Odotukseni olivat korkealla, kun tartuin Petri Pietiläisen kirjaan Koirien Suomi: Kansanperinnettä ja historiaa (2014). Olin näet aikaisemmin lukenut hänen Koirien maailmanhistoriansa (2013), joka sai sittemmin Lauri Jäntin säätiön kunniamaininnan. Odotukseni eivät olleet turhia. Kirjoittaja on kuin kotonaan perinneaineistojen parissa, ja suomalaiset koirat ovat lähellä hänen sydäntään. Opin kirjasta paljon koiriin liittyvästä kansaperinteestä sekä Suomen koirien esihistoriasta ja historiasta. Erityisen kiintoisia olivat tiedot kotoisista roduistamme.
Ennen kuin pääsin kirjaa lukemaan, minut pysäytti Samppa Rannan suunnittelema kansi, jossa nakottaa Maija Kultamaan valokuvaaman suomenlapinkoiran naama. Voiko suloisempaa otusta olla! Nallikan kasvoja piti tuijottaa tovi jos toinenkin. Ei ihme, että ihmiset haluavat suomenlapinkoiria seurakseen, vaikka ne paksun turkkinsa ja muiden ominaisuuksiensa ansiosta ovat oikeassa elementissään työkoirina Pohjois-Suomessa. Heti seuraavaksi minun oli pakko pysähtyä tutkailemaan kirjan alku- ja loppulehdille painettua virallista koirien nimipäiväkalenteria ja koirien nimiluetteloa. Kalenteri on suomalainen erikoisuus, jonka ovat laatineet Marianne Blomqvist ja Minna Saarelma-Paukkala Helsingin yliopiston Almanakkatoimistossa vuonna 2011. Siinä on 659 nimeä tammikuun toisen päivän Bingosta vuoden viimeisen päivän Huppeliin ja Novaan sekä aakkosjärjestyksessä Aadasta Ötöön.
Vasta sitten, kun olin varmistanut, että Ajon päivä on 25.3., Penin päivä 9.4. ja Mustin päivä 25.9., aloin silmäillä johdantolukua ”Vanha ystävyys”, johon Pietiläinen käyttää kymmenkunta sivua kertoakseen esihistorian koirista. Koira on ollut ihmisen kumppani ainakin 19 000, mahdollisesti jo yli 30 000 vuotta. Se on auttanut metsästyksessä, vetänyt kuormia ja vartioinut asuinpaikkaa. Se on ollut myös ensimmäinen kotieläimeksi sopeutettu eläin. Esimerkiksi Tanskassa ja Etelä-Ruotsissa koiria on haudattu noin 7 000 vuotta sitten ihmisten kanssa samoihin hautoihin sekä erikseen omiin hautoihinsa.
Suomessa vanhimpia todisteita koirien ja ihmisten yhteiselosta ovat arkeologien kaivamat koiran luut ja reenjalakset sekä kalliomaalaukset. Koiran luita on löydetty noin 9 000 vuotta vanhoilta asuinpaikoilta Hyrynsalmen Vonkasta. Heinolan Viikinäisistä kaivettu reenjalas on vielä vanhempi, lähes 10 000 vuoden takaa. Kalliomaalaukset ovat huomattavasti nuorempia, mutta kivikaudelta nekin ovat peräisin. Myös Norjan, Ruotsin ja Itä-Karjalan kivikautiset kalliopiirrokset koirineen ja metsästäjineen viittaavat siihen, että nykyisen Suomenkin alueella olisi ollut noita karvaturkkeja. Muinaiskoirat lienevät olleet pystykorvatyyppisiä, ja myöhemmät Suomen alueen pystykorvat polveutunevat niistä.
Tuulest on pennen synty, ahavasta koiran alku
Pietiläinen jakaa kirjansa varsinaisen käsittelyosan kahteen noin sadan sivun mittaiseen lukuun. Ensimmäinen, ”Mitä haukkui hallikoira” kertoo koiran synnystä, nimityksistä ja kansanperinteen sekä Kalevalan ja Kantelettaren koirista. Ihmisen nelijalkaisia ystäviä löytyy taioista ja uskomuksista, arvoituksista ja sananlaskuista sekä vanhoista ja uusistakin kansantarinoista.
