Britanniassa humanististen tieteiden tutkijat ja opettajat kohtaavat tällä hetkellä poliittista painetta kahdelta suunnalta. Yhtäältä konservatiivihallitus on sitoutunut voittamaan ”kulttuurisodan” vastustamalla opetusta tai tutkimusta, joka on sitoutunut woke-arvoihin, esittää brittiläisen imperiumin kielteisessä valossa, tai muilla tavoin nostaa esille yhteiskuntaan juurtunutta rakenteellista epäoikeudenmukaisuutta. Toisaalta myös vaatimukset opetussuunnitelman ”dekolonisaatiosta” ovat johtaneet kummallisiin lopputuloksiin kirjoittaa Oxfordin yliopiston saksalaisen keskiajan kirjallisuuden professori Annette Volfing.
Konservatiivihallituksen paineen vaikutus yksittäisiin tutkijoihin on toisinaan selvä: esimerkiksi kulttuuriministeri Oliver Dowden kieltäytyi äskettäin nimittämästä uudelleen kolonialismia kritisoinutta historioitsijaa Amnul Hoquea Greenwichin Royal Maritime museon hallitukseen. Nimityspolitiikasta keskusteltiin vilkkaasti brittilehdistössä ja se johti museon hallituksen puheenjohtajan eroamiseen. On myös julkaistu huolestuneita raportteja, että tutkijat, joilla on ”vääränlaiset” tutkimussuunnitelmat, eivät saa positiivisesta vertaisarvioinnista huolimatta julkista rahoitusta tutkimuksiinsa.
Opetussuunnitelmien monimuotoistaminen ja dekolonisaatio
Akateemisen yhteisön sisällä on puolestaan huomattavaa painetta ”dekolonisoida” ja ”monimuotoistaa” opetussuunnitelmaa. Monet brittiläiset yliopistot auditoivat nyt humanistisilla aloilla opetussuunnitelmien monimuotoisuutta ja osallisuutta. (Diversity and Inclusivity Audits)Vaikka useimmat (elleivät kaikki) tutkijat tukevat tätä kehityskulkua, joillakin aloilla saatetaan huomata, että auditointi voi myös toimia heitä ja heidän erityisaluettaan vastaan. Esimerkiksi kun Leicesterin yliopisto ehdotti keskiajan englannin kielen ja kirjallisuuden opetuksen lopettamista, ehdotusta perusteltiin osana uutta dekolonisointistrategiaa. Keskiajan englannin poistaminen opetusohjelmasta voisi tehdä tilaa uusille moduuleille, joissa opiskelijat voisivat tutustua kiireellisempinä ja tärkeämpinä pidettyihin rodun, sukupuolen ja yhteiskunnallisis-taloudellisiin etuoikeuksiin liittyviin kysymyksiin.
Se mitä ”monimuotoistaminen” tarkoittaa käytännössä, riippuu oppialasta; historioitsijoiden lähteet ja menetelmät poikkeavat kirjallisuudentutkimuksessa käytetyistä, ja nykykirjallisuuden opettajilla on vaihtoehtoja, jotka eivät ole keskiajan tutkijoiden käytettävissä. Esimerkiksi vaikka saksalaista nykykirjallisuutta Oxfordin yliopistossa opettavat kollegani valittavat, että naisten ja etnisten vähemmistöjen teosten aliedustus opetussuunnitelmista on kiusallista, heillä on kuitenkin mahdollisuus vaihtaa tekstivalikoimaa (ja näin he vähitellen tekevätkin). Sen sijaan on paljon vaikeampaa, ellei mahdotonta, löytää keskiaikaisesta kirjallisuudesta tekstejä, jotka heijastaisivat vähemmistön näkökulmia ja kokemuksia. Toisin kuin nykykulttuuriin keskittyvät kollegat, me emme voi noin vain lisätä mustaa kirjailijaa opetussuunnitelmaan.
