Aarne Mattila: Kolonialismi ja Suomi (HAik 1/2021)
Aikakauden vallitsevat aatteet ja ajatukset vaikuttavat historiantutkimuksen näkökulmiin. Tieteenalan suurnousu 1800-luvulla tapahtui kansallisuusaatteen, nationalismin, valtakaudella. Nationalismi on edelleen voimissaan ja historiantutkimukseen sillä on ollut pitkä jälkivaikutus. Nationalistinen näkökulma on nykyisin jopa korostunut autoritaarisissa maissa, kuten Kiinassa ja Venäjällä. Tutkimusta käytetään myös poliittisiin tarkoituksiin ja propagandan välineenä. Sen sijaan läntisissä demokratioissa historiantutkimuksen tarkastelutapaan vaikuttavia virtauksia ovat varsinkin intersektionaalinen feminismi ja kolonialismi.
Historiallinen Aikakauskirja tarttui tutkimuksellisen näkökulman muutokseen suomalaisessa historiantutkimuksessa julkaisemalla erikoisnumeron (4/2020) otsikolla Kolonialismi ja Suomi. Saamelaiskysymystä lukuunottamatta aihetta lähestyttiin artikkeleilla, joissa tutkittiin yksittäisten suomalaisten toimintaa kolonialisteina koloniaalisen osallisuuden käsitteen kautta. Tutkimuskohteina olivat yksilöiden toimet kolonialistisessa maailmassa ja suomalaisten perustamat utopiayhteisöt.
Esimerkiksi dosentti Raita Merivirta selostaa artikkelissaan asiapitoisesti ja kiintoisasti Mannerheimin kahta tiikerinmetsästysmatkaa Intiaan ja Nepaliin vuosina 1928 ja 1937. Hänen tulkintansa metsästysmatkalaisen toiminnasta kolonialistisena osallisuutena tai jopa kolonialismiin osallistumisena vaikuttaa kuitenkin päälle liimatulta. Ymmärtääkseni brittiläisten siirtomaaisäntien vieraana käynyttä kenraalia tulisi tarkastella silloisessa historiallisessa tilanteessa eikä nykyisessä, jossa kolonialistien muistopatsaitakin kaadetaan.
Tarkastelemalla Suomen historiaa kolonialismin näkökulmasta on mahdollisuuksia avartaa ja monipuolistaa kuvaa historiastamme. Erikoisnumeron keskittyessä marginaalisiin teemoihin tarkastelun ulkopuolelle jäivät kuitenkin aiheen kannalta olennaiset kysymykset. Suomi on näkökulman kannalta sikälikin kiinnostava tapaus, koska maalla on pitkä historia vieraan vallan alla, mikä ei tietysti ole estänyt suomalaisten kolonialismiin osallistumista.
Taloushistorian tehtävänä olisi analysoida Suomen taloudellista toimintaa kolonialistisen maailmantalouden osana. Analyyttisempaa tutkimusta odottaa sen selvittäminen, miten Suomi on ollut eri aikoina taloudellisesti hyötymässä toiminnastaan maailmantalouden kolonialistisissa rakenteissa. Lienee myös vaiheita, jolloin Suomella on ollut maailmantaloudessa välituotteita tai raaka-aineita tuottavan, epäitsenäisen, enemmän tai vähemmän riistetyn maan asema.
Kolonialismin teeman alla on epäilemättä kansan suuren enemmistön kielen eli suomen syrjäyttäminen Ruotsin suurvaltakaudelta lähtien. Tuloksena oli jo 1700-luvulla tilanne, jossa maan pääväestön kieli oli kokonaan syrjäytetty yhteiskunnallisen ja kulttuurisen toiminnan yleisemmällä tasolla ja yhteiskunnan ylemmät sosiaaliset kerrokset kaikilla elämänaloilla oli ruotsinkielistetty. Ilmiöstä voi tuskin suomenkielisten kannalta käyttää muuta nimitystä kuin mielen kolonisaatio. Tässä tilassa Suomi sai autonomisen aseman Venäjän yhteydessä ja paremmat mahdollisuudet vaikuttaa sisäisiin asioihinsa.
Autonomian aikana alkaneessa suomalaisuuden nousussa oli kyse suomen kielen aseman parantamisesta yhteiskunnassa ja samalla suomenkielisten noususta ylempiin sosiaaliryhmiin. Ruotsinkielinen eliitti puolusti asemiaan paljolti kielikysymyksen merkeissä. Suomalaisuuden nousu oli pitkä prosessi. 1800-luvun yhteiskuntarakenteen jäänteitä on havaittavissa vielä 2000-luvun Suomessa.
Kansan valtaenemmistöstä nousseiden ja kielensä säilyttäneiden tulo enemmistöksi yhteiskunnan ylimpiin kerrostumiin on ehkä kielikysymyksen sensitiivisyydestä johtuen jäänyt vähälle huomiolle Suomen historiassa. Vanhat ruotsinkieliset eliitit säilyttivät asemansa pisimpään taloudessa. Se olisi tutkijoille suuri ja vähälle selvittelylle jäänyt aihe. Todellinen käänne Suomen historian tutkimuksessa tuskin tapahtui 2010-luvulla vaan odottaa vielä toteuttajiaan.
Aarne Mattila on talous- ja sosiaalihistorian dosentti Helsingin yliopistossa. Sähköposti: aarne.mattila@gmail.com
***
HAikin sisällysluettelo ja linkit pääkirjoitukseen ja keskustelupuheenvuoroihin ovat luettavissa Agricolan tietosanomissa.
Aarne Mattila: Kolonialismi ja Suomi
Viimeksi muokannut Haik, 05.04.21 14:06. Yhteensä muokattu 2 kertaa.
Maarit Leskelä-Kärki: Empatia historioitsijan työvälineenä
Maarit Leskelä-Kärki: Empatia historioitsijan työvälineenä (HAik 1/2021)
Vuoden 2020 viimeisessä Historiallisen Aikakauskirjan numerossa tutkijatohtori Anna Koivusalo kirjoitti kiinnostavasti tärkeästä aiheesta: ”arkistoihmisten” (kuten hän tutkimiaan henkilöitä kutsuu) aiheuttamista tutkijan tunteista. Hän totesi, miten vähän historiantutkimuksen piirissä on pohdittu tutkijan tunteiden merkitystä ja vaikutusta tutkimusprosessissa, vaikka esimerkiksi tunteita tutkitaan muutoin jo paljon.
Koivusalo osuu huomiossaan sikäli harhaan, että tutkijan tunteita sekä tutkijan ja tutkimuskohteen välille muotoutuvaa ja muuntuvaa suhdetta, relaatiota, on kyllä nostettu 2000-luvun tutkimuksessa paljonkin esiin. Se ei varmasti ole näkynyt koko historiantutkimuksen kentällä, mutta sitä on käsitelty erityisen vahvasti elämäkerrallisen historiantutkimuksen piirissä sekä niiden tutkijoiden teksteissä, jotka ovat tarkastelleet esimerkiksi henkilökohtaisia, omaelämäkerrallisia aineistoja, kuten kirjeitä, päiväkirjoja ja omaelämäkertoja lähteinään.
Vahvana lähtökohtana tälle tutkimusperinteelle ovat Irma Sulkusen laajasti vaikuttaneet 1990-luvun mikrohistorialliset tutkimukset, Mandi Granfeltiin liittyvä Naisen kutsumus sekä erityisesti Liisa Eerikintyttären hurmoskokemusta ja 1800-luvun herätysliikkeitä analysoinut tutkimus. Sulkunen oli monella tapaa pioneeri niin aiheenvalinnoissaan kuin tavassaan nostaa tutkijan ääntä esiin. Liisa Eerikintyttären kohdalla hän kävi suoraa dialogia tutkimuskohteensa kanssa ja pohti, miten 1900-luvun lopun historiantutkija voisi tätä historian hämäriin kadonnutta 1700-luvun nuorta naista tavoittaa, saati ymmärtää. (1.)
Tutkijan tunteita ja relationaalisuutta pohtiva tutkimusperinne kytkeytyy kiinteästi tutkimuksen ja tutkijan etiikkaa pohtivaan keskusteluun. Esimerkiksi nais- ja sukupuolihistorian kautta tämä liittyy merkittävällä tavalla keskusteluun tutkijan positiosta, sijoittuneisuudesta, siitä, minkälaisia ovat omat kiinnikkeemme tutkimusta tehdessämme ja mitä tutkimuksellamme tavoittelemme. Tätä keskustelua on käyty feministisen tutkimuksen piirissä sen varhaisista vuosikymmenistä lähtien, ja siitä se on laajentunut jälkikolonialistiseen sekä laajemmin vähemmistöjen ja marginaalien tutkimuksen kentälle.
Ryhtyessäni itse tekemään 2000-luvun taitteessa elämäkerrallista, laajaan kirje- ja päiväkirja-aineistoon pohjautuvaa väitöskirjaa suomalaisista Krohnin sisaruksista ja heidän kirjailijaelämistään, lähdin varhain pohtimaan sitä, mikä merkitys tutkimusprosessissa tulisi olemaan omalla suhteellani näihin kohdehenkilöihin. (2.) Kolmen hyvin erilaisen naiskirjailijan ja heidän henkilökohtaisten aineistojensa valinta tutkimuskohteeksi merkitsi kolmea hyvin erilaista suhdetta. Lähdin kehittelemään erityistä tutkijan tunteet huomioivaa empaattista, mutta samaan aikaan kriittistä lukijuutta. Olin sitä mieltä, että ne erilaisen tunteet, joita koin tutkimiani naisia kohtaan, kun luin heidän aineistojaan arkistossa, vaikuttivat siihen, millaisia tutkimuksellisia tavoitteita minulla oli. Tutkimuksessani oli vahva emansipatorinen vire: halusin tuoda uudenlaisia keskusteluja ja näkökulmia historiantutkimukseen, mutta myös nostaa esiin menneisyyden unohdettuja, vaiettuja ääniä.
