Aarne Mattila: Kolonialismi ja Suomi (HAik 1/2021)
Aikakauden vallitsevat aatteet ja ajatukset vaikuttavat historiantutkimuksen näkökulmiin. Tieteenalan suurnousu 1800-luvulla tapahtui kansallisuusaatteen, nationalismin, valtakaudella. Nationalismi on edelleen voimissaan ja historiantutkimukseen sillä on ollut pitkä jälkivaikutus. Nationalistinen näkökulma on nykyisin jopa korostunut autoritaarisissa maissa, kuten Kiinassa ja Venäjällä. Tutkimusta käytetään myös poliittisiin tarkoituksiin ja propagandan välineenä. Sen sijaan läntisissä demokratioissa historiantutkimuksen tarkastelutapaan vaikuttavia virtauksia ovat varsinkin intersektionaalinen feminismi ja kolonialismi.
Historiallinen Aikakauskirja tarttui tutkimuksellisen näkökulman muutokseen suomalaisessa historiantutkimuksessa julkaisemalla erikoisnumeron (4/2020) otsikolla Kolonialismi ja Suomi. Saamelaiskysymystä lukuunottamatta aihetta lähestyttiin artikkeleilla, joissa tutkittiin yksittäisten suomalaisten toimintaa kolonialisteina koloniaalisen osallisuuden käsitteen kautta. Tutkimuskohteina olivat yksilöiden toimet kolonialistisessa maailmassa ja suomalaisten perustamat utopiayhteisöt.
Esimerkiksi dosentti Raita Merivirta selostaa artikkelissaan asiapitoisesti ja kiintoisasti Mannerheimin kahta tiikerinmetsästysmatkaa Intiaan ja Nepaliin vuosina 1928 ja 1937. Hänen tulkintansa metsästysmatkalaisen toiminnasta kolonialistisena osallisuutena tai jopa kolonialismiin osallistumisena vaikuttaa kuitenkin päälle liimatulta. Ymmärtääkseni brittiläisten siirtomaaisäntien vieraana käynyttä kenraalia tulisi tarkastella silloisessa historiallisessa tilanteessa eikä nykyisessä, jossa kolonialistien muistopatsaitakin kaadetaan.
Tarkastelemalla Suomen historiaa kolonialismin näkökulmasta on mahdollisuuksia avartaa ja monipuolistaa kuvaa historiastamme. Erikoisnumeron keskittyessä marginaalisiin teemoihin tarkastelun ulkopuolelle jäivät kuitenkin aiheen kannalta olennaiset kysymykset. Suomi on näkökulman kannalta sikälikin kiinnostava tapaus, koska maalla on pitkä historia vieraan vallan alla, mikä ei tietysti ole estänyt suomalaisten kolonialismiin osallistumista.
Taloushistorian tehtävänä olisi analysoida Suomen taloudellista toimintaa kolonialistisen maailmantalouden osana. Analyyttisempaa tutkimusta odottaa sen selvittäminen, miten Suomi on ollut eri aikoina taloudellisesti hyötymässä toiminnastaan maailmantalouden kolonialistisissa rakenteissa. Lienee myös vaiheita, jolloin Suomella on ollut maailmantaloudessa välituotteita tai raaka-aineita tuottavan, epäitsenäisen, enemmän tai vähemmän riistetyn maan asema.
Kolonialismin teeman alla on epäilemättä kansan suuren enemmistön kielen eli suomen syrjäyttäminen Ruotsin suurvaltakaudelta lähtien. Tuloksena oli jo 1700-luvulla tilanne, jossa maan pääväestön kieli oli kokonaan syrjäytetty yhteiskunnallisen ja kulttuurisen toiminnan yleisemmällä tasolla ja yhteiskunnan ylemmät sosiaaliset kerrokset kaikilla elämänaloilla oli ruotsinkielistetty. Ilmiöstä voi tuskin suomenkielisten kannalta käyttää muuta nimitystä kuin mielen kolonisaatio. Tässä tilassa Suomi sai autonomisen aseman Venäjän yhteydessä ja paremmat mahdollisuudet vaikuttaa sisäisiin asioihinsa.
Autonomian aikana alkaneessa suomalaisuuden nousussa oli kyse suomen kielen aseman parantamisesta yhteiskunnassa ja samalla suomenkielisten noususta ylempiin sosiaaliryhmiin. Ruotsinkielinen eliitti puolusti asemiaan paljolti kielikysymyksen merkeissä. Suomalaisuuden nousu oli pitkä prosessi. 1800-luvun yhteiskuntarakenteen jäänteitä on havaittavissa vielä 2000-luvun Suomessa.
Kansan valtaenemmistöstä nousseiden ja kielensä säilyttäneiden tulo enemmistöksi yhteiskunnan ylimpiin kerrostumiin on ehkä kielikysymyksen sensitiivisyydestä johtuen jäänyt vähälle huomiolle Suomen historiassa. Vanhat ruotsinkieliset eliitit säilyttivät asemansa pisimpään taloudessa. Se olisi tutkijoille suuri ja vähälle selvittelylle jäänyt aihe. Todellinen käänne Suomen historian tutkimuksessa tuskin tapahtui 2010-luvulla vaan odottaa vielä toteuttajiaan.
Aarne Mattila on talous- ja sosiaalihistorian dosentti Helsingin yliopistossa. Sähköposti: aarne.mattila@gmail.com
***
HAikin sisällysluettelo ja linkit pääkirjoitukseen ja keskustelupuheenvuoroihin ovat luettavissa Agricolan tietosanomissa.
Aarne Mattila: Kolonialismi ja Suomi
Viimeksi muokannut Haik, 05.04.21 14:06. Yhteensä muokattu 2 kertaa.
Maarit Leskelä-Kärki: Empatia historioitsijan työvälineenä
Maarit Leskelä-Kärki: Empatia historioitsijan työvälineenä (HAik 1/2021)
Vuoden 2020 viimeisessä Historiallisen Aikakauskirjan numerossa tutkijatohtori Anna Koivusalo kirjoitti kiinnostavasti tärkeästä aiheesta: ”arkistoihmisten” (kuten hän tutkimiaan henkilöitä kutsuu) aiheuttamista tutkijan tunteista. Hän totesi, miten vähän historiantutkimuksen piirissä on pohdittu tutkijan tunteiden merkitystä ja vaikutusta tutkimusprosessissa, vaikka esimerkiksi tunteita tutkitaan muutoin jo paljon.
