Väinö Voionmaa (1869–1947) teki mittavan uran Suomen historian tutkimuksen ja politiikan saralla. Hän oli sosialidemokraattien ulkopoliittinen asiantuntija ja toimi 1920-luvulla myös vuoden ajan ulkoasiainministerinä. Lähes puoli vuosisataa sitten julkaistun elämäkerran lisäksi Väinö Voionmaata koskevissa tutkimuksissa on tarkasteltu lähinnä hänen toimintaansa historiantutkijana ja työväen sivistystyön parissa. Viime vuoden puolella julkaistu Väinö Voionmaa. Puolue- ja geopoliitikko ei pyri olemaan päivitetty versio Aimo Halilan kirjoittamasta Voionmaa-biografiasta. Maria Lähteenmäki toteaakin keskittyvänsä kahteen aiemmin vähälle huomiolle jääneeseen, mutta Voionmaan toiminnan kannalta hyvin keskeiseen aihepiiriin. Nämä ovat Voionmaan raja- ja aluenäkemykset, erityisesti hänen ajatuksensa luonnollisesta Suur-Suomesta, sekä poliittinen ura sosialidemokraattien riveissä.
Lähes viisisataasivuinen esitys on jaettu neljään osaan, joista ensimmäinen osa taustoittaa Voionmaan ajattelua ja luo lyhyen katsauksen hänen uransa alkuvaiheisiin. Kolme jälkimmäistä osaa pureutuvat Suomen alueen määrittymisen kannalta keskeisiin ajanjaksoihin. Näihin lukeutuvat Tarton rauha vuonna 1920, talvisota ja siihen johtaneet neuvottelut sekä jatkosodan aika. Kirjan neljä osaa on kuitenkin nimetty tavalla, jonka lähtökohdat jäävät hieman epäselviksi kirjan sisällysluetteloa ja esipuhetta silmäillessä, mutta myös kirjan lukemisen jälkeen.
Geopoliitikon Suur-Suomi
Lähteenmäen tutkimuksen kantavana teemana on ennen kaikkea geopolitiikka ja geopoliittinen ajattelu, erityisesti Suomen itärajan kysymys. Voionmaata tarkastellaan nimenomaan oman aikansa geopoliitikkona, jota hän ilman muuta olikin historian ja maantieteen asiantuntijana. Epäilemättä juuri Voionmaan kohdalla voi vastata myöntävästi Sami Moision (2003) esittämään kysymykseen siitä, että onko geopolitiikkaa olemassa erityisenä politiikan muotona. Toiminnassaan Voionmaa pyrki aktiivisesti määrittämään Suomen aluetta ja rajoja sekä tätä kautta myös suomalaista identiteettiä. Lähteenmäen mukaan Voionmaan kansallisuusajattelun lähtökohdaksi muodostuikin fennomaanisista lähtökohdista huolimatta juuri fyysinen maa.
Voionmaan geopoliittisen ajattelun lähtökohdat haetaan vakuuttavasti saksalaisen Friedrich Ratzelin tuotannosta, jonka vaikutus on Lähteenmäen mielestä jäänyt huomaamatta aiemmassa tutkimuksessa. On toki huomautettava, että Voionmaan geopoliittinen ajattelu itsessään on kyllä saanut aiemminkin huomiota osakseen. Voionmaan tuotannosta on nähtävissä erityisesti Ratzelin maantieteellinen tutkimuspainotus sekä valtion käsittäminen organismina, jolla oli omat kehitysvaiheensa. Toinen merkittävä tutkija Voionmaan näkemysten kannalta oli hänen omaan ikäluokkaansa kuulunut Rudolf Kjellén, joka oli suomalaisen kollegansa tavoin saanut tutkimuksellista suuntaa Ratzelin teoksista. Voionmaa pyrki samaan tapaan hahmottelemaan Suomelle sen luonnollisia rajoja, jotka hän löysi maantieteellisin perustein Äänisjärven tasalta. Lähteenmäki sijoittaakin Voionmaan onnistuneesti osaksi laajempaa eurooppalaista tutkimussuuntaista, joka tuli tietyllä tavalla päätökseensä toisen maailmansodan seurauksena.
Tutkimusta varten on tutustuttu perusteellisesti Voionmaan kirjalliseen tuotantoon. Erityisen tärkeään asemaan nousevat Voionmaan tutkimukset Suomi Jäämerellä (1918) ja Suomen uusi asema (1919). Käytännössä näistä kahdesta tutkimuksesta tiivistyy ne kaksi aluepoliittista teemaa, jotka ovat Lähteenmäen mukaan keskeisiä Voionmaan näkemyksissä.
