Sadan vuoden aikajänteellä tarkasteltuna työväen raittiusliike näyttäytyy samalla tapaa hajanaisena ja epäyhtenäisenä kuin muukin työväen järjestötoiminta. Tämä tekee yhtenäisen ja johdonmukaisen historiaesityksen kokoamisesta haastavan tehtävän.
Hajanainen järjestökenttä
Jakautumaton työväki perusti vuonna 1914 Suomen Sosialidemokraattisen Raittiusliiton. Työväenliikkeen järjestökenttä jakautui kahtia kommunistiseen ja sosiaalidemokraattiseen liikkeeseen vuoden 1918 jälkeen. Samalla muutettiin raittiusliiton nimi Suomen Työväen Raittiusliitoksi. Kommunistit ja sosiaalidemokraatit toimivat samassa liitossa vuoden 1924 edustajakokoukseen asti, jolloin Työväen Raittiusliitto jäi kommunistien haltuun. Sosiaalidemokraatit perustivat uuden liiton, jonka nimeksi tuli jälleen Suomen Sosialidemokraattinen Raittiusliitto. Kommunistinen liitto lakkautettiin vuonna 1930 samalla kun muutkin kommunistijärjestöt.
Mitään varsinaista raittiusaatteellista eroa kahdella työväen raittiusliitolla tuskin oli: molemmat olivat ehdottoman raittiuden ja kieltolain kannalla. Vuoden 1924 säännöissä kummatkin toimivat ”luokkataistelun pohjalla seisten”. Tämän ohella kommunistisen Työväen raittiusliiton säännöt tarkensivat luokkataistelun määritelmäänsä ”selväksi luokkataisteluksi”.
Sotien jälkeen kommunismi oli jälleen laillista. Kommunistinen raittiustoiminta järjestyi aluksi SKDL:n raittiusjaostoon. Sosialidemokraattinen Raittiusliitto ei suostunut yhteiseen raittiustoimintaan eli käytännössä hyväksymään kommunistien vaatimaa nimenmuutosta ja päästämään kommunistien edustajia liiton johtoasemiin.
Vuonna 1948 kommunistinen raittiusväki perusti keskusjärjestökseen Kansan Raittiustyön Keskuksen. Kun keskusjärjestö jäi taistolaisten haltuun 1974 nimellä Kansan Raittiusliitto, puolueen enemmistösuuntausta kannattaneet perustivat omaksi keskusjärjestökseen Kansandemokraattisen Raittiusliiton. Vuoden 1993 Suomen Elämäntapaliitto ELO:ksi yhdistymiseen saakka toiminnassa oli siis kolme vasemmistolaista raittiusliikkeen keskusjärjestöä: sosiaalidemokraateille, enemmistökommunisteille ja taistolaisille kullekin omansa. Vuodesta 2012 työväenliiketaustaiset raittiusjärjestöt ovat toimineet muiden raittiusjärjestöjen kanssa yhteisessä järjestössä, EHYT ry:ssä. Keskeisenä pontimena raittiusjärjestöjen yhdistymisiin sekä 1993 että 2012 olivat rahoittaja RAY:n toiveet ja linjaukset taloudellisesti tiukkoina aikoina.
Kuva 1: Kokoomuslaisen Uuden Suomen pilapiirtäjä Olavi Hurmerinta kommentoi piirroksessaan vasemmiston raittiusliitteen sisäistä valtataistelua vuonna 1971 (kirjan kuvitusta, s.336)
Miksi tarvittiin erillinen työväen raittiusliike?
Honka-Hallila kuittaa raittiusliikkeen synnyn ja suosion kasvun perinteisellä raittiusliikkeen sisältä nousseella selityksellä juoppouden kasvusta. Raittiusliikettä viimeisen kahdenkymmenenviiden vuoden aikana käsitellyt tutkimus on vahvasti kritisoinut tällaista näkemystä. Raittiusliikkeen synnyssä ja suosion kasvussa 1800–1900 luvun vaihteessa oli kysymys yhteiskunnallisesta, poliittisesta ja taloudellisesta murroksesta, ei vain alkoholista ja alkoholin aiheuttamien ongelmien lisääntymisestä. Raittiusliikkeen tutkimuksen uranuurtajan Irma Sulkusen mm. Raittius kansalaisuskontona -teoksessa jo vuonna 1988 esittämän tulkinnan mukaan poliittisesti aktiivinen työväki kanavoi toimintatarmonsa raittiusliikkeeseen aikana, jolloin varsinainen työväenliiketoiminta ei ollut vielä mahdollista. Myöhempi tutkimus ei ole kiistänyt tätä näkemystä.