Koivusalo osuu huomiossaan sikäli harhaan, että tutkijan tunteita sekä tutkijan ja tutkimuskohteen välille muotoutuvaa ja muuntuvaa suhdetta, relaatiota, on kyllä nostettu 2000-luvun tutkimuksessa paljonkin esiin. Se ei varmasti ole näkynyt koko historiantutkimuksen kentällä, mutta sitä on käsitelty erityisen vahvasti elämäkerrallisen historiantutkimuksen piirissä sekä niiden tutkijoiden teksteissä, jotka ovat tarkastelleet esimerkiksi henkilökohtaisia, omaelämäkerrallisia aineistoja, kuten kirjeitä, päiväkirjoja ja omaelämäkertoja lähteinään.
Vahvana lähtökohtana tälle tutkimusperinteelle ovat Irma Sulkusen laajasti vaikuttaneet 1990-luvun mikrohistorialliset tutkimukset, Mandi Granfeltiin liittyvä Naisen kutsumus sekä erityisesti Liisa Eerikintyttären hurmoskokemusta ja 1800-luvun herätysliikkeitä analysoinut tutkimus. Sulkunen oli monella tapaa pioneeri niin aiheenvalinnoissaan kuin tavassaan nostaa tutkijan ääntä esiin. Liisa Eerikintyttären kohdalla hän kävi suoraa dialogia tutkimuskohteensa kanssa ja pohti, miten 1900-luvun lopun historiantutkija voisi tätä historian hämäriin kadonnutta 1700-luvun nuorta naista tavoittaa, saati ymmärtää. (1.)
Tutkijan tunteita ja relationaalisuutta pohtiva tutkimusperinne kytkeytyy kiinteästi tutkimuksen ja tutkijan etiikkaa pohtivaan keskusteluun. Esimerkiksi nais- ja sukupuolihistorian kautta tämä liittyy merkittävällä tavalla keskusteluun tutkijan positiosta, sijoittuneisuudesta, siitä, minkälaisia ovat omat kiinnikkeemme tutkimusta tehdessämme ja mitä tutkimuksellamme tavoittelemme. Tätä keskustelua on käyty feministisen tutkimuksen piirissä sen varhaisista vuosikymmenistä lähtien, ja siitä se on laajentunut jälkikolonialistiseen sekä laajemmin vähemmistöjen ja marginaalien tutkimuksen kentälle.
Ryhtyessäni itse tekemään 2000-luvun taitteessa elämäkerrallista, laajaan kirje- ja päiväkirja-aineistoon pohjautuvaa väitöskirjaa suomalaisista Krohnin sisaruksista ja heidän kirjailijaelämistään, lähdin varhain pohtimaan sitä, mikä merkitys tutkimusprosessissa tulisi olemaan omalla suhteellani näihin kohdehenkilöihin. (2.) Kolmen hyvin erilaisen naiskirjailijan ja heidän henkilökohtaisten aineistojensa valinta tutkimuskohteeksi merkitsi kolmea hyvin erilaista suhdetta. Lähdin kehittelemään erityistä tutkijan tunteet huomioivaa empaattista, mutta samaan aikaan kriittistä lukijuutta. Olin sitä mieltä, että ne erilaisen tunteet, joita koin tutkimiani naisia kohtaan, kun luin heidän aineistojaan arkistossa, vaikuttivat siihen, millaisia tutkimuksellisia tavoitteita minulla oli. Tutkimuksessani oli vahva emansipatorinen vire: halusin tuoda uudenlaisia keskusteluja ja näkökulmia historiantutkimukseen, mutta myös nostaa esiin menneisyyden unohdettuja, vaiettuja ääniä.
Loin metodologista pohjaa Hans-Georg Gadamerin hermeneutiikan ja tekstintulkinnan, feministisen omaelämäkertatutkimuksen perinteen (erityisesti Anni Vilkko, Marja Kaskisaari, Tuija Saresma, Päivi Kosonen), empaattisen lukijuuden (Anni Vilkko) ja Emmanuel Levinasin toista käsittelevän filosofian perusteella. Hain aineksia monista suunnista ja koetin yhdistää niitä erityiseksi tunteita huomioivaksi lukutavaksi. Totesin, ettei miten hermeneutiikassa oltu huomioitu tutkijan tunteiden merkitystä, vaikka tekstien vaikutuksesta puhuttiinkin. Juuri henkilökohtaisiin aineistoihin pureutuva, toisen ihmisen elämää tulkitseva tutkimus pakotti kuitenkin kysymään, mitkä olivat oikeuteni lukea ja tulkita näiden naisten erilaisia tunteita ja tunnesuhteita, ja miten taas tutkimusotteeseeni vaikuttivat ne tunteet, joita itse tunsin eri sisaria kohtaan. Tunteita huomioivassa hermeneutiikassa katsoin olevan mahdollisuuksia pohtia ”miten kohtaamme menneisyyden ihmisen tunteet, mitä ja miten ne saavat meidät tuntemaan erilaisia tunteita sekä miten nämä tunteet vaikuttavat tutkimuskysymyksiimme ja otteeseemme.” (3.) Sulkusen ohella löysin harvoja historioitsijoiden tekstejä aiheesta, mutta Merja-Liisa Hinkkasen hieno artikkeli tutkijan pieteettisestä asenteesta tutkimuskohteeseen kulki tärkeänä johtotähtenä pohdinnoissani.(4.) Empatia tuli merkitsemään itselleni niin menneiden ihmisten kunnioittamiseen ja ymmärtämiseen pyrkivää asennetta kuin tutkijan position ja tutkimuksen poliittisuuden havaitsemista.
En toki ollut pohdintoineni yksin. Erityisesti naisten kirjoittamisen historiaa kartoittava, Ritva Hapulin johtama tutkimushankkeemme sekä laajemminkin Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaineen inspiroiva tutkimusympäristö hedelmöitti jatkuvasti omia pohdintojani kirjoittaessani tutkimustani eteenpäin. Samoin pohjoismainen sukupuolihistoriallinen tutkimus ja Eva-Helen Ulvrosin, Eva Österbergin ja Lisbeth Larssonin kaltaiset tutkijat olivat tärkeitä keskustelukumppaneita. Vasta paljon myöhemmin löysin amerikkalaisen historioitsijan Jill Leporen artikkelin vuodelta 2001, missä hän tarkasteli mikrohistorian ja elämäkertatutkimuksen välistä suhdetta ja pohti analyyttisesti historioitsijoita, jotka rakastavat liikaa. (5.)