Kuva: Akseli Gallen-Kallela: Kullervon kirous, 1899.
Erään koiran syntytarinan mukaan koira syntyi aikojen alussa olennosta – Ulappalan umpisilmästä, Louhesta, tai Pohjan akasta – jonka tuuli hedelmöitti. Suomen kielen vanhin koiraa tarkoittava nimitys on peni, jota nykyisin käytetään vain koiran erisnimenä. Sanan juuret juontuvat yli 5 000 vuoden taakse, ja sen kantauralilainen muoto on ollut pene. Siitä ovat peräisin pentu, penikka ja peninkulma (peninkuuluma). Myös koira kuuluu vanhaan uralilaiseen sanastoon. Alkujaan se on tarkoittanut uroskoiraa.
Halventavasävyiset rakki ja hurtta ovat puolestaan paljon nuorempia sanoja. Rakki tulee varhaisruotsin pientä koiraa tarkoittavasta racka (racke)-sanasta ja se on esiintynyt suomen kirjakielessä ensimmäisen kerran 1644. Hurtta taas juontuu venäjän hort-sanasta, joka tarkoittaa vinttikoiraa. Se on painettu suomenkieliseen vuoden 1642 Raamattuun ison koiran merkityksessä. Lapsille koira on nykyisin hauva, hauveli, halli tai moppe.
Kalevalan ja Kantelettaren runoissa koirien työtä on vahtiminen ja haukkuminen, eivätkä tuulet tai tuiskut saa niitä häiritä. Vanhassa kansanperinteessä koiria suorastaan vilisee. Ne ennustavat säitä ja tulevaa satoa. Kun koira syö ruohoa, se tietää sadetta. Jos koira syö kolmesta tarjotusta puuroannoksesta suurimman, tulee hyvä sato; mutta jos se syö pienimmän, oli varauduttava niukkuuteen. Sananlaskuissa koira esiintyy usein etenkin vähäosaisen ihmisen vertauskuvana. Koiralla uskotaan myös olevan parantava kieli, mistä lapsena kuulin vakuuttavia esimerkkejä. Joutsenolaiset ilmaisivat asian näin: ”Kirppu puras, koira nuolas, jo se huomenna terve.”
Metsällä, poronhoidossa ja hylkijäillä
Kirjansa toisessa pääluvussa ”Rakkikoirasta rotulemmikiksi” Pietiläinen kertoo aluksi eri tarkoituksiin käytettyjen maatiaiskoirien kehityksestä ja jalostamisesta nykykoiriksi. Jo kuningas Kristofferin maanlaissa vuodelta 1442 mainitaan pystykorvien käyttämisestä oravan pyynnissä. Siinä myös todetaan, että koira on otettava pois ja surmattava, jos se puree ihmistä. Myöhemmiltä vuosisadoilta on paljon tietoja pystykorvista myös poronhoidossa ja hylkeenpyynnissä. Jo 1700-luvulla erotettiin kouluttamattomat ja tiettyihin tehtäviin koulutetut koirat, esim. jahti-, karja- ja kartanokoirat. Metsästyskoirat olivat isäntänsä henkilökohtaista omaisuutta, mutta paimen- ja vahtikoirat kuuluivat talon irtaimistoon.
Villipeurasta kesytettyjä poroja oli Pohjois-Suomessa käytetty jo keskiajalla houkutuseläiminä peuran metsästyksessä ja lypsetty maidon takia. 1500-luvulla alkoi suurporonhoito, jossa koirat paimensivat miesten apuna elikoita. Carl von Linnén vieraillessa Lapissa 1700-luvulla poronhoito oli jo täydellinen osa lappilaista elämäntapaa. Köyhimmilläkin saamelaisilla oli 10–100 ja rikkaimmilla yli 1 000 poroa. Poronhoito säilyi paljolti samanlaisena 1900-luvun alkuun asti; silloin Länsi-Inarissa yhtä tokkaa paimensi kaksi miestä kahden porokoiran kanssa ja Utsjoella yksi paimen yhden koiran kanssa hoiteli jopa tuhat poroa, mutta Kuusamossa ei käytetty porokoiria.