Työväen raittiusliikkeen eriytyminen alkoi vuoden 1898 juomalakkoliikkeestä, jonka synnyn syyksi Honka-Hallila esittää närkästyksen alkoholin suuresta menekistä ja alkoholia valmistavien ja myyvien ”herrojen” rikastumisesta työväestön kustannuksella. Samalla tulivat esiin myös raittiusliikkeessä olleet ”yhteiskunnalliset mielipiteet” – tällä kirjoittaja viitannee sosiaalidemokratiaan työväestön itsensä omaksumana aatteena. Honka-Hallila ei kommentoi eikä viittaa tässä yhteydessä Irma Sulkusen varsin vakuuttavasti perusteltuun ja useiden raittiusliikkeen tutkijoiden hyväksymään näkemykseen, jonka mukaan juomalakkoliike oli työväenliikkeen johdon tietoinen yritys koota riveihinsä toistaiseksi järjestäytymätöntä ja raittiusliikkeeseen ”eksynyttä” työväkeä.
Sosiaalidemokraattinen raittiusliike perusteli itse tarvetta erillisyydelleen. Sekä porvarillisen että sosiaalidemokraattisen raittiusliikkeen yhteisenä pyrkimyksenä oli vaikuttaa valistuksella ihmisten vakaumukseen siten, että he raitistuisivat. Taustalla oli myös ajatus ihmisrodun jalostuksesta. Työväen raittiusaate erosi kuitenkin porvarillisesta. Se korosti yksilönäkökulman sijaan kollektiivista, työväenluokan näkökulmaa: raittius auttoi työväenluokkaa luokkataistelussa. Selväpäistä ja valveutunutta työläistä oli vaikeampi sortaa ja alistaa. Kaarlo Suominen-Nummenkustaa kirjoitti Työväen Kuvalehdessä vuonna 1917:
”- -raitis valveillaoleva työväenluokka on paljon voimakkaampi ja pelottavampi oikeuksiensa hankkija kuin semmoinen, josta suuri osa juoksee porvarien viinalekkerin perään, kuten vasikat kiulua kantavan karjakon jälestä” (s. 54–55).
Valistuksesta virkistykseen, ehdottomuudesta kohtuuteen
Kieltolakivaatimus ja kieltolain puolustaminen olivat keskeisiä Työväen raittiusliikkeelle 1910–1930-luvuilla. Kieltolain puolustaminen ja raittiuden edistäminen ei kuitenkaan onnistunut toivotulla tavalla edes oman puolueen sisällä.
Kuva 2: Jussi Lehtisen vesijohtoliikkeen miehiä Jyväskylässä. Kieltolaki on mennyt nurin ja Karhuviina maistuu. Työväen Arkisto (kirjan kuvitusta, s.93)
Toisen maailmansodan jälkeen työväen raittiusliikkeessä vallitsi hetken sallivampi asenne, joka kuitenkin tiukkeni jälleen kohti 1950-luvun loppua, vaikka ehdottoman raittiuden vaatimuksen tiedettiinkin karkottavan ihmisiä. Työväen raittiusliikkeen esiin nostamia teemoja olivat työmaajuopottelun kitkeminen ja raittiuden tärkeys liikenteessä. Pyrittiin tarjoamaan kunnollista, raitista vapaa-ajan toimintaa erityisesti nuorille. Vuoden 1966 viisipäiväiseen työviikkoon siirtymisen myötä myös huoli aikuisten vapaa-ajasta kasvoi.