Loin metodologista pohjaa Hans-Georg Gadamerin hermeneutiikan ja tekstintulkinnan, feministisen omaelämäkertatutkimuksen perinteen (erityisesti Anni Vilkko, Marja Kaskisaari, Tuija Saresma, Päivi Kosonen), empaattisen lukijuuden (Anni Vilkko) ja Emmanuel Levinasin toista käsittelevän filosofian perusteella. Hain aineksia monista suunnista ja koetin yhdistää niitä erityiseksi tunteita huomioivaksi lukutavaksi. Totesin, ettei miten hermeneutiikassa oltu huomioitu tutkijan tunteiden merkitystä, vaikka tekstien vaikutuksesta puhuttiinkin. Juuri henkilökohtaisiin aineistoihin pureutuva, toisen ihmisen elämää tulkitseva tutkimus pakotti kuitenkin kysymään, mitkä olivat oikeuteni lukea ja tulkita näiden naisten erilaisia tunteita ja tunnesuhteita, ja miten taas tutkimusotteeseeni vaikuttivat ne tunteet, joita itse tunsin eri sisaria kohtaan. Tunteita huomioivassa hermeneutiikassa katsoin olevan mahdollisuuksia pohtia ”miten kohtaamme menneisyyden ihmisen tunteet, mitä ja miten ne saavat meidät tuntemaan erilaisia tunteita sekä miten nämä tunteet vaikuttavat tutkimuskysymyksiimme ja otteeseemme.” (3.) Sulkusen ohella löysin harvoja historioitsijoiden tekstejä aiheesta, mutta Merja-Liisa Hinkkasen hieno artikkeli tutkijan pieteettisestä asenteesta tutkimuskohteeseen kulki tärkeänä johtotähtenä pohdinnoissani.(4.) Empatia tuli merkitsemään itselleni niin menneiden ihmisten kunnioittamiseen ja ymmärtämiseen pyrkivää asennetta kuin tutkijan position ja tutkimuksen poliittisuuden havaitsemista.
En toki ollut pohdintoineni yksin. Erityisesti naisten kirjoittamisen historiaa kartoittava, Ritva Hapulin johtama tutkimushankkeemme sekä laajemminkin Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaineen inspiroiva tutkimusympäristö hedelmöitti jatkuvasti omia pohdintojani kirjoittaessani tutkimustani eteenpäin. Samoin pohjoismainen sukupuolihistoriallinen tutkimus ja Eva-Helen Ulvrosin, Eva Österbergin ja Lisbeth Larssonin kaltaiset tutkijat olivat tärkeitä keskustelukumppaneita. Vasta paljon myöhemmin löysin amerikkalaisen historioitsijan Jill Leporen artikkelin vuodelta 2001, missä hän tarkasteli mikrohistorian ja elämäkertatutkimuksen välistä suhdetta ja pohti analyyttisesti historioitsijoita, jotka rakastavat liikaa. (5.)
Väitöskirjani jälkeen olen jatkanut elämäkertatutkimuksen teorian ja erilaisten omaelämäkerrallisten aineistojen metodologian sekä tutkimusetiikan parissa. Olen pohtinut niin menneiden elämäkertatutkijoiden suhdetta tutkimuskohteisiinsa kuin omaa suhdettani niihin historian henkilöihin, joita nostan tutkimuksessani esiin. Erilaiset elämäkertatutkimuksen verkostot ovat näyttäneet, miten samanlaisten tunteisiin liittyvien kysymysten kanssa monet alan tutkijat painiskelevat. Historioitsija Robert Gerwarthin kautta opin tuntemaan ”kylmän empatian” käsitteen, jonka hän kehitti tutkiessaan SS-kenraali Reinhard Heydrichin elämää.(6.) Yhteisen pohjoismaisen antologian Biography, gender and history: Nordic perspectives (2016) kirjoittamisella tavoittelimme Erla Hulda Halldórsdottirin, Tiina Kinnusen ja Birgitte Possingin kanssa laajempaa keskusteluyhteyttä historiantutkimuksen yhteisöön, koska monet elämäkerrallisessa tutkimuksessa keskeiset kysymykset relationaalisuudesta, etiikasta sekä erityisen ja yleisen välisestä suhteesta koskettavat kaikkia historiantutkimusta tekeviä. (7.) Viimeisen vuosikymmenen kuluessa tutkimuseettisiä kysymyksiä on ryhdytty pohtimaan myös laajemmin kotimaisessa historiantutkimuksessa. (8.)
Puheenvuorossaan Anna Koivusalo kirjoittaa, miten tärkeää tutkijan on tunnistaa tunteita ja toivottaa ne tervetulleiksi, koska ne kertovat siitä, että tutkimuksemme on tärkeää ja sen kohteet muistamisen arvoisia. Tämä on totta ja tärkeä osa tutkimusprosessia. Mutta yhtälailla tutkijan tunteisiin liittyy ajatus tutkijan vallasta ja tutkimuksen poliittisuudesta. Tunteita olisi tärkeää tunnistaa, koska ne vaikuttavat siihen mitä tutkimme, miten tutkimme ja mitä haluamme tutkimuksellamme sanoa. Tunteet eivät ole siinä mielessä viattomia. Siksi niiden tunnistaminen ja tutkimuksen läpinäkyvyys on tärkeää.
Olen pohtinut empatiaa kuluneina tutkimusvuosina paljon ja kohdannut myös sen, miten vähätellen käsitteeseen saatetaan suhtautua. Ajattelen tällöin, että kysymys voi olla myös siitä, että se ymmärretään väärin. Empatiassa ei ole kysymys samastumisesta tai siitä, että pyrkisimme kokemaan tunteita ”yhdessä” kohteemme kanssa. Nämäkin toki saattavat kuulua tutkimusprosessiin. Mennyt, ja toinen, on kuitenkin aina vieras ja tutkijan on tärkeää myös tunnistaa tämä vieraus, silloinkin, kun tuntuisi, että menneisyyden ihminen on aivan lähellä. (9.) Eläytyminen on tärkeää, mutta viime aikoina olen pohtinut enemmän myös kuvittelun ja mielikuvituksen merkitystä.
Tällä hetkellä teen tutkimusta Krohnien suvun arkistoa paljon hajanaisemman, sattumanvaraisemman arkistoaineiston parissa osana esoteerisuuden kulttuurihistoriaa tarkastelevaa Uuden etsijät -hanketta, ja olen pohtinut empatiaa uusista kulmista.(10.) Se merkitsee eettistä asennetta, jonka olisi oltava tutkimuksessa läsnä jatkuvasti aina arkistoaineiston keräämisestä tietojen koostamiseen, kirjoittamisen prosessiin ja tulkintojen muotoiluun asti. Empatia vaatiikin hitautta ja hitaita hetkiä aineistojen ja kirjoittamisen äärellä – siksi se sopii kovin huonosti nykyisten akateemisten vaatimusten maailmaan.
Empatia tarkoittaa merkityksellisten hetkien huomaamista ja tunnistamista tutkimusprosessin kuluessa, ja se vaatii mielikuvitusta. Erilaisten aineistojen ja historiallisten tietojen perusteella meidän on kyettävä kuvittelemaan mennyt ihminen ja tämän maailma. Kuvittelussa olennaista on tietenkin huolellinen kontekstin rakentaminen. Näin voisimmekin päätellä, että eettinen ymmärrys menneisyydestä tarkoittaa myös historiallisen kontekstoinnin ymmärtämistä. Tässä ajattelen kontekstilla laajaa ymmärrystä, jonka voimme yksilön sosiaalisesta ja kulttuurisesta ympäristöstä rakentaa erilaisten olemassa olevien lähteiden varassa. Tässä ei toki ole mitään sinänsä radikaalia yhdellekään historioitsijalle. Mutta ehkä siinä on, että emme tavoittele lopullisen tai ehdottoman kontekstin rakentamista. (11.) Eettinen tai empaattinen lähestymistapa tarkoittaa menneen ihmisen elämän näkemistä prosessina ja tulkintana, mahdollisena narratiivina, ei lopullisena sulkeutuvana tarinana. Sen tulee mahdollistaa myös epävarmuus, epätietoisuus ja tulkintojen hauraus, jossa muutokset ovat mahdollisia.
Maarit Leskelä-Kärki on kulttuurihistorian dosentti ja yliopistonlehtori Turun yliopistossa sekä Suomen Historiallisen Seuran puheenjohtaja vuosina 2020–2021. Sähköposti: maales@utu.fi.
1. Irma Sulkunen, Mandi Granfelt ja kutsumusten ristiriita. Hanki ja jää 1995; Irma Sulkunen, Liisa Eerikintytär ja hurmosliikkeet 1700–1800-luvulla. Hanki ja Jää/Gaudeamus 1999.
2. Maarit Leskelä-Kärki, Tutkija ja kolme sisarta. Polkuja henkilökohtaiseen historiantutkimukseen. Teoksessa Johanna Latvala, Eeva Peltonen & Tuija Saresma (toim.) Tutkija kertojana. Tutkimusprosessi, tunteet ja kirjoittaminen. Jyväskylän yliopisto 2004, 306–340.
3. Maarit Leskelä-Kärki,: Kirjoittaen maailmassa. Krohnin sisaret ja kirjallinen elämä. SKS 2006.
4. Hinkkanen, Merja-Liisa, Oman elämänsä sankaritar? Elämäkerrallisen tutkimuksen ongelmia. Teoksessa Eero Kuparinen (toim.) Työkalut riviin. Näkökulmia yleisen historian tutkimusmenetelmiin. Turun yliopisto 1997
5. Ks. erityisesti Eva-Helen Ulvros, Sophie Elkan. Hennes liv och vänskap med Selma Lagerlöf. Historiska Media 2001. Lisbeth Larsson, Sanning och konsekvens. Marika Stiernstedt, Ludvig Nordström och de biografiska berättelserna. Norstedts 2001; Jill Lepore, Historians who love too much. Reflections on Microhistory and Biography. The Journal of American History 88:1 (2001), 129–144.
6. Robert Gerwarth, Cold Empathy. Perpetrator Studies and the Challenges in Writing a Life of Reinhard Heydrich. Teoksessa Daniela Baratieri, Mark Edele & Giuseppe Finaldi (toim.) Totalitarian Dictatorship. New Histories. Routledge 2013.
7. Erla Hulda Halldórsdottir, Tiina Kinnunen, Maarit Leskelä-Kärki & Birgitte Possing (toim.) Biography, Gender and History. Nordic Perspectives. k&h 2016.
8. Satu Lidman, Anu Koskivirta & Jari Eilola (toim.) Historiantutkimuksen etiikka. Gaudeamus 2017.
9. Maarit Leskelä-Kärki, Samastumisia ja etääntymisiä. Elämäkerta historiantutkimuksen kysymyksenä. Teoksessa Asko Nivala & Rami Mähkä (toim.) Tulkinnan polkuja. Kulttuurihistorian tutkimusmenetelmiä. K&h 2012.
10. Ks. https://uudenetsijat.com/ sekä Maarit Leskelä-Kärki, Ethical encounters in the archives. On studying individuals in esoteric contexts. Scripta Instituti Donneriani Aboensis, 29:1 (2020), 28–48, https://doi.org/10.30674/scripta.85671
11. Ks. tällaisesta kontekstin määrittelystä Jukka Sarjala, Päättymätön yksilö. Henkilöhistorian muuntuva kohde. Ennen & nyt 6 (2014). Ks. myös Hannu Salmi, Kulttuurihistoria, mahdollinen ja runsauden periaate. Teoksessa Heli Rantala & Sakari Ollitervo (toim.) Kulttuurihistoriallinen katse. k&h 2010, 338–359. Kuvittelusta humanistisessa tutkimuksessa laajemmin myös esim. Aila Viholainen, Jaana Kouri & Tiina Mahlamäki (toim.) Kuvittelu ja uskonto. Taustoja, tulkintaa ja sovelluksia. SKS 2020.
