Arkistoasiat ovat olleet viime viikkoina esillä mediassa, ja myös Historiantutkimuksen päivillä arkistojen tilanne puhutti sekä ohjelmassa että kahvipöytäkeskusteluissa. Seminaarin ohjelmassa oli paneelikeskustelu, jossa tutkijoiden näkemyksistä arkistoasioihin keskustelivat Historiallisen Aikakauskirjan uuden päätoimittajan Simo Mikkosen johdolla yliopistonlehtori Seija Jalagin, professori Anu Lahtinen, tutkijatohtori Pirjo Ovaskainen ja professori Kirsi Vainio-Korhonen. Arkistoasiat ovat olleet esillä myös muun muassa YLEllä ja Turun yliopiston Lastuja Suomen historiasta -blogissa. Kansallisarkisto on osaltaan pyrkinyt vastaamaan huoliin ja toiveisiin.
Huolta tutkimusedellytyksistä ja arkistoalan koulutuksesta
Historiantutkimuksen päivien paneelikeskustelussa nousivat esille jo pitkin vuotta esitetyt huolet Kansallisarkiston aineistojen saavutettavuudesta, sillä arkistossa on edistetty ensisijaisena aineiston käyttömuotona digitaalisen toimittamisen mallia. Kirsi Vainio-Korhonen tiivisti tutkijoiden tunnot: historiantutkijat arvostavat digitaalisia palveluita, mutta se ei saisi tarkoittaa sitä, että niiden laajemman käyttöönoton myötä tutkijat menettäisivät mahdollisuuden päästä arkistoon.
Oulun yliopistossa työskentelevä Seija Jalagin toi esille arkistojen maantieteen. Jalagin kysyi yleisöltä, kuinka moni matkustaisi yhdeksi päiväksi arkistoon Tukholmaan? Tätä voi verrata matkaan Oulusta Hämeenlinnaan, jossa arkiston toimipisteessä on tällä hetkellä yksi asiointipäivä kuukaudessa. Asiakaspalvelu on tutkijoille tärkeää: inhimillistä kontaktia ei voi korvata sähköisillä palveluilla, Jalagin muotoili. Itsepalveluasioinnin laajentaminen ei täysin vastaa tilanteeseen, kuten Turun yliopiston tutkijat huomauttavat.
Puheenvuoroissa nousi esille myös asiakirjojen ja aineistojen materiaalisuus tärkeänä osana tutkimusta. Asiakirjat eivät toimi erillään kontekstista, jonka kokoelma muodostaa. Erityisen tärkeää pääsy fyysisten aineistojen äärelle on historian ja arkistoalan opiskelijoille.
Paneelissa ja yleisökommenteissa kannettiin huolta myös tasavertaisista mahdollisuuksista päästä arkistoihin. Anu Lahtinen asetti kysymyksen laajempaan kontekstiin: rahoitukset ohjautuvat tällä hetkellä isoille hankkeille, joilla voi olla rahaa jopa aineiston digitointiin. Tutkimusta tehdään kuitenkin usein pienten hankkeiden puitteissa ja yksin, ja myös muut kuin ammattitutkijat tarvitsevat mahdollisuuden päästä käsiksi arkistoaineistoihin. Resurssikysymys herättää niin ikään huolta pienten yksityisten ja paikallisten arkistojen tulevaisuudesta, minkä Pirjo Ovaskainen nosti puheenvuorossaan esille.
Periaatteellisia kysymyksiä
YLEn 7.10. julkaisemassa haastattelussa professori Johanna Ilmakunnas Åbo Akademista tuo esille huolensa erityisesti demokratian toteutumisesta ja kansalaisyhteiskunnan heikkenemisestä, jos arkistoihin pääsyä rajataan voimakkaasti. Uusi arkistolaki painottaa aineiston digitointia ja etäkäyttöä, mikä yhdessä valtiontalouden leikkausten kanssa vaikuttaisi heikentävän mahdollisuuksia päästä fyysisten aineistojen äärelle. Suomessa tulisikin keskustella laajemmin ja avoimemmin siitä, mitä arkistoaineistoja digitoidaan ja säästetään missäkin muodossa ja mitä digitaalisen toimittamisen ensisijaisuus todella tarkoittaa.