Kun poronhoitajat ottivat käyttöönsä 1960-luvulla moottorikelkat ja myöhemmin vielä mönkijätkin, he luulivat selviävänsä paimentamisesta ilman koiria. Vähitellen he ovat kuitenkin joutuneet toteamaan, että yksi koira vastaa miestä ja kelkkaa. Sitä paitsi porot tottelevat paremmin koiraa kuin kelkkaa ja ihmistä. Nykyisin porokoirat etsivät, kokoavat, kuljettavat ja paimentavat poroja. Ne oppivat taitonsa käytännössä vanhemmilta koirilta. Metsä- ja kalastajasaamelaiset, joilla on vähän poroja, pitävät vain vartio- ja metsästyskoiria.
Hylkeenpyynnissä koirat avustivat miehiä sekä Pohjanlahdella että Suomenlahdella. Pohjoisemmat koirat olivat harmahtavia ja valkoisia, eteläiset mustia ja musta-valkoisia. Koirat toimivat pyynnissä eri tavalla. Pohjanlahdella koira ilmoitti harmaahyljeparven haukkumalla, mutta Suomenlahdella koira pysähtyi norpan pesän tai hengitysaukon löytäessään ja jäi ääneti odottamaan, että isäntä tuli paikalle. Laatokalla ja Saimaalla norppia pyydettiin ilman koiria. Toisen maailmansodan myötä hylkeenpyynti menetti merkityksensä ja hyljekoirat katosivat melkein kokonaan, mutta 1990-luvulta lähtien Seiskarinkoirakerho on koettanut pelastaa hyljekoiraa, jotta se voitaisiin määritellä viralliseksi roduksi.
Ulkomaisista Lapin-matkailijoista kertoessaan Pietiläinen mainitsee mm. italialaisen pappismiehen, Francesco Negrin. Tämä matkusteli 1660-luvulla Skandinaviassa ja kuvaili matkakirjassaan sivukaupalla myös Pohjanmaan rannikon hylkeenpyyntiä, jossa koirat olivat touhussa mukana. Pietiläinen ei näytä tietävän, että Negrin Matka pohjoiseen ilmestyi viime vuonna suomeksi, koska viittaa vain vuonna 1700 ilmestyneeseen teokseen.
Koirista kirjoitettaessa on kerrottava myös susista. Länsi-Euroopassa hukat hävitettiin lähes tyystin jo 1700-luvulla, ja Suomessa 1800-luku oli varsinainen susivihan vuosisata. Silloin sudet sieppasivat lukuisia lapsia ja kuin kostoksi petoja kaadettiin tuhatmäärin. Niistä myös maksettiin tapporahaa. Pietiläinen kertoo susien pyytämisestä kuoppien avulla ja koiria syöttinä käyttäen. – Susiaidoista ja -porteistakin olisin halunnut lukea. – Hän kertoo myös koiraveron ja susisurmien yhteydestä. Verolla onnistuttiin rajoittamaan sekarotuisten kyläkoirien määrää, josta rodunjalostajat olivat huolissaan, mutta piskien vähetessä hukat söivät taas lapsia. Kun sekä harrastaja- että ammattimetsästäjät vainosivat susia yhä kiivaammin, pedot oli tapettu lähes sukupuuttoon 1900-luvun alkuun tultaessa.
Viisi pystykorvaa ja yksi luppakorva
Suomessa on nykyisin noin 650 000 koiraa. Niitä on meillä väkilukuun nähden enemmän kuin missään muualla. Vuosittain rekisteröidään noin 50 000 uutta pentua, eikä kaikkia sekarotuisia edes kirjata. Suomalaisten koirien jalostus alkoi jo 1800-luvulla eräiden innokkaiden yksityishenkilöiden toimesta, ja 1889 perustettiin jalostusta edistämään kaksikielinen Finska Kennelklubben – Suomen Kennelklubi. Vuonna 1934 perustettiin suomenkielinen Suomen Kennelliitto, ja 1962 järjestöt yhdistyivät yhdeksi organisaatioksi, Suomen Kennelliitoksi. Tämä on kansainvälisen koirajärjestön FCI:n (Fédération Cynologique Internationale, per. 1911) alainen ja noudattaa rotumäärityksissään järjestön rotumäärityksiä. Liiton rekisterissä on yli 300 rotua, ja näistä kuusi on suomalaisten omia.
