Haik
Viestit: 186
Liittynyt: 21.08.06 09:13

Aarne Mattila: Kolonialismi ja Suomi

Aarne Mattila: Kolonialismi ja Suomi (HAik 1/2021)

Aikakauden vallitsevat aatteet ja ajatukset vaikuttavat historiantutkimuksen näkökulmiin. Tieteenalan suurnousu 1800-luvulla tapahtui kansallisuusaatteen, nationalismin, valtakaudella. Nationalismi on edelleen voimissaan ja historiantutkimukseen sillä on ollut pitkä jälkivaikutus. Nationalistinen näkökulma on nykyisin jopa korostunut autoritaarisissa maissa, kuten Kiinassa ja Venäjällä. Tutkimusta käytetään myös poliittisiin tarkoituksiin ja propagandan välineenä. Sen sijaan läntisissä demokratioissa historiantutkimuksen tarkastelutapaan vaikuttavia virtauksia ovat varsinkin intersektionaalinen feminismi ja kolonialismi.

Historiallinen Aikakauskirja tarttui tutkimuksellisen näkökulman muutokseen suomalaisessa historiantutkimuksessa julkaisemalla erikoisnumeron (4/2020) otsikolla Kolonialismi ja Suomi. Saamelaiskysymystä lukuunottamatta aihetta lähestyttiin artikkeleilla, joissa tutkittiin yksittäisten suomalaisten toimintaa kolonialisteina koloniaalisen osallisuuden käsitteen kautta. Tutkimuskohteina olivat yksilöiden toimet kolonialistisessa maailmassa ja suomalaisten perustamat utopiayhteisöt.

Esimerkiksi dosentti Raita Merivirta selostaa artikkelissaan asiapitoisesti ja kiintoisasti Mannerheimin kahta tiikerinmetsästysmatkaa Intiaan ja Nepaliin vuosina 1928 ja 1937. Hänen tulkintansa metsästysmatkalaisen toiminnasta kolonialistisena osallisuutena tai jopa kolonialismiin osallistumisena vaikuttaa kuitenkin päälle liimatulta. Ymmärtääkseni brittiläisten siirtomaaisäntien vieraana käynyttä kenraalia tulisi tarkastella silloisessa historiallisessa tilanteessa eikä nykyisessä, jossa kolonialistien muistopatsaitakin kaadetaan.

Tarkastelemalla Suomen historiaa kolonialismin näkökulmasta on mahdollisuuksia avartaa ja monipuolistaa kuvaa historiastamme. Erikoisnumeron keskittyessä marginaalisiin teemoihin tarkastelun ulkopuolelle jäivät kuitenkin aiheen kannalta olennaiset kysymykset. Suomi on näkökulman kannalta sikälikin kiinnostava tapaus, koska maalla on pitkä historia vieraan vallan alla, mikä ei tietysti ole estänyt suomalaisten kolonialismiin osallistumista.

Taloushistorian tehtävänä olisi analysoida Suomen taloudellista toimintaa kolonialistisen maailmantalouden osana. Analyyttisempaa tutkimusta odottaa sen selvittäminen, miten Suomi on ollut eri aikoina taloudellisesti hyötymässä toiminnastaan maailmantalouden kolonialistisissa rakenteissa. Lienee myös vaiheita, jolloin Suomella on ollut maailmantaloudessa välituotteita tai raaka-aineita tuottavan, epäitsenäisen, enemmän tai vähemmän riistetyn maan asema.

Kolonialismin teeman alla on epäilemättä kansan suuren enemmistön kielen eli suomen syrjäyttäminen Ruotsin suurvaltakaudelta lähtien. Tuloksena oli jo 1700-luvulla tilanne, jossa maan pääväestön kieli oli kokonaan syrjäytetty yhteiskunnallisen ja kulttuurisen toiminnan yleisemmällä tasolla ja yhteiskunnan ylemmät sosiaaliset kerrokset kaikilla elämänaloilla oli ruotsinkielistetty. Ilmiöstä voi tuskin suomenkielisten kannalta käyttää muuta nimitystä kuin mielen kolonisaatio. Tässä tilassa Suomi sai autonomisen aseman Venäjän yhteydessä ja paremmat mahdollisuudet vaikuttaa sisäisiin asioihinsa.

Autonomian aikana alkaneessa suomalaisuuden nousussa oli kyse suomen kielen aseman parantamisesta yhteiskunnassa ja samalla suomenkielisten noususta ylempiin sosiaaliryhmiin. Ruotsinkielinen eliitti puolusti asemiaan paljolti kielikysymyksen merkeissä. Suomalaisuuden nousu oli pitkä prosessi. 1800-luvun yhteiskuntarakenteen jäänteitä on havaittavissa vielä 2000-luvun Suomessa.

Kansan valtaenemmistöstä nousseiden ja kielensä säilyttäneiden tulo enemmistöksi yhteiskunnan ylimpiin kerrostumiin on ehkä kielikysymyksen sensitiivisyydestä johtuen jäänyt vähälle huomiolle Suomen historiassa. Vanhat ruotsinkieliset eliitit säilyttivät asemansa pisimpään taloudessa. Se olisi tutkijoille suuri ja vähälle selvittelylle jäänyt aihe. Todellinen käänne Suomen historian tutkimuksessa tuskin tapahtui 2010-luvulla vaan odottaa vielä toteuttajiaan.

Aarne Mattila on talous- ja sosiaalihistorian dosentti Helsingin yliopistossa. Sähköposti: aarne.mattila@gmail.com

***
HAikin sisällysluettelo ja linkit pääkirjoitukseen ja keskustelupuheenvuoroihin ovat luettavissa Agricolan tietosanomissa.
Viimeksi muokannut Haik, 05.04.21 14:06. Yhteensä muokattu 2 kertaa.

Haik
Viestit: 186
Liittynyt: 21.08.06 09:13

Maarit Leskelä-Kärki: Empatia historioitsijan työvälineenä

Maarit Leskelä-Kärki: Empatia historioitsijan työvälineenä (HAik 1/2021)

Vuoden 2020 viimeisessä Historiallisen Aikakauskirjan numerossa tutkijatohtori Anna Koivusalo kirjoitti kiinnostavasti tärkeästä aiheesta: ”arkistoihmisten” (kuten hän tutkimiaan henkilöitä kutsuu) aiheuttamista tutkijan tunteista. Hän totesi, miten vähän historiantutkimuksen piirissä on pohdittu tutkijan tunteiden merkitystä ja vaikutusta tutkimusprosessissa, vaikka esimerkiksi tunteita tutkitaan muutoin jo paljon.

Koivusalo osuu huomiossaan sikäli harhaan, että tutkijan tunteita sekä tutkijan ja tutkimuskohteen välille muotoutuvaa ja muuntuvaa suhdetta, relaatiota, on kyllä nostettu 2000-luvun tutkimuksessa paljonkin esiin. Se ei varmasti ole näkynyt koko historiantutkimuksen kentällä, mutta sitä on käsitelty erityisen vahvasti elämäkerrallisen historiantutkimuksen piirissä sekä niiden tutkijoiden teksteissä, jotka ovat tarkastelleet esimerkiksi henkilökohtaisia, omaelämäkerrallisia aineistoja, kuten kirjeitä, päiväkirjoja ja omaelämäkertoja lähteinään.

Vahvana lähtökohtana tälle tutkimusperinteelle ovat Irma Sulkusen laajasti vaikuttaneet 1990-luvun mikrohistorialliset tutkimukset, Mandi Granfeltiin liittyvä Naisen kutsumus sekä erityisesti Liisa Eerikintyttären hurmoskokemusta ja 1800-luvun herätysliikkeitä analysoinut tutkimus. Sulkunen oli monella tapaa pioneeri niin aiheenvalinnoissaan kuin tavassaan nostaa tutkijan ääntä esiin. Liisa Eerikintyttären kohdalla hän kävi suoraa dialogia tutkimuskohteensa kanssa ja pohti, miten 1900-luvun lopun historiantutkija voisi tätä historian hämäriin kadonnutta 1700-luvun nuorta naista tavoittaa, saati ymmärtää. (1.)