Kuva 3: Työmaajuopottelun Torjuntatoimikunta teetti erilaisia julisteita, joissa muistutettiin alkoholin aiheuttamista tapaturmista. Julisteita jaettiin ja tilattiin työpaikoille. Työväen Arkisto. (kirjan kuvitusta, s.231)
Lasten ja nuorten parissa tehty raittiustyö korostui. Sosiaalidemokraattisten nuorisojärjestöjen kahtiajako raittiusjärjestö Päivän nuoriin ja nuorisojärjestö Nuoriin Kotkiin oli ongelmallinen: jäseniä ei paikoin tahtonut riittää kumpaankin melko samanlaista toimintaa tarjoavaan järjestöön. Keskeinen este yhdistymiselle oli pelko kuntien raittiusavustusrahojen menettämisestä.
Kommunistisella puolella lapset ja nuoret toimivat 1955 alkaen Kansan Raittiustyön Keskuksen Sammon Takojat -osastoissa. Sammon Takojat korostivat kansainvälisyyttään erona sosiaalidemokraattisiin nuorisojärjestöihin. Käytännössä kansainvälisyys tarkoitti vierailuita sosialistisissa maissa ja vastavierailuja niistä.
Työväen raittiusliikkeen alkoholiasenteet liberalisoituivat samaan aikaan kuin yhteiskunnassa yleensäkin 1960-luvun lopulta. Murroskauden alkoholikulttuurin muutoksessa silmiinpistävintä oli naisten alkoholinkäytön muutos. Raittiusjärjestöt luopuivat kapeasta ehdottoman raittiuden korostamisesta 1970-luvulta alkaen ja näkivät tehtävänsä laajemmin terveellisten ja kunnollisten elämäntapojen puolestapuhujina. Asenteiden ja toiminnan muutosta on saattanut myös ohjata raittiusmäärärahojen niukkuus. Suomen Elämäntapaliitto ELO vuoden 1993 säännöissä ei enää keskitytty raittiuteen vaan elämäntaitojen kehittämiseen.
Rahoituksen saaminen ohjasi raittiusliikkeen suunnanmuutosta varmasti ainakin 1980-luvulla. Kun kuntien raittiusmäärärahat suunnattiin ostopalveluihin, raittiusjärjestöt ryhtyivät palveluiden tuottajiksi. Esimerkiksi Kansandemokraattinen raittiusliitto ylläpiti Toveripuhelinta, jonne ihmiset saivat soittaa mm. päihdeongelmistaan. Palvelu toimi vaihtoehtona seurakuntien tarjoamille vastaaville palveluille. Hankkeisiin ja projekteihin saatiin rahaa RAY:lta.
Sadan vuoden aikajänteellä tapahtunutta työväen raittiusliikkeen aatteen ja toiminnan muutosta voisi kiteyttää siten, että painotukset siirtyivät yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta julkisen sektorin palveluvajeen paikkaamiseen, teoreettisesta valistuksesta rentouttavaan ja virkistävään toimintaan sekä ehdottomasta raittiudesta hallittuun alkoholinkäyttöön.
Paremmilla elinoloilla raittiuteen?
Honka-Hallilan mukaan Työväen raittiusliike sata vuotta tarkastelee työväen raittiusliikettä liikkeen yhteiskunnallisen ohjelman näkökulmasta. Käytännössä tämä toteutuu siten, että teos rakentuu raittiustoiminnasta ja työläisten elinoloista kertovien jaksojen vuorottelulle. Toista maailmansotaa edeltävien elinolojen kuvauksessa Honka-Hallila hyödyntää Kotkaa koskevaa asiantuntemustaan (Honka-Hallila 1992: 100 vuotta kotkalaista työväenliikettä). Kotkan nopeasti kasvanut työläisyhdyskunta toimii tällöin ikään kuin malliesimerkkinä työväenyhteisöstä. Ajatus on virkistävä ja kirjoittajan hyvin perustelema: Kotkalaiset työläiset ja työväenjärjestöt olivat myös aktiivisesti mukana 1898 juomalakossa ja Suomen Sosialidemokraattisen Raittiusliiton perustamisessa. Isojen järjestöjen historiateoksista tulee helposti kovin Helsinki-keskeisiä.