Suomalaiset rodut ovat karjalankarhukoira, lapinporokoira, suomenlapinkoira, pohjanpystykorva, suomenpystykorva ja suomenajokoira. Kaikki muut rodut ovat pystykorvaisia ja alkukantaisia, mutta suomenajokoira on luppakorvainen, ajava ja jäljestävä. Muut koirat ovat korkeuttaan pitempiä paitsi suomenpystykorva, joka on lähes neliömäinen. Pohjanpystykorva ja suomenpystykorva ovat kooltaan pieniä, suomenlapinkoira keskikokoa pienempi sekä karhukoira ja ajokoira keskikokoisia. Suomalaisrotuiset koirat eivät sovi kerrostaloelämään, sillä ne tarvitsevat paljon liikuntaa ja ovat herkkiä haukkumaan.
Karjalankarhukoira sai nimensä ja rotumerkkinsä 1945, ja se rekisteröitiin 1946. Rodun kantakoirat ovat lähtöisin Laatokan-Karjalasta, Aunuksesta ja Vienasta. Rohkea, sisukas, vankkarakenteinen, voimakas ja tarkkavainuinen rotu sopii suuriistan – karhun ja hirven – metsästykseen, mutta sitä pidetään myös pelkän harrastuksen vuoksi. Sen tuuhea turkki on musta tai ruskeaan vivahtava ja siinä on valkeita läiskiä tai merkkejä. Koira on tasapainoinen ja ehkä vähän jurokin yhden miehen tai savun koira.
Kuva: ”Suuren poroerotuksen aikana sot.virk. Mäkinen ja muuan poroisäntä koirineen 1940.” Kuva ja kuvateksti SA-kuva.
Lapinporokoiraa käytetään nimensä mukaisesti porojen paimennukseen sekä nykyisin myös agilityharrastukseen. Kennelliitto vahvisti sen rotumääritelmän 1966. Se on jäntevä, luustoltaan ja lihaksiltaan voimakas, ei kuitenkaan raskasrakenteinen. Sen paksu karvapeite on musta, harmahtava tai ruskea ja siinä voi olla valkoisia merkkejä alaosassa tai raajoissa. Koira on oppivainen, rauhallinen, ystävällinen, tarmokas ja palveluhaluinen.
Suomenlapinkoira on paimen- ja vahtikoira, jota hellyttävän ulkonäkönsä vuoksi pidetään nykyisin myös harrastus- ja seurakoirana. Aikaisemmin sitä sanottiin lapinpaimenkoiraksi ja lapinkoiraksi, kunnes sen nimi muutettiin suomenlapinkoiraksi 1993. Sen rakenne on voimakas ja turkki pitkä- ja tuuheakarvainen. Turkissa saa olla mustaa, ruskeaa, vaaleaa ja harmaata, mutta yhden värin pitää hallita. Koira on älykäs ja oppimishaluinen, rohkea, rauhallinen, ystävällinen ja uskollinen.
Pohjanpystykorva on haukkuva lintukoira. Rotu on sekä suomalainen että ruotsalainen. Ruotsissa sen rotumääritelmä hyväksyttiin 1967, Suomessa 1972. Koira on pieni, ryhdikäs, tiivisrakenteinen, lihaksikas ja pystypäinen. Se on ystävällinen, eloisa, itsevarma, tarkka ja peloton, ei kuitenkaan aggressiivinen. Sillä on tiivis, hieno aluskarva sekä kova, lyhyt ja suora peitinkarva. Turkin pohjaväri on valkoinen ja siinä on kellanpunaista, punaruskeaa tai muita merkkejä. Pohjanpystykorva on yhdelle ihmiselle uskollinen.
