Suomalaiset sanoma- ja aikakauslehtien toimittajat eivät ole kovin innokkaasti kirjoittaneet muistelmiaan, mikä on tietysti hieman erikoista. Jokainen vähänkin pitempään alalla ollut kun on väkisinkin joutunut tilanteisiin, joista ei ole voinut mainita tekeillä olleessa jutussa. Eikä niistä ehkä ole edes kerrottu muille kuin parhaalle kaverille.
Seitsemällä vuosikymmenellä toimitustyötä tehnyt Tapani Ruokanen (s. 1951) on antanut muistelmilleen nimeksi Silminnäkijänä. Nimi on osuva, sillä uransa aikana Ruokanen on todistanut useita lähihistorian käännekohtia, haastatellut erilaisia vaikuttajia maailman eri laidoilla, nähnyt miten digitaalitekniikka nousee Gutenbergin keksimän kirjapainon rinnalle ja siitä ohikin.
Reportterina maailman roskalaatikoissa
Rovaniemellä syntynyt ja kasvanut Tapani Ruokanen jäi sodanjälkeisten vuosien kansantautia tuberkuloosia sairastaneesta isästään orvoksi viisivuotiaana. Kymmenen vuotta myöhemmin äiti sai äkillisen aivoverenvuodon ja kuoli. Kolme poikaa, joista vanhin, Tapani, oli vasta viidentoista, jäivät kummipariskunnan ja partionjohtajana tutuksi tulleen lastenkodin tädin hoiviin. Koulunkäynnin, rovaniemeläisen elämänmuodon ja nuorison harrastusten kuvaus aloittaa kirjan, jonka kuvaliitteisiin mahtuu lapsuuden maisemia ja ihmisiä sekä työuran varrella tavattuja maailman mahtimiehiä ja -naisia.
Ensimmäisen lehtikuvansa Tapani Ruokanen sai 12-vuotiaana Lapin Kansaan. Käytettynä ostettu Rolleiflex antoi toimintaan vauhtia: myöhemmin poika siirtyi kuvaajasta kirjoittajaksi. Kuva: Tapani Ruokanen, kirjan kuvitusta.
Tapani oli innokas valokuvaaja, ja hänestä tuli jo poikavuosinaan kotikaupungin sanomalehden Lapin Kansan avustaja. Myös pienet tekstinpätkät kelpasivat – näiden tekemisestä Ruokanen laskee uransa alkaneen. Vaikka toiveammattina oli toimittaja, opiskelualaksi valikoitui teologia; ratkaisua ei kirjassa perustella. Maisteriksi valmistuessaan Ruokanen oli niin nuori, ettei häntä voitu vihkiä papiksi. Odotellessa oli aikaa hakeutua Helsingin Sanomien toimittajakouluun.
Siitä lähti ura, joka koko ajan eteni ikään kuin kahdella raiteella. Teologitaustasta oli epäilemättä hyötyä, kun Ruokanen toimitti kristillistä Sana-lehteä ja työskenteli kahteenkin otteeseen Kotimaan päätoimittajana, mutta hän ei näytä taustaansa salanneen Suomen Kuvalehdessä eikä Yhdyspankin viestinnässä. Paavi Johannes Paavali II:n vastaanotolle Vatikaaniin Ruokanen puki papinkauluksen, koska arveli sen tekevän positiivisen vaikutuksen. Myös joissakin muissa toimittajan kohdalle osuneissa tilanteissa pappeuden paljastaminen avasi ovia, jotka muuten olisivat pysyneet kiinni.
Melko suuri osa eli miltei kolmannes kirjan sivumäärästä on omistettu Tapani Ruokasen toiminnalle ”reportterina maailman roskalaatikoissa”, kuten hän itse asian ilmaisee. Meno on vauhdikasta, vaarallistakin joskus. Nuori toimittaja seilaa myrskyävällä Etelä-Kiinan merellä suomalaisten lähetyssaarnaajien laivalla, haastattelee Kalkutassa äiti Teresaa, tapaa Afganistanin sissejä ja Puolassa Gdanskin telakan väkeä kapinaan nostattavan sähkömies Lech Walesan. Hän käy Afrikassa ja Latinalaisen Amerikan maissa, pelastuu täpärästi autopommin räjähdyksestä ja hotellipalosta.