Väitöskirjani jälkeen olen jatkanut elämäkertatutkimuksen teorian ja erilaisten omaelämäkerrallisten aineistojen metodologian sekä tutkimusetiikan parissa. Olen pohtinut niin menneiden elämäkertatutkijoiden suhdetta tutkimuskohteisiinsa kuin omaa suhdettani niihin historian henkilöihin, joita nostan tutkimuksessani esiin. Erilaiset elämäkertatutkimuksen verkostot ovat näyttäneet, miten samanlaisten tunteisiin liittyvien kysymysten kanssa monet alan tutkijat painiskelevat. Historioitsija Robert Gerwarthin kautta opin tuntemaan ”kylmän empatian” käsitteen, jonka hän kehitti tutkiessaan SS-kenraali Reinhard Heydrichin elämää.(6.) Yhteisen pohjoismaisen antologian Biography, gender and history: Nordic perspectives (2016) kirjoittamisella tavoittelimme Erla Hulda Halldórsdottirin, Tiina Kinnusen ja Birgitte Possingin kanssa laajempaa keskusteluyhteyttä historiantutkimuksen yhteisöön, koska monet elämäkerrallisessa tutkimuksessa keskeiset kysymykset relationaalisuudesta, etiikasta sekä erityisen ja yleisen välisestä suhteesta koskettavat kaikkia historiantutkimusta tekeviä. (7.) Viimeisen vuosikymmenen kuluessa tutkimuseettisiä kysymyksiä on ryhdytty pohtimaan myös laajemmin kotimaisessa historiantutkimuksessa. (8.)
Puheenvuorossaan Anna Koivusalo kirjoittaa, miten tärkeää tutkijan on tunnistaa tunteita ja toivottaa ne tervetulleiksi, koska ne kertovat siitä, että tutkimuksemme on tärkeää ja sen kohteet muistamisen arvoisia. Tämä on totta ja tärkeä osa tutkimusprosessia. Mutta yhtälailla tutkijan tunteisiin liittyy ajatus tutkijan vallasta ja tutkimuksen poliittisuudesta. Tunteita olisi tärkeää tunnistaa, koska ne vaikuttavat siihen mitä tutkimme, miten tutkimme ja mitä haluamme tutkimuksellamme sanoa. Tunteet eivät ole siinä mielessä viattomia. Siksi niiden tunnistaminen ja tutkimuksen läpinäkyvyys on tärkeää.
Olen pohtinut empatiaa kuluneina tutkimusvuosina paljon ja kohdannut myös sen, miten vähätellen käsitteeseen saatetaan suhtautua. Ajattelen tällöin, että kysymys voi olla myös siitä, että se ymmärretään väärin. Empatiassa ei ole kysymys samastumisesta tai siitä, että pyrkisimme kokemaan tunteita ”yhdessä” kohteemme kanssa. Nämäkin toki saattavat kuulua tutkimusprosessiin. Mennyt, ja toinen, on kuitenkin aina vieras ja tutkijan on tärkeää myös tunnistaa tämä vieraus, silloinkin, kun tuntuisi, että menneisyyden ihminen on aivan lähellä. (9.) Eläytyminen on tärkeää, mutta viime aikoina olen pohtinut enemmän myös kuvittelun ja mielikuvituksen merkitystä.
Tällä hetkellä teen tutkimusta Krohnien suvun arkistoa paljon hajanaisemman, sattumanvaraisemman arkistoaineiston parissa osana esoteerisuuden kulttuurihistoriaa tarkastelevaa Uuden etsijät -hanketta, ja olen pohtinut empatiaa uusista kulmista.(10.) Se merkitsee eettistä asennetta, jonka olisi oltava tutkimuksessa läsnä jatkuvasti aina arkistoaineiston keräämisestä tietojen koostamiseen, kirjoittamisen prosessiin ja tulkintojen muotoiluun asti. Empatia vaatiikin hitautta ja hitaita hetkiä aineistojen ja kirjoittamisen äärellä – siksi se sopii kovin huonosti nykyisten akateemisten vaatimusten maailmaan.
Empatia tarkoittaa merkityksellisten hetkien huomaamista ja tunnistamista tutkimusprosessin kuluessa, ja se vaatii mielikuvitusta. Erilaisten aineistojen ja historiallisten tietojen perusteella meidän on kyettävä kuvittelemaan mennyt ihminen ja tämän maailma. Kuvittelussa olennaista on tietenkin huolellinen kontekstin rakentaminen. Näin voisimmekin päätellä, että eettinen ymmärrys menneisyydestä tarkoittaa myös historiallisen kontekstoinnin ymmärtämistä. Tässä ajattelen kontekstilla laajaa ymmärrystä, jonka voimme yksilön sosiaalisesta ja kulttuurisesta ympäristöstä rakentaa erilaisten olemassa olevien lähteiden varassa. Tässä ei toki ole mitään sinänsä radikaalia yhdellekään historioitsijalle. Mutta ehkä siinä on, että emme tavoittele lopullisen tai ehdottoman kontekstin rakentamista. (11.) Eettinen tai empaattinen lähestymistapa tarkoittaa menneen ihmisen elämän näkemistä prosessina ja tulkintana, mahdollisena narratiivina, ei lopullisena sulkeutuvana tarinana. Sen tulee mahdollistaa myös epävarmuus, epätietoisuus ja tulkintojen hauraus, jossa muutokset ovat mahdollisia.
Maarit Leskelä-Kärki on kulttuurihistorian dosentti ja yliopistonlehtori Turun yliopistossa sekä Suomen Historiallisen Seuran puheenjohtaja vuosina 2020–2021. Sähköposti: maales@utu.fi.
1. Irma Sulkunen, Mandi Granfelt ja kutsumusten ristiriita. Hanki ja jää 1995; Irma Sulkunen, Liisa Eerikintytär ja hurmosliikkeet 1700–1800-luvulla. Hanki ja Jää/Gaudeamus 1999.
2. Maarit Leskelä-Kärki, Tutkija ja kolme sisarta. Polkuja henkilökohtaiseen historiantutkimukseen. Teoksessa Johanna Latvala, Eeva Peltonen & Tuija Saresma (toim.) Tutkija kertojana. Tutkimusprosessi, tunteet ja kirjoittaminen. Jyväskylän yliopisto 2004, 306–340.
3. Maarit Leskelä-Kärki,: Kirjoittaen maailmassa. Krohnin sisaret ja kirjallinen elämä. SKS 2006.
4. Hinkkanen, Merja-Liisa, Oman elämänsä sankaritar? Elämäkerrallisen tutkimuksen ongelmia. Teoksessa Eero Kuparinen (toim.) Työkalut riviin. Näkökulmia yleisen historian tutkimusmenetelmiin. Turun yliopisto 1997
5. Ks. erityisesti Eva-Helen Ulvros, Sophie Elkan. Hennes liv och vänskap med Selma Lagerlöf. Historiska Media 2001. Lisbeth Larsson, Sanning och konsekvens. Marika Stiernstedt, Ludvig Nordström och de biografiska berättelserna. Norstedts 2001; Jill Lepore, Historians who love too much. Reflections on Microhistory and Biography. The Journal of American History 88:1 (2001), 129–144.
6. Robert Gerwarth, Cold Empathy. Perpetrator Studies and the Challenges in Writing a Life of Reinhard Heydrich. Teoksessa Daniela Baratieri, Mark Edele & Giuseppe Finaldi (toim.) Totalitarian Dictatorship. New Histories. Routledge 2013.