Suomenpystykorva on vahvasti haukkuva lintukoira. Sen käyttötarkoitukseksi on määritelty metsästys, vaikka sitä on käytetty ikiajat myös talonvahtina. Se on hyväryhtinen, vilkas, tarmokas, rohkea ja peräänantamaton. Sillä on tarkka kuulo ja valpas näkö. Se puolustaa isäntäväkeään ja taloaan. Sen kaksinkertainen turkki on puna- tai kellertävänruskea, mutta häntä ja rungon alapuoli ovat vaaleammat. Häntä kiertyy kaareksi tyvestä alkaen. Rotu nimettiin 1897 suomalaiseksi haukkuvaksi lintukoiraksi ja muutettiin myöhemmin suomalaiseksi pystykorvaksi. Sen rotumäärityksiä on tarkistettu useita kertoja, viimeksi 1996, jolloin se nimettiin suomenpystykorvaksi. Suomen kansalliskoira siitä tehtiin 1979.
Kuva: ”Talon tytär on palannut kotiin heinätöihin ja hyväilee uskollista koiraansa.” Ylämaa 1944. Kuva ja kuvateksti SA-kuva. Kuvaaja Sot.virk. T. Norjavirta.
Maamme ilmastoon sopivaa ajokoiraa kehitettiin innokkaasti 1900-luvun alussa, ja siihen saatiin aineksia mm. Venäjältä, Ruotsista ja Britanniasta. Rodun ensimmäiset määritykset annettiin jo 1920, ja sen jälkeen niitä on täsmennetty uudelleen lähes joka vuosikymmenellä, viimeksi 1995. Suomenajokoiraa käytetään etupäässä jäniksen ja ketun ajometsästykseen, mutta se ajaa kaikkea riistaa; osa haukkuu jopa lintuja, oravia tai hirviä. Se on tasakorkea ja voimakasrakenteinen, rauhallinen, tarmokas ja ystävällinen. Sen musta–punaruskea–valkoinen karvapeite on keskipitkä, ihonmyötäinen, tiheä ja karkea häntään asti.
Kotieläimiä, lemmikkejä, egon jatkeita ja työkoiria
Kirjan viimeisiin alalukuihin Pietiläinen on kasannut monenlaista kiinnostavaa herrojen rotuvalioista ja rahvaan piskeistä. Suomen koirat olivat kauan nimenomaan vahteja ja kotieläimiä eikä näiden ulkonäöllä ollut erityistä merkitystä. Tärkeämpiä olivat niiden ominaisuudet. Mutta 1800-luvulla levisi länsimaista rotukoirainnostus Suomeenkin – tietenkin ensin yläluokan keskuuteen. Maatiaiskoirat eivät enää kelvanneet herrasväelle, ja ulkomailta alettiin tuoda rotukoiria. Toisaalta syntyi kansallisromanttinen kiinnostus suomalaisiin rotuihin. Virallisia koiranäyttelyjäkin ruvettiin järjestämään vuodesta 1891 lähtien, vaikkeivät ihmiset vielä silloin niistä kovinkaan innostuneet. Metsästyskoirien koirakokeet olivat vielä 1900-luvun alussakin suositumpia.
Kuva: Armas Järnefelt (1869-1958) koirineen
Vaikka tiedän, että suomalaiset tappelivat keskenään ankarasti vuoden 1918 sisällissodassa, en ole aikaisemmin tullut ajatelleeksi koirien kohtaloa tuossa sodassa. Pietiläinen kertoo, että puolet maan rotukoirista menetti henkensä ruoan puutteen, herravihan ja vesikauhun pelon vuoksi. Rahvaan rakeista hän ei mainitse, mutta ehkä niitäkin tapettiin paljon. Sodan jälkeen varsinkin kaupunkilaiset alkoivat taas hankkia rotukoiria seurakseen, ja erityisesti naisille seurakoiratoiminta antoi oman harrastuksen. Kennelklubin rotukirjojen eläimistä oli seurakoiria esim. vuonna 1935 peräti 44 prosenttia.