Tutkijan tunteita ja relationaalisuutta pohtiva tutkimusperinne kytkeytyy kiinteästi tutkimuksen ja tutkijan etiikkaa pohtivaan keskusteluun. Esimerkiksi nais- ja sukupuolihistorian kautta tämä liittyy merkittävällä tavalla keskusteluun tutkijan positiosta, sijoittuneisuudesta, siitä, minkälaisia ovat omat kiinnikkeemme tutkimusta tehdessämme ja mitä tutkimuksellamme tavoittelemme. Tätä keskustelua on käyty feministisen tutkimuksen piirissä sen varhaisista vuosikymmenistä lähtien, ja siitä se on laajentunut jälkikolonialistiseen sekä laajemmin vähemmistöjen ja marginaalien tutkimuksen kentälle.

Ryhtyessäni itse tekemään 2000-luvun taitteessa elämäkerrallista, laajaan kirje- ja päiväkirja-aineistoon pohjautuvaa väitöskirjaa suomalaisista Krohnin sisaruksista ja heidän kirjailijaelämistään, lähdin varhain pohtimaan sitä, mikä merkitys tutkimusprosessissa tulisi olemaan omalla suhteellani näihin kohdehenkilöihin. (2.) Kolmen hyvin erilaisen naiskirjailijan ja heidän henkilökohtaisten aineistojensa valinta tutkimuskohteeksi merkitsi kolmea hyvin erilaista suhdetta. Lähdin kehittelemään erityistä tutkijan tunteet huomioivaa empaattista, mutta samaan aikaan kriittistä lukijuutta. Olin sitä mieltä, että ne erilaisen tunteet, joita koin tutkimiani naisia kohtaan, kun luin heidän aineistojaan arkistossa, vaikuttivat siihen, millaisia tutkimuksellisia tavoitteita minulla oli. Tutkimuksessani oli vahva emansipatorinen vire: halusin tuoda uudenlaisia keskusteluja ja näkökulmia historiantutkimukseen, mutta myös nostaa esiin menneisyyden unohdettuja, vaiettuja ääniä.

Loin metodologista pohjaa Hans-Georg Gadamerin hermeneutiikan ja tekstintulkinnan, feministisen omaelämäkertatutkimuksen perinteen (erityisesti Anni Vilkko, Marja Kaskisaari, Tuija Saresma, Päivi Kosonen), empaattisen lukijuuden (Anni Vilkko) ja Emmanuel Levinasin toista käsittelevän filosofian perusteella. Hain aineksia monista suunnista ja koetin yhdistää niitä erityiseksi tunteita huomioivaksi lukutavaksi. Totesin, ettei miten hermeneutiikassa oltu huomioitu tutkijan tunteiden merkitystä, vaikka tekstien vaikutuksesta puhuttiinkin. Juuri henkilökohtaisiin aineistoihin pureutuva, toisen ihmisen elämää tulkitseva tutkimus pakotti kuitenkin kysymään, mitkä olivat oikeuteni lukea ja tulkita näiden naisten erilaisia tunteita ja tunnesuhteita, ja miten taas tutkimusotteeseeni vaikuttivat ne tunteet, joita itse tunsin eri sisaria kohtaan. Tunteita huomioivassa hermeneutiikassa katsoin olevan mahdollisuuksia pohtia ”miten kohtaamme menneisyyden ihmisen tunteet, mitä ja miten ne saavat meidät tuntemaan erilaisia tunteita sekä miten nämä tunteet vaikuttavat tutkimuskysymyksiimme ja otteeseemme.” (3.) Sulkusen ohella löysin harvoja historioitsijoiden tekstejä aiheesta, mutta Merja-Liisa Hinkkasen hieno artikkeli tutkijan pieteettisestä asenteesta tutkimuskohteeseen kulki tärkeänä johtotähtenä pohdinnoissani.(4.) Empatia tuli merkitsemään itselleni niin menneiden ihmisten kunnioittamiseen ja ymmärtämiseen pyrkivää asennetta kuin tutkijan position ja tutkimuksen poliittisuuden havaitsemista.

En toki ollut pohdintoineni yksin. Erityisesti naisten kirjoittamisen historiaa kartoittava, Ritva Hapulin johtama tutkimushankkeemme sekä laajemminkin Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaineen inspiroiva tutkimusympäristö hedelmöitti jatkuvasti omia pohdintojani kirjoittaessani tutkimustani eteenpäin. Samoin pohjoismainen sukupuolihistoriallinen tutkimus ja Eva-Helen Ulvrosin, Eva Österbergin ja Lisbeth Larssonin kaltaiset tutkijat olivat tärkeitä keskustelukumppaneita. Vasta paljon myöhemmin löysin amerikkalaisen historioitsijan Jill Leporen artikkelin vuodelta 2001, missä hän tarkasteli mikrohistorian ja elämäkertatutkimuksen välistä suhdetta ja pohti analyyttisesti historioitsijoita, jotka rakastavat liikaa. (5.)

Väitöskirjani jälkeen olen jatkanut elämäkertatutkimuksen teorian ja erilaisten omaelämäkerrallisten aineistojen metodologian sekä tutkimusetiikan parissa. Olen pohtinut niin menneiden elämäkertatutkijoiden suhdetta tutkimuskohteisiinsa kuin omaa suhdettani niihin historian henkilöihin, joita nostan tutkimuksessani esiin. Erilaiset elämäkertatutkimuksen verkostot ovat näyttäneet, miten samanlaisten tunteisiin liittyvien kysymysten kanssa monet alan tutkijat painiskelevat. Historioitsija Robert Gerwarthin kautta opin tuntemaan ”kylmän empatian” käsitteen, jonka hän kehitti tutkiessaan SS-kenraali Reinhard Heydrichin elämää.(6.) Yhteisen pohjoismaisen antologian Biography, gender and history: Nordic perspectives (2016) kirjoittamisella tavoittelimme Erla Hulda Halldórsdottirin, Tiina Kinnusen ja Birgitte Possingin kanssa laajempaa keskusteluyhteyttä historiantutkimuksen yhteisöön, koska monet elämäkerrallisessa tutkimuksessa keskeiset kysymykset relationaalisuudesta, etiikasta sekä erityisen ja yleisen välisestä suhteesta koskettavat kaikkia historiantutkimusta tekeviä. (7.) Viimeisen vuosikymmenen kuluessa tutkimuseettisiä kysymyksiä on ryhdytty pohtimaan myös laajemmin kotimaisessa historiantutkimuksessa. (8.)

Puheenvuorossaan Anna Koivusalo kirjoittaa, miten tärkeää tutkijan on tunnistaa tunteita ja toivottaa ne tervetulleiksi, koska ne kertovat siitä, että tutkimuksemme on tärkeää ja sen kohteet muistamisen arvoisia. Tämä on totta ja tärkeä osa tutkimusprosessia. Mutta yhtälailla tutkijan tunteisiin liittyy ajatus tutkijan vallasta ja tutkimuksen poliittisuudesta. Tunteita olisi tärkeää tunnistaa, koska ne vaikuttavat siihen mitä tutkimme, miten tutkimme ja mitä haluamme tutkimuksellamme sanoa. Tunteet eivät ole siinä mielessä viattomia. Siksi niiden tunnistaminen ja tutkimuksen läpinäkyvyys on tärkeää.

Olen pohtinut empatiaa kuluneina tutkimusvuosina paljon ja kohdannut myös sen, miten vähätellen käsitteeseen saatetaan suhtautua. Ajattelen tällöin, että kysymys voi olla myös siitä, että se ymmärretään väärin. Empatiassa ei ole kysymys samastumisesta tai siitä, että pyrkisimme kokemaan tunteita ”yhdessä” kohteemme kanssa. Nämäkin toki saattavat kuulua tutkimusprosessiin. Mennyt, ja toinen, on kuitenkin aina vieras ja tutkijan on tärkeää myös tunnistaa tämä vieraus, silloinkin, kun tuntuisi, että menneisyyden ihminen on aivan lähellä. (9.) Eläytyminen on tärkeää, mutta viime aikoina olen pohtinut enemmän myös kuvittelun ja mielikuvituksen merkitystä.

Tällä hetkellä teen tutkimusta Krohnien suvun arkistoa paljon hajanaisemman, sattumanvaraisemman arkistoaineiston parissa osana esoteerisuuden kulttuurihistoriaa tarkastelevaa Uuden etsijät -hanketta, ja olen pohtinut empatiaa uusista kulmista.(10.) Se merkitsee eettistä asennetta, jonka olisi oltava tutkimuksessa läsnä jatkuvasti aina arkistoaineiston keräämisestä tietojen koostamiseen, kirjoittamisen prosessiin ja tulkintojen muotoiluun asti. Empatia vaatiikin hitautta ja hitaita hetkiä aineistojen ja kirjoittamisen äärellä – siksi se sopii kovin huonosti nykyisten akateemisten vaatimusten maailmaan.