***
HAikin sisällysluettelo ja linkit pääkirjoitukseen ja keskustelupuheenvuoroihin ovat luettavissa Agricolan tietosanomissa.
Vuoden 2020 viimeisessä Historiallisen Aikakauskirjan numerossa tutkijatohtori Anna Koivusalo kirjoitti kiinnostavasti tärkeästä aiheesta: ”arkistoihmisten” (kuten hän tutkimiaan henkilöitä kutsuu) aiheuttamista tutkijan tunteista. Hän totesi, miten vähän historiantutkimuksen piirissä on pohdittu tutkijan tunteiden merkitystä ja vaikutusta tutkimusprosessissa, vaikka esimerkiksi tunteita tutkitaan muutoin jo paljon.
Koivusalo osuu huomiossaan sikäli harhaan, että tutkijan tunteita sekä tutkijan ja tutkimuskohteen välille muotoutuvaa ja muuntuvaa suhdetta, relaatiota, on kyllä nostettu 2000-luvun tutkimuksessa paljonkin esiin. Se ei varmasti ole näkynyt koko historiantutkimuksen kentällä, mutta sitä on käsitelty erityisen vahvasti elämäkerrallisen historiantutkimuksen piirissä sekä niiden tutkijoiden teksteissä, jotka ovat tarkastelleet esimerkiksi henkilökohtaisia, omaelämäkerrallisia aineistoja, kuten kirjeitä, päiväkirjoja ja omaelämäkertoja lähteinään.
Vahvana lähtökohtana tälle tutkimusperinteelle ovat Irma Sulkusen laajasti vaikuttaneet 1990-luvun mikrohistorialliset tutkimukset, Mandi Granfeltiin liittyvä Naisen kutsumus sekä erityisesti Liisa Eerikintyttären hurmoskokemusta ja 1800-luvun herätysliikkeitä analysoinut tutkimus. Sulkunen oli monella tapaa pioneeri niin aiheenvalinnoissaan kuin tavassaan nostaa tutkijan ääntä esiin. Liisa Eerikintyttären kohdalla hän kävi suoraa dialogia tutkimuskohteensa kanssa ja pohti, miten 1900-luvun lopun historiantutkija voisi tätä historian hämäriin kadonnutta 1700-luvun nuorta naista tavoittaa, saati ymmärtää. (1.)
Tutkijan tunteita ja relationaalisuutta pohtiva tutkimusperinne kytkeytyy kiinteästi tutkimuksen ja tutkijan etiikkaa pohtivaan keskusteluun. Esimerkiksi nais- ja sukupuolihistorian kautta tämä liittyy merkittävällä tavalla keskusteluun tutkijan positiosta, sijoittuneisuudesta, siitä, minkälaisia ovat omat kiinnikkeemme tutkimusta tehdessämme ja mitä tutkimuksellamme tavoittelemme. Tätä keskustelua on käyty feministisen tutkimuksen piirissä sen varhaisista vuosikymmenistä lähtien, ja siitä se on laajentunut jälkikolonialistiseen sekä laajemmin vähemmistöjen ja marginaalien tutkimuksen kentälle.
Ryhtyessäni itse tekemään 2000-luvun taitteessa elämäkerrallista, laajaan kirje- ja päiväkirja-aineistoon pohjautuvaa väitöskirjaa suomalaisista Krohnin sisaruksista ja heidän kirjailijaelämistään, lähdin varhain pohtimaan sitä, mikä merkitys tutkimusprosessissa tulisi olemaan omalla suhteellani näihin kohdehenkilöihin. (2.) Kolmen hyvin erilaisen naiskirjailijan ja heidän henkilökohtaisten aineistojensa valinta tutkimuskohteeksi merkitsi kolmea hyvin erilaista suhdetta. Lähdin kehittelemään erityistä tutkijan tunteet huomioivaa empaattista, mutta samaan aikaan kriittistä lukijuutta. Olin sitä mieltä, että ne erilaisen tunteet, joita koin tutkimiani naisia kohtaan, kun luin heidän aineistojaan arkistossa, vaikuttivat siihen, millaisia tutkimuksellisia tavoitteita minulla oli. Tutkimuksessani oli vahva emansipatorinen vire: halusin tuoda uudenlaisia keskusteluja ja näkökulmia historiantutkimukseen, mutta myös nostaa esiin menneisyyden unohdettuja, vaiettuja ääniä.
Loin metodologista pohjaa Hans-Georg Gadamerin hermeneutiikan ja tekstintulkinnan, feministisen omaelämäkertatutkimuksen perinteen (erityisesti Anni Vilkko, Marja Kaskisaari, Tuija Saresma, Päivi Kosonen), empaattisen lukijuuden (Anni Vilkko) ja Emmanuel Levinasin toista käsittelevän filosofian perusteella. Hain aineksia monista suunnista ja koetin yhdistää niitä erityiseksi tunteita huomioivaksi lukutavaksi. Totesin, ettei miten hermeneutiikassa oltu huomioitu tutkijan tunteiden merkitystä, vaikka tekstien vaikutuksesta puhuttiinkin. Juuri henkilökohtaisiin aineistoihin pureutuva, toisen ihmisen elämää tulkitseva tutkimus pakotti kuitenkin kysymään, mitkä olivat oikeuteni lukea ja tulkita näiden naisten erilaisia tunteita ja tunnesuhteita, ja miten taas tutkimusotteeseeni vaikuttivat ne tunteet, joita itse tunsin eri sisaria kohtaan. Tunteita huomioivassa hermeneutiikassa katsoin olevan mahdollisuuksia pohtia ”miten kohtaamme menneisyyden ihmisen tunteet, mitä ja miten ne saavat meidät tuntemaan erilaisia tunteita sekä miten nämä tunteet vaikuttavat tutkimuskysymyksiimme ja otteeseemme.” (3.) Sulkusen ohella löysin harvoja historioitsijoiden tekstejä aiheesta, mutta Merja-Liisa Hinkkasen hieno artikkeli tutkijan pieteettisestä asenteesta tutkimuskohteeseen kulki tärkeänä johtotähtenä pohdinnoissani.(4.) Empatia tuli merkitsemään itselleni niin menneiden ihmisten kunnioittamiseen ja ymmärtämiseen pyrkivää asennetta kuin tutkijan position ja tutkimuksen poliittisuuden havaitsemista.
En toki ollut pohdintoineni yksin. Erityisesti naisten kirjoittamisen historiaa kartoittava, Ritva Hapulin johtama tutkimushankkeemme sekä laajemminkin Turun yliopiston kulttuurihistorian oppiaineen inspiroiva tutkimusympäristö hedelmöitti jatkuvasti omia pohdintojani kirjoittaessani tutkimustani eteenpäin. Samoin pohjoismainen sukupuolihistoriallinen tutkimus ja Eva-Helen Ulvrosin, Eva Österbergin ja Lisbeth Larssonin kaltaiset tutkijat olivat tärkeitä keskustelukumppaneita. Vasta paljon myöhemmin löysin amerikkalaisen historioitsijan Jill Leporen artikkelin vuodelta 2001, missä hän tarkasteli mikrohistorian ja elämäkertatutkimuksen välistä suhdetta ja pohti analyyttisesti historioitsijoita, jotka rakastavat liikaa. (5.)
Väitöskirjani jälkeen olen jatkanut elämäkertatutkimuksen teorian ja erilaisten omaelämäkerrallisten aineistojen metodologian sekä tutkimusetiikan parissa. Olen pohtinut niin menneiden elämäkertatutkijoiden suhdetta tutkimuskohteisiinsa kuin omaa suhdettani niihin historian henkilöihin, joita nostan tutkimuksessani esiin. Erilaiset elämäkertatutkimuksen verkostot ovat näyttäneet, miten samanlaisten tunteisiin liittyvien kysymysten kanssa monet alan tutkijat painiskelevat. Historioitsija Robert Gerwarthin kautta opin tuntemaan ”kylmän empatian” käsitteen, jonka hän kehitti tutkiessaan SS-kenraali Reinhard Heydrichin elämää.(6.) Yhteisen pohjoismaisen antologian Biography, gender and history: Nordic perspectives (2016) kirjoittamisella tavoittelimme Erla Hulda Halldórsdottirin, Tiina Kinnusen ja Birgitte Possingin kanssa laajempaa keskusteluyhteyttä historiantutkimuksen yhteisöön, koska monet elämäkerrallisessa tutkimuksessa keskeiset kysymykset relationaalisuudesta, etiikasta sekä erityisen ja yleisen välisestä suhteesta koskettavat kaikkia historiantutkimusta tekeviä. (7.) Viimeisen vuosikymmenen kuluessa tutkimuseettisiä kysymyksiä on ryhdytty pohtimaan myös laajemmin kotimaisessa historiantutkimuksessa. (8.)
Puheenvuorossaan Anna Koivusalo kirjoittaa, miten tärkeää tutkijan on tunnistaa tunteita ja toivottaa ne tervetulleiksi, koska ne kertovat siitä, että tutkimuksemme on tärkeää ja sen kohteet muistamisen arvoisia. Tämä on totta ja tärkeä osa tutkimusprosessia. Mutta yhtälailla tutkijan tunteisiin liittyy ajatus tutkijan vallasta ja tutkimuksen poliittisuudesta. Tunteita olisi tärkeää tunnistaa, koska ne vaikuttavat siihen mitä tutkimme, miten tutkimme ja mitä haluamme tutkimuksellamme sanoa. Tunteet eivät ole siinä mielessä viattomia. Siksi niiden tunnistaminen ja tutkimuksen läpinäkyvyys on tärkeää.
Olen pohtinut empatiaa kuluneina tutkimusvuosina paljon ja kohdannut myös sen, miten vähätellen käsitteeseen saatetaan suhtautua. Ajattelen tällöin, että kysymys voi olla myös siitä, että se ymmärretään väärin. Empatiassa ei ole kysymys samastumisesta tai siitä, että pyrkisimme kokemaan tunteita ”yhdessä” kohteemme kanssa. Nämäkin toki saattavat kuulua tutkimusprosessiin. Mennyt, ja toinen, on kuitenkin aina vieras ja tutkijan on tärkeää myös tunnistaa tämä vieraus, silloinkin, kun tuntuisi, että menneisyyden ihminen on aivan lähellä. (9.) Eläytyminen on tärkeää, mutta viime aikoina olen pohtinut enemmän myös kuvittelun ja mielikuvituksen merkitystä.
