Ehdin lukea Aapo Roseliuksen ja Oula Silvennoisen kirjaa Villi itä. Suomen heimosodat ja Itä-Euroopan murros kolmanneksen ennen kuin tajusin, mikä tekstissä oli niin tuttua: kirjoittajat olivat tavoittaneet ruotsalaisen Peter Englundin verrattoman tyylin kertoa sodasta, ei sotahistoriaa vaan sodan ja siinä mukana olleiden ihmisten historiaa.
Tekijöiden suuri oivallus on ollut rinnastaa Suomen heimosotien vapaaehtoiset ensimmäisen maailmansodan jälkeisiin saksalaisiin vapaajoukkoihin (Freikorps). Eetoksessaan ja sodankäyntitavoissaan molemmilla olikin paljon yhteistä, joskin erojakin oli: saksalaisten takana oli hävitty maailmansota, suomalaisten voitokas vapausota. Edellisiä innoitti uhmakas epätoivo, jälkimmäisiä suorastaan euforinen unelma Suur-Suomesta.
Ehkäpä kerronnallisen koheesion ylläpitämiseksi Roselius ja Silvennoinen ovat keskittyneet heimosodista kolmeen keskeisimpään, Vienan retkeen 1918 (sitäkin vain eteläisemmän siiven eli Malmin/Kuisman retkikuntaan), Viron vapaussotaan 1919 sekä Aunuksen retkeen 1919. Inkerin tapahtumia on käsitelty jonkin verran, mutta muutoin maantieteellinen horisontti päättyy pohjoisessa Uhtualle (Petsamon retket vain mainitaan) ja ajallinen vuoteen 1919 (Itä-Karjalan kansannousu 1921–22 kuitataan maininnalla sekin). Aivan kattavana yleisesityksenä tätä ei siis voi pitää.
Ryhmäkuva heimosotilaista, jotka osallistuivat itäkarjalaisten kansannousuun 1921-1922. Kuvan keskellä on todennäköisesti Erkki Räikkönen. Kuva: Erkki Räikkönen, Museovirasto – Musketti, Historian kuvakokoelma. CC BY 4.0.
Korpimetsät, kartanot ja kaupungit
Kuvaus on kriittisen kaunistelematon, ja aivan erityisesti Viron retken osallistujien kirjeistä ja päiväkirjoista on löytynyt vallan toisenlainen todellisuus kuin painetuista aikalaismuistelmista. Tallinna kapakoineen ja tuhansine prostituoituineen tarjosi toki aivan toisenlaisen temmellyskentän kuin Vienan tai Aunuksen kansallisromanttiset korpimetsät, ja ryösteltävääkin oli Viron kartanoissa ja kaupungeissa enemmän. Ajoittain vauhdikas meno tuntuu tempaavan kriittiset kirjoittajatkin mukaan, vaikkapa silloin kun sairaanhoitajana mukana ollut neiti Elfriede von Hippius karauttaa kohti Narvaa hevoskärryillä, kädessään pistooli ja toisessa Punaisen ristin lippu.
Koska heimosotien tapahtumat olivat itselleni pääosin tuttuja, kiinnosti kirjassa erityisesti saksalaisten vapaajoukkojen kuvaus. Niiden vaiheissa käydään Berliinissä ja spartakistikapinan kukistamisessa saakka, mutta pääpaino on Latviassa, jossa Suomestakin tuttu Rüdiger von der Goltz haaveili perustavansa oman herttuakunnan, ja kuka ties liittoutumalla valkoisten venäläisten kanssa jopa kaatavansa Saksan tasavallan hallituksen ja Versaillesin rauhansopimuksen.
Akateeminen Karjala-Seura laski seppeleitä Suomen sisällissodassa kaatuneiden valkoisten suomalaisten ja saksalaisten sekä Viron vapaussodassa 1919 kuolleiden vapaaehtoisten muistopatsaalle Vanhankirkon puistossa Helsingissä vuonna 1936. Kuva: Pietinen, Museovirasto – Musketti, Historian kuvakokoelma, Pietisen kokoelma. CC BY 4.0.
Latvian vapaussodasta ei turhan paljon ole suomeksi kirjoitettu, ja tämä on hyvä lisä siihen, vaikkei varsinaisesti latvialaisten itsensä näkökulmasta tapahtumia tarkastelekaan. Ententen yrittäessä pakottaa saksalaiset vetäytymään rauhansopimuksen jälkeen näyttämölle ilmestyi Pavel Bermondt-Avalov, joka hahmona vetää vertoja Euraasian toisessa päässä vaikuttaneelle Roman von Ungern-Sternbergille. Jälkimmäinen vain päätyi teloituskomppania eteen ja Hugo Prattin sarjakuviin, edellinen kuoli New Yorkissa 1974.
Bermondt-Avalov perusti Länsi-Venäjän vapaaehtoisen armeijan, jonka riveihin saksalaiset vapaajoukot siirtyivät. Toisin kuin Virosta käsin Pietarin valtausta yrittänyt Luoteis-Venäjän armeija, se ei koskaan päässyt edes taisteluun bolsevikkeja vastaan. Latvialaiset ja liettualaiset ajoivat tämän palkkasoturijoukon maistaan vuoden 1919 loppuun mennessä, ja peräytyminen vaikuttaa tehdyn 30-vuotisen sodan tapaan mitä kohdattuun siviiliväestöön tuli.