Väinö Voionmaan vuonna 1918 julkaistu ”Suomi Jäämerellä”.
Nykykeskustelun kannalta erityisen mielenkiintoisena näyttäytyy Voionmaan esittämät ajatukset Suomen oikeudesta Jäämereen. Hänen mukaansa Suomi oli ennen kaikkea pohjoinen maa, jonka painopiste lankesi luonnostaan pohjoiselle Jäämerelle. Lähteenmäki pitääkin Voionmaan näkemyksiä ja tietoja ratkaisevan tärkeinä siinä, että Suomi sai vuonna 1920 Neuvosto-Venäjän kanssa solmitussa Tarton rauhassa Petsamon alueen itselleen – oman käytävän Jäämerelle. Jäämeren kysymys olisi kuitenkin ollut mielenkiintoista nähdä myös aihepiiriä koskeneessa laajemmassa kontekstissa, johon Lähteenmäki viittaa tutkimuksessaan (s. 23), eikä viime vuosina käydyn keskustelun tuominen jollain tavalla mukaan olisi sekään ollut mitenkään huono ratkaisu.
Käsillä olevan tutkimuksen ehdoton ansio on se, että se tuo vaihtoehtoisen näkökulman Suur-Suomi-aatetta koskevaan tutkimukseen. Ilmiötä on tarkasteltu pitkälti äärioikeiston projektina, mutta Lähteenmäki osoittaa erinomaisesti miten Voionmaan 1800-luvun heimoaatteesta vaikutteita ottanut luonnollinen Suur-Suomi–oppi eroaa täysin sotien välisen ajan aggressiivisesta Suur-Suomi-hankkeesta. Näiden kahden näennäisesti samanlaisen ajattelumallin keskinäistä vuoropuhelua olisi voinut käsitellä yksityiskohtaisemminkin.
Voionmaan geopoliittista ajattelua tarkastellaan erityisesti Suomen rajojen määrittymisen kautta. Voionmaan käsitykset Suomen sijainnista ja suhteista ympäröiviin kansoihin jäävät näin ollen hieman vähälle huomiolle. Tällaiselle käsittelylle tuodaan esille erinomainen lähtökohta, johon ovat viitanneet myös Paasi (1996) ja Lehti (1999). Voionmaa nimittäin ei jakanut aikalaispoliitikkojen käsitystä Suomesta lännen ”etuvartiokansana”, vaan piti Suomea yleiseurooppalaisena kannasmaana – siltana Skandinaviaan. Tutkimuksen ulkopuolelle jää myös yksi Suomen sotien välisen ajan ulkopolitiikan ehkä keskeisimmistä geopoliittisista kysymyksistä: Suomen asema Skandinavian ja Baltian välillä. Voionmaan tapauksessa se näyttäytyy erityisen kiinnostava, koska heimoaate oli hänelle lähellä sydäntä. Tästä huolimatta Voionmaa ilmeisesti otti tältä osin etäisyyttä Viroon ja piti Skandinavian yhteyttä tärkeämpänä. Tällainen painotus sopi tietenkin yhteen Lähteenmäen esille tuoman pohjoisen identiteetin kanssa ja Viron jääminen Voionmaan Suur-Suomi-visioiden ulkopuolelle on hyvin ymmärrettävissä nimenomaan maantieteellisistä lähtökohdista katsottuna.
Kirjan lukija saa ensimmäisen reilun sadan sivun perusteella varsin hyvän kuvan Voionmaan geopoliittisesta ajattelusta sekä siihen vaikuttaneista tekijöistä. Tutkimuksen loppuosan aikana geopolitiikka nousee esille Tarton ja Moskovan rauhanneuvotteluita koskevissa luvuissa sekä käsiteltäessä Voionmaan suhdetta toisen maailmansodan aikana heränneisiin Suur-Suomi-haaveisiin. Oikeastaan koko tutkimuksen tapa käsitellä aihepiiriä muuttuu. Siinä missä alkupuolella keskitytään Voionmaan kirjalliseen tuotantoon ja siinä esiintyvään ajatteluun, on loppupuolella keskiössä käytännön (geo)poliittinen toiminta. Tämä on harmillista, koska Voionmaan saamien ulkomaisten vaikutteiden ohella olisi ollut mielenkiintoista lukea myös, miten Voionmaan ajattelu suhteutui muihin samoista lähtökohdista kirjoittaneisiin suomalaisiin, kuten Iivari Leiviskään, Ragnar Numeliniin ja Väinö Aueriin. Tällaisen käsittelyn tekee jossain määrin vaikeaksi hieman erikoiselta tuntuva ratkaisu jättää lähes koko sotien välinen aika tutkimuksen ulkopuolelle. Tutkimuksen kautta aukeaa nyt hienosti näkymä Voionmaan geopoliittiseen ajattelumalliin maan itsenäistymisen alkuvaiheissa, jolloin Voionmaa eli ”ratzelilaisinta kauttaan”, mutta tämän ajattelun mahdollinen kehittyminen myöhempinä vuosikymmeninä jää hieman epäselväksi.