Tällä hetkellä teen tutkimusta Krohnien suvun arkistoa paljon hajanaisemman, sattumanvaraisemman arkistoaineiston parissa osana esoteerisuuden kulttuurihistoriaa tarkastelevaa Uuden etsijät -hanketta, ja olen pohtinut empatiaa uusista kulmista.(10.) Se merkitsee eettistä asennetta, jonka olisi oltava tutkimuksessa läsnä jatkuvasti aina arkistoaineiston keräämisestä tietojen koostamiseen, kirjoittamisen prosessiin ja tulkintojen muotoiluun asti. Empatia vaatiikin hitautta ja hitaita hetkiä aineistojen ja kirjoittamisen äärellä – siksi se sopii kovin huonosti nykyisten akateemisten vaatimusten maailmaan.
Empatia tarkoittaa merkityksellisten hetkien huomaamista ja tunnistamista tutkimusprosessin kuluessa, ja se vaatii mielikuvitusta. Erilaisten aineistojen ja historiallisten tietojen perusteella meidän on kyettävä kuvittelemaan mennyt ihminen ja tämän maailma. Kuvittelussa olennaista on tietenkin huolellinen kontekstin rakentaminen. Näin voisimmekin päätellä, että eettinen ymmärrys menneisyydestä tarkoittaa myös historiallisen kontekstoinnin ymmärtämistä. Tässä ajattelen kontekstilla laajaa ymmärrystä, jonka voimme yksilön sosiaalisesta ja kulttuurisesta ympäristöstä rakentaa erilaisten olemassa olevien lähteiden varassa. Tässä ei toki ole mitään sinänsä radikaalia yhdellekään historioitsijalle. Mutta ehkä siinä on, että emme tavoittele lopullisen tai ehdottoman kontekstin rakentamista. (11.) Eettinen tai empaattinen lähestymistapa tarkoittaa menneen ihmisen elämän näkemistä prosessina ja tulkintana, mahdollisena narratiivina, ei lopullisena sulkeutuvana tarinana. Sen tulee mahdollistaa myös epävarmuus, epätietoisuus ja tulkintojen hauraus, jossa muutokset ovat mahdollisia.
Maarit Leskelä-Kärki on kulttuurihistorian dosentti ja yliopistonlehtori Turun yliopistossa sekä Suomen Historiallisen Seuran puheenjohtaja vuosina 2020–2021. Sähköposti: maales@utu.fi.
1. Irma Sulkunen, Mandi Granfelt ja kutsumusten ristiriita. Hanki ja jää 1995; Irma Sulkunen, Liisa Eerikintytär ja hurmosliikkeet 1700–1800-luvulla. Hanki ja Jää/Gaudeamus 1999.
2. Maarit Leskelä-Kärki, Tutkija ja kolme sisarta. Polkuja henkilökohtaiseen historiantutkimukseen. Teoksessa Johanna Latvala, Eeva Peltonen & Tuija Saresma (toim.) Tutkija kertojana. Tutkimusprosessi, tunteet ja kirjoittaminen. Jyväskylän yliopisto 2004, 306–340.
3. Maarit Leskelä-Kärki,: Kirjoittaen maailmassa. Krohnin sisaret ja kirjallinen elämä. SKS 2006.
4. Hinkkanen, Merja-Liisa, Oman elämänsä sankaritar? Elämäkerrallisen tutkimuksen ongelmia. Teoksessa Eero Kuparinen (toim.) Työkalut riviin. Näkökulmia yleisen historian tutkimusmenetelmiin. Turun yliopisto 1997
5. Ks. erityisesti Eva-Helen Ulvros, Sophie Elkan. Hennes liv och vänskap med Selma Lagerlöf. Historiska Media 2001. Lisbeth Larsson, Sanning och konsekvens. Marika Stiernstedt, Ludvig Nordström och de biografiska berättelserna. Norstedts 2001; Jill Lepore, Historians who love too much. Reflections on Microhistory and Biography. The Journal of American History 88:1 (2001), 129–144.
6. Robert Gerwarth, Cold Empathy. Perpetrator Studies and the Challenges in Writing a Life of Reinhard Heydrich. Teoksessa Daniela Baratieri, Mark Edele & Giuseppe Finaldi (toim.) Totalitarian Dictatorship. New Histories. Routledge 2013.
7. Erla Hulda Halldórsdottir, Tiina Kinnunen, Maarit Leskelä-Kärki & Birgitte Possing (toim.) Biography, Gender and History. Nordic Perspectives. k&h 2016.
8. Satu Lidman, Anu Koskivirta & Jari Eilola (toim.) Historiantutkimuksen etiikka. Gaudeamus 2017.
9. Maarit Leskelä-Kärki, Samastumisia ja etääntymisiä. Elämäkerta historiantutkimuksen kysymyksenä. Teoksessa Asko Nivala & Rami Mähkä (toim.) Tulkinnan polkuja. Kulttuurihistorian tutkimusmenetelmiä. K&h 2012.
10. Ks. https://uudenetsijat.com/ sekä Maarit Leskelä-Kärki, Ethical encounters in the archives. On studying individuals in esoteric contexts. Scripta Instituti Donneriani Aboensis, 29:1 (2020), 28–48, https://doi.org/10.30674/scripta.85671
11. Ks. tällaisesta kontekstin määrittelystä Jukka Sarjala, Päättymätön yksilö. Henkilöhistorian muuntuva kohde. Ennen & nyt 6 (2014). Ks. myös Hannu Salmi, Kulttuurihistoria, mahdollinen ja runsauden periaate. Teoksessa Heli Rantala & Sakari Ollitervo (toim.) Kulttuurihistoriallinen katse. k&h 2010, 338–359. Kuvittelusta humanistisessa tutkimuksessa laajemmin myös esim. Aila Viholainen, Jaana Kouri & Tiina Mahlamäki (toim.) Kuvittelu ja uskonto. Taustoja, tulkintaa ja sovelluksia. SKS 2020.
***
HAikin sisällysluettelo ja linkit pääkirjoitukseen ja keskustelupuheenvuoroihin ovat luettavissa Agricolan tietosanomissa.
Viimeksi muokannut Haik, 05.04.21 14:06. Yhteensä muokattu 2 kertaa.
Heikki Kokko: Lehdistön kansalliset juuret vai ylirajainen yhteiskunnallinen konteksti?
Heikki Kokko: Lehdistön kansalliset juuret vai ylirajainen yhteiskunnallinen konteksti? (HAik 1/2021)
Kaisa Kyläkoski kirjoitti Historialliseen Aikakauskirjaan (4/2020) keskustelupuheenvuoron, jossa hän arvostelee Historialliseen Aikakauskirjaan (1/2019) kirjoittamaani artikkelia Suomenkielisen julkisuuden nousu 1850-luvulla ja sen yhteiskunnallinen merkitys (1.) siitä, että en löytänyt suomenkielisen paikallislukijakirjeilmiön ”juuria” Ruotsin valtakunnasta ja sen lehdistöhistoriasta. Kyläkoski itse on tutkimuskirjallisuuden avustuksella löytänyt ruotsalaisesta 1700-luvun lehdistöstä lukijakirjeitä, joista joitakin on lähetetty myös Suomen alueelta. (2.) Kyläkoski yhdistää kirjoituksessaan 1700-luvun lopun Ruotsissa esiin tulleet lehdistön lukijakirjeet myöhempään 1800-luvun puolivälissä suomenkielisessä lehdistössä ilmenneeseen paikallislukijakirjeilmiöön. Kyläkosken kirjoituksen otsikko ”Suomen lehdistön juuret ovat Ruotsissa” mitä ilmeisemmin viittaa siihen, että hän näkee ruotsalaisen lehdistön 1700-luvun lukijakirjeiden ja suomenkielisten 1800-luvun puolivälin lukijakirjeiden olevan yhtä ja samaa traditiota.
Kyläkoski kuitenkin erehtyy, sillä yhteydestä näiden kahden ilmiön välillä ei ole olemassa näyttöä. Keskeisin argumentti tradition olemassaoloa vastaan on se, että 1800-luvun puolivälin suomenkielisen lehdistön paikalliskirjeilmiö ei ollut Suomen ruotsinkielisen lehdistön sille välittämää. Suomen ruotsinkielisessä lehdistössä ei nimittäin tunneta suomenkielisen paikallislukijakirjekulttuurin veroista ilmiötä, joka olisi voinut Suomen sisällä välittyä. (3.) Ei myöskään ole uskottavaa, että tuhannet 1800-luvun puolivälin suomenkieliset kirjoittajat, joista suuri osa ei osannut kuin suomea, olisivat omaksuneet lukijakirjetradition ruotsalaisesta lehdistöstä.
Esitin artikkelissani, että suomenkieliset paikallislukijakirjeet syntyivät yhteiskunnallisena ilmiönä. Tähän viittaa kirjeiden räjähdysmäinen nousu 1850-luvun kuluessa, niiden maanlaajuisuus ja ilmiöön osallistuneiden kirjoittajien yhteiskunnallinen edustavuus. (4.) Kokemuksen historian huippuyksikössä kehittämässäni Translocalis-tietokannassa näitä kirjeitä on vuosien 1850–1875 väliltä noin 27 000. Kirjeiden kirjoittajien joukosta on pystytty tunnistamaan satoja tavallisia talonpoikia, torppareita sekä maatalouden ja teollisuuden työntekijöitä. Paikalliskirjeilmiö laajeni nopeasti maanlaajuiseksi. Vuonna 1850 paikalliskirjeitä lähetettiin 7 prosentista kaikista Suomen pitäjistä ja kaupungeista. Vuosikymmen myöhemmin vuonna 1860 suhdeluku oli noussut 62 prosenttiin. Vuonna 1875 paikallislukijakirjeitä lähettiin jo 73 prosentista kaikkia pitäjiä ja kaupunkeja, ja jopa 88 prosentista maan suomenkielisistä pitäjistä. (5.) Nämä luvut osoittavat, että kyseessä oli Suomen olosuhteissa syntynyt maanlaajuinen kulttuuri-ilmiö, eikä suinkaan jatkumo Ruotsin lehdissä 1700-luvulla julkaistuihin lukijakirjeisiin.
