Brittihistorioitsija Simon Sebag Montefiore, joka kirjoitti muutama vuosi sitten erinomaisen Jerusalemin historian, kirjoitti jo vuonna 2000 mielenkiintoisen 640-sivuisen elämäkertateoksen Ruhtinas Potemkin ja Katariina Suuri (suom. Ari P. Koskinen, 2006) Alkuteos Potemkin – Prince of Princes, 2000). Kirjassa on mustavalkoisia kuvaliitteitä ja kartta, henkilö- ja lähdeluettelo, mutta ei hakemistoa ja numeroidut lähdeviitteet (alkuteoksen s. 512-592) täytyy hakea verkkosivulta. Tämä on ollut suomalaisen kustantajan valinta, sillä alkuperäisessä englanninkielisessä painoksessa on 634 sivua, joista 81 on uhrattu loppuviitteille ja 20 hakemistolle.
Kirja ei ole virheetön, kuten osoittavat omituiset etäisyydet: ”Kazan oli vain 150 kilometrin päässä Nizhni Novgorodista ja hiukan yli 160 kilometrin päässä itse Moskovasta.” (s. 163) – Venäjän toiseksi suurin kaupunki Nizhni Novgorod on siis vain 10 kilometrin päässä Moskovasta? Todellisuudessa matkaa on linnuntietä 402 km (junalla 417 km) ja Nizhni Novgorodista vielä 322 km (junalla 393 km) kauemmaksi itään Kazaniin. Virhe on käännetty kritiikittömästi alkuperäisestä (s. 129): ”Kazan was mere 93 miles from Nizhny Novgorod and that was just over a hundred miles from Moscow itself.” Mutta mikä “maili” on noin 4 km? Vanha venäläinen maili oli 7,5 km.
Kuva: Grigori Potemkin Johann Baptist von Lampi vanhemman maalaamana n. 1790. (Wikimedia Commons)
Simon Sebag Montefioren teoksesta on toisinaan vaikea löytää tapahtumien vuosilukuja ja vaikka kuvaukset ovat eläväisiä, niiden muotoilu on joskus tulkinnanvaraista. Kuusi vuotta kestänyt sota Venäjän ja Turkin välillä alkoi 1768 (kirjan kuvauksesta päätellen 1769) ”kun venäläiset kasakat ajoivat takaa…puolalaisia, jotka vastustivat…Venäjän vaikutusvaltaa Puolassa, yli rajan pieneen Baltan tataarikaupunkiin alueella, joka muodollisesti kuului Turkille. Siellä kasakat teurastivat juutalaisia ja tataareja.” (s. 103) Wikipediasta voi tarkistaa, että näin tosiaan kävi syyskuussa 1768 vaikka Venäjä kiistikin vastuunsa joukkomurhasta, mutta miksi Balta olisi kuulunut vain ”muodollisesti” osmanivaltakuntaan? Onneksi tällaiset epämääräisyydet eivät johdu siitä, että Montefiore yrittäisi vähätellä Venäjän ulkopoliittista häikäilemättömyyttä.Vaikka suomennoksestakin on jo yhdeksän vuotta, ”Uuden-Venäjän” (Novorossijan)perustamiseen keskittyvä kirja tarjoaa hyvää taustoitusta ajankohtaisille tapahtumille.
Montefioren varsinainen ansio on siinä, että hän nostaa Grigori Potemkinin valtiomiestasolle, vaikka yleensä häneen on suhtauduttu yliolkaisesti Katariina Suuren rakastajana ja kulissien pystyttäjänä. Montefiore kumoaa myytin ”Potemkinin kulisseista”, vaikka myöntääkin kaikenlaisen viranomaisten harhauttamisen kuuluneen jo 1770-luvulla venäläiseen hallintokulttuuriin. Potemkin kuitenkin oikeasti rakennutti ja kehitti hallittavakseen saamaansa aluetta nykyisessä Ukrainassa.