Empatia tarkoittaa merkityksellisten hetkien huomaamista ja tunnistamista tutkimusprosessin kuluessa, ja se vaatii mielikuvitusta. Erilaisten aineistojen ja historiallisten tietojen perusteella meidän on kyettävä kuvittelemaan mennyt ihminen ja tämän maailma. Kuvittelussa olennaista on tietenkin huolellinen kontekstin rakentaminen. Näin voisimmekin päätellä, että eettinen ymmärrys menneisyydestä tarkoittaa myös historiallisen kontekstoinnin ymmärtämistä. Tässä ajattelen kontekstilla laajaa ymmärrystä, jonka voimme yksilön sosiaalisesta ja kulttuurisesta ympäristöstä rakentaa erilaisten olemassa olevien lähteiden varassa. Tässä ei toki ole mitään sinänsä radikaalia yhdellekään historioitsijalle. Mutta ehkä siinä on, että emme tavoittele lopullisen tai ehdottoman kontekstin rakentamista. (11.) Eettinen tai empaattinen lähestymistapa tarkoittaa menneen ihmisen elämän näkemistä prosessina ja tulkintana, mahdollisena narratiivina, ei lopullisena sulkeutuvana tarinana. Sen tulee mahdollistaa myös epävarmuus, epätietoisuus ja tulkintojen hauraus, jossa muutokset ovat mahdollisia.

Maarit Leskelä-Kärki on kulttuurihistorian dosentti ja yliopistonlehtori Turun yliopistossa sekä Suomen Historiallisen Seuran puheenjohtaja vuosina 2020–2021. Sähköposti: maales@utu.fi.

1. Irma Sulkunen, Mandi Granfelt ja kutsumusten ristiriita. Hanki ja jää 1995; Irma Sulkunen, Liisa Eerikintytär ja hurmosliikkeet 1700–1800-luvulla. Hanki ja Jää/Gaudeamus 1999.
2. Maarit Leskelä-Kärki, Tutkija ja kolme sisarta. Polkuja henkilökohtaiseen historiantutkimukseen. Teoksessa Johanna Latvala, Eeva Peltonen & Tuija Saresma (toim.) Tutkija kertojana. Tutkimusprosessi, tunteet ja kirjoittaminen. Jyväskylän yliopisto 2004, 306–340.
3. Maarit Leskelä-Kärki,: Kirjoittaen maailmassa. Krohnin sisaret ja kirjallinen elämä. SKS 2006.
4. Hinkkanen, Merja-Liisa, Oman elämänsä sankaritar? Elämäkerrallisen tutkimuksen ongelmia. Teoksessa Eero Kuparinen (toim.) Työkalut riviin. Näkökulmia yleisen historian tutkimusmenetelmiin. Turun yliopisto 1997
5. Ks. erityisesti Eva-Helen Ulvros, Sophie Elkan. Hennes liv och vänskap med Selma Lagerlöf. Historiska Media 2001. Lisbeth Larsson, Sanning och konsekvens. Marika Stiernstedt, Ludvig Nordström och de biografiska berättelserna. Norstedts 2001; Jill Lepore, Historians who love too much. Reflections on Microhistory and Biography. The Journal of American History 88:1 (2001), 129–144.
6. Robert Gerwarth, Cold Empathy. Perpetrator Studies and the Challenges in Writing a Life of Reinhard Heydrich. Teoksessa Daniela Baratieri, Mark Edele & Giuseppe Finaldi (toim.) Totalitarian Dictatorship. New Histories. Routledge 2013.
7. Erla Hulda Halldórsdottir, Tiina Kinnunen, Maarit Leskelä-Kärki & Birgitte Possing (toim.) Biography, Gender and History. Nordic Perspectives. k&h 2016.
8. Satu Lidman, Anu Koskivirta & Jari Eilola (toim.) Historiantutkimuksen etiikka. Gaudeamus 2017.
9. Maarit Leskelä-Kärki, Samastumisia ja etääntymisiä. Elämäkerta historiantutkimuksen kysymyksenä. Teoksessa Asko Nivala & Rami Mähkä (toim.) Tulkinnan polkuja. Kulttuurihistorian tutkimusmenetelmiä. K&h 2012.
10. Ks. https://uudenetsijat.com/ sekä Maarit Leskelä-Kärki, Ethical encounters in the archives. On studying individuals in esoteric contexts. Scripta Instituti Donneriani Aboensis, 29:1 (2020), 28–48, https://doi.org/10.30674/scripta.85671
11. Ks. tällaisesta kontekstin määrittelystä Jukka Sarjala, Päättymätön yksilö. Henkilöhistorian muuntuva kohde. Ennen & nyt 6 (2014). Ks. myös Hannu Salmi, Kulttuurihistoria, mahdollinen ja runsauden periaate. Teoksessa Heli Rantala & Sakari Ollitervo (toim.) Kulttuurihistoriallinen katse. k&h 2010, 338–359. Kuvittelusta humanistisessa tutkimuksessa laajemmin myös esim. Aila Viholainen, Jaana Kouri & Tiina Mahlamäki (toim.) Kuvittelu ja uskonto. Taustoja, tulkintaa ja sovelluksia. SKS 2020.
***
HAikin sisällysluettelo ja linkit pääkirjoitukseen ja keskustelupuheenvuoroihin ovat luettavissa Agricolan tietosanomissa.
Viimeksi muokannut Haik, 05.04.21 14:06. Yhteensä muokattu 2 kertaa.

Haik
Viestit: 186
Liittynyt: 21.08.06 09:13

Heikki Kokko: Lehdistön kansalliset juuret vai ylirajainen yhteiskunnallinen konteksti?

Heikki Kokko: Lehdistön kansalliset juuret vai ylirajainen yhteiskunnallinen konteksti? (HAik 1/2021)

Kaisa Kyläkoski kirjoitti Historialliseen Aikakauskirjaan (4/2020) keskustelupuheenvuoron, jossa hän arvostelee Historialliseen Aikakauskirjaan (1/2019) kirjoittamaani artikkelia Suomenkielisen julkisuuden nousu 1850-luvulla ja sen yhteiskunnallinen merkitys (1.) siitä, että en löytänyt suomenkielisen paikallislukijakirjeilmiön ”juuria” Ruotsin valtakunnasta ja sen lehdistöhistoriasta. Kyläkoski itse on tutkimuskirjallisuuden avustuksella löytänyt ruotsalaisesta 1700-luvun lehdistöstä lukijakirjeitä, joista joitakin on lähetetty myös Suomen alueelta. (2.) Kyläkoski yhdistää kirjoituksessaan 1700-luvun lopun Ruotsissa esiin tulleet lehdistön lukijakirjeet myöhempään 1800-luvun puolivälissä suomenkielisessä lehdistössä ilmenneeseen paikallislukijakirjeilmiöön. Kyläkosken kirjoituksen otsikko ”Suomen lehdistön juuret ovat Ruotsissa” mitä ilmeisemmin viittaa siihen, että hän näkee ruotsalaisen lehdistön 1700-luvun lukijakirjeiden ja suomenkielisten 1800-luvun puolivälin lukijakirjeiden olevan yhtä ja samaa traditiota.

Kyläkoski kuitenkin erehtyy, sillä yhteydestä näiden kahden ilmiön välillä ei ole olemassa näyttöä. Keskeisin argumentti tradition olemassaoloa vastaan on se, että 1800-luvun puolivälin suomenkielisen lehdistön paikalliskirjeilmiö ei ollut Suomen ruotsinkielisen lehdistön sille välittämää. Suomen ruotsinkielisessä lehdistössä ei nimittäin tunneta suomenkielisen paikallislukijakirjekulttuurin veroista ilmiötä, joka olisi voinut Suomen sisällä välittyä. (3.) Ei myöskään ole uskottavaa, että tuhannet 1800-luvun puolivälin suomenkieliset kirjoittajat, joista suuri osa ei osannut kuin suomea, olisivat omaksuneet lukijakirjetradition ruotsalaisesta lehdistöstä.