Artikkelissa esittämäni tulkinnan mukaan 1800-luvun puolivälissä Suomen yhteiskunnalliset olosuhteet, taloudelliset uudistukset, liikenne- ja tietoliikenneolosuhteiden sekä teollisen kirjapainotekniikan kehitys loivat puitteet paikalliskirjeilmiölle, jota osaltaan ohjasi fennomaanisen sivistyneistön kansallinen projekti sekä maailman ja yhteiskunnan muutoksen ruokkima tiedonjano suomenkielisellä maaseudulla. (6.) Tämänkaltaista ilmiötä ei 1800-luvun puoliväliin mennessä ollut koettu Suomessa sen paremmin Ruotsin kuin Venäjän vallan aikanakaan. Ilmiön perusta ei ollut lehdistön kulttuurisessa traditiossa, vaan Suomen yhteiskunnallisten olosuhteiden ja ylirajaisen modernisaatioprosessin vuorovaikutuksessa.
Kyläkoski toteaa puheenvuoronsa lopussa, että ”Suomen 1800-luvun sanomalehtien julkaisukäytännöille ei ole välttämätöntä hakea taustaa edelliseltä vuosisadalta”. Sinne poiketessa hän kuitenkin kehottaa sijoittamaan Suomen osaksi Ruotsia ja tutustumaan sen lehdistöhistoriaan. Naapurimaan ja entisen emämaan historiaan kannattaa tosiaan tutustua. Samoin peilattaessa 1700-luvun ruotsalaista lehdistöhistoriaa Suomen 1800-luvun historiaan olisi syytä tutustua Suomen 1800-luvun ylirajaiseen yhteiskuntahistoriaan. Tällöin vältyttäisiin tulkinnoilta, jotka ylikorostavat lehdistön kehitystä kansallisena instituutiona. Pelkkä saman valtakunnan alaisena olo tai maantieteellinen läheisyys ei yhdistä varsinkaan eri aikoina, eri paikoissa ja eri kielillä virinneitä ilmiöitä toisiinsa.
FT Heikki Kokko työskentelee tutkijatohtorina Suomen Akatemian Kokemuksen historian huippuyksikössä (HEX) Tampereen yliopistossa. Sähköposti: heikki.kokko@tuni.fi.’’
1. Heikki Kokko. Suomenkielisen julkisuuden nousu 1850-luvulla ja sen yhteiskunnallinen merkitys. Historiallinen Aikakauskirja 117 (2019a), 5–21.
2. Kaisa Kyläkoski. Suomen lehdistön juuret ovat Ruotsissa. Historiallinen Aikakauskirja 118 (2020), 553–554.
3. Päiviö Tommila. Yhdestä lehdestä sanomalehdistöksi 1809–1859. Teoksessa Päiviö Tommila et. al. (toim.) Suomen lehdistön historia 1. Sanomalehdistön vaiheet vuoteen 1905. Kustannuskiila 1988, 199.
4. Kokko 2019a, 12–21; Heikki Kokko. Suomenkielisen lehdistön paikalliskirjekulttuuria tallentava digitaalinen Translocalis-tietokanta. Ennen ja nyt. Historian tietosanomat 2 (2019b); Heikki Kokko, Kuviteltu minuus. Ihmiskäsityksen murros suomenkielisen kansanosan kulttuurissa 1800-luvun puolivälissä. Acta Universitatis Tamperensis 2233. Tampereen yliopisto 2016, 89–108.
5. Kokemuksen historian huippuyksikkö HEX:in Translocalis-tietokanta. Ks. https://research.tuni.fi/hex-fi/translocalis/ (12.2.2021).
6. Kokko 2019a, 12–21.
***
HAikin sisällysluettelo ja linkit pääkirjoitukseen ja keskustelupuheenvuoroihin ovat luettavissa Agricolan tietosanomissa.
Kaisa Kyläkoski kirjoitti Historialliseen Aikakauskirjaan (4/2020) keskustelupuheenvuoron, jossa hän arvostelee Historialliseen Aikakauskirjaan (1/2019) kirjoittamaani artikkelia Suomenkielisen julkisuuden nousu 1850-luvulla ja sen yhteiskunnallinen merkitys (1.) siitä, että en löytänyt suomenkielisen paikallislukijakirjeilmiön ”juuria” Ruotsin valtakunnasta ja sen lehdistöhistoriasta. Kyläkoski itse on tutkimuskirjallisuuden avustuksella löytänyt ruotsalaisesta 1700-luvun lehdistöstä lukijakirjeitä, joista joitakin on lähetetty myös Suomen alueelta. (2.) Kyläkoski yhdistää kirjoituksessaan 1700-luvun lopun Ruotsissa esiin tulleet lehdistön lukijakirjeet myöhempään 1800-luvun puolivälissä suomenkielisessä lehdistössä ilmenneeseen paikallislukijakirjeilmiöön. Kyläkosken kirjoituksen otsikko ”Suomen lehdistön juuret ovat Ruotsissa” mitä ilmeisemmin viittaa siihen, että hän näkee ruotsalaisen lehdistön 1700-luvun lukijakirjeiden ja suomenkielisten 1800-luvun puolivälin lukijakirjeiden olevan yhtä ja samaa traditiota.
Kyläkoski kuitenkin erehtyy, sillä yhteydestä näiden kahden ilmiön välillä ei ole olemassa näyttöä. Keskeisin argumentti tradition olemassaoloa vastaan on se, että 1800-luvun puolivälin suomenkielisen lehdistön paikalliskirjeilmiö ei ollut Suomen ruotsinkielisen lehdistön sille välittämää. Suomen ruotsinkielisessä lehdistössä ei nimittäin tunneta suomenkielisen paikallislukijakirjekulttuurin veroista ilmiötä, joka olisi voinut Suomen sisällä välittyä. (3.) Ei myöskään ole uskottavaa, että tuhannet 1800-luvun puolivälin suomenkieliset kirjoittajat, joista suuri osa ei osannut kuin suomea, olisivat omaksuneet lukijakirjetradition ruotsalaisesta lehdistöstä.
Esitin artikkelissani, että suomenkieliset paikallislukijakirjeet syntyivät yhteiskunnallisena ilmiönä. Tähän viittaa kirjeiden räjähdysmäinen nousu 1850-luvun kuluessa, niiden maanlaajuisuus ja ilmiöön osallistuneiden kirjoittajien yhteiskunnallinen edustavuus. (4.) Kokemuksen historian huippuyksikössä kehittämässäni Translocalis-tietokannassa näitä kirjeitä on vuosien 1850–1875 väliltä noin 27 000. Kirjeiden kirjoittajien joukosta on pystytty tunnistamaan satoja tavallisia talonpoikia, torppareita sekä maatalouden ja teollisuuden työntekijöitä. Paikalliskirjeilmiö laajeni nopeasti maanlaajuiseksi. Vuonna 1850 paikalliskirjeitä lähetettiin 7 prosentista kaikista Suomen pitäjistä ja kaupungeista. Vuosikymmen myöhemmin vuonna 1860 suhdeluku oli noussut 62 prosenttiin. Vuonna 1875 paikallislukijakirjeitä lähettiin jo 73 prosentista kaikkia pitäjiä ja kaupunkeja, ja jopa 88 prosentista maan suomenkielisistä pitäjistä. (5.) Nämä luvut osoittavat, että kyseessä oli Suomen olosuhteissa syntynyt maanlaajuinen kulttuuri-ilmiö, eikä suinkaan jatkumo Ruotsin lehdissä 1700-luvulla julkaistuihin lukijakirjeisiin.
Artikkelissa esittämäni tulkinnan mukaan 1800-luvun puolivälissä Suomen yhteiskunnalliset olosuhteet, taloudelliset uudistukset, liikenne- ja tietoliikenneolosuhteiden sekä teollisen kirjapainotekniikan kehitys loivat puitteet paikalliskirjeilmiölle, jota osaltaan ohjasi fennomaanisen sivistyneistön kansallinen projekti sekä maailman ja yhteiskunnan muutoksen ruokkima tiedonjano suomenkielisellä maaseudulla. (6.) Tämänkaltaista ilmiötä ei 1800-luvun puoliväliin mennessä ollut koettu Suomessa sen paremmin Ruotsin kuin Venäjän vallan aikanakaan. Ilmiön perusta ei ollut lehdistön kulttuurisessa traditiossa, vaan Suomen yhteiskunnallisten olosuhteiden ja ylirajaisen modernisaatioprosessin vuorovaikutuksessa.
Kyläkoski toteaa puheenvuoronsa lopussa, että ”Suomen 1800-luvun sanomalehtien julkaisukäytännöille ei ole välttämätöntä hakea taustaa edelliseltä vuosisadalta”. Sinne poiketessa hän kuitenkin kehottaa sijoittamaan Suomen osaksi Ruotsia ja tutustumaan sen lehdistöhistoriaan. Naapurimaan ja entisen emämaan historiaan kannattaa tosiaan tutustua. Samoin peilattaessa 1700-luvun ruotsalaista lehdistöhistoriaa Suomen 1800-luvun historiaan olisi syytä tutustua Suomen 1800-luvun ylirajaiseen yhteiskuntahistoriaan. Tällöin vältyttäisiin tulkinnoilta, jotka ylikorostavat lehdistön kehitystä kansallisena instituutiona. Pelkkä saman valtakunnan alaisena olo tai maantieteellinen läheisyys ei yhdistä varsinkaan eri aikoina, eri paikoissa ja eri kielillä virinneitä ilmiöitä toisiinsa.
FT Heikki Kokko työskentelee tutkijatohtorina Suomen Akatemian Kokemuksen historian huippuyksikössä (HEX) Tampereen yliopistossa. Sähköposti: heikki.kokko@tuni.fi.’’
1. Heikki Kokko. Suomenkielisen julkisuuden nousu 1850-luvulla ja sen yhteiskunnallinen merkitys. Historiallinen Aikakauskirja 117 (2019a), 5–21.
2. Kaisa Kyläkoski. Suomen lehdistön juuret ovat Ruotsissa. Historiallinen Aikakauskirja 118 (2020), 553–554.
3. Päiviö Tommila. Yhdestä lehdestä sanomalehdistöksi 1809–1859. Teoksessa Päiviö Tommila et. al. (toim.) Suomen lehdistön historia 1. Sanomalehdistön vaiheet vuoteen 1905. Kustannuskiila 1988, 199.
4. Kokko 2019a, 12–21; Heikki Kokko. Suomenkielisen lehdistön paikalliskirjekulttuuria tallentava digitaalinen Translocalis-tietokanta. Ennen ja nyt. Historian tietosanomat 2 (2019b); Heikki Kokko, Kuviteltu minuus. Ihmiskäsityksen murros suomenkielisen kansanosan kulttuurissa 1800-luvun puolivälissä. Acta Universitatis Tamperensis 2233. Tampereen yliopisto 2016, 89–108.
5. Kokemuksen historian huippuyksikkö HEX:in Translocalis-tietokanta. Ks. https://research.tuni.fi/hex-fi/translocalis/ (12.2.2021).
