Representaatio on mielenkiintoinen käsite jo siksi, että ei ole lainkaan selvää, mitä sillä tarkoitetaan. Sanaan “representaatio” törmää harvoin muuten kuin niissä yhteyksissä, joissa itse käsitettä, tai sen merkitsemää ilmiötä, analysoidaan kriittisesti. Tällaisissa käsiteanalyyseissä pyritään yleensä lähtemään liikkeelle määrittelemällä kritiikin kohteen mahdollisimman yksiselitteisesti, jolloin vaarana on, että eri ajattelijoiden tarjoamat määritelmät eivät koskaan kohtaa toisiaan. Tämä on yleinen ongelma yhden käsitteen ympärille kootuissa teoksissa, joiden sisältämiä artikkeleita monesti yhdistää ainoastaan pyrkimys yhdistää eri alojen omia ongelmia esittelevät ja käsittelevät tekstit hieman tarkoitushakuisesti otsikossa esitettyyn käsitteeseen.
Toisin sanoin pyrkii välttämään tämän ongelman lähtemällä liikkeelle huomattavasti avoimemmalla tavalla. Teoksen esipuheen muodostaa turhankin tiivis ongelmakentän sekä siihen liittyvien keskeisten käsitteiden ja ajattelijoiden esittely, johon sisältyy seuraavanlainen hieman hankalasti avautuva representaation määritelmä:
“Representaatio-sanan merkityksen voi yksinkertaistaa tarkoittamaan jonkin asian kuvaamista tai määrittelyä tekemällä se jälleen läsnä olevaksi, uudelleen esitettäväksi. Representaatio voi tarkoittaa myös jonkin asian edustamista, korvaamista tai näkyväksi (tai ei-näkyväksi) tekemistä tietyn merkkijärjestelmän avulla. Toisin sanoin representaatiossa on kyse viittaussuhteesta johonkin, joka on sen itsensä ulkopuolella. Representaatio (uudelleen) esittämisenä ja edustamisena on tarkastelun kohteena kokoelman kirjoituksissa.” (8.)
Monimielinen representaatio
En ole aivan varma, miten erottelu “representaatio-sanan” ja “representaation” välillä tulisi ymmärtää. Representaatioajattelun puitteissa sen voisi olettaa tarkoittavan sitä, että sanatasolla representaatio viittaa aktiiviseen inhimilliseen toimintaan, jossa tuodaan esille käsitteen tasolla viittauksen kohteena oleva kohteen passiivinen toiminta. Tämän käsityksen lienee oltava väärä, koska yksi “representaation jälkeisen tutkimuksen” julkilausutuista pyrkimyksistä on päästä eroon juuri objekti–subjekti-asetelmasta (12).
Tästä asetelmasta eroon pyrkimisen pontimena on näihin käsitteisiin väitetysti sisältyvä ja niiden välille väistämättä sijoittuva ero, joka muodostaa tiedon kivijalasta “inhimillisen toimijan, maailman ja käsitteiden” välille “muurin” (9). Tämä muuri estää meitä puhumasta asioista, joista tulisi puhua. Kuten Jukka Sihvonen asian muotoilee: “Kyse on mahdottomuudesta antaa kielellinen hahmo jollekin sellaiselle, joka ei ole representoitavissa, mutta josta silti pitäisi voida sanoa jotakin.” (50.)
Tämä näennäisen yksinkertainen ajatus on yksi länsimaisen filosofian keskeisiä opinkappaleita. Filosofia syntyy rajanvedossa, jossa luodaan puitteet rationaaliselle analyysille sulkemalla myytit ja uskonnot, sekä niihin linkittyvät taidemuodot kuten tragedia, järjen valtakunnan ulkopuolelle. Tämä kahden maailman malli saa erilaisia muotoja kaikissa keskeisissä filosofisissa teorioissa Platonin luolasta Kantin filosofiaan ja Husserlin fenomenologiasta ranskalaiseen strukturalismiin. Tästä perustavanlaatuisesta ongelmakimpusta johdetaan kysymykset, jotka ohjaavat Toisin sanoin -teoksen ongelmanasettelua:
“Mistä merkitys muodostuu, miten havaitsemme maailmaa ja miten arvotamme sitä -kysymykset kaikuvat representaation muurin kivimuodostelmissa ja pomppivat sen seinien sisällä.” (9.)