Kreikkalainen projekti kansanmurhien lähteenä
Potemkin oli henkilökohtaisesti, ilmeisesti vuodesta 1774 keisarinnan ”kreikkalaisen projektin” pääsuunnittelija. Hänen neuvostaan kruununperillisen toinen poika kastettiin 1779 Konstantiniksi ja sai jo varhaislapsuudestaan opetusta kreikan kielessä. Tarkoitus oli valloittaa Konstantinopoli turkkilaisilta ja nostaa venäläinen pikkuprinssi uuden Bysantin valtiaaksi. Projekti muotoiltiin muistioksi ja esiteltiin Itävallan keisarille ennen tämän tapaamista keisarinnan kanssa Mogilevissä toukokuun lopulla 1780 (s. 271-280). Katariina suuri esitti Itävallan keisarille 10.9.1782 yksityiskohtaisemman ja hieman vaatimattomamman suunnitelman uudeksi sodaksi Turkkia vastaan ja Daakian kuningaskunnan perustamiseksi nykyisen Romanian paikkeille. Tämä oli aikaa, jolloin muinaisten maakuntien nimet palasivat muotiin ja niitä alettiin hyödyntää osmanivallasta vapautettavien kansakuntien identiteettien muotoilussa. Daakiaa ei 1800-luvulla tullutkaan, mutta sen sijaan saatiin Romania ja sen rinnalle Traakia eli Bulgaria, Makedonia, Illyria (1840-luvulta Kroatia ja Slovenia) ja Syyriasta irrotettu Palestiina. Samaan muotiin kuuluvat myös läntisemmät Belgian ja Sveitsin postimerkeistä tutun Helvetian nimet. Tämä kannattaa muistaa kun pohditaan Mesopotamian (nykyisen Irakin) kristittyjen nimeämistä assyrialaisiksi ja kaldealaisiksi tai Kurdistanin työväenpuolueen PKK:n intoa käyttää Meedian nimeä Kurdistanista.
Alueiden, kaupunkien ja kansojen uudelleen nimeäminen, rakentaminen ja asuttaminen sai 1770-luvulla valtavat ja kauaskantoiset mittasuhteet. Potemkinille sopi mainiosti, että suuri osa tataareista pakeni Krimiltä ja lähialueilta, sillä näin hän sai tilaa armenialaisille sekä 1200 kreikkalaiselle ”albaanille”, jotka olivat kunnostautuneet 1769 Venäjän laivaston palveluksessa Turkkia vastaan. Potemkin perusti ja asutti kreikkalaisilla kristityillä Mariupolin kaupungin. Potemkinin viehtymys kreikkalaisuuteen näkyy myös Sevastopolin ja Simferopolin nimissä. Kyse ei ollut antiikin ajalta periytyneistä, vaan aivan uusista kaupungeista, joiden nimillä vedottiin klassismin hurmaamiin länsimaalaisiin. Näin luotiin pohjaa 1820-luvun filhellenismille.
Kun tänäkin päivänä puhutaan Hersonin kaupungista, jossa Vladimir Suuri kastettiin vuonna 988, on hyvä muistaa, ettei se ollut samalla paikalla kuin nykyinen Herson. Potemkin ei nimittäin malttanut odottaa Krimin niemimaan liittämistä Venäjään, vaan perusti jo 1778 uuden Herson-nimisen kaupungin sen lähistölle, missä ei ollut edes yhtä mökkiä. Toisaalta keskiajan tunnettu kauppasatama Kaffa nimettiin Feodosiaksi, jotta sekin muistuttaisi Mustanmeren pohjoisrannikon muinaisesta kreikkalaisasutuksesta. Kun propagandalle oli rakennettu konkreettiset perustat, Venäjä ilmoitti 19.4.1783 eurooppalaisille suurvalloille aikovansa liittää Krimin itseensä, kerrotaan Douglas Smithin toimittamassa kirjassa Love & Conquest – Personal Correspondence of Catherine the Great and Prince Grigory Potemkin (DeKalb 2004). Turkki hyväksyi tapahtuneen tosiasian vasta rauhansopimuksessa 29.12.1791.
Kuva: Katariina II saapuu Feodosiaan. Ivan Aivazovskin maalaus 1883. (Wikimedia Commons)
Krimille jääneet tataarit vannoivat uskollisuudenvalan Katariina Suurelle heinäkuussa 1783 ja samassa kuussa georgialainen Kartli-Kakhetin kuningaskunta siirtyi Persian suojeluksesta Venäjän protektoraatiksi. Potemkin ei tähyillyt pelkästään Balkanille, vaan myös Kaukasukselle. Hän suunnitteli 1783-1784 myös Armenian ja nykyistä Azerbaidzhania vastaavan muslimiprotektoraatin perustamista. Itävallan keisarikin intoutui 1782 pohtimaan, saisiko Ranska osansa osmanivaltakunnan kuolinpesästä Egyptin muodossa (s. 299). Napoleon Bonaparte ei siis ollutkaan ensimmäinen ranskalainen, jota houkuteltiin sotaretkelle pyramideille. Itse asiassa hän oli jo nuorena upseerina 1780-luvun lopulla tarjoutunut vapaaehtoiseksi Venäjän joukkoihin Turkkia vastaan 1780-luvun lopulla, mutta Potemkin oli hänet hylännyt. Kuinka kaukonäköinen rekrytointi olisikin voinut muuttaa historiaa!