Myöhemminkin kohdalle osuu tapahtumia, jotka järkyttävät mutta jotka uutistoimittajan on vain hoidettava. Kun Estonia uppoaa ja vie mennessään yli 700 ihmistä, Kotimaan toimitukselta loppuvat sanat ja puheenvuoron saa runoilija Lassi Nummi. Mutta kun Suomen Kuvalehden toimitus työpäiväänsä ja lähes valmista lehteä lopetellessaan näkee televisiosta, miten ensin yksi, sitten toinen lentokone iskeytyy New Yorkin World Trade Centerin seinään, työyhteisössä alkaa ainutlaatuinen ja kuumeisen kiireinen jakso. Kuvaus siitä, miten uutiskone raksuttaa ja tuottaa kaikkiaan kahdeksan perättäistä lehteä, joiden pääuutisena on syyskuun 11. päivän terrori-isku eri näkökulmista käsiteltynä, on lyhyehkö mutta vaikuttava. Siinä välähtää esiin myös se, mitä uutisia seuranneet tai niitä kirjoittaneet tuolloin ajattelivat: Onko tämä sotaa? Maailmansotaako jo? Miten meidän maamme, minun ja läheisteni käy? Toimituksen näkökulmasta kirja katsoo myös kolmatta suurta uutistapahtumaa, vuoden 2004 tapaninpäivän tsunamia.
Solistien kuoron johtajana
Suomen Kuvalehdessä kuluneiden vuosien aikana Ruokanen pääsi kuuntelemaan, mitä maailman mahtavimmat poliittiset johtajat puhuvat huippukokouksissaan ja kommentoimaan näitä lähihistorian käänteitä suomalaisille lukijoille. Reportterina kohdatut ihmiset ja tilanteet ovat silti vain yksi osa hänen työstään. Kiinnostavaa asiaa on myös niissä kirjan jaksoissa, joissa tehdään lehtiuudistuksia – niitä Tapani Ruokasen uralle on mahtunut useita.
Ensimmäinen suurten muutosten kausi osuu 1980-luvun loppuvuosiin. Kotimaan päätoimittajaksi pyydetty Ruokanen saa silloin vastuulleen kristillis-yhteiskunnallisen sanomalehden, jonka levikki on suurempi kuin monen päivälehden. Päätoimittajan vaihtuessa levikki on laskussa, yhtiö kriisissä, lehteä tehdään kuten on aina ennenkin tehty. Ruokanen tuo sen sivuille uudenlaisia aiheita: politiikkaa, taloutta, kansainvälisiä kysymyksiä. Seurakuntajuorujakin kerrotaan. Muutosten on oltava hienovaraisia mutta määrätietoisia, niitä ei tehdä kertarysäyksellä vaan hiljaa hivuttaen.
Tavoitteet saavutetaan, mutta Ruokanen itse ei ehdi niistä kauan nauttia: häntä pyydetään töihin Yhdyspankkiin. Tarjous on yllättävä mutta niin kiinnostava, että siihen on pakko sanoa kyllä. Lehtimies muuttuu nopeasti tiedottajaksi, sillä pankkiin perustetaan ylimmän johdon tueksi oma viestintäyksikkö.
Suomi ajautuu lamaan, pankkeja kaatuu, niin myös asiakasyrityksiä. Pankkikriisistä ja 1990-luvun alkuvuosien lamasta on kirjoitettu paljon, tämä kirja kertoo mitä viestinnän keinoin tehtiin tai ainakin yritettiin. Siinä sivussa käynnistyy avustusohjelma Venäjän ortodoksikirkon hyväksi; Ruokanen luovii sujuvasti niin kirkollisissa piireissä kuin rahamaailmassa. ”Pankkipapiksi” häntä jotkut tuolloin kutsuvatkin.
Suomen Kuvalehden toimittajana Tapani Ruokanen tapasi monia maailman huomatuimpia poliitikkoja ja muita kansanjohtajia. Jasser Arafatia hän haastatteli kolmesti. Kuva: Hannu Lindroos, kirjan kuvitusta.
