Melkein kaikki ihmisen yläraajasta

Huh-huh! Olipa urakka lukea 1,7 kiloa painava 761-sivuinen Käsikirja kannesta kanteen lähes keskeytyksettä! Opus julkistettiin jo lokakuun lopulla 2013, mutta jonkin sekaannuksen vuoksi sain sen käsiini vasta vuoden 2014 lopulla. Väliäkö hällä! Kirja on edelleenkin arvostelun arvoinen. Sitä paitsi kirjan kanteen kuvattu Auguste Rodinin (1840–1917) La Cathédrale (1905) houkuttelee edelleen tarttumaan opukseen. Tekijät tulkitsevat marmorikäsien väliin muodostuvan tilan ”pyhitetyksi levollista läheisyyttä ja väkivallatonta yhteisyyttä kannattelevalle omalle rauhalle”. Muita mustavalkoisia valokuvia ja piirroksia sekä turkoosilla värillä tehostettuja kaavioita kirjassa on kaikkiaan 73.

Kuva: Auguste Rodin,  La Cathédrale, 1908 (Musée Rodin, Paris).

Käsikirja on pitkän ja harkitun kypsyttelyn tulos. Neurologian emeritusprofessori Martin Panelius, anatomian emeritusprofessori Risto Santti ja filosofi Jarkko S. Tuusvuori saivat ajatuksen siitä neljännesvuosisata sitten, hahmottelivat sen kokonaissuunnitelman ja sisältöjäsennyksen syksyksi 2002 ja antoivat ideoiden muhia. Loppuvuodesta 2011 he ryhtyivät tositoimiin, ja kirja valmistui parissa vuodessa. Työhönsä he saivat apurahoja Koneen Säätiöltä, Suomen tiedetoimittajien liitolta ja Suomen tietokirjailijat ry:ltä. Tekijät eivät mainitse erikseen kenenkään kirjoittamia osuuksia, vaikkakin lukija voi kussakin luvussa käsiteltävien asioiden perusteella päätellä, missä kunkin kirjoittajan panos on suurin. Teoksen esitystyyli on kuitenkin niin yhtenäinen, ettei katkoksia huomaa.

Koska tekijöiden tarkoitus on ollut on antaa lukijoille entistä parempi tietämys ja tuntemus kädestä, he ovat koonneet kirjaansa arvokkaimman osan aiemmasta käsitietokirjallisuudesta ja -tutkimuksesta, laajentaneet alaa ja syventäneet aikaisempaa tarkastelua. He ovat halunneet suunnata sen kaikenlaisille käsiammattilaisille, tuhattaitureille, poropeukaloille, hammashoitajille, liitokiekkoilijoille, puukontekijöille, putkiasentajille, taiteilijoille ynnä muille ja toteavat, että se on yleinen lukukirja kaikille kiinnostuneille eikä edellytä ennakkotietoja. Epäilen kuitenkin, ettei kovinkaan moni jaksaa lukea opusta kannesta kanteen, enkä usko ainakaan peruskoulun valmentamien lukemistottumusten riittävän Käsikirjan kaltaisten teosten sulattamiseen. Tähän tarvitaan mielestäni vähintään lukio-opinnot. Mutta eri alojen käsiammattilaiset voivat löytää kirjasta itseään hyödyttäviä ja huvittavia kohtia, kun vain jaksavat ne etsiä. 

Käsikirja alkaa johdattavalla katsauksella käsien merkitykseen, ja sitä seuraa 11 lukua kaikista mahdollisista käsiasioista. Lukujen kohteina ovat käden rakenne ja liikkeet, rooli lajin- ja yksilönkehityksessä, yhteispeli selkäytimen ja aivojen kanssa, osa kielen ja käsittämisen synnyssä ja kehityksessä sekä tehtävät ihmisten yhteiselämässä. Niissä nousevat esiin myös ikääntyminen, työtaito, koettelemukset, viestivyys, seurallisuus, puheenparret ja hyväily. Kirjan päättää vielä loppupohdinta käsien merkityksestä. Vaikka kirja on jo melkein infoähkyyn asti täynnä käsitietoutta, tekijät luettelevat lukukohtaisissa kirjallisuusluetteloissa valtavan määrän lisälukemista.