Esitin artikkelissani, että suomenkieliset paikallislukijakirjeet syntyivät yhteiskunnallisena ilmiönä. Tähän viittaa kirjeiden räjähdysmäinen nousu 1850-luvun kuluessa, niiden maanlaajuisuus ja ilmiöön osallistuneiden kirjoittajien yhteiskunnallinen edustavuus. (4.) Kokemuksen historian huippuyksikössä kehittämässäni Translocalis-tietokannassa näitä kirjeitä on vuosien 1850–1875 väliltä noin 27 000. Kirjeiden kirjoittajien joukosta on pystytty tunnistamaan satoja tavallisia talonpoikia, torppareita sekä maatalouden ja teollisuuden työntekijöitä. Paikalliskirjeilmiö laajeni nopeasti maanlaajuiseksi. Vuonna 1850 paikalliskirjeitä lähetettiin 7 prosentista kaikista Suomen pitäjistä ja kaupungeista. Vuosikymmen myöhemmin vuonna 1860 suhdeluku oli noussut 62 prosenttiin. Vuonna 1875 paikallislukijakirjeitä lähettiin jo 73 prosentista kaikkia pitäjiä ja kaupunkeja, ja jopa 88 prosentista maan suomenkielisistä pitäjistä. (5.) Nämä luvut osoittavat, että kyseessä oli Suomen olosuhteissa syntynyt maanlaajuinen kulttuuri-ilmiö, eikä suinkaan jatkumo Ruotsin lehdissä 1700-luvulla julkaistuihin lukijakirjeisiin.

Artikkelissa esittämäni tulkinnan mukaan 1800-luvun puolivälissä Suomen yhteiskunnalliset olosuhteet, taloudelliset uudistukset, liikenne- ja tietoliikenneolosuhteiden sekä teollisen kirjapainotekniikan kehitys loivat puitteet paikalliskirjeilmiölle, jota osaltaan ohjasi fennomaanisen sivistyneistön kansallinen projekti sekä maailman ja yhteiskunnan muutoksen ruokkima tiedonjano suomenkielisellä maaseudulla. (6.) Tämänkaltaista ilmiötä ei 1800-luvun puoliväliin mennessä ollut koettu Suomessa sen paremmin Ruotsin kuin Venäjän vallan aikanakaan. Ilmiön perusta ei ollut lehdistön kulttuurisessa traditiossa, vaan Suomen yhteiskunnallisten olosuhteiden ja ylirajaisen modernisaatioprosessin vuorovaikutuksessa.

Kyläkoski toteaa puheenvuoronsa lopussa, että ”Suomen 1800-luvun sanomalehtien julkaisukäytännöille ei ole välttämätöntä hakea taustaa edelliseltä vuosisadalta”. Sinne poiketessa hän kuitenkin kehottaa sijoittamaan Suomen osaksi Ruotsia ja tutustumaan sen lehdistöhistoriaan. Naapurimaan ja entisen emämaan historiaan kannattaa tosiaan tutustua. Samoin peilattaessa 1700-luvun ruotsalaista lehdistöhistoriaa Suomen 1800-luvun historiaan olisi syytä tutustua Suomen 1800-luvun ylirajaiseen yhteiskuntahistoriaan. Tällöin vältyttäisiin tulkinnoilta, jotka ylikorostavat lehdistön kehitystä kansallisena instituutiona. Pelkkä saman valtakunnan alaisena olo tai maantieteellinen läheisyys ei yhdistä varsinkaan eri aikoina, eri paikoissa ja eri kielillä virinneitä ilmiöitä toisiinsa.

FT Heikki Kokko työskentelee tutkijatohtorina Suomen Akatemian Kokemuksen historian huippuyksikössä (HEX) Tampereen yliopistossa. Sähköposti: heikki.kokko@tuni.fi.’’
1. Heikki Kokko. Suomenkielisen julkisuuden nousu 1850-luvulla ja sen yhteiskunnallinen merkitys. Historiallinen Aikakauskirja 117 (2019a), 5–21.
2. Kaisa Kyläkoski. Suomen lehdistön juuret ovat Ruotsissa. Historiallinen Aikakauskirja 118 (2020), 553–554.
3. Päiviö Tommila. Yhdestä lehdestä sanomalehdistöksi 1809–1859. Teoksessa Päiviö Tommila et. al. (toim.) Suomen lehdistön historia 1. Sanomalehdistön vaiheet vuoteen 1905. Kustannuskiila 1988, 199.
4. Kokko 2019a, 12–21; Heikki Kokko. Suomenkielisen lehdistön paikalliskirjekulttuuria tallentava digitaalinen Translocalis-tietokanta. Ennen ja nyt. Historian tietosanomat 2 (2019b); Heikki Kokko, Kuviteltu minuus. Ihmiskäsityksen murros suomenkielisen kansanosan kulttuurissa 1800-luvun puolivälissä. Acta Universitatis Tamperensis 2233. Tampereen yliopisto 2016, 89–108.
5. Kokemuksen historian huippuyksikkö HEX:in Translocalis-tietokanta. Ks. https://research.tuni.fi/hex-fi/translocalis/ (12.2.2021).
6. Kokko 2019a, 12–21.
***
HAikin sisällysluettelo ja linkit pääkirjoitukseen ja keskustelupuheenvuoroihin ovat luettavissa Agricolan tietosanomissa.

Haik
Viestit: 186
Liittynyt: 21.08.06 09:13

Anu Lahtinen: Pidetään huolta (HAik 2/2021)

Viisi vuotta sitten kaksi tutkijaa julkaisi esseen, jonka saatesanoissa todettiin: ”Innovaatio on yliarvostettua – ylläpito on usein paljon tärkeämpää”. (1.) The Maintainers -verkoston aktiiviset toimijat analysoivat kirjoituksessaan, miten helposti innovaation, uusien keksintöjen ja uusien ratkaisujen hehkutus jätti katveeseen paljon arkista ylläpitotyötä ja ylläpitoon – hoitamiseen – vaalimiseen liittyviä oivalluksia ja periaatteita.

Jos seurailee tämänhetkistä tiede- ja korkeakoulurahoituksen maailmaa, voi helposti havaita samaa vinoutumaa. Poliittisessa puheessa tutkimus ja tiede pelkistyvät rahakkaiksi pikavoitto-innovaatioiksi. Toki tieteeseen kuuluukin muutoksen, uusien ajatusten ja kyseenalaistamisen tavoite. Mutta tieteen prosessit ovat usein arvaamattomia, ja usein olisi tärkeää voida palata myös vanhojen tulkintojen äärelle.

Kun digitaaliset arkistot ja julkaisut ovat nyt olleet pari vuosikymmentä käytössä, aineistojen rappeutuminen, häviäminen ja päivitystarve alkaa näkyä monin tavoin. Aikoinaan skannatut lähteet tai julkaisut eivät nykylaitteissa näy toivotusti. Organisaatio lakkaavat olemasta tai niiden tehtävät muuttuvat. Verkko-osoitteet tai käytetyt ohjelmistot katoavat. Pysyvä tallennus ilman ylläpitoa ei kauaa pysy.

Samalla aineistojen digitoiminen ja tarkentuvat tekijänoikeus- tai tietosuojakysymykset vaativat miettimään tiedon saatavuutta – tai sen poistamista – entistä tarkemmin. Samaan aikaan kuitenkin innovaatiorytinä saa suurimman huomion ja arvostuksen, ja ylläpidon tai hallittujen siirtymien toteuttaminen jää vähiin.

Sitä iloisempi olen ollut, kuten aiemmin talvella totesin, siitä, että Suomen Tiedekustantajien Liitto myönsi merkittävän rahoituksen Historiallisen Aikakauskirjan digisiirtymään. Tavoitteenahan on nyt saattaa niin uudet kuin vanhatkin numerot Tieteellisten Seurojen Valtuuskunnan ylläpitämälle OJS-alustalle. Tällainen siirtymä sisältää runsaasti selviteltävää ja sudenkuoppia, joita hallitus tai toimitus ei oman toimen ohella voisi selvittää.
Koordinaattori Helena Laukkoski teki alkuvuodesta pohjaselvityksen HAikin digitaalisten versioiden tilasta ja uuden digitoinnin tarpeista. Aiheesta on lisää tietoa Tiedemaailma-osiossa. Kevään aikana digisiirtoa on pohjustettu, ja myöhemmin tänä vuonna alkaa Elektra-aineistojen ja vanhempien HAik-numeroiden siirtäminen OJS-alustalle.