Potemkinin hoviin tulvi innokkaita avustajia länsimaista. Korsikalaisia uudisasukkaita tuli vuosien 1782-1784 välisenä aikana, Danzigin mennoniitteja 1790 ja muutoin Venäjällä vainottuja juutalaisia jo vuodesta 1775 alkaen. Kun Britannia ei voinut enää toimittaa karkotusvankejaan Amerikan siirtokuntiinsa, Potemkin tarjoutui 1784 ottamaan vangit huostaansa. Suunnitelma ei kuitenkaan edistynyt ja brittirikollisten piti matkustaa 1787 alkaen Australiaan asti. Venäjällä matkustellut Elisabeth Craven ihastui Krimiin niin että lupasi välittää sinne englantilaisia ammattilaisia. Brittifilosofi Jeremy Bentham oleskeli Ukrainassa 1786-1787, hänen veljensä pidempäänkin. Touko-kesäkuussa 1787 Itävallan keisari uudisti vierailunsa Venäjälle ja tapasi Krimillä keisarinnan. Potemkin pyysi keisarinnalta 22.6.1787 lisää kannustimia Krimille muuttajille, kerrotaan Douglas Smithin toimittamassa kirjekokoelmassa.
Oliko Potemkinin kolonisaatiopolitiikalla esikuvaa? Montefioren mukaan sen oli tarjonnut Fredrik Suuri asuttaessaan hugenottipakolaisia Preussiin jo 1600-luvulla. Katariina Suuri puolestaan julkaisi 4.12.1762 ja 22.7.1763 manifestinsa, joilla kutsuttiin saksalaisia siirtolaisia Venäjälle. Ukrainaan ja Volgan varrelle tulikin 27 000 saksalaista, joiden jälkeläisiä oli 1914 mennessä 600 000. Venäjällä uudisasuttamiseen liittyi kuitenkin synkempi kääntöpuoli, sillä ”uudet” alueet eivät olleet asuttamattomia, vaan alkuperäinen väestö oli raivattava tieltä tavalla tai toisella.
Montefiore olisi voinut mainita senkin, mikä Kerstin S. Jobst kertoo kirjassaan Die Perle des Imperiums – Die russische Krim-Diskurs im Zarenreich (Historische Kulturwissenschaft 11, Sipplingen 2007), että Venäjälle 1770-luvulla siirretyistä kriminkreikkalaisista osa puhui jo tataaria ja ainoastaan ortodoksinen uskonto teki heistä Venäjälle mielenkiintoisia. Muslimeista Potemkin ei piitannut, vaan toivoi tataarien muuttavan pois. Jobst mainitseekin, että 1783-1784 Krimiltä muutti pois 8000 muslimia, joiden kiinteistöt siirtyivät Potemkinin henkilökohtaiseksi omaisuudeksi, jaettavaksi hänen suosikeilleen. Potemkin paljasti toiveensa kirjeessään keisarinnalle 29.7.1783:
This peninsula will be better still in every way were we to rid ourselves of the Tatars and send them away. Many means for this can be found. For truth, they are not worthy of this land, while the Kuban would make a decent home for them.” (Douglas Smithin toimittama kirjekokoelma s. 146)
Suunnitelmat suomalaisten siirtämiseksi Krimille
Montefioren kirjasta löytyy muutamia viittauksia ruotsalaisiin, joiden joukossa on voinut olla suomalaisiakin – heitä tuli Hersoniin vuoden 1790 paikkeilla (s. 346), mutta lähdeviitteenä (18. luvun 111, s. 547) on Potemkinin kirje insinöörieversti Gaksille 26.5.1783. Lähdeviitteistä (32. luvun 14, s. 584) löytyy myös Potemkinin ehdotus ruotsalaisten sotavankien asuttamiseksi hänen hallitsemilleen alueille – viite on epäselvä, mutta lienee kahteen kirjeeseen 9.6.1791. Värälän rauhansopimus allekirjoitettiin kuitenkin jo 14.8.1790, minkä jälkeen sotavangit lienee kotiutettu. Olisiko kyse ollut sotaa vastustaneista Anjalan liiton miehistä ja muista Ruotsissa maanpettureiksi tuomituista, jotka eivät uskaltaneet palata kotimaahansa? Vai uhkasiko suomalaisia laajempikin pakkosiirto Krimille? Tätä Suomen historiassa ohimennen sivuutettua kysymystä kannattaisi pohtia enemmänkin.