7. Erla Hulda Halldórsdottir, Tiina Kinnunen, Maarit Leskelä-Kärki & Birgitte Possing (toim.) Biography, Gender and History. Nordic Perspectives. k&h 2016.
8. Satu Lidman, Anu Koskivirta & Jari Eilola (toim.) Historiantutkimuksen etiikka. Gaudeamus 2017.
9. Maarit Leskelä-Kärki, Samastumisia ja etääntymisiä. Elämäkerta historiantutkimuksen kysymyksenä. Teoksessa Asko Nivala & Rami Mähkä (toim.) Tulkinnan polkuja. Kulttuurihistorian tutkimusmenetelmiä. K&h 2012.
10. Ks. https://uudenetsijat.com/ sekä Maarit Leskelä-Kärki, Ethical encounters in the archives. On studying individuals in esoteric contexts. Scripta Instituti Donneriani Aboensis, 29:1 (2020), 28–48, https://doi.org/10.30674/scripta.85671
11. Ks. tällaisesta kontekstin määrittelystä Jukka Sarjala, Päättymätön yksilö. Henkilöhistorian muuntuva kohde. Ennen & nyt 6 (2014). Ks. myös Hannu Salmi, Kulttuurihistoria, mahdollinen ja runsauden periaate. Teoksessa Heli Rantala & Sakari Ollitervo (toim.) Kulttuurihistoriallinen katse. k&h 2010, 338–359. Kuvittelusta humanistisessa tutkimuksessa laajemmin myös esim. Aila Viholainen, Jaana Kouri & Tiina Mahlamäki (toim.) Kuvittelu ja uskonto. Taustoja, tulkintaa ja sovelluksia. SKS 2020.
***
HAikin sisällysluettelo ja linkit pääkirjoitukseen ja keskustelupuheenvuoroihin ovat luettavissa Agricolan tietosanomissa.
Vuoden 2020 viimeisessä Historiallisen Aikakauskirjan numerossa tutkijatohtori Anna Koivusalo kirjoitti kiinnostavasti tärkeästä aiheesta: ”arkistoihmisten” (kuten hän tutkimiaan henkilöitä kutsuu) aiheuttamista tutkijan tunteista. Hän totesi, miten vähän historiantutkimuksen piirissä on pohdittu tutkijan tunteiden merkitystä ja vaikutusta tutkimusprosessissa, vaikka esimerkiksi tunteita tutkitaan muutoin jo paljon.
Koivusalo osuu huomiossaan sikäli harhaan, että tutkijan tunteita sekä tutkijan ja tutkimuskohteen välille muotoutuvaa ja muuntuvaa suhdetta, relaatiota, on kyllä nostettu 2000-luvun tutkimuksessa paljonkin esiin. Se ei varmasti ole näkynyt koko historiantutkimuksen kentällä, mutta sitä on käsitelty erityisen vahvasti elämäkerrallisen historiantutkimuksen piirissä sekä niiden tutkijoiden teksteissä, jotka ovat tarkastelleet esimerkiksi henkilökohtaisia, omaelämäkerrallisia aineistoja, kuten kirjeitä, päiväkirjoja ja omaelämäkertoja lähteinään.
Vahvana lähtökohtana tälle tutkimusperinteelle ovat Irma Sulkusen laajasti vaikuttaneet 1990-luvun mikrohistorialliset tutkimukset, Mandi Granfeltiin liittyvä Naisen kutsumus sekä erityisesti Liisa Eerikintyttären hurmoskokemusta ja 1800-luvun herätysliikkeitä analysoinut tutkimus. Sulkunen oli monella tapaa pioneeri niin aiheenvalinnoissaan kuin tavassaan nostaa tutkijan ääntä esiin. Liisa Eerikintyttären kohdalla hän kävi suoraa dialogia tutkimuskohteensa kanssa ja pohti, miten 1900-luvun lopun historiantutkija voisi tätä historian hämäriin kadonnutta 1700-luvun nuorta naista tavoittaa, saati ymmärtää. (1.)
Tutkijan tunteita ja relationaalisuutta pohtiva tutkimusperinne kytkeytyy kiinteästi tutkimuksen ja tutkijan etiikkaa pohtivaan keskusteluun. Esimerkiksi nais- ja sukupuolihistorian kautta tämä liittyy merkittävällä tavalla keskusteluun tutkijan positiosta, sijoittuneisuudesta, siitä, minkälaisia ovat omat kiinnikkeemme tutkimusta tehdessämme ja mitä tutkimuksellamme tavoittelemme. Tätä keskustelua on käyty feministisen tutkimuksen piirissä sen varhaisista vuosikymmenistä lähtien, ja siitä se on laajentunut jälkikolonialistiseen sekä laajemmin vähemmistöjen ja marginaalien tutkimuksen kentälle.
Ryhtyessäni itse tekemään 2000-luvun taitteessa elämäkerrallista, laajaan kirje- ja päiväkirja-aineistoon pohjautuvaa väitöskirjaa suomalaisista Krohnin sisaruksista ja heidän kirjailijaelämistään, lähdin varhain pohtimaan sitä, mikä merkitys tutkimusprosessissa tulisi olemaan omalla suhteellani näihin kohdehenkilöihin. (2.) Kolmen hyvin erilaisen naiskirjailijan ja heidän henkilökohtaisten aineistojensa valinta tutkimuskohteeksi merkitsi kolmea hyvin erilaista suhdetta. Lähdin kehittelemään erityistä tutkijan tunteet huomioivaa empaattista, mutta samaan aikaan kriittistä lukijuutta. Olin sitä mieltä, että ne erilaisen tunteet, joita koin tutkimiani naisia kohtaan, kun luin heidän aineistojaan arkistossa, vaikuttivat siihen, millaisia tutkimuksellisia tavoitteita minulla oli. Tutkimuksessani oli vahva emansipatorinen vire: halusin tuoda uudenlaisia keskusteluja ja näkökulmia historiantutkimukseen, mutta myös nostaa esiin menneisyyden unohdettuja, vaiettuja ääniä.