Siirtoon liittyy myös julkaisuoikeuksia koskevien sopimusten laatiminen. HAik lähestyykin lähiaikoina kirjoittajia. Tavoitteena on saada vanhat lehdet avoimesti luettaviksi, mutta tekijänoikeuksia kunnioittaen. Toivomme kovasti, että kirjoittajamme suhtautuvat myönteisesti sopimukseen, kun siitä tulee heille viestiä. Koetamme ylläpitää tätä hienoa, pitkää julkaisuperinnettä, sekä vanhoja että uusia numeroita.
Pidetään huolta historiasta ja pidetään huolta toisistamme!

Hyvän kesäajan toivotuksin ja yhteistyöstä taas kiittäen
Anu Lahtinen
anu.z.lahtinen@helsinki.fi

1. ”Innovation is overvalued, maintenance often matters more” Andrew Russell & Lee Vinsel, Hail the maintainers, Aeon 7.4.2016 (viitattu 1.6.2021).

Numeron 2/2021 sisältö ja linkit HAiK:n Agricola-foorumilla ilmestyneisiin puheenvuoroihin

Haik
Viestit: 186
Liittynyt: 21.08.06 09:13

Anu Lahtinen: Tutkijat eivät vaienneet

Anu Lahtinen: Tutkijat eivät vaienneet (HAik 3/2021)

Syksyn Historiallinen Aikakauskirja tarjoaa luettavaksi kulttuuria, hyvinvointivaltion kysymyksiä ja maailmanpolitiikkaa. Jukka Sarjala jatkaa autonomian ajan tutkimusta artikkelissa, joka käsittelee kirjakulttuurin aineellisia ulottuvuuksia 1810-luvulla. Niina Hämäläinen ja Hanna Karhu analysoivat riimillisen laulun asemaa 1800-luvulla. He tuovat esiin sekä laulun heikon arvostuksen – kalevalaisen runouden rinnalla – että toisaalta laulutyyppiä arvostaneet toimijat.

Hyvinvoinnin tematiikkaa puolestaan tarkastelevat tahoillaan Minna Harjula ja Katariina Parhi. Harjulan tutkimusaiheena on sosiaaliturvan murros ja perhelisä 1940-luvun Suomessa, Katariina Parhi taas analysoi pohjoissuomalaista syntymäkohorttitutkimusta. Jukka Pesun artikkelissa tarkastellaan YK:n vuoden 1971 pääsihteerivaalia, joka kietoutui muihin kylmän sodan kysymyksiin. Kirsi Kanerva, Kaarina Koski ja Marko Lamberg käsittelevät referoidussa katsausartikkelissa suomalaisunien tutkimusta. Alex Snellman puolestaan esittää puheenvuoron Kolonialismi-keskustelun suunnista.

Kuten tämänkin numeron artikkelit ja kirja-arviot osoittavat, tutkimus käsittelee mitä moninaisimpia aiheita. Tämä ei kuitenkaan aina välity suurelle yleisölle. Kuluneena vuonna historioitsijat ovat kohotelleet kulmiaan uutisotsikoille ”ennen tutkimattomista” ja ”vaietuista” menneisyyden tapahtumista tai henkilöistä. Nimetyt aiheet ovat saattaneet olla jo vuosikymmeniä tutkimuksen kohteena, ja tutkijat ovat kokeneet, että heidät ohitetaan.

Karoliina Sjö pohti Ennen ja Nyt -julkaisussa: ”Pitääkö historian olla jännää, jotta se kiinnostaa – ja minkä kustannuksella?”(1.) Assyrologi Sanna Aro-Valjus ja antiikintutkija Marja-Leena Hänninen muistuttivat tahoillaan, että menneisyyden naisia on tutkittu enemmän kuin julkisuuden perusteella voisi luulla. (2.) Taidehistorioitsijoita on puhuttanut se, ettei tutkimus keskiajan taideteoksista – yksityiskohdista tai kokonaiskuvasta – tunnu tavoittavan kirjailijoita tai näyttelytyötä. (3.)

Havainnot tuntuvat erityisen kipeästi ajassa, jossa tutkijat joutuvat ehtimiseen puolustamaan ja oikeuttamaan työtään. Klikkiotsikkojen logiikka tuntuu menevän uutuus- ja yllätysarvon ehdoilla. Esimerkkejä löytyy kuitenkin myös hyvästä yhteistyöstä. Tutkijoilla, kirjailijoilla ja toimittajilla on usein sama tavoite: kertoa menneisyydestä mahdollisimman monelle. Toivottavasti löydämme keinoja lisätä ja avartaa vuoropuhelua.

Anu Lahtinen
anu.z.lahtinen@helsinki.fi

1. Karoliina Sjö, Pitääkö historian olla jännää, jotta se kiinnostaa – ja minkä kustannuksella? Ennen ja nyt 2/2021. https://journal.fi/ennenjanyt/article/view/102406 (20.9.2021).
2. Sanna Aro-Valjuksen tviittiketju 30.6.2021, https://twitter.com/AroValjus/status/14 ... 0398294029 (20.9.2021); Marja-Leena Hänninen, Menneisyyden naisia on tutkittu paljon. Helsingin Sanomat 10.7.2021.
3. Katri Vuola, Onko fakta fiktiolle pahasta? Vähäisiä lisiä -blogi 28.5.2021, http://neba.finlit.fi/blogi; Janika Aho, Keskiajan kuvat ja menneisyyden kuvittelu. Glossa ry:n blogi 2.7.2021, http://www.glossa.fi/; Kuvakalske-hankkeen blogi, https://blogs.helsinki.fi/kuvakalske/ (20.9.2021).

HAikin sisällysluettelo ja linkit pääkirjoitukseen ja keskustelupuheenvuoroihin ovat luettavissa Agricolan tietosanomissa
Viimeksi muokannut Haik, 06.10.21 09:44. Yhteensä muokattu 1 kertaa.

Haik
Viestit: 186
Liittynyt: 21.08.06 09:13

Alex Snellman: Kolonialismi-keskustelun häivytetyt ristiriidat ja liberaalidemokratian tulevaisuus

Alex Snellman: Kolonialismi-keskustelun häivytetyt ristiriidat ja liberaalidemokratian tulevaisuus (HAik 3/2021)

Viime aikoina Suomessa on virinnyt kiinnostava keskustelu kolonialismista ja useista siihen läheisesti liittyvistä käsitteistä. Kirjoitin Historiallisessa Aikakauskirjassa (4/2018) (1.) käsitteellisestä tarkkuudesta kolonialismia ja vähemmistöjä tarkasteltaessa, ja aihepiirin keskustelu onkin ilahduttavasti siirtynyt tuolloin ilmestyneestä hieman epämääräisestä raportista (2.) varsinaisen tutkimuksen puolelle Janne Lahden ja Rinna Kullaan toimittamassa Historiallisen Aikakauskirjan teemanumerossa Kolonialismi ja Suomi (4/2020). Kiinnostava ja käsitteellisesti ansiokas joukko artikkeleita esittää kolonialismin yllättävänkin laaja-alaisena ja monitahoisena ilmiönä. Suomen historian kannalta saamelaisten kohtelu ja asema ovat eittämättä kolonialismi-teeman ytimessä. Kiinnitin kuitenkin huomiota Leila Koivusen ja Anna Rastaan tutkimuskatsaukseen, joka suhtautuu täysin neutraalisti myös tiedemaailman dekolonisaatioon, vaikka sillä voi olla myös ongelmallisia piirteitä, (3.) mistä lisää jäljempänä. He toteavat, että ”[d]ekolonisointipyrkimykset ovatkin, samoin kuin esimerkiksi feministinen liike, hälventäneet identiteettipoliittisten ja akateemisten diskurssien, aktivismin ja tieteentekemisen välistä rajaa.” (4.)

Aarne Mattila jatkoi keskustelua Historiallinen Aikakauskirjan seuraavassa numerossa (1/2021). (5.) Hän huomautti aivan oikein, että laajaa kolonialismi-näkökulmaa systemaattisesti sovellettaessa esimerkiksi suomalaisten ja saamelaisten epäsymmetrisen valtasuhteen ohella olisi mahdollista tarkastella myös Ruotsin valtakunnan ruotsinkielisen enemmistön ja suomenkielisen vähemmistön epäsymmetristä valtasuhdetta ja sen myöhempiä jälkivaikutuksia – riippumatta siitä, ettei valtakunta kohdellut näiden kieliryhmien asuma-alueita epätasa-arvoisesti. Toinen asia sitten on, halutaanko tämä vanhaan kansalliseen historiantutkimukseen paljon vaikuttanut, kieliriidoissa uuvuttavuuteen asti toistettu näkökulma jälleen nostaa esiin.