Oman kertomansa mukaan Tapani Ruokanen palasi Kotimaahan, koska lehti tarvitsi häntä. Muutamassa vuodessa ongelmat olivat taas ehtineet eskaloitua, taloutta ei osattu hoitaa ja toimituksessakin ote lipsui. Vaikeuksissa oli oikeastaan koko ala; lehtiä lopetettiin niin oikealla kuin vasemmalla. Esimerkiksi vuonna 1991 kuolivat sekä Uusi Suomi että Kansan Lehti. Kolmipäiväisen Kotimaan pelasti viikkolehdeksi muuttuminen.
Suomen Kuvalehteen, jonka päätoimittajan hakuprosessissa Ruokanen oli ollut jo kerran ennenkin mukana, hänet kutsuttiin 1996. Nimityksen ympärillä oli kohinaa, onhan Kuvalehti oma instituutionsa, kansalaisten kollektiivinen muisti kuten Viron presidentti Lennart Meri sen määritti. Se on uutislehti, politiikan ja talouden taustoittaja, mutta pitää silmällä myös kulttuurin kenttää.
Lehtiuudistukset ja työyhteisön haltuunotot esimiehenä ovat kiinnostavaa luettavaa. Toimitus ei ole helpoimpia johdettavia kuten eivät muutkaan asiantuntijaorganisaatiot. Päätoimittaja Mikko Pohtolan sanoin toimitus on ”solistien kuoro” ja sellaisena sitä on kohdeltava. Ilmeisesti Tapani Ruokanen onnistui, koska hänen päätoimittajakautensa oli varsin pitkä eli melkein kahden vuosikymmenen mittainen.
Gutenbergista digiaikaan
Ruokanen kertoo kirjan mittaan lukuisista uralleen osuneista tapahtumista tekemättä itsestään sankaria ja pohtii jälkisanoissaan sananvapauden ja oikean tiedon merkitystä hieman papillisella otteella. Jossain kohtaa lukijalle selviää, että käsikirjoituksen työnimeen kuului määritelmä ”Gutenbergin kirjapainosta digiaikaan”. Se onkin osuva, sillä monen muun uudistuksen ohella kirja kertoo SK Digin synnystä ja siihen liittyneistä opintomatkoista Saksaan ja Ruotsiin, joissa ilmestyy vastaavan tapaisia uutisviikkolehtiä. Toki digin innokas puolestapuhuja Ruokanen huomautti verkkolehden syntyessä, että painetulla sanalla on puolensa: se ei vaadi sähkövirtaa eikä pattereita ja lehdet säilyvät kesämökin vintillä käyttökelpoisina useita vuosikymmeniä.
On aika ällistyttävää havaita, miten nuoria monet nykyisin itsestään selvinä pidettävät palvelut ja toiminnot ovat. Suomen Kuvalehden verkkovallankumous ajoittuu 2010-luvun alkuun, vaikka lehdellä on ollut ”sähköiset sivut” eli nettisivut jo aiemmin. Niitä on kuitenkin käytetty lähinnä silloin, kun painettu lehti ei ilmesty tai se olisi liian hidas. Niinpä uutiset New Yorkin terrori-iskusta ja tsunamista on julkaistu ensin verkossa.
Skuuppeja eli suuria ennenkuulumattomia uutisia kirjasta ei löydy, ne on aikanaan julkaistu eri lehdissä. Sitäkin enemmän tarjolla on tapahtumien taustoitusta. Silminnäkijänä on tarina siitä, mitä moneen rooliin ehtinyt journalisti vuosikymmenten varrella ympärillään näki ja miten hän tapahtumat koki. Samalla se on kiinnostavasti kirjoitettu lähihistorian kertauskurssi.
- Kirjan nimi:
- Silminnäkijänä
- Kustantaja:
- Docendo
- Julkaisuvuosi:
- 2024
- Sivumäärä:
- 488
- Kirjoittajat:
- Ruokanen, Tapani
- Esittelyn kirjoittajan nimi:
- Helena Pilke
- Esittelyn kirjoittajan arvo tai asema:
- tietokirjailija, FT
- Esittelyn kirjoittajan organisaatio tai kotipaikka:
- Helsinki