VTT Jukka Seppinen on kirjaansa varten perehtynyt suureen määrään ulkomaisia arkistoja niin Suomessa, Englannissa, Ranskassa, Saksassa, Venäjällä kuin Ruotsissakin. Tukena on ollut hänen ilmeisen laaja kielitaitonsa. Koska Seppinen on tehnyt pitkän uran ulkoministeriössä, aihepiirin tuntemusta on runsaasti.
Kirjassa on jonkin verran mielenkiintoisia ja dokumentoituja tietoja KGB:sta Suomessa. Aihetta on Suomessa pitkään vierastettu ja osa lähdeaineistosta on varmaan joittenkin mielestä arveluttavaa. Esimerkiksi niin sanottua ”Mitrokhinin arkistoa” ei ole saatu suomalais-venäläisen arkistolaitosten sekakomitean hitaan ja puisevan työn tuloksena, vaan brittiläinen tiedustelupalvelu hankki sen. Kun tällaisia arkistoja vertaa muuhun kokonaisuuteen, tieto lienee niin luotettavaa kuin se lähihistorian tutkimuksessa ylipäänsä voi olla.
Nimi ei vasta otsikkoa
Kirjan hyvät puolet tuli tyhjentävästi lueteltua ja puutteiden lista on valitettavasti paljon pitempi. Kirja ei millään tavalla vastaa otsikkoaan. Mauno Koiviston nimi näkyy sisällysluettelossa kieltämättä usein, mutta lukujen sisältönä on pitkiä esityksiä, jotka eivät kosketa Koivistoa laisinkaan. Tällaisia ovat esimerkiksi luvut: Supo, KGB sekä alaluku ”Vallankumoukselliset lääkärit”.
Kuva: Mauno Koivisto Suomen Kuvalehden kannessa 1966.
Johdannossa Seppinen toistuvasti valittaa kustantajan hänelle asettamaa ahdasta sivumäärää (kustantaja ilmoittaa sivumäärän 20 sivua todellista suuremmaksi). Jos kirjasta poistettaisiin toistot ja Koivistoon liittymätön materiaali, uskoisin sivumäärän putoavan muutamaan kymmeneen. Sen lisäksi on vielä todettava, että niinkin ilmeisessä lähteessä kuin Mauno Koivistoa koskevassa Wikipedian artikkelissa on hänen poliittisesta urastaan sivukaupalla asioita, jotka Seppiseltä puuttuvat.
Kun Seppisen tuoretta kirjaa vertaa 11 vuotta sitten ilmestyneeseen hänen kirjoittamaansa Kekkos-biografiaan, erot ovat suuret. Urho Kekkosesta Seppinen suvaitsee kertoa hänen lapsuudenkodistaan, opiskelusta, työuran alusta sekä siirtymisestä politiikkaan. Sen jälkeenkin Kekkosen vaiheita käsitellään kattavasti ja jopa aikajärjestyksessä.
Koivistosta Seppinen sivuuttaa esimerkiksi porvaristaustaisen lapsuudenkodin, toimimisen poliittisena tarkkailijana Turun satamassa, O-ryhmän ja ylipäänsä suurimman osan Koiviston elämäntyöstä. Edes Koiviston medianhallintaa ei pohdita. Julkisuudessahan hänet tunnettiin kaukopartiomiehenä, satamajätkänä ja talousmiehenä, jotka kaikki olivat jonkinlaista imagonrakennusta. Koulutukseltaanhan Koivisto oli sosiologi eikä taloustieteilijä.
Sekava rakenne
Kirjan rakenne on siinä mielessä merkillinen, että hyvin monet alaluvut muodostavat oman itsenäisen esseensä, joka alkaa J. K. Paasikivestä ja päättyy Koivistoon. Esimerkiksi jo sivulla 30 puhutaan Koiviston presidenttiydestä ja viimeisellä käsittelysivulla 400 palataan vuoteen 1917.
Lukujen järjestys on sekava. Esimerkiksi Koiviston ensimmäisestä pääministerikaudesta 1960-luvulla on seitsemän alalukua, jotka eivät etene paljon mitenkään, vaan kaikissa luvuissa pyöritellään suunnilleen samoja asioita kuten kaatunutta pohjoismaista talousliitto Nordekia, joka mainitaan lisäksi varmaan suurimmassa osassa kirjan muitakin alalukuja.
Vaikuttaa siltä, että Seppinen on halunnut Koiviston nimen alla tuoda julkisuuteen uusia tutkimustuloksia etenkin Mitrokhinin arkistosta, mutta mukana lienee muitakin motiiveja.