6. Kokko 2019a, 12–21.
***
HAikin sisällysluettelo ja linkit pääkirjoitukseen ja keskustelupuheenvuoroihin ovat luettavissa Agricolan tietosanomissa.
Anu Lahtinen: Pidetään huolta (HAik 2/2021)
Viisi vuotta sitten kaksi tutkijaa julkaisi esseen, jonka saatesanoissa todettiin: ”Innovaatio on yliarvostettua – ylläpito on usein paljon tärkeämpää”. (1.) The Maintainers -verkoston aktiiviset toimijat analysoivat kirjoituksessaan, miten helposti innovaation, uusien keksintöjen ja uusien ratkaisujen hehkutus jätti katveeseen paljon arkista ylläpitotyötä ja ylläpitoon – hoitamiseen – vaalimiseen liittyviä oivalluksia ja periaatteita.
Jos seurailee tämänhetkistä tiede- ja korkeakoulurahoituksen maailmaa, voi helposti havaita samaa vinoutumaa. Poliittisessa puheessa tutkimus ja tiede pelkistyvät rahakkaiksi pikavoitto-innovaatioiksi. Toki tieteeseen kuuluukin muutoksen, uusien ajatusten ja kyseenalaistamisen tavoite. Mutta tieteen prosessit ovat usein arvaamattomia, ja usein olisi tärkeää voida palata myös vanhojen tulkintojen äärelle.
Kun digitaaliset arkistot ja julkaisut ovat nyt olleet pari vuosikymmentä käytössä, aineistojen rappeutuminen, häviäminen ja päivitystarve alkaa näkyä monin tavoin. Aikoinaan skannatut lähteet tai julkaisut eivät nykylaitteissa näy toivotusti. Organisaatio lakkaavat olemasta tai niiden tehtävät muuttuvat. Verkko-osoitteet tai käytetyt ohjelmistot katoavat. Pysyvä tallennus ilman ylläpitoa ei kauaa pysy.
Samalla aineistojen digitoiminen ja tarkentuvat tekijänoikeus- tai tietosuojakysymykset vaativat miettimään tiedon saatavuutta – tai sen poistamista – entistä tarkemmin. Samaan aikaan kuitenkin innovaatiorytinä saa suurimman huomion ja arvostuksen, ja ylläpidon tai hallittujen siirtymien toteuttaminen jää vähiin.
Sitä iloisempi olen ollut, kuten aiemmin talvella totesin, siitä, että Suomen Tiedekustantajien Liitto myönsi merkittävän rahoituksen Historiallisen Aikakauskirjan digisiirtymään. Tavoitteenahan on nyt saattaa niin uudet kuin vanhatkin numerot Tieteellisten Seurojen Valtuuskunnan ylläpitämälle OJS-alustalle. Tällainen siirtymä sisältää runsaasti selviteltävää ja sudenkuoppia, joita hallitus tai toimitus ei oman toimen ohella voisi selvittää.
Koordinaattori Helena Laukkoski teki alkuvuodesta pohjaselvityksen HAikin digitaalisten versioiden tilasta ja uuden digitoinnin tarpeista. Aiheesta on lisää tietoa Tiedemaailma-osiossa. Kevään aikana digisiirtoa on pohjustettu, ja myöhemmin tänä vuonna alkaa Elektra-aineistojen ja vanhempien HAik-numeroiden siirtäminen OJS-alustalle.
Siirtoon liittyy myös julkaisuoikeuksia koskevien sopimusten laatiminen. HAik lähestyykin lähiaikoina kirjoittajia. Tavoitteena on saada vanhat lehdet avoimesti luettaviksi, mutta tekijänoikeuksia kunnioittaen. Toivomme kovasti, että kirjoittajamme suhtautuvat myönteisesti sopimukseen, kun siitä tulee heille viestiä. Koetamme ylläpitää tätä hienoa, pitkää julkaisuperinnettä, sekä vanhoja että uusia numeroita.
Pidetään huolta historiasta ja pidetään huolta toisistamme!
Hyvän kesäajan toivotuksin ja yhteistyöstä taas kiittäen
Anu Lahtinen
anu.z.lahtinen@helsinki.fi
1. ”Innovation is overvalued, maintenance often matters more” Andrew Russell & Lee Vinsel, Hail the maintainers, Aeon 7.4.2016 (viitattu 1.6.2021).
Numeron 2/2021 sisältö ja linkit HAiK:n Agricola-foorumilla ilmestyneisiin puheenvuoroihin
Jos seurailee tämänhetkistä tiede- ja korkeakoulurahoituksen maailmaa, voi helposti havaita samaa vinoutumaa. Poliittisessa puheessa tutkimus ja tiede pelkistyvät rahakkaiksi pikavoitto-innovaatioiksi. Toki tieteeseen kuuluukin muutoksen, uusien ajatusten ja kyseenalaistamisen tavoite. Mutta tieteen prosessit ovat usein arvaamattomia, ja usein olisi tärkeää voida palata myös vanhojen tulkintojen äärelle.
Kun digitaaliset arkistot ja julkaisut ovat nyt olleet pari vuosikymmentä käytössä, aineistojen rappeutuminen, häviäminen ja päivitystarve alkaa näkyä monin tavoin. Aikoinaan skannatut lähteet tai julkaisut eivät nykylaitteissa näy toivotusti. Organisaatio lakkaavat olemasta tai niiden tehtävät muuttuvat. Verkko-osoitteet tai käytetyt ohjelmistot katoavat. Pysyvä tallennus ilman ylläpitoa ei kauaa pysy.
Samalla aineistojen digitoiminen ja tarkentuvat tekijänoikeus- tai tietosuojakysymykset vaativat miettimään tiedon saatavuutta – tai sen poistamista – entistä tarkemmin. Samaan aikaan kuitenkin innovaatiorytinä saa suurimman huomion ja arvostuksen, ja ylläpidon tai hallittujen siirtymien toteuttaminen jää vähiin.
Sitä iloisempi olen ollut, kuten aiemmin talvella totesin, siitä, että Suomen Tiedekustantajien Liitto myönsi merkittävän rahoituksen Historiallisen Aikakauskirjan digisiirtymään. Tavoitteenahan on nyt saattaa niin uudet kuin vanhatkin numerot Tieteellisten Seurojen Valtuuskunnan ylläpitämälle OJS-alustalle. Tällainen siirtymä sisältää runsaasti selviteltävää ja sudenkuoppia, joita hallitus tai toimitus ei oman toimen ohella voisi selvittää.
Koordinaattori Helena Laukkoski teki alkuvuodesta pohjaselvityksen HAikin digitaalisten versioiden tilasta ja uuden digitoinnin tarpeista. Aiheesta on lisää tietoa Tiedemaailma-osiossa. Kevään aikana digisiirtoa on pohjustettu, ja myöhemmin tänä vuonna alkaa Elektra-aineistojen ja vanhempien HAik-numeroiden siirtäminen OJS-alustalle.
Siirtoon liittyy myös julkaisuoikeuksia koskevien sopimusten laatiminen. HAik lähestyykin lähiaikoina kirjoittajia. Tavoitteena on saada vanhat lehdet avoimesti luettaviksi, mutta tekijänoikeuksia kunnioittaen. Toivomme kovasti, että kirjoittajamme suhtautuvat myönteisesti sopimukseen, kun siitä tulee heille viestiä. Koetamme ylläpitää tätä hienoa, pitkää julkaisuperinnettä, sekä vanhoja että uusia numeroita.
Pidetään huolta historiasta ja pidetään huolta toisistamme!
Hyvän kesäajan toivotuksin ja yhteistyöstä taas kiittäen
Anu Lahtinen
anu.z.lahtinen@helsinki.fi
1. ”Innovation is overvalued, maintenance often matters more” Andrew Russell & Lee Vinsel, Hail the maintainers, Aeon 7.4.2016 (viitattu 1.6.2021).
Numeron 2/2021 sisältö ja linkit HAiK:n Agricola-foorumilla ilmestyneisiin puheenvuoroihin
Anu Lahtinen: Tutkijat eivät vaienneet
Anu Lahtinen: Tutkijat eivät vaienneet (HAik 3/2021)
Syksyn Historiallinen Aikakauskirja tarjoaa luettavaksi kulttuuria, hyvinvointivaltion kysymyksiä ja maailmanpolitiikkaa. Jukka Sarjala jatkaa autonomian ajan tutkimusta artikkelissa, joka käsittelee kirjakulttuurin aineellisia ulottuvuuksia 1810-luvulla. Niina Hämäläinen ja Hanna Karhu analysoivat riimillisen laulun asemaa 1800-luvulla. He tuovat esiin sekä laulun heikon arvostuksen – kalevalaisen runouden rinnalla – että toisaalta laulutyyppiä arvostaneet toimijat.
Hyvinvoinnin tematiikkaa puolestaan tarkastelevat tahoillaan Minna Harjula ja Katariina Parhi. Harjulan tutkimusaiheena on sosiaaliturvan murros ja perhelisä 1940-luvun Suomessa, Katariina Parhi taas analysoi pohjoissuomalaista syntymäkohorttitutkimusta. Jukka Pesun artikkelissa tarkastellaan YK:n vuoden 1971 pääsihteerivaalia, joka kietoutui muihin kylmän sodan kysymyksiin. Kirsi Kanerva, Kaarina Koski ja Marko Lamberg käsittelevät referoidussa katsausartikkelissa suomalaisunien tutkimusta. Alex Snellman puolestaan esittää puheenvuoron Kolonialismi-keskustelun suunnista.
Kuten tämänkin numeron artikkelit ja kirja-arviot osoittavat, tutkimus käsittelee mitä moninaisimpia aiheita. Tämä ei kuitenkaan aina välity suurelle yleisölle. Kuluneena vuonna historioitsijat ovat kohotelleet kulmiaan uutisotsikoille ”ennen tutkimattomista” ja ”vaietuista” menneisyyden tapahtumista tai henkilöistä. Nimetyt aiheet ovat saattaneet olla jo vuosikymmeniä tutkimuksen kohteena, ja tutkijat ovat kokeneet, että heidät ohitetaan.
Karoliina Sjö pohti Ennen ja Nyt -julkaisussa: ”Pitääkö historian olla jännää, jotta se kiinnostaa – ja minkä kustannuksella?”(1.) Assyrologi Sanna Aro-Valjus ja antiikintutkija Marja-Leena Hänninen muistuttivat tahoillaan, että menneisyyden naisia on tutkittu enemmän kuin julkisuuden perusteella voisi luulla. (2.) Taidehistorioitsijoita on puhuttanut se, ettei tutkimus keskiajan taideteoksista – yksityiskohdista tai kokonaiskuvasta – tunnu tavoittavan kirjailijoita tai näyttelytyötä. (3.)