Sosialidemokraattinen taustavaikuttaja
Paitsi katsausta Voionmaahan geopoliitikkona, Lähteenmäen teoksen otsikko lupaa avata lukijalleen Voionmaan puoluepoliittista uraa. Voionmaan taival Suomen sosialidemokraattisessa työväenliikkeessä onkin monella tapaa mielenkiintoinen. Maineikkaasta Jyväskylän lyseosta ylioppilaaksi kirjoittanut ja vuonna 1894 Keisarillisen Aleksanterin yliopistosta vain 25-vuotiaana väitellyt Voionmaa (silloin vielä Wallin) oli eräs harvoja varhaisen sosialistisen työväenliikkeen akateemisesti koulutettuja vaikuttajia. Puolueen jäseneksi Voionmaa tuli jo vuoden 1905 suurlakon jälkimainingeissa.
Proletaarista profiiliaan varjelleessa kansanliikkeessä ei porvaristaustaisen tohtorin osa ollut aina helppo. Tästä oli osoituksena muun muassa Helsingin sosialidemokraattien keskuudessa vuoden 1907 eduskuntavaalien alla ehdokasasettelusta käyty kilpailu, jolloin liian porvarillisiksi katsotut Matti Helenius-Seppälä ja Voionmaa saivat väistyä ehdokaslistoilta perinteisissä työläisammateissa leipänsä tienanneiden sosialidemokraattien tieltä. Myös sisällissodan syttyessä oli Voionmaa vastatusten puolueensa enemmistön kanssa. Hän vastusti aseisiin tarttumista, mutta osallistui keväällä 1918 kuitenkin vähäisessä roolissa kansanvaltuuskunnan työhön. Oppositioasemaan joutuminen ei kuitenkaan saanut Voionmaan puolueuskollisuutta rakoilemaan, vaan hän pysyi eräänä puolueen keskeisimmistä intellektuelleista aina kuolemaansa saakka.
Voionmaa ei ole Lähteenmäen mukaan saanut ansaitsemaansa huomiota työväenliikkeen historiassa. Kuten Lähteenmäki teoksensa johdannossa tuo esiin, suomalaisen työväenliikkeen historiantutkimuksessa on huomio usein kiinnitetty ”nokkamiehiin” liikkeen kulisseissa uurastaneiden hiljaisempien vaikuttajien kustannuksella. Käytännön puoluetyön analyysin sijaan on tutkimuksessa usein keskitytty työväenliikkeen dramaattisimpien vaiheiden, kuten suurlakon tai sisällissodan, käsittelyyn. Sosialidemokraattisen puolueen sisäiset ristiriidat on myös usein typistetty tannerilaisten oikeistososialidemokraattien ja vasemmistolaisten radikaalien välisiksi voimainmittelöiksi, mikä on ollut omiaan peittämään näkyvistä muunlaisia sosialidemokraatteja jakaneita poliittisia ja ideologisia raja-aitoja.
Kuten Lähteenmäki vakuuttavasti esittää, oikeistodemarin ”leimaa” kantanut Voionmaa on yksi esimerkki tämän asetelman pelkistävyydestä. Suur-Suomi-visioistaan huolimatta Voionmaa oli mainettaan vasemmistolaisempi, Lähteenmäki argumentoi. Voionmaan erkaneminen oikeistososialidemokraateista tuli ilmeiseksi etenkin 1930-luvun loppua kohden, jolloin hän ajautui entistä selkeämmin vastatusten puolueen tannerilaisen siiven – ja ei vähiten Väinö Tannerin itsensä – kanssa. Suomen rajojen rauhanomaista laajentamista sydämestään kannattanut Voionmaa vastusti ajan militaristista henkeä ja koki sosialidemokraattisen puoluejohdon antautuneen liiankin helposti oikeistolaisen vyörytyksen edessä.
Väinö Voionmaa teki pitkän uran politiikan parissa.