Rakenteesta hermostoon, evoluutiosta yksilönkehitykseen

Jos tartut teokseen lukeaksesi sitä vain omaksi iloksesi, voit paneutua siihen missä järjestyksessä haluat. Voit vilkaista ensimmäiset, ”Lukijalle” osoitetut sanat ja hypätä sitten ”Aluksi”-luvun yli, ellet ole tottunut lukemaan raskaahkoja tieteenhistoriallisia ja filosofisia tekstejä, ja palata siihen jossakin myöhemmässä vaiheessa. Mutta saadaksesi opuksesta irti mahdollisimman paljon, lue kuitenkin ensin 1. luku, ”Käden rakenne”. Siinä tutustut ihmisen yläraajaan sisältä ja ulkoa sekä kudos kudokselta. Saat myös seurata niin anatomian kuin kudosopinkin kehitystä käänne käänteeltä. Samaisessa luvussa perehdyt vielä käden ja sen osien nimityksiin ja käsitteisiin sekä kirjallisuuden klassikoiden lausahduksiin käden kauneudesta.

Käsikirjassa käsi tarkoittaa koko yläraajaa eli kättä, käsivartta ja sen muuhun ruumiiseen liittävää vyöosaa. Kirjan tarkastelun kohde on siis käsi sekä ahtaassa että laajassa merkityksessä. Normaalissa yläraajassa on kaikkiaan 32 luuta ja noin 50 lihasta sekä lukuisia jänteitä, verisuonia, imusolmukkeita ja hermoja. Itse sormenpäissä on enemmän tuntoaistimuksiin tarvittavia hermosolujen päätteitä kuin missään muualla ruumiissa.

Käden liikkeitä koskeva 2. luku paneutuu tarttumistapoihin ja perusotteisiin, kosketukseen, ruumiinliikkeitä tutkiviin tieteisiin, nivelten sallimiin toimiin sekä liikkuvuuteen ja liikkumattomuuteen. Niin tässä kuin kaikissa muissakin luvuissa näkyy tekijöiden valtava lukeneisuus ja historiallinen ote: miten käden tuntemus ja käsitteet ovat kehittyneet. 3. luku, ”Käden evoluutio” puolestaan selvittää kädellisten lähihistoriaa ja sen tutkimusta, vertailee eri otusten yläraajoja, tutkii ihmiskäden rakenteita ja toimia muuttuviin elinoloihin sopeutumisen osana. Jo Homo habiliksella oli noin 2 milj. vuotta sitten pääpiirteissään samanlainen käsi kuin nykyihmisellä: erikoistumattomaksi erikoistunut yläraaja.

”Käsi ja keskushermosto” eli 4. luku pohtii käden tuntemisia ja tekemisiä sisältä päin. Se osoittaa käden, selkäytimen ja aivojen vastavuoroisen yhteispelin ja käden riippuvuuden koko ruumiin kattavasta viestijärjestelmästä. Se pohtii neurologian ja aivotutkimuksen nousua kädellisyyden selittäjiksi. Kiista lihastunnosta toimii esimerkkinä käden hermotuksen jännittävyydestä.

5. luku, ”Käsi ja yksilönkehitys” piirtää yleiskuvaa kädestä yksilöllisen olemisen ydinasiana. Se seuraa käden varttumista alkiosta lähtien sekä käsien osuutta lasten, nuorten ja vanhusten elämässä. Se ruotii sukupuolten ja sukupolvien välisiä yläraajan eroja. Luku pohtii myös aina kiintoisaa kätisyyttä. – Jopa 15 % väestöstä on vasenkätisiä nykyisin, kun lapsia ei enää pakoteta oikeakätisiksi. Silloinkin, kun vanhemmat ovat oikeakätisiä, lapsista on 6 % vasenkätisiä, ja keskosina syntyneistä ovat tavallista useammat vasenkätisiä. Sitä paitsi kehitysvammaisten, taiteilijoiden, kirurgien ja eräiden pallopelien pelaajien keskuudessa vasenkätisyys on tavallista yleisempää. – Tekijät esittävät vielä tutkijoiden ja kirjailijoiden kuvauksia lukuisista ainutlaatuisista käsistä. Mutta voi, petyin niin, kun en löytänyt mainintaa italialaisen viulistin, Niccolò Paganinin (1782–1840) paholaismaisen taiturillisista käsistä! 