Havainnot tuntuvat erityisen kipeästi ajassa, jossa tutkijat joutuvat ehtimiseen puolustamaan ja oikeuttamaan työtään. Klikkiotsikkojen logiikka tuntuu menevän uutuus- ja yllätysarvon ehdoilla. Esimerkkejä löytyy kuitenkin myös hyvästä yhteistyöstä. Tutkijoilla, kirjailijoilla ja toimittajilla on usein sama tavoite: kertoa menneisyydestä mahdollisimman monelle. Toivottavasti löydämme keinoja lisätä ja avartaa vuoropuhelua.
Anu Lahtinen
anu.z.lahtinen@helsinki.fi
1. Karoliina Sjö, Pitääkö historian olla jännää, jotta se kiinnostaa – ja minkä kustannuksella? Ennen ja nyt 2/2021. https://journal.fi/ennenjanyt/article/view/102406 (20.9.2021).
2. Sanna Aro-Valjuksen tviittiketju 30.6.2021, https://twitter.com/AroValjus/status/14 ... 0398294029 (20.9.2021); Marja-Leena Hänninen, Menneisyyden naisia on tutkittu paljon. Helsingin Sanomat 10.7.2021.
3. Katri Vuola, Onko fakta fiktiolle pahasta? Vähäisiä lisiä -blogi 28.5.2021, http://neba.finlit.fi/blogi; Janika Aho, Keskiajan kuvat ja menneisyyden kuvittelu. Glossa ry:n blogi 2.7.2021, http://www.glossa.fi/; Kuvakalske-hankkeen blogi, https://blogs.helsinki.fi/kuvakalske/ (20.9.2021).
HAikin sisällysluettelo ja linkit pääkirjoitukseen ja keskustelupuheenvuoroihin ovat luettavissa Agricolan tietosanomissa
Syksyn Historiallinen Aikakauskirja tarjoaa luettavaksi kulttuuria, hyvinvointivaltion kysymyksiä ja maailmanpolitiikkaa. Jukka Sarjala jatkaa autonomian ajan tutkimusta artikkelissa, joka käsittelee kirjakulttuurin aineellisia ulottuvuuksia 1810-luvulla. Niina Hämäläinen ja Hanna Karhu analysoivat riimillisen laulun asemaa 1800-luvulla. He tuovat esiin sekä laulun heikon arvostuksen – kalevalaisen runouden rinnalla – että toisaalta laulutyyppiä arvostaneet toimijat.
Hyvinvoinnin tematiikkaa puolestaan tarkastelevat tahoillaan Minna Harjula ja Katariina Parhi. Harjulan tutkimusaiheena on sosiaaliturvan murros ja perhelisä 1940-luvun Suomessa, Katariina Parhi taas analysoi pohjoissuomalaista syntymäkohorttitutkimusta. Jukka Pesun artikkelissa tarkastellaan YK:n vuoden 1971 pääsihteerivaalia, joka kietoutui muihin kylmän sodan kysymyksiin. Kirsi Kanerva, Kaarina Koski ja Marko Lamberg käsittelevät referoidussa katsausartikkelissa suomalaisunien tutkimusta. Alex Snellman puolestaan esittää puheenvuoron Kolonialismi-keskustelun suunnista.
Kuten tämänkin numeron artikkelit ja kirja-arviot osoittavat, tutkimus käsittelee mitä moninaisimpia aiheita. Tämä ei kuitenkaan aina välity suurelle yleisölle. Kuluneena vuonna historioitsijat ovat kohotelleet kulmiaan uutisotsikoille ”ennen tutkimattomista” ja ”vaietuista” menneisyyden tapahtumista tai henkilöistä. Nimetyt aiheet ovat saattaneet olla jo vuosikymmeniä tutkimuksen kohteena, ja tutkijat ovat kokeneet, että heidät ohitetaan.
Karoliina Sjö pohti Ennen ja Nyt -julkaisussa: ”Pitääkö historian olla jännää, jotta se kiinnostaa – ja minkä kustannuksella?”(1.) Assyrologi Sanna Aro-Valjus ja antiikintutkija Marja-Leena Hänninen muistuttivat tahoillaan, että menneisyyden naisia on tutkittu enemmän kuin julkisuuden perusteella voisi luulla. (2.) Taidehistorioitsijoita on puhuttanut se, ettei tutkimus keskiajan taideteoksista – yksityiskohdista tai kokonaiskuvasta – tunnu tavoittavan kirjailijoita tai näyttelytyötä. (3.)
Havainnot tuntuvat erityisen kipeästi ajassa, jossa tutkijat joutuvat ehtimiseen puolustamaan ja oikeuttamaan työtään. Klikkiotsikkojen logiikka tuntuu menevän uutuus- ja yllätysarvon ehdoilla. Esimerkkejä löytyy kuitenkin myös hyvästä yhteistyöstä. Tutkijoilla, kirjailijoilla ja toimittajilla on usein sama tavoite: kertoa menneisyydestä mahdollisimman monelle. Toivottavasti löydämme keinoja lisätä ja avartaa vuoropuhelua.
Anu Lahtinen
anu.z.lahtinen@helsinki.fi
1. Karoliina Sjö, Pitääkö historian olla jännää, jotta se kiinnostaa – ja minkä kustannuksella? Ennen ja nyt 2/2021. https://journal.fi/ennenjanyt/article/view/102406 (20.9.2021).
2. Sanna Aro-Valjuksen tviittiketju 30.6.2021, https://twitter.com/AroValjus/status/14 ... 0398294029 (20.9.2021); Marja-Leena Hänninen, Menneisyyden naisia on tutkittu paljon. Helsingin Sanomat 10.7.2021.
3. Katri Vuola, Onko fakta fiktiolle pahasta? Vähäisiä lisiä -blogi 28.5.2021, http://neba.finlit.fi/blogi; Janika Aho, Keskiajan kuvat ja menneisyyden kuvittelu. Glossa ry:n blogi 2.7.2021, http://www.glossa.fi/; Kuvakalske-hankkeen blogi, https://blogs.helsinki.fi/kuvakalske/ (20.9.2021).
HAikin sisällysluettelo ja linkit pääkirjoitukseen ja keskustelupuheenvuoroihin ovat luettavissa Agricolan tietosanomissa
Viimeksi muokannut Haik, 06.10.21 09:44. Yhteensä muokattu 1 kertaa.
Alex Snellman: Kolonialismi-keskustelun häivytetyt ristiriidat ja liberaalidemokratian tulevaisuus
Alex Snellman: Kolonialismi-keskustelun häivytetyt ristiriidat ja liberaalidemokratian tulevaisuus (HAik 3/2021)
Viime aikoina Suomessa on virinnyt kiinnostava keskustelu kolonialismista ja useista siihen läheisesti liittyvistä käsitteistä. Kirjoitin Historiallisessa Aikakauskirjassa (4/2018) (1.) käsitteellisestä tarkkuudesta kolonialismia ja vähemmistöjä tarkasteltaessa, ja aihepiirin keskustelu onkin ilahduttavasti siirtynyt tuolloin ilmestyneestä hieman epämääräisestä raportista (2.) varsinaisen tutkimuksen puolelle Janne Lahden ja Rinna Kullaan toimittamassa Historiallisen Aikakauskirjan teemanumerossa Kolonialismi ja Suomi (4/2020). Kiinnostava ja käsitteellisesti ansiokas joukko artikkeleita esittää kolonialismin yllättävänkin laaja-alaisena ja monitahoisena ilmiönä. Suomen historian kannalta saamelaisten kohtelu ja asema ovat eittämättä kolonialismi-teeman ytimessä. Kiinnitin kuitenkin huomiota Leila Koivusen ja Anna Rastaan tutkimuskatsaukseen, joka suhtautuu täysin neutraalisti myös tiedemaailman dekolonisaatioon, vaikka sillä voi olla myös ongelmallisia piirteitä, (3.) mistä lisää jäljempänä. He toteavat, että ”[d]ekolonisointipyrkimykset ovatkin, samoin kuin esimerkiksi feministinen liike, hälventäneet identiteettipoliittisten ja akateemisten diskurssien, aktivismin ja tieteentekemisen välistä rajaa.” (4.)
Aarne Mattila jatkoi keskustelua Historiallinen Aikakauskirjan seuraavassa numerossa (1/2021). (5.) Hän huomautti aivan oikein, että laajaa kolonialismi-näkökulmaa systemaattisesti sovellettaessa esimerkiksi suomalaisten ja saamelaisten epäsymmetrisen valtasuhteen ohella olisi mahdollista tarkastella myös Ruotsin valtakunnan ruotsinkielisen enemmistön ja suomenkielisen vähemmistön epäsymmetristä valtasuhdetta ja sen myöhempiä jälkivaikutuksia – riippumatta siitä, ettei valtakunta kohdellut näiden kieliryhmien asuma-alueita epätasa-arvoisesti. Toinen asia sitten on, halutaanko tämä vanhaan kansalliseen historiantutkimukseen paljon vaikuttanut, kieliriidoissa uuvuttavuuteen asti toistettu näkökulma jälleen nostaa esiin.
Teemanumeron painopiste oli vielä pitkälti perinteisessä merentakaisessa kolonialismissa, mutta sen toimittajat ovat sittemmin pyrkineet painottamaan meille tyypillisempää Venäjän kaltaiseen mannerimperiumiin liittyvää tematiikkaa Suomen Historiallisen Seuran blogissa. He toteavat muun muassa: ”Historiakeskustelumme keskittyy harvemmin siihen osaan historiasta Venäjän keisarinvallan aikana, jolloin Suomi kuului autonomisena mutta dynaamisena, monikielisenä ja monikulttuurisena rajaseutuna Venäjän vallan piiriin ja jolloin niin Helsinki kuin Pietari hyötyivät tästä siteestä puolin ja toisin.” (6.)
Dekolonisaatioaktivismin lieveilmiöt
Kiinnostavaa on kuitenkin, ettei samaan Suomen Historiallisen Seuran blogisarjaan hyväksytty Ari Helon katsausta ”Yhdysvaltain patsaat, moniarvoisuus ja historia”, joka on sittemmin julkaistu Tieteessä tapahtuu -lehdessä. (7.) Helon kirjoituksen sävy on kieltämättä hyvin poleeminen, enkä jaa hänen kaikkia näkemyksiään, mutta kirjoitus tuo keskusteluun moniäänisyyttä. Se osoittaa, että neutraalin tiedejulkaisukielen ulkopuolella aihepiiri on kaikkea muuta kuin helppo ja ristiriidaton, ja se on varsinkin hänen omalla alallaan Yhdysvalloissa kärjistynyt ja toimii kulttuurisodan polttoaineena. Kulttuurisotakäsitteen popularisoinut sosiologi on äskettäin varoittanut, että tämä ”sota” on nykyään entistä ankarampi ja uhkaa Yhdysvalloissa jo demokratiaa. (8.) Useille puolueille ympäri maailmaa kolonialismi-keskustelun aihepiiri näyttää toimivan voimallisena poliittisen aktivoinnin ja agitoinnin välineenä, kuten uutismediaa seuraamalla on helppo havaita.