Selkeimmin Voionmaan ja Tannerin vastakkainasettelu tuli näkyviin jatkosodan jälkiselvittelyissä. Suomen Saksa-suuntautuneisuudesta jo sodan aikana tyrmistynyt Voionmaa tuki liittoutuneiden vaatimaa sotasyyllisten – mukaan lukien Tannerin – rankaisemista. Hänen mielestään juuri 1930- ja 1940-lukujen vastuuton militarismi ja natsi-Saksaan tukeutunut revansismi olivat suurelta osin johtaneet Suomen ja Neuvostoliiton välisiin sotiin. Lähteenmäki purkaakin ansiokkaasti populaaria myyttiä siitä, että Suomen kansa olisi yksissä tuumin vastustanut sotasyyllisten tuomitsemista ja että vain äärivasemmistolaiset olisivat pitäneet tuomioita oikeutettuina. Kysymys sotasyyllisyydestä jakoi kommunisteista oikealle sijoittuneita puolueita: sosialidemokraattisen Voionmaan lisäksi myös monet Rkp:n liberaalit ja Paasikiven kaltaiset porvaripoliitikot kannattivat sotasyyllisten tuomioita.
Ansioistaan huolimatta Lähteenmäen teos ei kuitenkaan täysin lunasta Voionmaan puoluepoliittiseen uraan lisävalaistusta kaipaavan lukijan odotuksia. Vaikka teoksen otsikko ja johdanto antavatkin luvan odottaa suhteellisen kattavaa analyysia Voionmaan vaiheista sosialidemokraattisena vaikuttajana, jäävät monet miehen puoluepoliittiset edesottamukset jopa hämmästyttävän vähälle huomiolle. Esimerkiksi Voionmaan ministerinpestit sivuutetaan hyvin lyhyesti, kuten myös hänen aktiivinen toimintansa eduskunnan ulkoasiainvaliokunnassa 1930-luvulla. Tämä on harmi, sillä Voionmaan käytännön ulkopoliittisen työn laajempi käsittely olisi epäilemättä tuonut lisävalaistusta miehen puolue- ja geopoliittisen ajattelun kehittymiseen.
Aikakausien käsittelyssä onkin suurta epätasapainoa. Siinä missä Voionmaan puoluepoliittisia vaiheita selvitetään hyvinkin yksityiskohtaisesti vuotta 1920 edeltävältä ajalta, käsitellään Voionmaan uraa sotienvälisen ajan Sdp:ssä vain muutaman sivun verran. Vaikka Lähteenmäki kritisoi aikaisempaa työväenliikkeen tutkimusta liiallisesta keskittymisestä liikkeen dramaattisimpien vaiheiden läpikäyntiin arkisen puoluetyön analyysin kustannuksella (s. 17), tuntuu hän itse lankeavan jokseenkin samankaltaiseen sudenkuoppaan. Teoksen vuoden 1920 jälkeistä aikaa käsittelevä osuus – noin puolet kirjan sivumäärästä – on omistettu liki yksinomaan toisen maailmansodan dramaattisten vaiheiden toisinaan hieman turhankin yksityiskohtaiselle läpikäynnille. Voionmaan arkinen – ja kenties vähemmän dramaattinen – puurtaminen sotienvälisen ajan puoluepolitiikassa ohitetaan sen sijaan harppoen. Tämänkaltaiset epätasapainoisuudet jättävän kuvan hivenen viimeistelemättömästä ja kiireellä toteutetusta työstä.
Myös teoksen Voionmaasta historioitsijana antama kuva kärsii epätasapainosta. Lähteenmäki mainitsee Voionmaan merkityksen suomalaisen sosiaalihistorian tutkimusperinteessä sekä tämän ansiot sosiaalihistorian metodologisessa ja teoreettisessa kehityksessä, mutta Voionmaan tieteellisessä urassa olisi ollut kenties ainesta laajemmallekin käsittelylle. Siinä missä Lähteenmäki käsittelee Voionmaan akateemisen uran alkutaivalta varsin perusteellisesti, jää miehen tämä puoli katveeseen vuoden 1920 jälkeiseltä ajalta. Lähteenmäki osoittaa teoksensa alkupuolella, että yliopiston kielipoliittiset väännöt vaikuttivat merkittävästi Voionmaan akateemisen uran kehitykseen. Teoksessa ei kuitenkaan juuri käsitellä Voionmaan suhtautumista itsenäisyyden ajan kielipoliittisiin kiistoihin Helsingin yliopistolla. Tämänkaltaisille valinnoille voi olla syynsä, mutta niille ei esitetä perusteita.