Kätten töistä kieleen, yhteiskuntaan, käsisanastoon ja kosketukseen

Kirjan 6. luku, ”Kädentaidot ja kättentyöt” perehdyttää lukijan käden kykyyn muokata ympäristöä, itseään ja muuta ruumista, käsien yhteispeliin aivojen kanssa, kaluvalmistukseen, käden saavutuksiin sekä kädellisyyteen jälkiteollisella informaatioteknologian aikakaudella. –Ilahduin, kun löysin luvusta selostuksen luddiiteista, jotka 1800-luvun alun Britanniassa intoutuivat tuhoamaan tehtaita ja koneita, jotka suolsivat käsityöläisten työttömyyttä lisääviä ja huonolaatuisia tuotteita. Teollisen toiminnan raju vastustaminen muuttui varsin pian epäsuoremmaksi, ja noin 1870–1910 kukoisti Arts and crafts -liike, joka yritti nostaa käsityön uudelleen kunniaan.

Tässä yhteydessä odotin, että kirjoittajat olisivat maininneet myös taiteilija Fanny Churbergin aloitteesta vuonna 1880 perustetun Suomen käsityön ystävät, jonka tarkoitus oli tuolloin ”Suomen käsityön edistäminen ja sen jalostuttaminen isänmaalliseen ja taiteelliseen suuntaan”. Onneksi he nostavat kansakoulun isän, Uno Cygnaeuksen (1810–1888) toimet käsityön hyväksi niiden ansaitsemaan arvoon. Hänhän otti käsityön opetuksen sekä tytöille että pojille vuonna 1866 toimintansa aloittaneen uuden koulumuodon opetusohjelmaan. Ruotsalaiset ottivat mallia suomalaisista ja omaksuivat ajatuksen käsityön tärkeydestä vähän myöhemmin. Muuallakin maailmalla on Cygnaeuksen merkitys tunnustettu; esimerkiksi taidehistorioitsija Victor C. W. Wang työtovereineen huomioi vuonna 2008 Cygnaeuksen arvon tekniikka- ja taitokasvatuksen katsauksessaan. 

Kuva: Albrecht Dürer Tutkielma kolmesta kädestä c.1490.

”Käsi ja uhka” eli 7. luku esittelee käden nurjan puolen. Käsi kärsii, käsi rääkkää, kädessä on monenlaisia häiriöitä, tauteja ja vammoja – vapinaa, hikoilua, palelua, puutumista, halvaantumista – ja käden voi jopa menettää. Mutta vammautunutta kättä voi myös kuntouttaa ja menetetyn raajan tilalle voi rakentaa korvikkeita. Taas tässäkin luvussa on runsaasti kaunokirjallisia esimerkkejä.

Vuosittain Suomessa syntyy peräti 80 000 käsivammaa, joista tyypillisin on rannemurtuma talven ensiliukkailla. (Tähän olen itsekin kivuliaasti tutustunut.) Käden pahin uhka on kuitenkin käsirysy tai -kähmä, jossa käden vihollinen on toinen käsi. Työtapaturmistakin 40 prosenttia runtelee yläraajaa; kaksi kolmasosaa kättä ja yksi kolmasosa käsivartta. Yleisin vakavia käsivammoja aiheuttava nykyhärveli on halkoma- eli klapikone ja toinen on sirkkeli. Ruumiinosien menetyksiä, amputaatioita ja irti repeämisiä tapahtuu Suomessa yli pari sataa vuodessa. Jotakin lohdullista kaikessa kamaluudessakin on: 1960-luvulta alkaen on irronneita raajoja tai niiden osia voitu kiinnittää uudelleen paikalleen. Sitä jäin kuitenkin ihmettelemään, mihin tekijät viittaavat sanoessaan: ”Potilaitten olkapäillä on tehty vuosien varrella kaikkea mahdollista ja vähän muutakin.”

”Käsi ja kieli” eli kirjan 8. luku johdattaa lukijan ihmisen sanalliseen ja kädelliseen  viestimiseen. Se esittelee vanhoja ja uusia selityksiä sanallisen viestinnän synnylle sekä erittelee äänielimistön rakenteita, toimintaa ja merkitystä lihastyönä. Se tarkastelee puhetta saattelevia käsieleitä ja näiden tutkimista, mistä onkin luontevaa siirtyä viittomakieleen ja sen osuuteen kielellisen elämäntavan läpimurrossa. Vaikka kulttuurierot ovat suuria, eleet kytkeytyvät kaikissa yhteisöissä sanaviestinnän kehitykseen.