Elinolojen ja työväen raittiusliikkeen kytkentä on niin ikään periaatteessa hyvä ajatus. Valitettavasti Honka-Hallila ei kuitenkaan onnistu perustelemaan ratkaisuaan kovin hyvin. Elinoloja kuvaillaan liian pitkälti ilman että lukija hahmottaa, mikä on kuvauksen yhteys työväen raittiustoimintaan tai työväenjärjestöjen raittiusvalistukseen ja raittiusaatteeseen. Hyviä perusteluita olisi ollut runsaasti saatavilla aikaisemmasta tutkimuskirjallisuudesta, jonka mukaan porvarillisella ja työväestön raittiusliikkeellä oli toisistaan eroava ajattelu alkoholismista ja sen syistä. Karkeasti jakaen porvarillisen näkemyksen mukaan alkoholismi aiheutti köyhyyttä ja kurjuutta kun taas työväenliikkeen mukaan kurjuus ja köyhyys – huonot elinolot – olivat alkoholismin aiheuttajia. Sama näkemysero päti alkoholismin poistamisen keinoihin. Työväenliikkeen näkemyksen mukaan elinolojen kohentuminen poistaisi yhteiskunnallisen alkoholiongelman. Honka-Hallilan teoksessa tämä näkemys tuodaan esille vain sitaatissa Suomen Sosialidemokraattisen Raittiusliiton pitkäaikaisen toiminnanjohtajan (1933–1966) Yrjö A. Saarisen vuonna 1950 kirjaamista raittiusliikkeen asuntopoliittista tavoitteista (s. 250): ”Ei ole ihme, että ahtaitten kotien asukkaat viettävät suurimman osan vapaahetkistään kodin ulkopuolella, jossa väkijuomahoukutukset ovat alati vaanimassa .– Asuntokysymyksen tyydyttävä ratkaisu edistää paitsi kansan terveyttä myös sen yleistä raitistumista.”
Kuva 4: Helsinkiläinen työläisäiti viiden lapsensa kanssa asunnossaan joulukuussa 1910. Työväen Arkisto. (kirjan kuvitusta, s.162)
Koska elinolojen kytkös raittiuteen ei hahmotu lukijalle, kirjan rakenne tuntuu sekavalta ja joidenkin jaksojen liittymistä työväen raittiusliikkeeseen on vaikea ymmärtää. Rakenteen sekavuutta toki syntyy myös aiheen ja aineiston hajanaisuuden vuoksi kuin itsestään.
Aikalaistoimijoiden näkemystä tulkintojen ja kiteytysten kustannuksella
Vaikka kirjoittaja näyttää lähde- ja kirjallisuusluettelon perusteella tutustuneen ainakin osaan raittiusliikettä käsitelleistä tutkimuksista, hän välttää niihin viittaamista itse tekstissä. Lähteinä käytetään lähes pelkästään työväenliikkeen arkistoista löytynyttä materiaalia ja raittiusliikkeen toimijoiden haastatteluja. Näitä siteerataan usein kritiikittömästi. Raittiusliikkeen taustasta kerrotaan mieluummin vanhojen, esimerkiksi raittiusliikkeen keskeisinä vaikuttajina toimineiden Väinö Voionmaan ja Viljo Hytösen tutkimusten perusteella kuin uudempien, raittiusliikkeen sisäpiiriin enemmän etäisyyttä ottavien historiateosten perusteella.
Tavallaan tällainen ratkaisu voi olla perusteltu, kun tarkoituksena on esitellä työväen raittiusliikkeen toimintaa sellaisena kuin se työväen raittiusliikkeen toimijoiden omasta näkökulmasta on näyttäytynyt. On vaikea tietää, onko tämä ollut kirjoittajan oma ratkaisu vai historiatoimikunnan toive. Nyt työväen raittiusliikkeen asema suomalaisessa yhteiskunnassa ja sen suhde porvarilliseen tai kansainväliseen raittiusliikkeeseen jää kuitenkin hahmottumatta.
Honka-Hallila annostelee runsaalla kädellä suoria lainauksia alkuperäisaineistosta. Monissa historiateoksissa aikalaisten oma ääni elävöittää tekstiä. Tässä tapauksessa pisimmillään kuusikin sivua pitkät muokkaamattomat kokousselostukset kaikkine puheenvuoroineen ja ponsilauselmineen lähinnä uuvuttavat ja kyllästyttävät. Tietolaatikoissa esitetyt runot, muistelut ja painetusta kirjallisuudesta löytyneet kuvaukset ovat onneksi mielenkiintoisempia. Lukija huomaa kuitenkin kaipaavansa tutkijan kiteytyksiä ja tiivistyksiä. Niitä Honka-Hallila ei juuri tarjoa.