Ulkoministeriön kelvottomat virkamiehet
Seppinen palveli ulkoministeriössä ja siellä ei hänen itsensä lisäksi ole ilmeisesti ollut yhtään kunnollista virkamiestä. Hänen Jaakko Blombergiin ja Jaakko Kalelaan kohdistama kritiikki saattaa vielä olla aiheellistakin. Kekkonen värväsi nämä SDP:n vasenta laitaa edustaneet miehet luodakseen kontakteja silloiseen radikaalinuorisoon. Tältä osin Seppisellä on käytössään Suojelupoliisin kielteinen arvio Blombergista (jonka hän on tosin julkaissut monta kertaa aikaisemminkin). Ongelmalliseksi näitten herrojen asema muuttui vasta Koiviston aikana, kun Kalelasta tuli presidentin kansliapäällikkö ja Blombergista poliittinen alivaltiosihteeri. Kolmantena omasta mielestäni erikoisena diplomaattina voi mainita tv:n uutistenlukijana toimineen Alec Aallon, joka tiedotustaustastaan huolimatta päätyi suurlähettilääksi.
Sivuilla 220 – 228 lytätään sellainen määrä diplomaatteja, että mieleen tulee, onko Seppisen omakaan ura sujunut odotusten mukaisesti. Ulkoministeriötä käsittelevän luvun otsikko on muuten ”Suomettuminen syvenee”.
Kun lisäksi katsoo alaluvun ”Vallankumouksen lääkärit” nimilistaa, mieleen tulee jonkinlainen paljastelun halu. Nimistä vain harva on oikeastaan edes lääkäreitä eikä heidän joukossaan ole poliittisesti merkittäviä henkilöitä kuin muutama. Seppinen epäilee tästä nimeltä mainitusta joukosta eettisten lääkäriperiaatteiden noudattamista.
KGB:n ”kuristava ote”
Todella subjektiiviseksi teksti muuttuu siinä vaiheessa, kun Seppinen toistaa puolenkymmentä kertaa käyneensä ranskalaisen eliittikorkeakoulun ENA:n Kun Seppinen perusti koululle suomalaisten oppilaitten alumniyhdistyksen, hän laati asiasta raportin, jonka nyt todellakin olisi ehkä voinut tunkea UM:n arkiston mappi ö:hön pölyttymään lehtileikkeitten joukkoon. Seppinen kuitenkin olisi halunnut lähettää raportin presidentille ja kun tähän ei suostuttu, sekin todistaa siitä kuristavasta otteesta, jolla KGB Suomea hallitsi. Tapausta käsitellään laajasti sivuilla 286 – 289.
Seppinen toistaa kymmeniä kertoja kaksi keskeistä moitetta Koivistosta: hän oli täysin KGB:n ohjauksessa ja passiivinen. KGB:n ohjaus on siinä mielessä hankala asia, että samantapaisia yhteyksiä oli Kekkosella ja suunnilleen kaikilla muillakin johtavilla suomalaisilla poliitikoilla. Yhteydenpito oli täysin avointa eikä siihen liittynyt mitään salailua pois lukien sen, että KGB:n edustajat esittäytyivät tavallisina diplomaatteina ja kysyttäessä kielsivät KGB-taustansa.
Vallitsee varmaan suuri yksimielisyys siitä, että Koivisto harjoitti Kekkoseen verrattuna matalaa profiilia eli oli ”passiivinen”, kuten Seppinen sanoo. Jopa tässäkin asiassa voi kuitenkin kysyä, kuinka paljon näin pienen maan presidentti voi saada aikaiseksi. Kekkosen vuosia touhuama ydinaseeton Pohjola ei esimerkiksi edennyt minnekään, vaan lähinnä vain rasitti Suomen suhteita Norjaan. Saman tapainen tilanne liittyy Karjalan palautushankkeisiin.
Edelleenkin Seppinen moittii Koivistoa siitä, että hän ei edistänyt suhteita länteen, kuten edeltäjänsä. Kuitenkin Koivistolla todistettavasti oli henkilökohtaisetkin suhteet George Bush vanhempaan, joka Ronald Reaganin lisäksi vieraili Suomessa. Viimeisen 15 vuoden aikana tasavallan presidentti on voinut edistää vain USA:n presidentin kravatin asentoa!
Lopuksi voisi kysyä jopa kuluttajansuojan perään. Jos kirjan sisällöstä suurin osa on Koivistoon liittymätöntä asiaa ja sen toistelua, kirjan nimeksi ei kelpaa Mauno Koiviston poliittinen ura. Usein ennenkin olen miettinyt, lukevatko kustantamot kirjojaan ollenkaan. Kirjasta olisi ehdottomasti pitänyt poistaa esimerkiksi luku vallankumouksellisista lääkäreistä ja paljon muuta, tai sitten vaihtaa kirjan nimeä.
- Kirjan nimi:
- Koiviston aika. Mauno Koiviston poliittinen ura
- Kustantaja:
- Auditorium
- Julkaisuvuosi:
- 2015
- Sivumäärä:
- 431
- Kirjoittajat:
- Seppinen, Jukka
- Lisätiedot:
- Kansallisbiografia: Mauno Koivisto
- Esittelyn kirjoittajan nimi:
- Juha Vahe
- Esittelyn kirjoittajan arvo tai asema:
- FM
- Esittelyn kirjoittajan organisaatio tai kotipaikka:
- Turku