Kysymys kuuluukin, onko tämän muurin purkaminen ainoa keino ratkaista nämä länsimaisia ajattelijoita kautta aikain askarruttaneet pulmat, ja mikäli vastaus on myöntävä, miten tämä tapahtuu? Näihin kiehtoviin kysymyksiin vastaaminen vaatisi ajallemme vierasta suuruudenhulluutta, joten Toisin sanoin -teoksen kirjoittajat tyytyvät osoittamaan erilaisia representaatioajattelun kompastuskiviä, jotka voidaan nähdä ongelman oireina. Kuten teoksen toimittajat johdannossa toteavat:
“Lähtökohtamme on, että representaatio on vakiintunut niin keskeiseksi käsitteeksi, että on syytä kartoittaa myös sen ulottumattomissa olevia alueita. Artikkeleissa tehty kartoitustyö ei kuitenkaan suuntaudu representaatioajattelua vastaan, vaan etsii paikkoja, joista uudet tutkimusotteet ja käsitteet voivat lähteä kehittymään.” (7.)
Haaste johon näistä lähtökohdista suoritettu tutkimus joutuu vastaamaan voidaan pukea kysymyksen muotoon: Miten osoittaa representaatioajattelun ongelmat, jos kaikki vakiintuneet ajattelutavat rakentuvat representaation kivijalan tapaan? Entä miten voidaan osoittaa aikaisempiin teorioihin sisältyviä representationaalisia piirteitä ilman, että tulee samalla esittäneeksi niistä representaation? Näihin liittyen voidaan kysyä, miksi representaatioajattelu tulisi hylätä, mitä sen hylkäämisestä seuraa ja miten hylkääminen käytännössä tapahtuu.
Viimeiseen kysymykseen teoksessa ei edes pyritä vastaamaan, sillä tarkoituksena ei toimittajien mukaan ole tarjota “toimintaohjetta taiteentutkijoille” tai julistaa “uuden teoreettisen aikakauden alkua”:
“Kokoelma paikantuu hetkeen, jolloin useita representaatioajattelun jälkeisiä, ulkopuolisia tai ylimeneviä tutkimusasetelmia on havaittavissa, mutta ne etsivät vielä muotoaan suhteessa taiteentutkimuksen kysymyksenasetteluihin, metodologiaan ja käsitteistöön. Tässä mielessä ‘jälkeen’ on yhtä kuin ‘ei vielä’. Artikkelikokoelmamme tavoitteena on tarjota lukijalle mahdollisia suuntia ja väyliä, tapoja ja toteutuksia, jotka vievät kohti uutta mannerta, jonka hahmo on vasta kehkeytymässä.” (16.)
Tämän uuden mantereen etsintä on nähdäkseni ensisijaisesti eettinen tehtävä, vaikka representaation jälkeisen tutkimuksen eettinen ulottuvuus johdannossa rinnastetaankin sen epistemologisiin ja ontologisiin avauksiin. Mutta ovatko epistemologiset ja ontologiset ongelmat ikinä sellaisenaan motivoivia? Olisiko representaatioajattelun korvaamaan pyrkivän uuden ajattelutavan etsintä mielekästä, jos sen ei nähtäisi tekevän taiteentutkimuksesta kohteensa kannalta oikeudenmukaisempaa?