Tämä vaatimus tuo mieleeni kollegan, joka opetti yliopistossa Venäjällä Neuvostoliiton aikana goottien kieltä. Viranomaiset eivät kyseenalaistaneet tämän jo sammuneen kielen tutkimisen akateemista merkitystä, mutta häneltä kysyttiin silti, miksi hän käytti kielen opettamiseen vain uskonnollisia tekstejä. Hän selitti, että gootti on säilynyt vain harvoissa evankeliumin käännöksissä; muita lähteitä ei enää ole. Tämän kuultuaan KGB:n virkamies ehdotti, että opettajan tulisi kääntää jokin nykyaikainen teksti gootiksi ja tarjota se oppilailleen. Kun kollegani kysyi häneltä, mitä hän tarkalleen ottaen tarkoitti, virkamies ehdotti Maksim Gorkin teosta Äiti. Onneksi hänen ei kuitenkaan tarvinnut kääntää Gorkia gootiksi; se olisi ollut vielä oudompaa kuin Nalle Puhin tai Harry Potterin kääntäminen latinaksi.
Me keskiajan tutkijat voimme myös toistaiseksi työskennellä tosiasiallisesti käytettävissä olevien tekstien parissa, eikä meidän odoteta keksivän ääniä tai näkökulmia, jotka eivät perustu lähdeteksteihin. Meitäkin kuitenkin kannustetaan korostamaan tietynlaisia asioita opetuksessamme ja tutkimuksessamme, vaikkei aina ole selvää miten tämä voitaisiin tehdä.
Keskiajan kirjallisuus on yleensä monipuolisempaa ja mielenkiintoisempaa käsitellessään sukupuolta kuin rotua. Kun ihonväri mainitaan, asenne on usein räikeän rasistinen. Musta iho liitetään tyypillisesti syntiin, helvettiin ja uskonnolliseen erilaisuuteen. Vaikka mustat naiset erotisoidaan, heidän viehätysvoimansa esitetään ongelmana miehiselle katseelle ja jotenkin yllättävänä ja paradoksaalisena. Kertojat omaksuvat kantansa Laulujen Laulusta (1:4): Nigra sum sed formosa (Olen musta mutta kaunis).
Olen kyllä iholtani tumma,
kuin Kedarin teltat,
kuin Salomon telttakankaat,
mutta, Jerusalemin tytöt,
minä olen kaunis!
Keskiaikaiset tekstit voivat olla erityisen epäuskottavia esitellessään ei-valkoisia ihmisiä. Wolfram von Eschenbachin ritariromaanissa Parzifal Feirefiz-ritarin iho muistuttaa shakkilautaa, sillä hänen isänsä on valkoinen ja äitinsä musta. Englantilaisessa ritariromaanissa The King of Tars valkoisen prinsessan on naitava musta saraseenisulttaani. Syntyessään lapsi on muodoton möhkäle, mutta kasteen jälkeen hänestä tulee ”normaali” ihastuttava vauva. Kun isä tästä muutoksesta ilahtuneena suostuu myös kastettavaksi, hänen ihonsa muuttuu mustasta valkoiseksi.
Miten meidän tulisi käsitellä tällaisia tekstejä? Riittääkö se, että tunnistamme ja pohdimme niissä ilmenevää rasismia, ja samalla käytämme tilaisuutta hyväksemme analysoidaksemme sitä, miten miten biologinen, sosiaalinen ja uskonnollinen identiteetti limittyvät keskiaikaisessa kulttuurissa? Vai tarkoittaako opetussuunnitelman monipuolistamisen tavoite, että emme jää vain tunnistamaan rasismia tutkimissamme teksteissä vaan, että meidän tulisi myös löytää uusia tekstejä, jotka eivät olisi rasistisia? Omalla tieteenalallani keskiaikaa käsittelevässä tutkimuksessa se muodostaa ylivoimaisen haasteen – yhtä ylivoimaisen kuin löytää goottikielellä ilmaistua kommunistista ideologiaa.
***
Annette Volfing on saksalaisen keskiajan kirjallisuuden professori Oxfordin yliopistossa ja British Academyn jäsen. Hän on tutkinut mm. myöhäiskeskiajan uskonnollisia, mystisiä, filosofisia ja allegorisia kirjoituksia, sekä orientalismia, oppineisuuden, sukupuolen ja väkivallan diskursseja. Hän on myös runoilija. Hänen kokoelmansa Learning Finnish (2021) on kustantanut Paekakariki Press.