Teemanumeron painopiste oli vielä pitkälti perinteisessä merentakaisessa kolonialismissa, mutta sen toimittajat ovat sittemmin pyrkineet painottamaan meille tyypillisempää Venäjän kaltaiseen mannerimperiumiin liittyvää tematiikkaa Suomen Historiallisen Seuran blogissa. He toteavat muun muassa: ”Historiakeskustelumme keskittyy harvemmin siihen osaan historiasta Venäjän keisarinvallan aikana, jolloin Suomi kuului autonomisena mutta dynaamisena, monikielisenä ja monikulttuurisena rajaseutuna Venäjän vallan piiriin ja jolloin niin Helsinki kuin Pietari hyötyivät tästä siteestä puolin ja toisin.” (6.)

Dekolonisaatioaktivismin lieveilmiöt

Kiinnostavaa on kuitenkin, ettei samaan Suomen Historiallisen Seuran blogisarjaan hyväksytty Ari Helon katsausta ”Yhdysvaltain patsaat, moniarvoisuus ja historia”, joka on sittemmin julkaistu Tieteessä tapahtuu -lehdessä. (7.) Helon kirjoituksen sävy on kieltämättä hyvin poleeminen, enkä jaa hänen kaikkia näkemyksiään, mutta kirjoitus tuo keskusteluun moniäänisyyttä. Se osoittaa, että neutraalin tiedejulkaisukielen ulkopuolella aihepiiri on kaikkea muuta kuin helppo ja ristiriidaton, ja se on varsinkin hänen omalla alallaan Yhdysvalloissa kärjistynyt ja toimii kulttuurisodan polttoaineena. Kulttuurisotakäsitteen popularisoinut sosiologi on äskettäin varoittanut, että tämä ”sota” on nykyään entistä ankarampi ja uhkaa Yhdysvalloissa jo demokratiaa. (8.) Useille puolueille ympäri maailmaa kolonialismi-keskustelun aihepiiri näyttää toimivan voimallisena poliittisen aktivoinnin ja agitoinnin välineenä, kuten uutismediaa seuraamalla on helppo havaita.

Helon reipas teksti muodostaa voimakkaan kontrastin edellä mainitun teemanumeron tutkimuskatsauksen ristiriidattomalle yksiäänisyydelle dekolonisaatioaktivismin kohdalla. Se tuo näkyviin aktivismin ongelmallisia puolia. Moniäänisen keskustelun vaarantuminen on herättänyt huolta Yhdysvalloissa. Sitä on puolustettu muun muassa kuuluisassa avoimessa kirjeessä Harper’s Magazinessa. Allekirjoittajien joukossa ovat muiden muassa Anne Applebaum, Margaret Atwood, Noam Chomsky, Francis Fukuyama, Garry Kasparov, Salman Rushdie ja Gloria Steinem. He toteavat muun ohella:
Tiedon ja ideoiden vapaa vaihto, liberaalin yhteiskunnan elinehto, on jatkuvasti muuttumassa rajoitetummaksi. Vaikkakin olemme tottuneet odottamaan tätä radikaalioikeistolta, sensuurimieliala on myös leviämässä laajemmin kulttuurissamme: eriävien mielipiteiden suvaitsemattomuus, ajankohtainen julkisen häpäisemisen ja boikotoinnin aalto ja taipumus ratkaista monimutkaiset poliittiset kysymykset sokaisevalla moraalisella varmuudella.
(9.)

Kirjettä on puolestaan arvosteltu ad hominem -argumentoiden, että se edustaa etuoikeutettujen ääntä, ja pyritty lisäksi osoittamaan, ettei sen kuvaama ilmiö ole todellinen tai että se on ainakin vahvasti liioiteltu. (10.) Uusia moniäänisyyden ja jopa akateemisen vapauden kaventamisyrityksiä näyttää kuitenkin angloamerikkalaisessa maailmassa ilmaantuneen tuonkin jälkeen. (11.) Niiden osuvin nimitys lienee illiberalismi. (12.)

Entä Suomi?

Onko tällä kaikella merkitystä suomalaiselle moniääniselle keskustelulle ja akateemiselle vapaudelle? Tapamme seurata ja jälkijunassa jäljitellä angloamerikkalaisen maailman keskusteluja (tässäkin kirjoituksessa!) antaa aiheen huoleen, että näin saattaa olla. Alustavia merkkejä on havaittavissa myös Suomessa, ainakin Ilja Lehtisen perusteellisesta ja filosofisesti kurinalaisesta blogikirjoituksesta päätellen. (13.) On mahdollista, että kulttuurisodan vastainasettelut kärjistyvät meilläkin, mikäli moniäänisyys vaikenee ja välittävät näkökulmat jäävät puuttumaan. Yhdysvaltoihin verrattuna ylilyönneiltä suojaa Suomessa toki se, että meillä on vahva irtisanomissuoja, josta tosin ei ole mitään apua laajalle apurahatutkijoiden ja akateemisten freelancereiden joukolle. Yhdysvalloista poiketen meillä on myös vihapuhelainsäädäntö, joten valtio rajoittaa – epäiltyjen oikeusturvan huomioiden – mielipiteen vapautta jälkikäteen, mikä tekee yhdysvaltalaistyyppisen aktivismin vähemmän tarpeelliseksi. Silti kolonialismissa nähdään myös Suomessa ilmeisesti jotain niin räjähdysherkkää tai erikoista, että se on johtanut jopa keskustelua karnevalisoivan valemielipidekirjoituksen syöttämiseen Helsingin Sanomiin. (14.) Jotain on siis liikkeellä.

Mikä tekee kolonialismista näin räjähdysherkkää? Kysymys lienee syyllisyyden pelosta ja syyllistämisen olettamisesta mutta toisinaan kenties myös oletuksesta, että ideologinen oikeaoppisuus tai hyvät tarkoitukset saattaisivat pahimmillaan korvata älyllisen rehellisyyden. Se voi johtaa epäoikeutetuksi ja yliyleistäväksi koetun ”vääryyksien osoittelun” torjuntaan.

Dekolonisaatioaktivismin ja sen lähi-ilmiöiden tiedemaailmalle mahdollisesti aiheuttamia ongelmia lähestytään yleensä tarkastelemalla yksittäistapauksia, joita osa viestimistä myös selvästi paisuttelee ja selostaa epätarkasti. Asiaa on nähdäkseni kuitenkin paljon oleellisempaa tarkastella yksittäistapauksien sijasta periaatteelliselta kannalta. Onko sosiaalisen oikeudenmukaisuuden vaatimuksia ajettava tai ehkä suomalaisittain lyhyesti sanottuna ihmisoikeustyötä tehtävä perinteisen liberaalin yhteiskunnan arvojen mukaisesti vai vaaditaanko myös illiberaaleja keinoja, kuten akateemisen vapauden rajoittamista, vaikkapa sanojen julistamista tabuksi jopa akateemisissa yhteyksissä. (15.) Tässä on arvojärjestelmien ja kenties myös sukupolvien ristiriita, jota pitäisi tarkastella syvemmin, eikä pyrkiä ohittamaan vakavaa keskustelua erilaisin strategioin, kuten keskustelijoiden epäsymmetriseen valta-asemaan vetoamalla tai ilmiön yksittäistapauksiksi kuittaamalla. Kyse on vanhasta kysymyksestä, pyhittääkö hyvä päämäärä ongelmalliset keinot. Mitkä ovat pelin säännöt?

Myös yhteiskunnallisia epäkohtia korjaaville tahoille pitää voida asettaa vaatimuksia. Niitä on mielestäni ainakin kaksi: jokainen eettisesti kestävä yhteiskunnallinen liike pystyy itsekritiikkiin ja jokainen eettisesti kestävä yhteiskunnallinen liike varoo ilmaisuvapauden tukahduttamista.

Kolonialismi-keskustelu liberaalidemokratian heikentämisen välikappaleena

Kun puhutaan kulttuurisodasta ja keinoista, joita nähdäkseni voi luonnehtia illiberaaleiksi, viime kädessä puhutaan myös liberaalidemokratian tulevaisuudesta. Kulttuurisota heikentää yhteiskuntaa ja tekee sen alttiiksi demokraattisen järjestelmän rapautumiselle. Se on tietoista vastakkainasettelua, johon valitettavasti myös tämän kolonialismikeskustelun ja sen lähi-ilmiöiden aihepiiristä poimitaan aineksia – täysin sen osanottajien tahdosta riippumatta.