Ihmisen yläraajat eivät ole vain hänen itsensä osia, vaan ne ovat hyvin sosiaalisia. Kirjan 9. luku, ”Käsi ja yhteiskunta” kartoittaa käden toimia sosiaalisissa suhteissa ja toisen ihmisen asemaan asetuttaessa. Se pohtii julkista tilaa käsirituaalien esityspaikkana. Se avaa ruumiillisuuden näkökulman valtioon ja sen elimiin sekä etsii yhteiskunnallisuuden käsitteellisiä juuria käden rakenteista ja liikkeistä. Eikä se unohda käsimerkkejäkään! 

”Käden sanat” eli kirjan 10. luku osoittaa eri kielten yläraajasanaston vaihtelevuuden sekä käteen liittyvien puheenparsien ja avaintermien rikkauden. Se pohtii käsillä ja koneilla kirjoittamisen suhdetta sekä käden ja käsittäminen keskinäistä yhteyttä. Myös käden ja hallinnan yhdistyminen nousee esiin monissa kielissä.

Käsikirjan viimeinen eli 11. luku, ”Käsi ja kosketus” kertoo käden herkästä puolesta, sen terveellisestä, tyynnyttävästä ja järisyttävästä hivelystä, lämpimästä läheisyydestä. Tekijöiden mukaan koskettaminen on hyvä ehdokas käden perimmäiseksi tehtäväksi. He arvelevat, että ”ehkä sittenkin juuri halaava ja hivelevä käsi on taannut kädellisille turvan, rauhan, ilon ja onnen omasta kädestään ja siten kaikki valmiudet käsittää itsensä kaltaistensa keskuudessa ja ympäristönsä vuorovaikuttajana”. Olen samaa mieltä heidän kanssaan, kun he kirjoittavat: ”Tärkeintä on käden kyky auttaa, tukea ja pitää hyvänä.”

Sanat, kuvat ja värit

Käsikirjan oma kieli ja teksti ansaitsevat muutaman sanan, sillä tekijät kirjoittavat: ”Ruumiin kunniaksi mongerrettu tutkijaheprea tapaa olla varmin menetelmä ruumiista erkaantumiseksi.” He itse eivät mongerra tutkijahepreaa, mutta koettelevat tuon tuostakin verbaalisella ilottelullaan lukijan ymmärrystä. Uudissanat – esim.  hissunkissuus, joksauttaa, juolauttaa, sorvas (raajan äärimmäinen uloke, sormi ja varvas) – sekä muut hauskat ja kuvaavat ilmaisut – esim. klapiproosa, samamerkityksisehkö, työelämän huttuisuus – ilahduttavat, mutta puhekielen ilmaisut ”avittaa”, ”peesata” ja ”tuoda näytille” ärsyttävät kuten myös toistuvat sanonnat ”kuinka vain”, ”yhtä kaikki” ja ”oli miten oli”. Näistähän syntyy vaikutelma, etteivät kirjoittajat välitä, miten asianlaita oikeastaan on. ”Pääsääntöisesti” esiintyy onneksi kirjassa vain yhden kerran. Vahingossa tekstiin jääneitä rikkeitä lienevät esim. englannin ”joiner”-sanasta saatu ”liitoksentekijä” (p.o. puuseppä) ja ”baltialainen” (p.o. balttilainen) laina. Onneksi tekijät eivät pidä näistä sanoista: kehollisuus, ruumiillistunut kognitio, materiaalinen kulttuuri, eikä niitä kirjassa näy.