Armoton sota ja sen rikokset
Heimosoturit ampuvat Lewis-pikakiväärillä. Kuva: Erkki Räikkönen, Museovirasto – Musketti, Historian kuvakokoelma. CC BY 4.0. Sama kuva on julkaistu todennäköisesti ensimmäisen kerran Suojeluskuntalaisen Lehdessä numerossa 12/1922.
Helsingin Sanomien arvostelu kiinnitti erityisen huomion heimosotureiden tapaan usein ampua vankinsa, varsinkin jos nämä olivat suomalaisia punaisia, mikä tiesi lähes varmaa kuolemantuomiota. Kirjoittajalle tämä oli kenties uutta, muttei kenellekään joka vähänkään on perehtynyt heimosotiin tai Venäjän sisälllis- ja interventiosotaan, joihin edelliset tietysti täytyykin laskea mukaan. Pajun kartanossa tapahtunut siviilien teloitus mainittiin jo aikalaiskirjallisuudessa, ja sodan ”armottomuutta” toisteltiin niissä muutoinkin vaikkei ampumisia olisi erikseen mainittukaan. Suomalaisen SS-pataljoonan yhteydessä aiemmin tänä vuonna keskusteltiin siitä mitä tarkoitti päiväkirjamerkintä ”ammuttiin neljä juutalaista”. Heimosodista ei asiaa tarvitse aprikoida, nykypäivän mittapuulla kyseessä oli sarja sotarikoksia.
Perinteistä sotahistoriaa hakevalle kirja lienee taistelukuvauksissaan liian ylimalkainen. Pääpaino on itse toimijoissa, näiden kokemuksissa ja miten sota heitä muutti. ”Heimosoturit” olivat kaikki vapaaehtoisia, joten heidän motiivinsakin lähteä mukaan vaihtelivat, voisi kai sanoa ylhäisestä alhaiseen. Ja jotkut eivät vain saaneet sodasta tarpeekseen. Muutamat jatkoivat sotaretkiään vieläkin kaukaisempiin maihin ja armeijoihin, mutta monista (kuten saksalaisten vapaajoukkojenkin veteraaneista) tuli myöhemmin äärioikeiston kiihkeitä kannattajia. Monia merkittäviä ammattisotilaitakin joukosta nousi, Suomesta vaikkapa Paavo Talvela – ja moniko tietää että nuori Heinz Guderian oli mukana Latviassa?
Ehdottomasti mielenkiintoisin ja luettavin läpikäymistäni heimosotagenren kirjoista tähän asti.
Virheellisiä kuvatekstejä muokattu ja tarkennettu 5.11.2019 klo 15.39. Ensimmäisen kuvan kuvateksti oli ”Ryhmäkuva heimosotilaista, jotka osallistuivat Aunuksen retkeen vuonna 1919. Kuva: Erkki Räikkönen, Museovirasto – Musketti, Historian kuvakokoelma. CC BY 4.0.” Kyseinen kuva ei kuvatiedoista poiketen ole Aunuksen retkeltä vaan itäkarjalaisten kansannoususta vuosilta 1921-1922.
Toisen kuvan kuvateksti oli ”Akateeminen Karjala-Seura laski seppeleitä heimosodissa vuosina 1918-1922 kaatuneiden muistopatsaalla Vanhankirkon puistossa Helsingissä vuonna 1936. Kuva: Pietinen, Museovirasto – Musketti, Historian kuvakokoelma, Pietisen kokoelma. CC BY 4.0.” Tarkennuksena kuvatietoihin Vanhankirkon puistoon on haudattu sisällissotaan osallistuneita suomalaisia valkoisia ja saksalaisia sekä Viron vapaussotaan vuonna 1919 osallistuneita vapaaehtoisia, ei muita heimosotureita.
Kolmannen kuvan kuvateksti oli ”Todennäköisesti Aunuksen retkelle osallistuneet heimosoturit ampuvat aseella. Kuva: Erkki Räikkönen, Museovirasto – Musketti, Historian kuvakokoelma. CC BY 4.0.” Kuvatekstiin on nyt tarkennettu, että kyseessä on Lewis-pikakivääri. Sama kuva on julkaistu todennäköisesti ensimmäisen kerran Suojeluskuntalaisen Lehdessä numerossa 12/1922. Kyseessä ei myöskään ollut Aunuksen retki.
- Kirjan nimi:
- Villi itä. Suomen heimosodat ja Itä-Euroopan murros 1918-1921
- Kustantaja:
- Tammi
- Julkaisuvuosi:
- 2019
- Sivumäärä:
- 363
- Kirjoittajat:
- Roselius, Aapo, Silvennoinen, Oula
- Lisätiedot:
- Arvostelu: Häpeälliset murharetket (Helsingin Sanomat, 15.10.2019. Vain tilaajille.)
Lars Westerlund: Suomalaiset ensimmäisessä maailmansodassa (Valtioneuvoston kanslian julkaisusarja 6/2004) - Esittelyn kirjoittajan nimi:
- Kari Hintsala
- Esittelyn kirjoittajan arvo tai asema:
- tutkija
- Esittelyn kirjoittajan organisaatio tai kotipaikka:
- Turun museokeskus