Koiramaailman muutosta osoittaa kiistatta se, että 1950-luvulla koirista hankittiin peräti 75 prosenttia hyötykäyttöön, mutta nykyisin alle 20 prosenttia. Lemmikit ovat autojen tavoin statussymboleja, harrastusvälineitä ja minän jatkeita. Niiden rotupuhtaus on tärkeä seikka. Todellisena koiranystävänä Pietiläinen uskaltaa esittää myös kriittisiä näkemyksiä paisuvasta lemmikkieläinteollisuudesta ja ylettömään rotupuhtauteen pyrkimisestä. Hän lainaa useita kertoja valtakunnan lemmikkikriitikko Seppo Turusta. Tämän teosta Lemmikkielämää: Ihmisen eläinsuhde ja eläinten hyödyntäminen (2011) kannattaisi jokaisen koiran tai muun lemmikin hankkimista harkitsevan lukea huolella. Myös Kaija Unholan Elämää koiran kanssa: Suomalainen koiraharrastus ennen ja nyt (2014) voisi antaa ajattelemisen aihetta.
Lemmikkikoirien määrän kasvun myötä on koirille ja niiden omistajille keksitty yhä uusia ajanvietteitä. Pietiläisen mukaan tarjolla on yli 60 yhteistä harrastusta! Ei siis tarvitse tyytyä vain koiranäyttelyihin. Vaikkapa koirien ravintolat Hurtta-menuineen ovat yksi mahdollisuus. Koiramaailma ei kuitenkaan ole pelkkiä lemmikkejä pullollaan, vaan työkoiriakin on entistä enemmän ja ne tekevät yhä uusia töitä. Poliisi-, sota-, opas- ja rajavartiokoirien lisäksi nykyisin on monia kymmeniä muita ”ammattilaisia”, joita ei oikeastaan voi sanoa enää kotieläimiksi. Minulla olisi heti tarjolla töitä esim. home-, sieni-, luku- ja halikoiralle.
* * *
Koirien Suomessa on 36 kuvaa: piirroksia sekä mustavalkoisia ja värikuvia. Koiranystävän mielestä niitä olisi tietenkin saanut olla toinen mokoma lisää, sillä varsinkin vanhat arkisto- ja museokuvat viehättävät. Takakanteen ja useiden lukujen loppuun kuvatut terhakat varjokuvapystykorvat ovat eloisia ja ilmeikkäitä, mutta valitettavasti niiden tassut ovat leikkautuneet pois.
Varsinaisen tekstin lisäksi kirjassa on 41 tietolaatikkoa, jotka kertovat koirista sekä faktaa että fiktiota. Niihin mahtuu paljon sellaista mielenkiintoista asiaa, jota olisi ollut vaikea sijoittaa päätarinaan. Harmi vaan, että räikeän oranssit laatikot näyttävät kovin arkisilta muuten tyylikkäässä kirjassa. – Eräissä muissakin viime vuosina ilmestyneissä kirjoissa on käytetty tehosteena aika räikeitä värejä. Liekö kyse muodista vai graafisen suunnittelijan ja kirjapainon ohjelmien yhteensopimattomuudesta?
Hyvästäkin kirjasta löytyy muutama kielellinen kömmähdys tai loppuun hiomaton lausahdus. Koirien Suomessa niitä on onneksi vähän. Muutama kuitenkin osui silmääni. Kirjan sivulla 136 sanotaan: ”Koirien kannalta surullista oli se, että suden saaliiksi joutuva vahtikoira pelasti haukullaan ja hengellään talon ihmiset suden suusta.” Sivulla 146 taas seisoo: ”Koirille ei 1920-luvulla enää syyttä edes tiuskittu tai potkittu.” Toisenlaisesta huolimattomuudesta on kyse sivulla 234, missä lisälukemisten joukossa on Turun yliopiston edesmenneen kansatieteen professorin, Ilmar Talven etunimi muuttunut Ilmari-muotoon. Virolaissyntyisen Talven oppilas kun olen, huomasin oitis virheen. – Nämä kaikki ovat esimerkkejä siitä, ettei kustantajilla enää ole toimittajia, jotka lukisivat tekstit huolellisesti alusta loppuun.
- Kirjan nimi:
- Koirien Suomi: Kansanperinnettä ja historiaa
- Kustantaja:
- SKS
- Julkaisuvuosi:
- 2014
- Sivumäärä:
- 239
- Kirjoittajat:
- Pietiläinen, Petri
- Esittelyn kirjoittajan nimi:
- Leena Rossi
- Esittelyn kirjoittajan arvo tai asema:
- FL
- Esittelyn kirjoittajan organisaatio tai kotipaikka:
- Kulttuurihistoria, Turun yliopisto