Pitkiä, taituroiden sommiteltuja attribuuttirakenteita kirjassa on paljon. Ne on pakko lukea moneen kertaan, jotta varmasti ymmärtää, mistä on kyse. Sivulauseet olisivat selventäneet näitäkin sanaketjuja: ”tämän luvun motoksi otetussa lainauksessa romaaneja kirjoitellut ja myöhemmin myös sosiaalidemokraattisena kansanedustajana tunnetuksi tullut Alphonse Esquiros” (s. 471); ”yhdysvaltalainen psykologian professori, Wyomingin yliopiston filosofian ja psykologian laitoksen johtajana ensimmäinen akateemista yksikköä USA:ssa luotsannut nainen June E. Downey” (s. 629); ”nuoren ja sota-aikana keski-ikään ehtineen yksinäisen ja silloin yleisesti tuomitun homoseksuaalisuutensa takia vainotun Turingin ”likaisia käsiä” ja huonokuntoisia, ”puhdistamattomia ja leikkaamattomia kynsiä” (s. 719).

Käsikirjassa vilisee erikielisten tieteilijöiden ja taiteilijoiden nimiä, mutta havahduin tarkkailemaan niiden kirjoitusasua vasta sivulla 440, kun vastaani tuli puolalaissyntyinen säveltäjä ja pianisti Chopin. Yleensä hänen etunimensä kirjoitetaan ranskalaisittain Frédéric, mutta Käsikirjassa se on hauskasti alkuperäisessä muodossaan, Fryderyk. Samalla sivulla esiintyvän Lisztin etunimi olisi vastaavasti saanut olla unkarilaisittain Ferencz eikä saksalaisittain Franz. 

Muutamissa Käsikirjan luvuissa on paljon lääketieteellistä sanastoa. Erityisesti sitä on ”Käden rakenne”- ja ”Käsi ja hermosto” -luvussa. On hienoa, että suomenkielisten anatomian ja neurologian termien perään on sulkeisiin lisätty latinankieliset. Paikoin on esitetty myös kreikan sanoja, joista termit alkujaan juontuvat. Toisaalta eräässä kohdassa on suomennettu muutamia sivistyssanoja, mutta luulen, että tämä on tehty kieli poskessa, koska käsitteitä ei ole käytetty muualla kirjassa. Lukijan on tietenkin ihan hyvä tietää, että kollega on suomeksi virkaveli, seksuaalinen sukupuolielämällinen, ekstremistinen äärimmäisyysmielinen, hyperkorrekti liikaoikeellinen ja dogmaattinen oppimestaroiva.

Kuva: Nicolas de Largilliere (1656-1746) Étude de main. Louvre.

Taideteosten valokuvat, piirrokset ja kaaviot antavat Käsikirjan lukijalle mahdollisuuden ja hyvän syyn pitää taukoja lukemisen lomassa. Niitä voisi olla vaikka enemmänkin, elleivät ne paisuttaisi kirjan sivumäärää ihan mahdottomasti. Piirrokset ja kaaviot havainnollistavat tekstin välistä monimutkaisiakin sanallisia selityksiä, ja Regina-Mareta Soonseinin piirrokset käsien luista, jänteistä, hermoista ja lihaksista ovat suorastaan upeita. 

Viime aikoina painetuissa kirjoissa värit näyttävät olevan jotenkin pielessä, tai sitten käsitykseni tyylikkäistä väreistä ei ole sama kuin graafisilla suunnittelijoilla. Käsikirjassa räikeän turkoosit välilehdet tekevät arkisen vaikutelman. Sitä paitsi ei ole helppo lukea turkoosille painettuja valkoisia tekstejä eikä valkoiselle painettuja turkooseja tekstejä. En ole ainoa, joka näistä väreistä valittaa.

Käsikirjan kannen värit – marmorikäsien hieman nuhraantunut valkoinen, kirjainten ruskealla taitettu pinkki tai roosa ja taustan punertava tummanruskea – sointuvat hyvin keskenään. Mutta vilkaistessani kustantajan lähettämää tiedotetta, jossa kannen taustaväri oli melkein musta ja kirjainten puna verenkarvainen, aloin epäillä, ettei lopputulos ollut ihan se, mitä oli tarkoitettu.

Niin tai näin, pidä huolta käsistäsi!

Kirjan nimi:

Käsikirja

Kustantaja:

Teos

Julkaisuvuosi:

2013

Sivumäärä:

261

Kirjoittajat:

Panelius, Martin; Santti, Risto; Tuusvuori, Jarkko, S.

Esittelyn kirjoittajan nimi:

Leena Rossi

Esittelyn kirjoittajan arvo tai asema:

FL

Esittelyn kirjoittajan organisaatio tai kotipaikka:

Kulttuurihistoria, Turun yliopisto