Loin metodologista pohjaa Hans-Georg Gadamerin hermeneutiikan ja tekstintulkinnan, feministisen omaelämäkertatutkimuksen perinteen (erityisesti Anni Vilkko, Marja Kaskisaari, Tuija Saresma, Päivi Kosonen), empaattisen lukijuuden (Anni Vilkko) ja Emmanuel Levinasin toista käsittelevän filosofian perusteella. Hain aineksia monista suunnista ja koetin yhdistää niitä erityiseksi tunteita huomioivaksi lukutavaksi. Totesin, ettei miten hermeneutiikassa oltu huomioitu tutkijan tunteiden merkitystä, vaikka tekstien vaikutuksesta puhuttiinkin. Juuri henkilökohtaisiin aineistoihin pureutuva, toisen ihmisen elämää tulkitseva tutkimus pakotti kuitenkin kysymään, mitkä olivat oikeuteni lukea ja tulkita näiden naisten erilaisia tunteita ja tunnesuhteita, ja miten taas tutkimusotteeseeni vaikuttivat ne tunteet, joita itse tunsin eri sisaria kohtaan. Tunteita huomioivassa hermeneutiikassa katsoin olevan mahdollisuuksia pohtia ”miten kohtaamme menneisyyden ihmisen tunteet, mitä ja miten ne saavat meidät tuntemaan erilaisia tunteita sekä miten nämä tunteet vaikuttavat tutkimuskysymyksiimme ja otteeseemme.” (3.) Sulkusen ohella löysin harvoja historioitsijoiden tekstejä aiheesta, mutta Merja-Liisa Hinkkasen hieno artikkeli tutkijan pieteettisestä asenteesta tutkimuskohteeseen kulki tärkeänä johtotähtenä pohdinnoissani.(4.) Empatia tuli merkitsemään itselleni niin menneiden ihmisten kunnioittamiseen ja ymmärtämiseen pyrkivää asennetta kuin tutkijan position ja tutkimuksen poliittisuuden havaitsemista.
En toki ollut pohdintoineni yksin. Erityisesti naisten kirjoittamisen historiaa kartoittava, Ritva Hapulin johtama tutkimushankkeemme sekä laajemminkin Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaineen inspiroiva tutkimusympäristö hedelmöitti jatkuvasti omia pohdintojani kirjoittaessani tutkimustani eteenpäin. Samoin pohjoismainen sukupuolihistoriallinen tutkimus ja Eva-Helen Ulvrosin, Eva Österbergin ja Lisbeth Larssonin kaltaiset tutkijat olivat tärkeitä keskustelukumppaneita. Vasta paljon myöhemmin löysin amerikkalaisen historioitsijan Jill Leporen artikkelin vuodelta 2001, missä hän tarkasteli mikrohistorian ja elämäkertatutkimuksen välistä suhdetta ja pohti analyyttisesti historioitsijoita, jotka rakastavat liikaa. (5.)
Väitöskirjani jälkeen olen jatkanut elämäkertatutkimuksen teorian ja erilaisten omaelämäkerrallisten aineistojen metodologian sekä tutkimusetiikan parissa. Olen pohtinut niin menneiden elämäkertatutkijoiden suhdetta tutkimuskohteisiinsa kuin omaa suhdettani niihin historian henkilöihin, joita nostan tutkimuksessani esiin. Erilaiset elämäkertatutkimuksen verkostot ovat näyttäneet, miten samanlaisten tunteisiin liittyvien kysymysten kanssa monet alan tutkijat painiskelevat. Historioitsija Robert Gerwarthin kautta opin tuntemaan ”kylmän empatian” käsitteen, jonka hän kehitti tutkiessaan SS-kenraali Reinhard Heydrichin elämää.(6.) Yhteisen pohjoismaisen antologian Biography, gender and history: Nordic perspectives (2016) kirjoittamisella tavoittelimme Erla Hulda Halldórsdottirin, Tiina Kinnusen ja Birgitte Possingin kanssa laajempaa keskusteluyhteyttä historiantutkimuksen yhteisöön, koska monet elämäkerrallisessa tutkimuksessa keskeiset kysymykset relationaalisuudesta, etiikasta sekä erityisen ja yleisen välisestä suhteesta koskettavat kaikkia historiantutkimusta tekeviä. (7.) Viimeisen vuosikymmenen kuluessa tutkimuseettisiä kysymyksiä on ryhdytty pohtimaan myös laajemmin kotimaisessa historiantutkimuksessa. (8.)
Puheenvuorossaan Anna Koivusalo kirjoittaa, miten tärkeää tutkijan on tunnistaa tunteita ja toivottaa ne tervetulleiksi, koska ne kertovat siitä, että tutkimuksemme on tärkeää ja sen kohteet muistamisen arvoisia. Tämä on totta ja tärkeä osa tutkimusprosessia. Mutta yhtälailla tutkijan tunteisiin liittyy ajatus tutkijan vallasta ja tutkimuksen poliittisuudesta. Tunteita olisi tärkeää tunnistaa, koska ne vaikuttavat siihen mitä tutkimme, miten tutkimme ja mitä haluamme tutkimuksellamme sanoa. Tunteet eivät ole siinä mielessä viattomia. Siksi niiden tunnistaminen ja tutkimuksen läpinäkyvyys on tärkeää.
Olen pohtinut empatiaa kuluneina tutkimusvuosina paljon ja kohdannut myös sen, miten vähätellen käsitteeseen saatetaan suhtautua. Ajattelen tällöin, että kysymys voi olla myös siitä, että se ymmärretään väärin. Empatiassa ei ole kysymys samastumisesta tai siitä, että pyrkisimme kokemaan tunteita ”yhdessä” kohteemme kanssa. Nämäkin toki saattavat kuulua tutkimusprosessiin. Mennyt, ja toinen, on kuitenkin aina vieras ja tutkijan on tärkeää myös tunnistaa tämä vieraus, silloinkin, kun tuntuisi, että menneisyyden ihminen on aivan lähellä. (9.) Eläytyminen on tärkeää, mutta viime aikoina olen pohtinut enemmän myös kuvittelun ja mielikuvituksen merkitystä.
Tällä hetkellä teen tutkimusta Krohnien suvun arkistoa paljon hajanaisemman, sattumanvaraisemman arkistoaineiston parissa osana esoteerisuuden kulttuurihistoriaa tarkastelevaa Uuden etsijät -hanketta, ja olen pohtinut empatiaa uusista kulmista.(10.) Se merkitsee eettistä asennetta, jonka olisi oltava tutkimuksessa läsnä jatkuvasti aina arkistoaineiston keräämisestä tietojen koostamiseen, kirjoittamisen prosessiin ja tulkintojen muotoiluun asti. Empatia vaatiikin hitautta ja hitaita hetkiä aineistojen ja kirjoittamisen äärellä – siksi se sopii kovin huonosti nykyisten akateemisten vaatimusten maailmaan.