Kysymys on myös periaatteellinen. Aineiston saatavuus ohjaa tutkimusta, ja mitä rajoitetumpaa saatavuus on, sitä selkeämpi ohjausvaikutuksesta tulee. Tämä koskee etenkin nuorempia sukupolvia, sillä opiskelijat ovat jo kääntyneet helpommin käytettävissä olevien aineistojen puoleen opinnäytetöitä tehdessään.
Ilmakunnas nostaa esille, että Kansallisarkiston aineistoista on digitoitu tähän mennessä alle viisi prosenttia. Toisaalta digitointi on kallista, joten kaikkea ei varmasti ole edes järkevää digitoida. Lisäksi tutkijan on helpompi saada kokonaiskuva fyysisiä aineistoja tutkimalla, Ilmakunnas huomauttaa.
Tutkimuksen arkea on, ettei tutkija aina tiedä, mitä on etsimässä. Hän joutuu käymään läpi suuren määrän aineistoa muodostaakseen siitä kokonaiskuvan – etenkin koska aineistojen kuvailutiedot ovat usein niukkoja. Saavutettavuus mahdollistaa tehokkaan tutkimuksen, kuten turkulaiset tutkijat kirjoittavat:
”Tutkija, joka on oman tutkimusaineistonsa asiantuntija, pystyy tekemään tarvittavan työn murto-osassa siitä ajasta, joka kuluu aineiston digitointiin ja tilauksen odotteluun, kunhan hän vain pääsee käyttämään aineistoa.”
Tutkijat kaipaavat vuoropuhelua
Johanna Ilmakunnas nostaa haastattelussa esille toiveen laajemmasta vuoropuhelusta Kansallisarkiston ja arkistonkäyttäjien välillä. Samaan seikkaan viittaavat Turun yliopiston historiantutkijat blogikirjoituksessaan. Tutkijat ovat koonneet kahteen kirjoitukseen konkreettisia esimerkkejä siitä, mitä ongelmia Kansallisarkiston digitaalisen toimittamisen mallissa on ilmennyt. Blogissa ilmestyy vielä kolmas teksti aiheesta.
Kansallisarkisto on vakuuttanut haluaan vastata huoliin ja muokata digitaalisten toimittamisen mallia palvelemaan paremmin tutkijoita, viimeksi tiedotteessaan 22.10. Arkistosta kerrotaan mahdollisuuksista digitoida laajoja aineistokokonaisuuksia tutkimuksen tarpeisiin, toteuttaa aineistokartoituksia kokoelmista, tuottaa aineistoja koneluettavaan muotoon ja yhdistää digitaalisia aineistoja pitkiksi aikasarjoiksi. Kansallisarkistolla onkin ollut yhteistyötä useiden yliopistojen tutkimushankkeiden kanssa.
Suomen Historiallinen Seura on aktiivisesti keskustellut Kansallisarkiston kanssa suunnitelmista ja historioitsijayhteisön huolista viimeisen vuoden aikana. Tutkijoita seura kehottaa ottamaan matalalla kynnyksellä yhteyttä arkistoon digitointitoiveissa ja muissa yhteistyöehdotuksissa. Viestiä voi lähettää osoitteeseen: tutkimuspalvelut@kansallisarkisto.fi.
Myös seuralle voi lähettää asiaan liittyviä ehdotuksia: shs@histseura.fi.
Sari Aalto
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston dosentti ja Suomen Historiallisen Seuran toiminnanjohtaja.
- Kategoriat:
- Artikkelit
- Julkaistu: