Kenraalien sotaa

”Uudistettu painos” on haastava ilmaisu, sillä tässä uudessa laitoksessa ei ole otettu kunnolla huomioon kymmenessä vuodessa ilmestynyttä uutta tutkimusta, ei edes Laaksosen omaa. Teoksessa on muutettu joittenkin lukujen otsikoita, mutta jäsentely ja sisältö on lähes sama, sekä kirjan sisällysluettelossa että lukujen sisällä. Vuoden 1944 käsittelyä on täydennetty kenraali K. A. Tapolalle osoitettuihin yksityiskirjeisiin viitaten parin sivun verran.

Lasse Laaksonen pitää aiheellisena selvittää kirjansa alkusanoissa sen tarpeellisuutta:

”Ennen kaikkea olen halunnut täydentää ja päivittää teostani. Samalla olen halunnut ottaa kantaa ajankohtaiseen keskusteluun vuoden 1944 tapahtumista ja tarkentanut teesejäni suurhyökkäyksen ja sotilasylijohdon suhteen. Kieliasun olen muokannut yleistajuiseksi.”

Henkilösuhteita on kuvattu vähän

On selvää, että yhdellä kenraalilla oli vaikutusta monien alaistensa elämään ja sodassa valta oli tavattoman suuri, siksi kenraaleitten henkilösuhteita on kaikki syy tutkia. Akateemisen tavan mukaan Laaksonen arvioi aikaisempaa tutkimusta löytäen näin omalle kirjalleen sijansa.  Aiemman tutkimuksen puutteita voisi kuitenkin painottaa toisinkin.

Laaksonen on käynyt läpi kenraalien muistelmia ja heistä tehtyjä elämäkertoja. Asianosaisena (kenraali Paavo Talvelan biografian kirjoittajana) sanoisin, että ainakin Talvelan monivaiheisen armeijaan, politiikkaan ja talouselämään ulottuneen elämäkerran kirjoittaminen oli siksi laaja tehtävä, ettei sodanaikaisia henkilösuhteita muiden kenraaleiden kanssa ollut mahdollista käsitellä. Päinvastoin, sota-ajalta oli tarpeellista koettaa biografiassakin muistaa edes jollakin yleisellä tasolla kenraalin kymmenet tuhannet alaiset.

Henkilösuhteitten kuvaamisen osalta löytäisin isommankin aukon, jonka Laaksonen sivuuttaa. Suomen virallisessa sotahistorian alkuperäisessä 15 niteessä on kaikkiaan 6750 A 4-kokoista sivua. Tähän kokonaisuuteen ei ole saatu kenraalien henkilösuhteista mahtumaan oikeastaan mitään. Ns. virallisen historian ei tarvitse olla näin toteavaa. Toisenlaisen esimerkin tarjoaa esimerkiksi Samuel E. Morisonin kirjoittama USA:n merivoimien puolivirallinen historia.

Laaksosen tutkimustulokseen, jonka mukaan suomalaisten kenraalien henkilösuhteissa oli paljon kitkaa ja siitä aiheutuneita hankaluuksia, on hyvin vähän lisättävää. Syitä voisi kuitenkin löytää muualtakin kuin sodan paineista, joita Laaksonen korostaa. Laaksonen tulkitsee syy ja seuraus  –suhteen siten, että Mannerheim pettyi talvisodassa johdon järjestelyihin  ja tiettyihin johtajiin, mikä vaikutti vielä jatkosodassakin.

Kuva: Klim Voroshilowia tutkitaan. Takana oikealla sotamarsalkka, hänestä vasemmalla kenraaliluutnantti Nenonen, kenraalimajuri Airo, taaempana kenraaliluutnantti Öhquist ja Heinrichs. Kuvaaja Luutnantti Uolevi Räsänen, kuva ja kuvateksti SA-kuva.

Ryssänupseeri ja kolme Ö:tä

Toisaalta voisi ajatella, että Mannerheimin suhteita eräisiin kenraaleihin rasittivat tietyt asiat jo ajalta ennen talvisotaa. Tämän havaitsemiseen riittää pelkästään Laaksosen oman kirjan (Mistä sotakenraalit tulivat? Tie Mannerheimin johtoon 1918-1939, 2011) lukeminen. Mannerheimin uhatessa erolla juuri ennen talvisodan syttymistä Hugo Österman olisi ollut Mannerheimin seuraaja, joten miesten välejä rasitti tietty, todellinen tai kuviteltu kilpailu.

Suomessa Mannerheim erosi kenraaleistaan parillakin tavalla. Ensinnäkin häneltä puuttui ylimmältä johdolta yleensä vaadittu yleisesikuntaupseerin koulutus. Toisekseen Mannerheim oli ”ryssänupseeri”, joista Suomen vakinainen armeija oli suurimmaksi osaksi ”puhdistettu” 1920-luvulla.

Kaikkien kolmen ”Ö:n” (kenraaliluutnantit Österman, Öhquist ja Oesch) kohtalo oli siinä mielessä karu, että he eivät 1930-luvun jälkeen saaneet ylennyksiä, vaan Erik Heinrichs kohosi kolmen Ö:n ohitse Mannerheimin lähimmäksi mieheksi vuonna 1940.

Uudistetussa painoksessa olisi ehdottomasti pitänyt huomioida Mikko Karjalaisen väitöskirja Ajatuksista operaatioiksi – Suomen armeijan hyökkäysoperaatioiden suunnittelu jatkosodassa. Karjalainen on nimittäin kaivanut johtamiseen liittyviä ongelmia nimenomaan arkistoista, kun Laaksosen esittelemät konfliktit on pääasiassa jo aiemmin julkaistu muistelmissa, elämäkerroissa ja päiväkirjoissa.

Kansainvälinen vertailu puuttuu

Edelleenkin olisi ollut hyvä vertailla Suomen johtajavaihdoksia kansainvälisesti. Laaksonen korostaa johdossa olleen kriisejä, jotka ratkaistiin henkilövaihdoksilla ja henkilövaihdoksiin liittyi Laaksosen mukaan riskejä, kun vaihdokset tehtiin kesken taistelua.

Kun vertailevaa analyysia Laaksosella ei ole, tyydyn toteamaan, että elokuusta 1914 vuoden loppuun Ranskassa erotettiin 180 kenraalikuntaan kuulunutta mukaan lukien tilapäiset viranhaltijat. Epäilen Ranskassa tehdyn vaihdoksia 1914 suhteellisesti paljon enemmän kuin Suomessa yhtenäkään sotavuonna. Vastaavanlaisia esimerkkejä on yleisessä sotahistoriassa vaikka kuinka paljon.

Kirjan kuvitus on pakostakin traditionaalinen eli koostuu lähinnä kenraaleja esittävistä ylävartalokuvista, jotka on kuvattu kirjoituspöydän tai kartan ääressä. On tosin myönnettävä, että kirjaan on saatu kuvia, joita ei aiemmin ole ainakaan runsaasti käytetty.

Sen sijaan voisi pohtia organisaatiokaavioitten tarpeellisuutta. Nyt niitä ei ole ja etenkin aihetta heikosti tuntevan lukijan lienee vaikea hahmottaa sitä, miten monimutkainen Suomenkin armeijan organisaatio oli. Päämaja oli oma byrokraattinen sokkelonsa. Sotatoimiyhtymien organisaatio ei ollut yhdenmukainen. Armeijakunnilla oli alaisuudessaan yhtä aikaa sekä divisioonia että prikaateja ja armeijakuntien yläpuolella toimi esikuntia, joilla oli vaihteleva nimistö. Oli armeijan esikuntaa, ryhmän esikuntaa ja lopuksi Kannaksella oli 1944 Karjalan joukkojen komentajan esikunta. Lisäksi käsitteen ”ryhmä” merkitys vaihteli sotavuosina. Muutamalla organisaatiokaaviolla käsitteet olisi saanut lukijalle selvemmiksi.

Eripuraa ja arvovaltaa

Kirjan otsikko ”Eripuraa ja arvovaltaa” sopisi moneenkin tilanteeseen – vaikkapa historiankirjoitukseen. Ylikankaan kirjoista syntynyt kohu voisi käydä esimerkiksi eripurasta, ja toki historiankirjoitukseen liittyy runsaasti arvovaltaakin. Laaksonen on liittänyt tittelit kaikkiin kirjoittajien nimiin, joita hän tarkasti toistaa, esimerkiksi emeritusprofessori Turtola esiintyy kirjassa tiheään. Esipuheen Laaksonen on allekirjoittanut ilman omaa nimeään, mutta titteleillä: ”filosofian tohtori, dosentti. Suomen ja Skandinavian historian dosentti, Helsingin yliopisto. Suomen sotahistorian dosentti, Maanpuolustuskorkeakoulu. Sotahistorian dosentti, Itä-Suomen yliopisto.” Kyllä historiankirjoitukseenkin arvovalta kuuluu.

Kirjan nimi:

Eripuraa ja arvovaltaa – Mannerheimin ja kenraalien henkilösuhteet ja johtaminen

Kustantaja:

Docendo

Julkaisuvuosi:

2014

Sivumäärä:

450

Kirjoittajat:

Laaksonen, Lasse

Lisätiedot:

Lasse Laaksonen ja Mistä sotakenraalit tulivat (Helsinki-kirjojen videohaastattelu, 25.10.2011)
Kemppinen: Sotakenraalit (Jukka Kemppisen blogikirjoitus, 22.11.2011)
Heino Nyyssönen: Johtajuutta ja mielikuvia ääritilanteissa (Agricolan kirja-arvostelut, 4.8.2005)

Esittelyn kirjoittajan nimi:

Juha Vahe

Esittelyn kirjoittajan arvo tai asema:

FM

Esittelyn kirjoittajan organisaatio tai kotipaikka:

Turku