Empatia tarkoittaa merkityksellisten hetkien huomaamista ja tunnistamista tutkimusprosessin kuluessa, ja se vaatii mielikuvitusta. Erilaisten aineistojen ja historiallisten tietojen perusteella meidän on kyettävä kuvittelemaan mennyt ihminen ja tämän maailma. Kuvittelussa olennaista on tietenkin huolellinen kontekstin rakentaminen. Näin voisimmekin päätellä, että eettinen ymmärrys menneisyydestä tarkoittaa myös historiallisen kontekstoinnin ymmärtämistä. Tässä ajattelen kontekstilla laajaa ymmärrystä, jonka voimme yksilön sosiaalisesta ja kulttuurisesta ympäristöstä rakentaa erilaisten olemassa olevien lähteiden varassa. Tässä ei toki ole mitään sinänsä radikaalia yhdellekään historioitsijalle. Mutta ehkä siinä on, että emme tavoittele lopullisen tai ehdottoman kontekstin rakentamista. (11.) Eettinen tai empaattinen lähestymistapa tarkoittaa menneen ihmisen elämän näkemistä prosessina ja tulkintana, mahdollisena narratiivina, ei lopullisena sulkeutuvana tarinana. Sen tulee mahdollistaa myös epävarmuus, epätietoisuus ja tulkintojen hauraus, jossa muutokset ovat mahdollisia.
Maarit Leskelä-Kärki on kulttuurihistorian dosentti ja yliopistonlehtori Turun yliopistossa sekä Suomen Historiallisen Seuran puheenjohtaja vuosina 2020–2021. Sähköposti: maales@utu.fi.
1. Irma Sulkunen, Mandi Granfelt ja kutsumusten ristiriita. Hanki ja jää 1995; Irma Sulkunen, Liisa Eerikintytär ja hurmosliikkeet 1700–1800-luvulla. Hanki ja Jää/Gaudeamus 1999.
2. Maarit Leskelä-Kärki, Tutkija ja kolme sisarta. Polkuja henkilökohtaiseen historiantutkimukseen. Teoksessa Johanna Latvala, Eeva Peltonen & Tuija Saresma (toim.) Tutkija kertojana. Tutkimusprosessi, tunteet ja kirjoittaminen. Jyväskylän yliopisto 2004, 306–340.
3. Maarit Leskelä-Kärki,: Kirjoittaen maailmassa. Krohnin sisaret ja kirjallinen elämä. SKS 2006.
4. Hinkkanen, Merja-Liisa, Oman elämänsä sankaritar? Elämäkerrallisen tutkimuksen ongelmia. Teoksessa Eero Kuparinen (toim.) Työkalut riviin. Näkökulmia yleisen historian tutkimusmenetelmiin. Turun yliopisto 1997
5. Ks. erityisesti Eva-Helen Ulvros, Sophie Elkan. Hennes liv och vänskap med Selma Lagerlöf. Historiska Media 2001. Lisbeth Larsson, Sanning och konsekvens. Marika Stiernstedt, Ludvig Nordström och de biografiska berättelserna. Norstedts 2001; Jill Lepore, Historians who love too much. Reflections on Microhistory and Biography. The Journal of American History 88:1 (2001), 129–144.
6. Robert Gerwarth, Cold Empathy. Perpetrator Studies and the Challenges in Writing a Life of Reinhard Heydrich. Teoksessa Daniela Baratieri, Mark Edele & Giuseppe Finaldi (toim.) Totalitarian Dictatorship. New Histories. Routledge 2013.
7. Erla Hulda Halldórsdottir, Tiina Kinnunen, Maarit Leskelä-Kärki & Birgitte Possing (toim.) Biography, Gender and History. Nordic Perspectives. k&h 2016.
8. Satu Lidman, Anu Koskivirta & Jari Eilola (toim.) Historiantutkimuksen etiikka. Gaudeamus 2017.
9. Maarit Leskelä-Kärki, Samastumisia ja etääntymisiä. Elämäkerta historiantutkimuksen kysymyksenä. Teoksessa Asko Nivala & Rami Mähkä (toim.) Tulkinnan polkuja. Kulttuurihistorian tutkimusmenetelmiä. K&h 2012.
10. Ks. https://uudenetsijat.com/ sekä Maarit Leskelä-Kärki, Ethical encounters in the archives. On studying individuals in esoteric contexts. Scripta Instituti Donneriani Aboensis, 29:1 (2020), 28–48, https://doi.org/10.30674/scripta.85671
11. Ks. tällaisesta kontekstin määrittelystä Jukka Sarjala, Päättymätön yksilö. Henkilöhistorian muuntuva kohde. Ennen & nyt 6 (2014). Ks. myös Hannu Salmi, Kulttuurihistoria, mahdollinen ja runsauden periaate. Teoksessa Heli Rantala & Sakari Ollitervo (toim.) Kulttuurihistoriallinen katse. k&h 2010, 338–359. Kuvittelusta humanistisessa tutkimuksessa laajemmin myös esim. Aila Viholainen, Jaana Kouri & Tiina Mahlamäki (toim.) Kuvittelu ja uskonto. Taustoja, tulkintaa ja sovelluksia. SKS 2020.
***
HAikin sisällysluettelo ja linkit pääkirjoitukseen ja keskustelupuheenvuoroihin ovat luettavissa Agricolan tietosanomissa.
Viimeksi muokannut Haik, 05.04.21 14:06. Yhteensä muokattu 2 kertaa.
Heikki Kokko: Lehdistön kansalliset juuret vai ylirajainen yhteiskunnallinen konteksti?
Heikki Kokko: Lehdistön kansalliset juuret vai ylirajainen yhteiskunnallinen konteksti? (HAik 1/2021)
Kaisa Kyläkoski kirjoitti Historialliseen Aikakauskirjaan (4/2020) keskustelupuheenvuoron, jossa hän arvostelee Historialliseen Aikakauskirjaan (1/2019) kirjoittamaani artikkelia Suomenkielisen julkisuuden nousu 1850-luvulla ja sen yhteiskunnallinen merkitys (1.) siitä, että en löytänyt suomenkielisen paikallislukijakirjeilmiön ”juuria” Ruotsin valtakunnasta ja sen lehdistöhistoriasta. Kyläkoski itse on tutkimuskirjallisuuden avustuksella löytänyt ruotsalaisesta 1700-luvun lehdistöstä lukijakirjeitä, joista joitakin on lähetetty myös Suomen alueelta. (2.) Kyläkoski yhdistää kirjoituksessaan 1700-luvun lopun Ruotsissa esiin tulleet lehdistön lukijakirjeet myöhempään 1800-luvun puolivälissä suomenkielisessä lehdistössä ilmenneeseen paikallislukijakirjeilmiöön. Kyläkosken kirjoituksen otsikko ”Suomen lehdistön juuret ovat Ruotsissa” mitä ilmeisemmin viittaa siihen, että hän näkee ruotsalaisen lehdistön 1700-luvun lukijakirjeiden ja suomenkielisten 1800-luvun puolivälin lukijakirjeiden olevan yhtä ja samaa traditiota.