Uusi lähestymistapa ei voi pystyttää vanhan lähestymistavan ympärille muuria, lainatakseni teoksessa usein toistuvaa kielikuvaa, vaan sen on rakennettava jonkin olemassa olevan varaan. Toisin sanoin -teoksen kirjoittajien kivijalkana toimii Gilles Deleuzen tapa artikuloida edellä mainittu filosofian ikuisuuskysymys subjektin ja objektin ristiriidasta. Deleuze painottaa tilallisuutta, asioiden prosessiluonnetta, niiden välisiä yhteyksiä ja olemisen suuntautumista tulevaan (9–10). Näistä lähtökohdista teoksen artikkeleissa pyritään rakentamaan uudenlaista ymmärrystä tutkijan ja kohteen välisestä suhteesta, kohteiden keskinäisistä suhteista sekä taideteosten suhteesta aikaan ja tilaan.
Kohti uutta mannerta
Kirjan yhdeksän artikkelia käsittelevät kuvataidetta, elokuvaa ja kirjallisuutta. Kokoelman avaa Altti Kuusamon artikkeli “Läsnäolon ongelma representaatiossa: Representaatiota aktivoivat voimat Carriserista Las Meninakseen”, joka käsittelee kuvataidetta. Kuusamo aloittaa artikkelinsa viittaamalla Carlo Ginzburgin määritelmään representaatiosta, joka on “ehkä eräs kaikkein selvimmistä representaation määrittelyistä” (19). Varauksellisuus on tässä yhteydessä oikea ratkaisu, sillä lopputuloksena on representaation määritteleminen “dynaamiseksi kaksoiskäsitteeksi”, joka “merkitsee sekä todellisuus-edustusta että ehdottaa sen ‘tilalle’ jotain, joka on läsnä esityksenä” (19).
Esipuheessa mainituista hämmentävän monista teokselle asetetuista tavoitteista yksi on pyrkimys tarjota “vaihtoehtoisia tapoja ajatella kuvia ja sanoja” (12). Kuusamon tapauksessa vaihtoehtoa haetaan ilmeisesti perinteiselle diakroniselle argumentointitavalle. Artikkelissa hypitään mielivaltaiselta vaikuttavin siirroin määritelmästä ja analyysistä toiseen ilman minkäänlaista julkilausuttua päämäärää. Tekstissä ei ole johdantoa tai johtopäätöksiä, joista lukija voisi etsiä apuvälineitä yritykseen ymmärtää Kuusamon tavoitteita ja siten arvioida, kuinka hyvin hän onnistuu niiden saavuttamisessa.
Julkilausuttua tutkimuskysymystä ei löydy myöskään Jukka Sihvosen artikkelista “Representaation muuri”, joka esittelee niin Gilles Deleuzelle, Jacques Rancièrelle kuin Giorgio Agambenillekin tärkeää Herman Melvillen kertomusta “Bartleby, the Scrivener”. Erityisesti Rancièren kautta Sihvonen pohtii representaation ulottumattomissa olevien asioiden representaation mahdollisuutta sekä tähän liittyviä eettisiä ja poliittisia kysymyksiä. Sihvonen esittelee kiinnostavalla tavalla Melvillen kertomuksen lukuisia adaptaatioita sekä “toiminnan tai toimimattomuuden arvioinnista kieltäytymisen” (72) merkityksiä nykymaailmassa. Hieman epäselväksi jää, miksi artikkeliin sisältyvät eri teosten kuvaukset tai käsittelyt eivät olisi representatiivisia tai onko representatiivisuutta mahdollista koskaan välttää täysin, jos tarkastelun kohteena on jokin tekstin itsensä ulkoinen ilmiö tai asia.
Karoliina Lummaa pohtii artikkelissaan representaatiota ihmisten ja muiden eläinten, tässä tapauksessa lintujen, vuorovaikutuksen kontekstissa. Hän pyrkii hahmottelemaan “sellaista näkökulmaa luontorunouden lukemiseen, jossa lintuja ja muita ei-inhimillisiä olentoja ei enää tarkasteltaisi passiivisina merkityksellistämisen kohteina, jotka runous inhimillistää ja sisällyttää kulttuuriin jäännöksettömästi” (81). Lummaa käsittää representaation “joko kulttuurisista lähtökohdista tapahtuvana esittämisenä tai sellaisenaan jo olemassa olevan edustamisena” ja esittää poleemisesti, ettei representaatiosta “ole mielekästä puhua missään muussa merkityksessä kuin poliittisessa” (104). Hyvin kirjoitettu, jäntevästi argumentoitu ja rakenteeltaan selkeä artikkeli kuuluu kirjan parhaimpiin.
Myös kirjan toisen toimittajan, Kaisa Kurikan teksti on hyvin kirjoitettu. Kurikan aiheena ovat suomalaisten kirjailijain kasvokuvat ja tekijänimet, joiden kautta pyritään avaamaan tekijyyden rakentumista representaatiokriittisestä näkökulmasta. Kurikan mukaan perinteinen tekijäkuva noudattaa “litistämisen logiikkaa”, mikä viittaa tapaan, jolla “kasvoistumisen abstrakti kone” muuttaa ruumiin monimuotoisuuden litteäksi pinnaksi” (129). Kurikka nojaa Deleuzen ja Félix Guattarin teoretisointeihin sekä käsitteistöön ja peräänkuuluttaa kirjallisuudentutkimukseen “tähystin-päitä”, “jotka murtautuvat ulos valkoisen muurin ja mustien aukkojen (signifikaatio/subjektivaatio) systeemistä ja rikkovat stratifikaation kerrostuneet tasot” (129). Deleuzelaiseen ajatteluun elimellisesti kytkeytyvästä runollisesta kielenkäytöstä voi olla montaa mieltä, mutta kyynisenkin lukijan lienee pakko arvostaa tekstiin sisältyvää pyrkimystä esittää konkreettisia ratkaisuja representaation ongelmaan – jos tähystin-päitä voi sellaisina pitää.
Kurikan tekstiä seuraavassa Marko Gylénin artikkelissa palataan kuvataiteen pariin. Artikkeli on nimellisesti Heideggerin representaatio-kritiikkiin perustuva analyysi Vermeerin maalauksesta Sinipukuinen nainen kirjettä lukemassa (n. 1664), mutta tekstin puhtaasti kuvataidetta käsittelevä osuus on vain muutaman sivun mittainen – artikkeli on ylivoimaisesti teoksen pisin – ja sisältönsä osalta lähinnä hämmentävä. Gylénin Heidegger-tulkinta on haastavaa luettavaa, mistä kertonee myös se, että johdannossa käsitellään ainoastaan artikkelin Vermeer-kritiikkiä.
Sekä Pasi Väliaho että Ilona Hongisto käsittelevät artikkeleissaan elokuvia. Väliahon aiheena on elokuvakokemus ja tapausesimerkkinä Terrence Malickin The New World (2006). Hongisto puolestaan tarkastelee deleuzelaisittain Susanna Helken dokumenttia Leikkipuisto (2010) tulevaisuuden näkyviä avaavan poliittisen yhteisöllisyyden näkökulmasta. Molemmissa artikkeleissa keskitytään “kuvien ja sanojen todellisuussuhteeseen” (15) representaatiokriittisestä näkökulmasta. Myös Taru Elfvingin omaelämäkerrallisia sävyjä omaava, tutkijan ja teoksen suhdetta pohtiva artikkeli sivuaa liikkuvaa kuvaa käsitellessään feministifilosofi Luce Irigarayn teoriaa mimesiksestä sekä Eija-Liisa Ahtilan videoinstallaatiota.
Kokoelman ainoa puhtaan metodologinen teksti on Katve-Kaisa Kontturin “molekulaarisen taidehistorian” suuntaviivoja hahmotteleva artikkeli. Teorian taustalla on jälleen Deleuzen ja Guattarin ajattelu ja kuten Hongiston dokumenttielokuvaa käsittelevässä tekstissä, on myös Kontturin artikkelissa teoreettinen painopiste tulevaisuuteen avautumisella. Kontturin artikkeli kokoaa yhteen aiempien artikkeleiden deleuzelaisia käsitteitä ja teemoja, mutta Deleuzea ennalta tuntemattoman on vaikea sanoa, kuinka oikeaoppinen kuva teoriaperinteestä sen avulla on mahdollista muodostaa.