Lopuksi: epätasapainoinen mutta ansiokas henkilökuva
Lähteenmäen teos on monin tavoin ansiokas. Se perustuu ahkeraan arkistotyöskentelyyn ja monipuoliseen lähdeaineiston luentaan. Teos avaa tuoreita näkökulmia paitsi verrattain vähän tutkittuun suomalaisen merkkihenkilöön myös moneen suhteellisen paljon huomiota osakseen saaneeseen Suomen historian käännekohtaan, kuten Tarton rauhaan ja toisen maailmansodan rauhanneuvotteluihin.
Erityisenä ansiona voi kuitenkin pitää teoksen tuomaa perspektiiviä 1900-luvun alun Suomen poliittiseen aatehistoriaan. Voionmaan näkemykset Suomesta pohjoisena maana tuovat kiehtovalla tavalla esiin ajan suomalaisen geopoliittisen ajattelun moninaisuuden. Suomen aseman korostaminen ”lännen etuvartiona” idän uhkaa vastaan oli tärkeä osa suomalaista geopoliittista puhuntaa, muttei kuitenkaan sen koko kuva. Kuten Lähteenmäki tuo esiin, muotoaan hakeneelle kansallisvaltiolle kyettiin kuvittelemaan kansainvälispoliittista paikkaa myös toisenlaisista poliittismaantieteellisistä lähtökohdista. Teos moninaistaa myös kuvaa vuosisadan alun Suur-Suomi-ajattelusta. Voionmaan vasemmistonationalistisen ajattelun avaaminen haastaa onnistuneesti kuvaa Suur-Suomi-visioista ainoastaan poliittisen oikeiston militaristishenkisenä projektina. Näiden teemojen käsittelyn olisi suonut saavan Lähteenmäen teoksessa enemmänkin tilaa.
Selkeistä ansioistaan huolimatta Lähteenmäen teoksessa onkin myös puutteensa. Se kärsii erityisesti rajaukseen ja käsittelyn epätasapainoisuuteen liittyvistä ongelmista. Teos on jaettu neljään osaan, mutta osien keskinäinen suhde ei kuitenkaan helposti aukea lukijalle. Teoksensa johdannossa Lähteenmäki kertoo luotaavansa Voionmaan henkilöä paitsi geopoliittisena keskustelijana myös sosialidemokraattisena puoluepoliitikkona. Noin teoksen puoliväliin saakka puoluepolitiikka onkin vahvasti mukana Lähteenmäen analyysissa, mutta jää tämän jälkeen takavasemmalle – Voionmaan ja Tannerin suhteen pohdintaa lukuun ottamatta. Voionmaan koko sotienvälisen ajan poliittinen ura ohitetaan nopeasti.
Teoksen sisäinen tasapaino alkaa muutoinkin horjua teoksen puolivälin tienoilla. Voionmaan geopoliittisen ajattelun kehittymisen seuraaminen ja miehen vaiheet 1920- ja 1930-lukujen helsinkiläisessä tiedemaailmassa saavat osakseen vain hajanaisia mainintoja, kun taas toisen maailmansodan rauhanneuvottelujen rekonstruoinnille omistetaan leijonanosa teoksen jälkimmäisestä puoliskosta. Tämänkaltaisille ajallisille ja temaattisille epätasapainoisuuksille ei esitetä perusteluita teoksen johdannossa.
Vaikka selkeämmät rajaukset, tiivistäminen ja perusteellisempi toimitustyö olisivat voineet tehdä Lähteenmäen teoksesta siis toimivamman kokonaisuuden, on se kuitenkin monin tavoin merkittävä lisä Suomen poliittisen historian tutkimukseen. Lähteenmäen teoksen toivookin löytävän lukijansa etenkin Suomen poliittisesta aatehistoriasta kiinnostuneiden keskuudesta.
- Kirjan nimi:
- Väinö Voionmaa. Puolue- ja geopoliitikko
- Kustantaja:
- SKS
- Julkaisuvuosi:
- 2014
- Sivumäärä:
- 517
- Kirjoittajat:
- Lähteenmäki, Maria
- Lisätiedot:
- Väinö Voionmaa oli geopoliitikkona uranuurtaja (Itä-Suomen yliopisto)
Wikipedia: Väinö Voionmaa
Maria Lähteenmäen blogi - Esittelyn kirjoittajan nimi:
- Aleksi Huhta ja Antti-Jussi Nygård
- Esittelyn kirjoittajan arvo tai asema:
- FM
- Esittelyn kirjoittajan organisaatio tai kotipaikka:
- Yleinen historia, Turun yliopisto