Kyläkoski kuitenkin erehtyy, sillä yhteydestä näiden kahden ilmiön välillä ei ole olemassa näyttöä. Keskeisin argumentti tradition olemassaoloa vastaan on se, että 1800-luvun puolivälin suomenkielisen lehdistön paikalliskirjeilmiö ei ollut Suomen ruotsinkielisen lehdistön sille välittämää. Suomen ruotsinkielisessä lehdistössä ei nimittäin tunneta suomenkielisen paikallislukijakirjekulttuurin veroista ilmiötä, joka olisi voinut Suomen sisällä välittyä. (3.) Ei myöskään ole uskottavaa, että tuhannet 1800-luvun puolivälin suomenkieliset kirjoittajat, joista suuri osa ei osannut kuin suomea, olisivat omaksuneet lukijakirjetradition ruotsalaisesta lehdistöstä.
Esitin artikkelissani, että suomenkieliset paikallislukijakirjeet syntyivät yhteiskunnallisena ilmiönä. Tähän viittaa kirjeiden räjähdysmäinen nousu 1850-luvun kuluessa, niiden maanlaajuisuus ja ilmiöön osallistuneiden kirjoittajien yhteiskunnallinen edustavuus. (4.) Kokemuksen historian huippuyksikössä kehittämässäni Translocalis-tietokannassa näitä kirjeitä on vuosien 1850–1875 väliltä noin 27 000. Kirjeiden kirjoittajien joukosta on pystytty tunnistamaan satoja tavallisia talonpoikia, torppareita sekä maatalouden ja teollisuuden työntekijöitä. Paikalliskirjeilmiö laajeni nopeasti maanlaajuiseksi. Vuonna 1850 paikalliskirjeitä lähetettiin 7 prosentista kaikista Suomen pitäjistä ja kaupungeista. Vuosikymmen myöhemmin vuonna 1860 suhdeluku oli noussut 62 prosenttiin. Vuonna 1875 paikallislukijakirjeitä lähettiin jo 73 prosentista kaikkia pitäjiä ja kaupunkeja, ja jopa 88 prosentista maan suomenkielisistä pitäjistä. (5.) Nämä luvut osoittavat, että kyseessä oli Suomen olosuhteissa syntynyt maanlaajuinen kulttuuri-ilmiö, eikä suinkaan jatkumo Ruotsin lehdissä 1700-luvulla julkaistuihin lukijakirjeisiin.
Artikkelissa esittämäni tulkinnan mukaan 1800-luvun puolivälissä Suomen yhteiskunnalliset olosuhteet, taloudelliset uudistukset, liikenne- ja tietoliikenneolosuhteiden sekä teollisen kirjapainotekniikan kehitys loivat puitteet paikalliskirjeilmiölle, jota osaltaan ohjasi fennomaanisen sivistyneistön kansallinen projekti sekä maailman ja yhteiskunnan muutoksen ruokkima tiedonjano suomenkielisellä maaseudulla. (6.) Tämänkaltaista ilmiötä ei 1800-luvun puoliväliin mennessä ollut koettu Suomessa sen paremmin Ruotsin kuin Venäjän vallan aikanakaan. Ilmiön perusta ei ollut lehdistön kulttuurisessa traditiossa, vaan Suomen yhteiskunnallisten olosuhteiden ja ylirajaisen modernisaatioprosessin vuorovaikutuksessa.
Kyläkoski toteaa puheenvuoronsa lopussa, että ”Suomen 1800-luvun sanomalehtien julkaisukäytännöille ei ole välttämätöntä hakea taustaa edelliseltä vuosisadalta”. Sinne poiketessa hän kuitenkin kehottaa sijoittamaan Suomen osaksi Ruotsia ja tutustumaan sen lehdistöhistoriaan. Naapurimaan ja entisen emämaan historiaan kannattaa tosiaan tutustua. Samoin peilattaessa 1700-luvun ruotsalaista lehdistöhistoriaa Suomen 1800-luvun historiaan olisi syytä tutustua Suomen 1800-luvun ylirajaiseen yhteiskuntahistoriaan. Tällöin vältyttäisiin tulkinnoilta, jotka ylikorostavat lehdistön kehitystä kansallisena instituutiona. Pelkkä saman valtakunnan alaisena olo tai maantieteellinen läheisyys ei yhdistä varsinkaan eri aikoina, eri paikoissa ja eri kielillä virinneitä ilmiöitä toisiinsa.
FT Heikki Kokko työskentelee tutkijatohtorina Suomen Akatemian Kokemuksen historian huippuyksikössä (HEX) Tampereen yliopistossa. Sähköposti: heikki.kokko@tuni.fi.’’
1. Heikki Kokko. Suomenkielisen julkisuuden nousu 1850-luvulla ja sen yhteiskunnallinen merkitys. Historiallinen Aikakauskirja 117 (2019a), 5–21.
2. Kaisa Kyläkoski. Suomen lehdistön juuret ovat Ruotsissa. Historiallinen Aikakauskirja 118 (2020), 553–554.
3. Päiviö Tommila. Yhdestä lehdestä sanomalehdistöksi 1809–1859. Teoksessa Päiviö Tommila et. al. (toim.) Suomen lehdistön historia 1. Sanomalehdistön vaiheet vuoteen 1905. Kustannuskiila 1988, 199.
4. Kokko 2019a, 12–21; Heikki Kokko. Suomenkielisen lehdistön paikalliskirjekulttuuria tallentava digitaalinen Translocalis-tietokanta. Ennen ja nyt. Historian tietosanomat 2 (2019b); Heikki Kokko, Kuviteltu minuus. Ihmiskäsityksen murros suomenkielisen kansanosan kulttuurissa 1800-luvun puolivälissä. Acta Universitatis Tamperensis 2233. Tampereen yliopisto 2016, 89–108.
5. Kokemuksen historian huippuyksikkö HEX:in Translocalis-tietokanta. Ks. https://research.tuni.fi/hex-fi/translocalis/ (12.2.2021).
6. Kokko 2019a, 12–21.
***
HAikin sisällysluettelo ja linkit pääkirjoitukseen ja keskustelupuheenvuoroihin ovat luettavissa Agricolan tietosanomissa.
Kaisa Kyläkoski kirjoitti Historialliseen Aikakauskirjaan (4/2020) keskustelupuheenvuoron, jossa hän arvostelee Historialliseen Aikakauskirjaan (1/2019) kirjoittamaani artikkelia Suomenkielisen julkisuuden nousu 1850-luvulla ja sen yhteiskunnallinen merkitys (1.) siitä, että en löytänyt suomenkielisen paikallislukijakirjeilmiön ”juuria” Ruotsin valtakunnasta ja sen lehdistöhistoriasta. Kyläkoski itse on tutkimuskirjallisuuden avustuksella löytänyt ruotsalaisesta 1700-luvun lehdistöstä lukijakirjeitä, joista joitakin on lähetetty myös Suomen alueelta. (2.) Kyläkoski yhdistää kirjoituksessaan 1700-luvun lopun Ruotsissa esiin tulleet lehdistön lukijakirjeet myöhempään 1800-luvun puolivälissä suomenkielisessä lehdistössä ilmenneeseen paikallislukijakirjeilmiöön. Kyläkosken kirjoituksen otsikko ”Suomen lehdistön juuret ovat Ruotsissa” mitä ilmeisemmin viittaa siihen, että hän näkee ruotsalaisen lehdistön 1700-luvun lukijakirjeiden ja suomenkielisten 1800-luvun puolivälin lukijakirjeiden olevan yhtä ja samaa traditiota.