Göran Magnus Sprengtporten oli tavannut Potemkinin keväällä 1787 ja riitautunut hänen kanssaan. Seuraavana syksynä Johan Anders Jägerhorn kirjoitti Sprengtportenille kriittisesti Venäjän politiikasta Puolassa ja Krimillä, kertoo Allan Sandström vuonna 1996 ilmestyneessä kirjassaan Officerarna som fick nog – Anjalamännen och Gustaf III:s ryska krig 1788-1790 . Jägerhorn poistui Venäjältä jo syksyllä 1788 ja Sprengtporten kolme vuotta myöhemmin, huhujen mukaan keisarinnan epäsuosiossa, mutta Venäjä kiisti huhut eikä Sprengtporten arvostellut Venäjää – olisiko Sprengtporten kuitenkin halunnut väistää mahdolliset Potemkinin suunnitelmat suomalaisten etujoukon asuttamiseksi Krimille? Kaarle Henrik Klick puolestaan siirtyi 1792 perheineen Sisä-Venäjälle, mutta omasta tahdostaan, kertoo Johan Richard Danielson kirjassaan Suomen uudemmasta historiasta (osa 1, Helsinki 1898).
Helsinkiläissyntyinen konservatiivi Johan Albrecht Ehrenström, joka oli joutunut Sprengtportenin seurassa Venäjälle yli vuodeksi mutta palannut Ruotsiin, kirjoitti Gustaf Mauritz Armfeltille 25.6.1793 masentuneena Ruotsia uhanneeseen vallankumouksellisuuteen, että jos kuningas surmattaisiin, ”tulen jälleen toistamaan vielä kerran ystävillemme kehoituksen jättää tämä kirottu maa ja perustaa uskollisten rojalistien siirtokunta, vaikkapa Volgan rannoille tai Mustan meren rannalle” (Yrjö Blomstedtin kirja ”Johan Albrecht Ehrenström – Kustavilainen ja kaupunkirakentaja”, Helsinki 1963, s. 154 viitaten Ruotsin valtionarkiston Armfeltin kokoelmaan) – ilmeisesti vielä tuolloin jossain eläteltiin ajatusta suomalaiskapinallisten siirtämisestä lämpimämmille seuduille! Seuraavana vuonna Armfelt pakeni Venäjälle, mutta hänen asuinpaikakseen määrättiin Kaluga, josta hän pääsi pois vasta Katariina Suuren kuoltua. Kalugan kaupunkiin oli majoitettu 1786–1787 Krimin viimeinen kaani ja sinne joutuivat muiden muassa 1824–1833 kazakkikaani Shergazy sekä 1859–1868 kaukasialainen kapinajohtaja imaami Shamil.
Kuva: Gustaf Mauritz Armfelt (1757-1814) kopio, Carl Fredrik von Bredan mukaan 1845. (Helsingin yliopistomuseo)
Ruotsin hyökkäys Venäjälle oli kirvoittanut Potemkinin kirjeen keisarinnalle 18.7.1788, jossa Montefioren mukaan:
”Potemkin kuvitteli mielessään armottomia väestönsiirtoja ja esitti puoliksi pilaillen Suomen tyhjentämistä, sen väestön hajottamista ja maan autioittamista” (s. 490).
Douglas Smithin käännöksen mukaan:
”I always said, though this may have appeared to be a joke, that all the Finlanders ought to be settled throughout the state, and the land be made impassable by cutting down a great number of trees. Then the capital would be safe.”(s. 255)
Metsänhakkuut muodostivatkin strategian ytimen kenraali Aleksei Jermolovin kukistaessa tshetsheenien vastarintaa puoli vuosisataa myöhemmin. Smithin mukaan Potemkin luopui ajatuksesta helmikuuhun 1789 mennessä luettuaan Sprengtportenin ja Jägerhornin suunnitelmista. Sen jälkeen autonomiasta tuli vaihtoehto. Balkanilla ja Kaukasuksella kuitenkin Potemkinin suunnitelmat jatkoivat omaa elämäänsä ja aiheuttivat kansanmurhien noidankehän, jonka tuloksia voidaan tänä päivänä kauhistella Srebrenicassa, Famagustassa, Jerusalemissa ja Kirkukissa asti.