Liberaalidemokratia on sortunut Venäjällä, se on henkitoreissaan Unkarissa ja se horjuu vakavasti Yhdysvalloissa. Liberaalidemokratia perääntyy kaikkialla maailmassa, ja sen vastaiset voimat käyttävät kaikkia käsiinsä saamiaan aseita horjutustyössä. (16.) Yhtenä välineenä on tässä puheena oleva keskustelu, joka kelpaa kulttuurisodan polttoaineeksi. Siksi on syytä todella vakavasti pohtia, millä tavoin aihepiirin parissa tehtävä ihmisoikeustyö ja historian kriittinen tarkastelu olisi järjestettävä, jotta se ei samalla edesauttaisi liberaalidemokratian murentamista. On muistettava, että ihmisoikeustyö ja historian kriittinen tarkastelu ovat ylipäätään mahdollisia vain liberaalidemokratian oloissa, eivät sen ulkopuolella. Liberaalidemokratian suojelun täytyy siten olla ensisijainen tavoite.

Tarkoittaako tämä, että ihmisoikeustyöstä ja kriittisistä historiallisista näkökulmista tulisi luopua liberaalidemokratian suojelemiseksi sitä horjuttavilta voimilta? Ei toki, mutta niissä olisi hyvä eräissä tapauksissa olla tarkempi ja itsekriittisempi. Punnitulla puheella antaa vähemmän aineksia vastakkainasettelujen rakentamiselle. Hienovaraisempi käsitemäärittely tekee tästä ihmisoikeustyöstä niin ristiriidatonta, että se soveltuu vain vaivoin poliittisten jakolinjojen rakentamiseen ja tuntuu samalla intellektuaalisesti perustellummalta.

Käsitteellinen varovaisuus estää keskustelun väärinkäytön

Voi esimerkiksi pohtia, missä ilmiöissä kolonialismi on mielekäs käsite ja missä ei. Milloin sen kantamat konnotaatiot merentakaisista kolonioista ja eriarvoisista etnisistä ryhmistä ovat sopivia, milloin imperialismi on kuvaavampi termi? (17.) Suomi oli Venäjän imperiumin rajamaa (imperialismi) mutta tuskin sentään siirtomaa (kolonialismi). Milloin valtaepäsymmetrioita kuvaavat käsitteet, kuten keskus–periferia tai emämaa–rajamaa, riittävät yksinään ilman eksplikoitua kolonialismiakin? Esimerkiksi Andreas Kappeler huomauttaa Venäjästä: ”Nimitysten kolonialismi ja imperialismi toistuva ja massamittainen käyttö Venäjään ja Neuvostoliittoon viitattaessa, erityisesti amerikkalaisten tutkijoiden toimesta, peittää paljon enemmän kuin se selittää.” (18.) Saattaa myös olla oleellista tutkia vähemmistöjä niiden omilla ehdoilla, joihin kolonialismi ei aina välttämättä luontevasti kuulu.

Tunnetusti on myös hyvä varoa niinkin leimaavan käsitteen kuin rasismin omatoimista laajentamista sellaisiin ilmiöihin, joihin se ei sovellu. (19.) Sen epämääräinen käyttö on ainakin Yhdysvalloissa ollut poikkeuksellisen otollista kulttuurisodan polttoainetta eikä siten ole omiaan vähentämään vastakkainasettelua. Esimerkiksi ksenofobia on usein uskontopohjaisen syrjinnän kohdalla osuvampi nimitys. Suomalaisen tiedemaailman olisi myös hyvä kieltäytyä tähän kuten muihinkin ongelmallisiin aihepiireihin liittyvien sanojen määrittelystä tabu-luonteisiksi.

Lienee myös syytä torjua yhdysvaltalaisen rotupuheen tuominen Eurooppaan, mikä tuskin on tiedemaailman ongelma, mutta saattaa laajemmassa yhteiskunnallisessa keskustelussa olla vaarana amerikkalaisten mallien seuraamisen vuoksi. Vuosikymmeniä olemme korostaneet rotu-käsitteen epätieteellisyyttä. Ilmenevä syrjintä liittyy ihonväriin ja etnisyyteen, ei (olemattomaan) rotuun. Jos tämä syrjintä taas ilmenee sellaisina pieninä kommentteina, joiden takana ei ole aggressiivista intentiota, niin sen kutsuminen mikroaggressioksi (20) on epätarkkaa, kontraproduktiivista ja vastakkainasetteluja kärjistävää. Eikö kyse ole pikemminkin tahallisesta tai tahattomasta toiseuttamisesta?

On myös vakavasti harkittava, onko kulttuurinen omiminen, approriaatio, lainkaan onnistunut käsite. (21.) Pohjana on latinan sana ”omaisuus” (proprietas). Onko kulttuurille syytä luoda omistusoikeuksia, suorastaan uusliberalistisesti kauppatavaraistaa se, kommodifioida? Samalla luodaan tai vahvistetaan kulttuuriryhmien rajoja ja luodaan vastakkainasetteluja ja omistusriitoja. Omistusoikeuden suoja on toki länsimaissa vahva, mikä selittänee mallin ulottamisen kulttuurin alalle – omistusoikeudesta on haettu turvaa – mutta olisiko kulttuurin syytä antaa kuitenkin virrata vapaana (mihin avoimen tieteen ja avoimien kulttuuriaineistojen kohdalla toisaalta kiivaasti pyritään) ja käsitteellistää tarvittaessa alkuperäiskansojen kulttuuripiirteiden suojaamista vaikkapa kulttuurisena kunnioittamisena.

Olisi ehkä jopa käytettävä varoen sanaa monikulttuurisuus, koska sillä voidaan muun ohella tarkoittaa ongelmalliseksikin koettua maahanmuuttajapolitiikan muotoa, jota Suomessa ei ole koskaan sovellettu. (22.) Käsitteen monitulkintaisuutta on kuitenkin toistuvasti ja tietoisesti käytetty poliittisena aseena: käsitteen käyttäjien on vihjailtu tavoittelevan rinnakkaisyhteiskuntien Suomea. Antaisiko kulttuurisen moninaisuuden (diversity) käsite vähemmän aineksia vastakkainasettelujen rakentajille?

Nationalismi puolestaan on hyvin laaja ja moni-ilmeinen ilmiö, joka ei selvästikään ole kokonaan paha (Kalevala, kultakauden taide), toisin kuin yhdysvaltalainen arkikeskustelu tai toisinaan esimerkiksi vanhempi itäeurooppalainen tieteellinen keskustelu antaisivat aiheen olettaa. Kansakunta-aate inklusiivisessa muodossaan (vs. eksklusiivinen etnonationalismi) on ilmiselvästi ollut Suomelle suotuisa, ja voidaan hyvin puhua liberaalista nationalismista. (23.) Hyvä patriotismi ja paha nationalismi on napakka iskulauseena, mutta Suomen kansakuntaa ei 1800-luvulla rakennettu ensi sijassa perustuslakipatriotismin vaan kansakunta-aatteen, nationalismin pohjalle. Afganistanissa kansakunnan rakentamisen sanotaan epäonnistuneen. Suomessa se onnistui. On vaikea ajatella, että kansakunta-aate, jonka pohjalle (toistuvien kansainvälisten arvioiden mukaan) maailman parhaisiin kuuluva maa on rakennettu, olisi puhtaasti ongelmallinen – riippumatta siitä, kuinka kammottavasti saman ilmiön joitakin muotoja on käytetty. Nationalismin inklusiivisessa muodossa kaikilla on periaatteessa mahdollisuus kansakunnan jäsenyyteen, tulla uusiksi suomalaisiksi. Huolellisesti käytettynä ei tästäkään käsitteestä ole siten vastakkainasettelun välineeksi.

Lopulta ei vaadita kuin hieman harkintakykyä ja tarkkuutta, niin voimme edistää samaan aikaan sekä liberaalidemokratiaa että ihmisoikeustyötä ja historian kriittistä tarkastelua. Toivottavasti siihen on valmiutta?

FT Alex Snellman on vapaa historiantutkija.