Maata näkyvissä?
Yksi klassinen teoksen onnistumisen arvioinnin kriteeri on se, kuinka hyvin se onnistuu vastaamaan niihin kysymyksiin ja haasteisiin, joita tekijät ovat sille asettaneet. Toisin sanoin on teos, jonka kohdalla tämän kriteerin soveltaminen on hankalaa, sillä toimittajat tarjoavat teokselle useampiakin epämääräisiä tavoitteita. Kuten edellä lainatuista katkelmista käy ilmi, etsitään teoksessa yhtäältä “paikkoja, joista uudet tutkimusotteet ja käsitteet voivat lähteä kehittymään” (7) ja toisaalta “tavoitteena on tarjota lukijalle mahdollisia suuntia ja väyliä, tapoja ja toteutuksia, jotka vievät kohti uutta mannerta, jonka hahmo on vasta kehkeytymässä” (16).
Päämääränä on siis ilmeisesti kartoittaa representaatioajattelua ja osoittaa sen heikkouksia erilaisten vaihtoehtoisten tutkimusasetelmien esittelyn kautta. Ratkaisu herättää kysymyksen, kenelle teos on suunnattu? Koska Toisin sanoin tyytyy vain osoittamaan representaatioajatteluun sisältyviä ongelmia tarjoamatta juuri käytännön ratkaisuja niiden ylittämiseksi, tulisi sen vähintäänkin onnistua vakuuttamaan lukija siitä, että ongelmat todella ovat niin vakavia, ettei niitä voi jättää sivuuttamatta, vaikka varsinaiset ratkaisut tuleekin hakea muualta. Jää lukijan päätettäväksi, onnistuuko teos tältä osin.
Filosofin näkökulmasta on mielenkiintoista, että niinkin klassinen filosofinen kysymys kuin subjektin ja objektin suhde voidaan asettaa tavalla, joka tuo siihen liittyvän ongelmat esiin myös taiteentutkimuksen piirissä. On tosin hieman harmillista, että Toisin sanoin tarjoaa ongelmaan melko yksipuolisen lähestymistavan, sillä suurin osa kokoelman teksteistä tukeutuu lähes yksinomaan Gilles Deleuzen ja Félix Guattarin ajatteluun.
Toisinaan lukijasta saattaa tuntua siltä, että Deleuzen tarjoamien vastausten hyväksyminen on johdatellut kirjoittajat näkemään myös hänen asettamansa kysymykset mielekkäinä. Koska Deleuzen filosofia on lähtökohtaisesti yhteensopimatonta representaatioajattelun kanssa, olisi deleuzelaisen tutkimuksen johdonmukaisuuden nimissä hylättävä representaatioajattelun konventiot, joiden voisi olettaa sangen läpäisemättömiä, jos kerran representaatiolla on “taiteentutkimuksen kivijalan” – tai muurin – asema.
Yksikään tapaustutkimuksen sisältävä Toisin sanoin -teoksen artikkeli ei kuitenkaan käsiteltävien teosten representaatiosta kieltäydy. Lähimmäs tätä pääsee Kaisa Kurikan sangen runollinen metodin käsitteellistäminen. Kysymys kuuluukin, koskevatko teorian esittämistä samat ehdot, joiden nojalla teorian tapaa käsitellä taideteoksia tulisi arvioida? Vastaus tähän kysymykseen löytynee uudelta mantereelta.
- Kirjan nimi:
- Toisin sanoin: Taiteentutkimusta representaation jälkeen
- Kustantaja:
- Eetos
- Julkaisuvuosi:
- 2013
- Sivumäärä:
- 268
- Kirjoittajat:
- Hongisto, Ilona ja Kurikka, Kaisa (toim.)
- Esittelyn kirjoittajan nimi:
- Markku Nivalainen
- Esittelyn kirjoittajan arvo tai asema:
- YTM, jatko-opiskelija
- Esittelyn kirjoittajan organisaatio tai kotipaikka:
- Jyväskylä