Kyläkoski kuitenkin erehtyy, sillä yhteydestä näiden kahden ilmiön välillä ei ole olemassa näyttöä. Keskeisin argumentti tradition olemassaoloa vastaan on se, että 1800-luvun puolivälin suomenkielisen lehdistön paikalliskirjeilmiö ei ollut Suomen ruotsinkielisen lehdistön sille välittämää. Suomen ruotsinkielisessä lehdistössä ei nimittäin tunneta suomenkielisen paikallislukijakirjekulttuurin veroista ilmiötä, joka olisi voinut Suomen sisällä välittyä. (3.) Ei myöskään ole uskottavaa, että tuhannet 1800-luvun puolivälin suomenkieliset kirjoittajat, joista suuri osa ei osannut kuin suomea, olisivat omaksuneet lukijakirjetradition ruotsalaisesta lehdistöstä.
Esitin artikkelissani, että suomenkieliset paikallislukijakirjeet syntyivät yhteiskunnallisena ilmiönä. Tähän viittaa kirjeiden räjähdysmäinen nousu 1850-luvun kuluessa, niiden maanlaajuisuus ja ilmiöön osallistuneiden kirjoittajien yhteiskunnallinen edustavuus. (4.) Kokemuksen historian huippuyksikössä kehittämässäni Translocalis-tietokannassa näitä kirjeitä on vuosien 1850–1875 väliltä noin 27 000. Kirjeiden kirjoittajien joukosta on pystytty tunnistamaan satoja tavallisia talonpoikia, torppareita sekä maatalouden ja teollisuuden työntekijöitä. Paikalliskirjeilmiö laajeni nopeasti maanlaajuiseksi. Vuonna 1850 paikalliskirjeitä lähetettiin 7 prosentista kaikista Suomen pitäjistä ja kaupungeista. Vuosikymmen myöhemmin vuonna 1860 suhdeluku oli noussut 62 prosenttiin. Vuonna 1875 paikallislukijakirjeitä lähettiin jo 73 prosentista kaikkia pitäjiä ja kaupunkeja, ja jopa 88 prosentista maan suomenkielisistä pitäjistä. (5.) Nämä luvut osoittavat, että kyseessä oli Suomen olosuhteissa syntynyt maanlaajuinen kulttuuri-ilmiö, eikä suinkaan jatkumo Ruotsin lehdissä 1700-luvulla julkaistuihin lukijakirjeisiin.
Artikkelissa esittämäni tulkinnan mukaan 1800-luvun puolivälissä Suomen yhteiskunnalliset olosuhteet, taloudelliset uudistukset, liikenne- ja tietoliikenneolosuhteiden sekä teollisen kirjapainotekniikan kehitys loivat puitteet paikalliskirjeilmiölle, jota osaltaan ohjasi fennomaanisen sivistyneistön kansallinen projekti sekä maailman ja yhteiskunnan muutoksen ruokkima tiedonjano suomenkielisellä maaseudulla. (6.) Tämänkaltaista ilmiötä ei 1800-luvun puoliväliin mennessä ollut koettu Suomessa sen paremmin Ruotsin kuin Venäjän vallan aikanakaan. Ilmiön perusta ei ollut lehdistön kulttuurisessa traditiossa, vaan Suomen yhteiskunnallisten olosuhteiden ja ylirajaisen modernisaatioprosessin vuorovaikutuksessa.
Kyläkoski toteaa puheenvuoronsa lopussa, että ”Suomen 1800-luvun sanomalehtien julkaisukäytännöille ei ole välttämätöntä hakea taustaa edelliseltä vuosisadalta”. Sinne poiketessa hän kuitenkin kehottaa sijoittamaan Suomen osaksi Ruotsia ja tutustumaan sen lehdistöhistoriaan. Naapurimaan ja entisen emämaan historiaan kannattaa tosiaan tutustua. Samoin peilattaessa 1700-luvun ruotsalaista lehdistöhistoriaa Suomen 1800-luvun historiaan olisi syytä tutustua Suomen 1800-luvun ylirajaiseen yhteiskuntahistoriaan. Tällöin vältyttäisiin tulkinnoilta, jotka ylikorostavat lehdistön kehitystä kansallisena instituutiona. Pelkkä saman valtakunnan alaisena olo tai maantieteellinen läheisyys ei yhdistä varsinkaan eri aikoina, eri paikoissa ja eri kielillä virinneitä ilmiöitä toisiinsa.
FT Heikki Kokko työskentelee tutkijatohtorina Suomen Akatemian Kokemuksen historian huippuyksikössä (HEX) Tampereen yliopistossa. Sähköposti: heikki.kokko@tuni.fi.’’
1. Heikki Kokko. Suomenkielisen julkisuuden nousu 1850-luvulla ja sen yhteiskunnallinen merkitys. Historiallinen Aikakauskirja 117 (2019a), 5–21.
2. Kaisa Kyläkoski. Suomen lehdistön juuret ovat Ruotsissa. Historiallinen Aikakauskirja 118 (2020), 553–554.
3. Päiviö Tommila. Yhdestä lehdestä sanomalehdistöksi 1809–1859. Teoksessa Päiviö Tommila et. al. (toim.) Suomen lehdistön historia 1. Sanomalehdistön vaiheet vuoteen 1905. Kustannuskiila 1988, 199.
4. Kokko 2019a, 12–21; Heikki Kokko. Suomenkielisen lehdistön paikalliskirjekulttuuria tallentava digitaalinen Translocalis-tietokanta. Ennen ja nyt. Historian tietosanomat 2 (2019b); Heikki Kokko, Kuviteltu minuus. Ihmiskäsityksen murros suomenkielisen kansanosan kulttuurissa 1800-luvun puolivälissä. Acta Universitatis Tamperensis 2233. Tampereen yliopisto 2016, 89–108.
5. Kokemuksen historian huippuyksikkö HEX:in Translocalis-tietokanta. Ks. https://research.tuni.fi/hex-fi/translocalis/ (12.2.2021).
6. Kokko 2019a, 12–21.
***
HAikin sisällysluettelo ja linkit pääkirjoitukseen ja keskustelupuheenvuoroihin ovat luettavissa Agricolan tietosanomissa.