1. Alex Snellman, Hyvä tarkoitus, epämääräiset käsitteet. Tarkkuutta kolonialismin ja vähemmistöjen tutkimukseen. Historiallinen Aikakauskirja 4 (2018), 479–480, https://agricolaverkko.fi/tietosanomat/ ... historia/ (29.8.2021).
2. Emma Hakala, Iina Hakola & Jenni Laakso (toim.) Kenen historia? Raportti monipuolisen historiantutkimuksen, -opetuksen ja vuoropuhelun tilasta ja haasteista Suomessa. HWB Report 3, 10/2018, https://historianswithoutborders.fi/kenenhistoria/ (29.8.2021).
3. Esim. Annette Volfing, Britannian humanistit paineen alla. Agricolan tietosanomat 6.8.2021, https://agricolaverkko.fi/tietosanomat/ ... neen-alla/ (29.8.2021).
4. Leila Koivunen & Anna Rastas, Suomalaisen historiantutkimuksen uusi käänne? Kolonialismikeskustelujen kotouttaminen Suomea koskevaan tutkimukseen. Historiallinen Aikakauskirja 4 (2020), 433.
5. Aarne Mattila, Kolonialismi ja Suomi. Historiallinen Aikakauskirja 1 (2021), 113–114, https://agricolaverkko.fi/tietosanomat/ ... melaisuus/ (29.8.2021).
6. Rinna Kullaa ja Janne Lahti, Itsensä tunnistaminen eli siirtomaavallan ominaisuudet pohjoisessa. Suomen Historiallisen Seuran blogisarja 21.4.2021, http://www.histseura.fi/blogisarja-itse ... ne-lahti/ (29.8.2021).
7. Ari Helo, Yhdysvaltain patsaat, moniarvoisuus ja historia. Tieteessä tapahtuu 39:2 (2021), https://journal.fi/tt/article/view/107633 (29.8.2021). Helo julkaisi tiedon, ettei tekstiä hyväksytty blogisarjaan Historians in Helsinki -Facebook-ryhmässä 16.4.2021, ja asia mainitaan myös tekstin ensimmäisessä viitteessä. Ks. myös Ari Helo, Woke-nyrjähdyksiä historiallisessa ajattelussa. Agricolan tietosanomat 23.4.2021, https://agricolaverkko.fi/tietosanomat/ ... attelussa/ (29.8.2021) ja sen linkit.
8. Zack Stanton, How the ‘Culture War’ Could Break Democracy. Politico 20.5.2021, https://www.politico.com/news/magazine/ ... sis-489900 (29.8.2021).
9. “The free exchange of information and ideas, the lifeblood of a liberal society, is daily becoming more constricted. While we have come to expect this on the radical right, censoriousness is also spreading more widely in our culture: an intolerance of opposing views, a vogue for public shaming and ostracism, and the tendency to dissolve complex policy issues in a blinding moral certainty.” Elliot Ackerman et al., A Letter on Justice and Open Debate. Harper’s Magazine 7.7.2020, https://harpers.org/a-letter-on-justic ... n-debate/ (29.8.2021). Liki samaan aikaan julkaistiin samaa teemaa käsittelevä Conor Friedersdorfin artikkeli The Perils of ‘With Us or Against Us’ A healthy deliberative process needs to make room for dissent. The Atlantic 9.7.2020, https://www.theatlantic.com/ideas/arch ... us/613981/ (29.8.2021).
10. Brooke Binkowski et al., A More Specific Letter on Justice and Open Debate. The Objective 10.7.2020 https://www.objectivejournalism.org/p/a ... on-justice (29.8.2021). Sarah Manavis, ’Cancel culture’ does not exist. New Statesman 16.7.2020, https://www.newstatesman.com/science-te ... -not-exist (29.8.2021).
11. Esim. Kenan Malik, Both left and right practise ‘cancel culture’. Both should stop. The Guardian 23.5.2021, https://www.theguardian.com/commentisfr ... hould-stop (29.8.2021). Tarkoitan tässä angloamerikkalaisella maailmalla Britanniaa, englanninkielistä Pohjois-Amerikkaa ja niiden mediakeskustelua.
12. Michelle Goldberg, Do Progressives Have a Free Speech Problem? The New York Times 17.7.2020, https://www.nytimes.com/2020/07/17/opin ... peech.html (29.8.2021).
13. Ilja Lehtinen, Muutamia kysymyksiä antirasistisista strategioista. Medium 20.12.2020, https://iljalehtinen.medium.com/muutami ... ef7286012 Ks. myös Daniel Bergner, ‘White Fragility’ Is Everywhere. But Does Antiracism Training Work? The New York Times Magazine 15.7.2020, https://www.nytimes.com/2020/07/15/maga ... ngelo.html (29.8.2021).
14. Juha-Pekka Tikka, Helsingin Sanomia huijattiin: ”Artistin” kirjoitus läpi väärällä nimellä”. Verkkouutiset 25.7.2021, https://www.verkkouutiset.fi/helsingin- ... a-nimella/ (29.8.2021).
15. Ks. esim. Johan Ehrstedt, Rättvisande för vem? Om det spända förhållandet mellan nutida värderingar och förflutenhetens vålnader. Historikerbloggen 8.4.2021, https://blogs.abo.fi/historia/2021/04/0 ... -valnader/ (29.8.2021).
16. Ks. esim. Mark Galeotti, The Great Turn in Putin’s Post-Post-Modern Authoritarianism. The Moscow Times 1.5.2021, https://www.themoscowtimes.com/2021/05/ ... ism-a73802 (29.8.2021); Andrei Kolesnikov, Are the Protest Movements Dead in Russia and Belarus? The Moscow Times 27.7.2021, https://www.themoscowtimes.com/2021/07/ ... rus-a74623 (29.8.2021); Zack Beauchamp, It happened there: how democracy died in Hungary. Vox 13.9.2018, https://www.vox.com/policy-and-politics ... ism-trump (29.8.2021); Sean Illing, The case for optimism about American democracy. Vox 26.7.2021, https://www.vox.com/vox-conversations-p ... democracy (29.8.2021); Zselyke Csaky: The Antidemocratic Turn. Freedom House 2021, https://freedomhouse.org/report/nations ... ratic-turn (29.8.2021); Democracy Index 2020. The Economist Intelligence Unit, 2020. https://www.eiu.com/n/campaigns/democr ... 9.8.2021).
17. Ks. esim. Pertti Luntinen, F. A. Seyn. A Political Biography of a Tsarist Imperialist as Administrator of Finland. SHS 1985.
18. ”The frequent and wholesale use of the terms colonialism and imperialism when referring to Russia and the Soviet Union, especially by American scholars, conceals far more than it explains.” Andreas Kappeler, The Russian Empire: A Multi-Ethnic History. Routledge, [2001] 2014, 7.
19. Ks. käsitteellisen tarkkuuden tärkeydestä Jani Sinokki, Rasismi ja käsitenihilismi. Ajatus 74:1 (2017), 173–204, https://journal.fi/ajatus/article/view/74483 (29.8.2021). Hänen käsiteanalyysinsä on muuten erittäin vakuuttava, mutta ”etnisyys” rotusyrjinnän kriteerinä (s. 195) vaatisi lisähuomiota: voidaanko siitä todella johtaa rotusyrjinnän muodoiksi myös uskontoon ja kieleen perustuva syrjintä? Sinokin muotoilu ”voidaan nähdä kattavan alaansa myös kulttuuriset seikat, kuten” vaatisi laajempaa perustelua.
20. Mikroaggressiot. Yhdenvertaisuusvaltuutettu, https://syrjinta.fi/rasismi (29.8.2021); Saija Nironen, Viattoman kuuloinen kysymys kotimaasta oli jälleen yksi näkymätön isku. Yle Uutiset 16.3.2021, https://yle.fi/uutiset/3-11837352 (29.8.2021).
21. Ks. esim. Kenan Malik, Who polices the cultural appropriation gatekeepers?. The Guardian 14.4.2019, https://www.theguardian.com/commentisfr ... atekeepers (29.8.2021); Kenan Malik, Kenan Malik on cultural appropriation. ArtReview 1.12.2017, https://artreview.com/ar-december-2017 ... nan-malik/ (29.8.2021).
22. Pasi Saukkonen, Politiikka monikulttuurisessa yhteiskunnassa. WSOY, 2007. Tarkkaan ottaen maahanmuuttajapolitiikan muodon nimitys on multikulturalismi eikä monikulttuurisuus, mutta käytännössä näin samankaltaisten termien eroa ei ole keskustelussa pystytty ylläpitämään.
23. Gina Gustavsson & David Miller (toim.), Liberal Nationalism and Its Critics. Oxford University Press 2020.

HAikin sisällysluettelo ja linkit pääkirjoitukseen ja keskustelupuheenvuoroihin ovat luettavissa Agricolan tietosanomissa

Palaa sivulle “Puheenvuoroja historiasta”