saarnaajan tehtäviin alustavasti opiskelleita noviiseja. Lounais-Afrikan ansioitunut lähetysjohtaja Martti Rautanen oli inkeriläisen maaorjan poika, jonka äiti oli paikkakunnan ensimmäisiä lähetysystäviä ja joka välitti vuonna 1862 pojalleen Lähetyssanomissa lähetyskoulun hakuilmoituksen. Rautanen irtautui kotitilansa maataloustöistä ja vaihtoi venäläisen talonpojan koltun housupukuun saatuaan tarvittavat rahat oman seurakunnan kirkkoherran keräämästä kolehdista.
Lähetyssaarnaaja, raamatunkääntäjä, luonnontutkija Martti Rautanen perheineen Helsingissä 1891–1892 ensimmäisen Suomen-lomansa aikaan. Kuvan lähde: Fr. Schulz / Museoviraston Historian kuvakokoelma, HK10000:2034 / Finna.
Suomen Lähetysseura päätti vuonna 1859 avata suomalaisen lähetystoiminnan Ambomaalla. Martti Rautanen otti ennen pitkää hankkeen johtoonsa, määritteli sen toiminnan muodot ja perusti suhteet paikallisiin heimopäälliköihin. Rautasen ja muiden lähettien kirjeet Helsinkiin lähetysseuralle kertovat konkreettisesti lähetystyön karusta arjesta ja antavat jälkimaailmalle tilaisuuden seurata lähetyskäskyn toteuttamista lähettien kokemuksen tasolla.
Verrattuna modernin ajan kehitystyöntekijöihin Afrikan lähetyslähetit joutuivat taistelemaan toimeentulonsa perusehdoista. Vaikka Lähetysseura keräsi kotimaassa sisälähetystyöllään kohtuulliset varat, odotti se lähettien elättävän itsensä työllään. Elatuksen löytäminen ei useinkaan onnistunut, ja lähetti perheineen joutui etsiytymään maallisiin töihin tai hankkiutumaan takaisin kotimaahan. Lähetyssisarina asemille saapuneet naiset asettuivat veljien patriarkaaliseen holhoukseen mutta joutuivat olosuhteiden pakosta toimimaan taloudellisesti ja yhteisöllisesti oma-aloitteisesti ja tomerasti.
Suomalaisten lähetystyö Lounais-Afrikassa alkoi saksalaisten lähetysseurojen kainalossa ja niiden ylläpitämien lähetyskoulujen opetuksen varassa mutta itsenäistyi vähitellen. Niinpä kun Saksan keisarikunta Berliinin kongressin (1884–1885) jälkeen kovensi siirtomaapolitiikkaansa, suomalaiset lähetit katselivat tapahtumia kriittisesti ja puolustivat varovaisesti afrikkalaisten oikeuksia. Toisaalta Martti Rautanen kielsi suomalaisia lähettejä tukemasta hererojen heimon tunnettua massiivista kapinaa, joka päättyi saksalaisten tekemään kansanmurhaan. Rautanen otti eettisen kannan siirtomaasortoon, mutta varoi vaarantamasta oman Olukondan lähetysasemansa sekä koko Ambomaan suomalaisten lähetystyön mahdollisuuksia.
Olukondan kirkko 2.2.1899, Martti Rautanen kuvan keskellä. Kuvan lähde: August Pettinen / Museoviraston Yleisetnografinen ja Suomen Lähetysseura ry:n kuvakokoelmat, VKKSLS3596 / Finna.
Rautasen kuvaus lähettien ja paikallisten heimopäälliköiden ja kuninkaiden kohtaamisista antaa kuvan paikallisesta hallintotavasta, joka oli luonteeltaan patriarkallista ja mielivaltaista mutta joka jätti silti tilaa yhteistyölle. Diplomatia joutui ajoittain kovallekin koetukselle. Lähetystyöntekijät joutuivat esimerkiksi seuraamaan sivusta, kun alkoholisoituneet heimopäälliköt olivat kyvyttömiä estämään portugalilaisten orjanmetsästäjien julmia toimia lähetyskenttien liepeillä.
Kirjansa lopussa Heininen irtautuu kymmenen ensimmäisen lähetin tapauksesta ja jäsentää lähetystoiminnan alueet yleisellä tasolla. Lähetit ansioituivat kirjakielten luomisessa, kansanopetuksen ja lääkintätoimen järjestämisessä sekä kirkonpidossa. Kirjakielen kehittämisessä pioneerityön kovat ehdot kulminoituivat: miten esimerkiksi avata säännönmukaisuudet, kun kieliä yksin Ambomaalla oli rakenteeltaan ja äänteiltään monia erilaisia? Lähetit ja heidän paikalliset työtoverinsa paljastuivat todellisiksi polygloteiksi, jotka väsymättä laativat kielioppeja, käänsivät uskonnollisessa opetuksessa välttämättömiä tekstejä ja kirjoittivat virsiä.
Heininen kokoaa runsaasta lähdemateriaalista tyylikkään kertomuksen. Lähettien kirjeiden runsaat otteet voittavat kuitenkin eloisuudessa ja elämänläheisyydessä historiankirjotuksen. Otteiden henkilökohtaisuus ja lihallisuus tekevät Afrikan kutsusta koskettavaa luettavaa. Soisin ulkoasultaan vaatimattoman kirjan löytävän runsaan lukijakunnan.
- Kirjan nimi:
- Afrikan kutsu. Ensimmäiset suomalaiset lähetyssaarnaajat.
- Kustantaja:
- Suomen Kirkkohistoriallinen seura
- Julkaisuvuosi:
- 2024
- Sivumäärä:
- 243
- Kirjoittajat:
- Heininen, Simo
- Lisätiedot:
- Suomi luovutti lähetyssaarnaajan ottamat pyhän kiven sirpaleet takaisin Namibialle, Yle Uutiset.
Turun yliopiston ja Namibian yliopiston Revisiting Finnish-Namibian Relations since the 1860s -hanke. - Esittelyn kirjoittajan nimi:
- Sirkka Ahonen
- Esittelyn kirjoittajan arvo tai asema:
- professori emerita
- Esittelyn kirjoittajan organisaatio tai kotipaikka:
- Helsingin yliopisto