Tallinnassa 26.10.1788 menehtyneen, Venäjän palveluksessa olleen skottiamiraali Samuel Greighin sukulaisen Andrew Swintonin matkakirja ”Travels into Norway, Denmark, and Russia” (London 1792) perustuu hänen matkoiltaan 1788-1791 kirjoittamiinsa kirjeisiin. Kirja on omistettu Katariina Suurelle ja kertoo “juhlitun kirjoittajan” aiemmista suunnitelmista siirtää Siperian kansoja Ukrainaan:
”A celebrated Writer recommends to the Russian Government, to people the Ukraine, by transplanting thither the natives of the frozen shores of Siberia, ’which,’ says he, ’are of no service either to themselves, or to mankind, in their present situation.'” (s. 493).
Swintonilla oli kuitenkin oma vaihtoehtonsa:
”Might it not be better to transplant the whole nation of Finlanders from the shores of the Baltic?” (s. 494)
Swinton myönsi, että suomalaisten pakkosiirto Ukrainaan rikkoisi Ruotsin kanssa solmittuja sopimuksia vastaan, mutta sillä ei olisi niin väliä, koska:
”by sending the Fins to a better country, and replacing them with Russians, would strengthen her frontier” (s. 495).
Pietarissa maaliskuussa 1791 päivätty ajatus väestönsiirrosta ei ollut pelkkä kevyt hetken hairahdus, sillä Swinton viittasi siihen jo Inkerissä marraskuussa 1790 päiväämässään kirjeessä. William Thomson (1746-1817) kopioi Swintonin suunnitelmat kirjaansa Letters from Scandinavia (London 1796, s. 323.) Suomessa näistä ajatuksista vaiettiin. Vasta sata vuotta myöhemmin 15.2.1895 Yrjö Hirn piti Historiallisen Yhdistyksen kokouksessa Helsingissä esitelmän, jossa mainitsi Swintonin kirjan.
Olisi mielenkiintoista tietää, kuinka ”puolileikillisesti” Potemkin ehdotteli suomalaisten joukkosiirtoa Krimille ja oliko keisarinna tyrmännyt sen suomalaisten kapinallisten mieliksi vai elikö ajatus Värälän rauhansopimuksen jälkeenkin, muidenkin kuin brittiseikkailijoiden mielissä? Oliko Potemkin se ”juhlittu kirjoittaja”, johon Swinton viittasi? Vai kenties Semjon Vorontsov, Venäjän Lontoon-lähettiläs vuodesta 1785, joka kirjoitteli ahkerasti englanniksi ja palkittiin 1790-luvun lopulla suurilla tiluksilla Suomessa? Siperian kansoista tshuktshit oli kukistettu vasta 1789 – suunniteltiinko heitä silloin siirrettäväksi valtakunnan toiseen päähän?
Montefioren kirja avaa suomalaisillekin erityisen mielenkiintoisia tutkimussuuntia ja monet Venäjän nykyisinkin ajankohtaiset poliittiset ideat ovat Potemkinin perua, vaikka ne on tapana lukea pikemminkin Katariina Suuren nimiin. Potemkinin geopolitiikka ulottui Suomenniemeltä Krimille ja kenties Kamtshatkalle asti.
- Kirjan nimi:
- Ruhtinas Potemkin ja Katariina Suuri
- Kirjan alkuperäinen nimi:
- Potemkin – Prince of Princes
- Kustantaja:
- WSOY
- Julkaisuvuosi:
- 2006
- Sivumäärä:
- 640
- Kirjoittajat:
- Montefiore, Simon Sebag
- Kääntäjät:
- Koskinen, Ari P.
- Lisätiedot:
- Andrew Swinton: Travels into Norway, Denmark and Russia
Simon Sebag Montefioren kotisivut
Wikipedia: Grigory Potemkin (eng.) - Esittelyn kirjoittajan nimi:
- Antero Leitzinger
- Esittelyn kirjoittajan arvo tai asema:
- VTT
- Esittelyn kirjoittajan organisaatio tai kotipaikka:
- Helsinki