Kirjan kieliasua ei valitettavasti ole ehditty viimeistellä. Alkuperäislähteiden vanhahtavat ilmaisut ja lauserakenteet ovat tarttuneet myös niihin osiin tekstiä, jotka eivät ole suoria lainauksia lähdemateriaalista. Tavallaan tällainen tyyli voisi olla pittoreski. Ei kuitenkaan ole paikallaan esimerkiksi viitata 2000-luvun ravintoloihin ”ravitsemusliikkeinä” (s. 349). Kirjasta löytyy muitakin vastaavia lapsuksia. Monin paikoin vaikuttaa siltä, että tutkijan muistiinpanot alkuperäislähteistä ovat päätyneet kieltä tarkistamatta ja korjaamatta painetun kirjan sivuille.
Järjestöhistorioissa pitäisi ehdottomasti olla henkilöhakemisto. Tästä teoksesta se harmillisesti puuttuu. Monet leipätekstissä ja tietolaatikoissa esiintyvistä henkilöistä ovat jääneet ilman edes sanan tai parin esittelyä – huolimatta siitä, että heitä voi pitää työväen raittiusliikkeen keskeisinä toimijoina sekä aikalaisten, muttei ehkä nykylukijoiden hyvin tuntemina. Ilman esittelyä jäävät esimerkiksi sosiaalidemokraattien kansanedustajat, Työväen naisliitossa ja raittiusliikkeessä aktiivisesti toimineet Anni Huotari ja Maria Laine. Kansanedustajina ja raittiusliikkeen ohella monessa muussa mukana olleet Aino Lehtokoski ja Martta Salmela-Järvinen esitellään useita sivuja sen jälkeen kun heitä on vuolaasti siteerattu.
Kirjan oivaltava kuvitus ansaitsee kiitokset. Honka-Hallila ei ole tyytynyt järjestöhistorioissa tavallisiin ”joukkopönötyskuviin” vaan elävämmän kuvituksen eteen on todella nähty vaivaa. Mukana on hienoja tilannekuvia ja julisteita, jotka ovat toistuneet painetussa teoksessa ilahduttavan hyvälaatuisina. Kuvakirjana teos onkin varsin toimiva.
Parhaimmat järjestöhistoriateokset osallistuvat tutkitun järjestön yhteiskunnallisen toiminnan merkitystä luotaavaan tieteelliseen keskusteluun. On harmillista, että Honka-Hallila ei ole halunnut teoksessaan juurikaan ottaa kantaa raittiusliikkeen, alkoholipolitiikan ja alkoholikulttuurin tutkijoiden käymään keskusteluun suomalaisen raittiusliikkeen noususta ja tuhosta. Mikä sai aikaan raittiusliikkeen suursuosion juuri 1800–1900 -luvun vaihteessa, kun alkoholinkulutus oli Suomessa pienimmillään? Miksi raittiusliike vetosi 1900-luvun alussa erityisesti työväestöön ja naisiin ja mihin vetovoima sittemmin katosi? Miksi vuosien kuluessa raittiusaate ja raittiusliike vaihtuivat muoti-ilmiöstä suorastaan kirosanoiksi?
- Kirjan nimi:
- Työväen raittiusliike sata vuotta: hyvien elämäntapojen jäljillä
- Kustantaja:
- Elämäntapaliitto ry
- Julkaisuvuosi:
- 2014
- Sivumäärä:
- 408
- Kirjoittajat:
- Honka-Hallila, Helena
- Lisätiedot:
- Hyvän elämäntavan jäljillä. Kansan Uutisten Viikkolehden liite 21.3.2014
- Esittelyn kirjoittajan nimi:
- Aija Kaartinen
- Esittelyn kirjoittajan arvo tai asema:
- VTT
- Esittelyn kirjoittajan organisaatio tai kotipaikka:
- Espoo