Helon reipas teksti muodostaa voimakkaan kontrastin edellä mainitun teemanumeron tutkimuskatsauksen ristiriidattomalle yksiäänisyydelle dekolonisaatioaktivismin kohdalla. Se tuo näkyviin aktivismin ongelmallisia puolia. Moniäänisen keskustelun vaarantuminen on herättänyt huolta Yhdysvalloissa. Sitä on puolustettu muun muassa kuuluisassa avoimessa kirjeessä Harper’s Magazinessa. Allekirjoittajien joukossa ovat muiden muassa Anne Applebaum, Margaret Atwood, Noam Chomsky, Francis Fukuyama, Garry Kasparov, Salman Rushdie ja Gloria Steinem. He toteavat muun ohella:
Kirjettä on puolestaan arvosteltu ad hominem -argumentoiden, että se edustaa etuoikeutettujen ääntä, ja pyritty lisäksi osoittamaan, ettei sen kuvaama ilmiö ole todellinen tai että se on ainakin vahvasti liioiteltu. (10.) Uusia moniäänisyyden ja jopa akateemisen vapauden kaventamisyrityksiä näyttää kuitenkin angloamerikkalaisessa maailmassa ilmaantuneen tuonkin jälkeen. (11.) Niiden osuvin nimitys lienee illiberalismi. (12.)
Entä Suomi?
Onko tällä kaikella merkitystä suomalaiselle moniääniselle keskustelulle ja akateemiselle vapaudelle? Tapamme seurata ja jälkijunassa jäljitellä angloamerikkalaisen maailman keskusteluja (tässäkin kirjoituksessa!) antaa aiheen huoleen, että näin saattaa olla. Alustavia merkkejä on havaittavissa myös Suomessa, ainakin Ilja Lehtisen perusteellisesta ja filosofisesti kurinalaisesta blogikirjoituksesta päätellen. (13.) On mahdollista, että kulttuurisodan vastainasettelut kärjistyvät meilläkin, mikäli moniäänisyys vaikenee ja välittävät näkökulmat jäävät puuttumaan. Yhdysvaltoihin verrattuna ylilyönneiltä suojaa Suomessa toki se, että meillä on vahva irtisanomissuoja, josta tosin ei ole mitään apua laajalle apurahatutkijoiden ja akateemisten freelancereiden joukolle. Yhdysvalloista poiketen meillä on myös vihapuhelainsäädäntö, joten valtio rajoittaa – epäiltyjen oikeusturvan huomioiden – mielipiteen vapautta jälkikäteen, mikä tekee yhdysvaltalaistyyppisen aktivismin vähemmän tarpeelliseksi. Silti kolonialismissa nähdään myös Suomessa ilmeisesti jotain niin räjähdysherkkää tai erikoista, että se on johtanut jopa keskustelua karnevalisoivan valemielipidekirjoituksen syöttämiseen Helsingin Sanomiin. (14.) Jotain on siis liikkeellä.
Mikä tekee kolonialismista näin räjähdysherkkää? Kysymys lienee syyllisyyden pelosta ja syyllistämisen olettamisesta mutta toisinaan kenties myös oletuksesta, että ideologinen oikeaoppisuus tai hyvät tarkoitukset saattaisivat pahimmillaan korvata älyllisen rehellisyyden. Se voi johtaa epäoikeutetuksi ja yliyleistäväksi koetun ”vääryyksien osoittelun” torjuntaan.
Dekolonisaatioaktivismin ja sen lähi-ilmiöiden tiedemaailmalle mahdollisesti aiheuttamia ongelmia lähestytään yleensä tarkastelemalla yksittäistapauksia, joita osa viestimistä myös selvästi paisuttelee ja selostaa epätarkasti. Asiaa on nähdäkseni kuitenkin paljon oleellisempaa tarkastella yksittäistapauksien sijasta periaatteelliselta kannalta. Onko sosiaalisen oikeudenmukaisuuden vaatimuksia ajettava tai ehkä suomalaisittain lyhyesti sanottuna ihmisoikeustyötä tehtävä perinteisen liberaalin yhteiskunnan arvojen mukaisesti vai vaaditaanko myös illiberaaleja keinoja, kuten akateemisen vapauden rajoittamista, vaikkapa sanojen julistamista tabuksi jopa akateemisissa yhteyksissä. (15.) Tässä on arvojärjestelmien ja kenties myös sukupolvien ristiriita, jota pitäisi tarkastella syvemmin, eikä pyrkiä ohittamaan vakavaa keskustelua erilaisin strategioin, kuten keskustelijoiden epäsymmetriseen valta-asemaan vetoamalla tai ilmiön yksittäistapauksiksi kuittaamalla. Kyse on vanhasta kysymyksestä, pyhittääkö hyvä päämäärä ongelmalliset keinot. Mitkä ovat pelin säännöt?
Myös yhteiskunnallisia epäkohtia korjaaville tahoille pitää voida asettaa vaatimuksia. Niitä on mielestäni ainakin kaksi: jokainen eettisesti kestävä yhteiskunnallinen liike pystyy itsekritiikkiin ja jokainen eettisesti kestävä yhteiskunnallinen liike varoo ilmaisuvapauden tukahduttamista.
Kolonialismi-keskustelu liberaalidemokratian heikentämisen välikappaleena
Kun puhutaan kulttuurisodasta ja keinoista, joita nähdäkseni voi luonnehtia illiberaaleiksi, viime kädessä puhutaan myös liberaalidemokratian tulevaisuudesta. Kulttuurisota heikentää yhteiskuntaa ja tekee sen alttiiksi demokraattisen järjestelmän rapautumiselle. Se on tietoista vastakkainasettelua, johon valitettavasti myös tämän kolonialismikeskustelun ja sen lähi-ilmiöiden aihepiiristä poimitaan aineksia – täysin sen osanottajien tahdosta riippumatta.
Liberaalidemokratia on sortunut Venäjällä, se on henkitoreissaan Unkarissa ja se horjuu vakavasti Yhdysvalloissa. Liberaalidemokratia perääntyy kaikkialla maailmassa, ja sen vastaiset voimat käyttävät kaikkia käsiinsä saamiaan aseita horjutustyössä. (16.) Yhtenä välineenä on tässä puheena oleva keskustelu, joka kelpaa kulttuurisodan polttoaineeksi. Siksi on syytä todella vakavasti pohtia, millä tavoin aihepiirin parissa tehtävä ihmisoikeustyö ja historian kriittinen tarkastelu olisi järjestettävä, jotta se ei samalla edesauttaisi liberaalidemokratian murentamista. On muistettava, että ihmisoikeustyö ja historian kriittinen tarkastelu ovat ylipäätään mahdollisia vain liberaalidemokratian oloissa, eivät sen ulkopuolella. Liberaalidemokratian suojelun täytyy siten olla ensisijainen tavoite.
Tarkoittaako tämä, että ihmisoikeustyöstä ja kriittisistä historiallisista näkökulmista tulisi luopua liberaalidemokratian suojelemiseksi sitä horjuttavilta voimilta? Ei toki, mutta niissä olisi hyvä eräissä tapauksissa olla tarkempi ja itsekriittisempi. Punnitulla puheella antaa vähemmän aineksia vastakkainasettelujen rakentamiselle. Hienovaraisempi käsitemäärittely tekee tästä ihmisoikeustyöstä niin ristiriidatonta, että se soveltuu vain vaivoin poliittisten jakolinjojen rakentamiseen ja tuntuu samalla intellektuaalisesti perustellummalta.
Käsitteellinen varovaisuus estää keskustelun väärinkäytön
Voi esimerkiksi pohtia, missä ilmiöissä kolonialismi on mielekäs käsite ja missä ei. Milloin sen kantamat konnotaatiot merentakaisista kolonioista ja eriarvoisista etnisistä ryhmistä ovat sopivia, milloin imperialismi on kuvaavampi termi? (17.) Suomi oli Venäjän imperiumin rajamaa (imperialismi) mutta tuskin sentään siirtomaa (kolonialismi). Milloin valtaepäsymmetrioita kuvaavat käsitteet, kuten keskus–periferia tai emämaa–rajamaa, riittävät yksinään ilman eksplikoitua kolonialismiakin? Esimerkiksi Andreas Kappeler huomauttaa Venäjästä: ”Nimitysten kolonialismi ja imperialismi toistuva ja massamittainen käyttö Venäjään ja Neuvostoliittoon viitattaessa, erityisesti amerikkalaisten tutkijoiden toimesta, peittää paljon enemmän kuin se selittää.” (18.) Saattaa myös olla oleellista tutkia vähemmistöjä niiden omilla ehdoilla, joihin kolonialismi ei aina välttämättä luontevasti kuulu.
Tunnetusti on myös hyvä varoa niinkin leimaavan käsitteen kuin rasismin omatoimista laajentamista sellaisiin ilmiöihin, joihin se ei sovellu. (19.) Sen epämääräinen käyttö on ainakin Yhdysvalloissa ollut poikkeuksellisen otollista kulttuurisodan polttoainetta eikä siten ole omiaan vähentämään vastakkainasettelua. Esimerkiksi ksenofobia on usein uskontopohjaisen syrjinnän kohdalla osuvampi nimitys. Suomalaisen tiedemaailman olisi myös hyvä kieltäytyä tähän kuten muihinkin ongelmallisiin aihepiireihin liittyvien sanojen määrittelystä tabu-luonteisiksi.
Lienee myös syytä torjua yhdysvaltalaisen rotupuheen tuominen Eurooppaan, mikä tuskin on tiedemaailman ongelma, mutta saattaa laajemmassa yhteiskunnallisessa keskustelussa olla vaarana amerikkalaisten mallien seuraamisen vuoksi. Vuosikymmeniä olemme korostaneet rotu-käsitteen epätieteellisyyttä. Ilmenevä syrjintä liittyy ihonväriin ja etnisyyteen, ei (olemattomaan) rotuun. Jos tämä syrjintä taas ilmenee sellaisina pieninä kommentteina, joiden takana ei ole aggressiivista intentiota, niin sen kutsuminen mikroaggressioksi (20) on epätarkkaa, kontraproduktiivista ja vastakkainasetteluja kärjistävää. Eikö kyse ole pikemminkin tahallisesta tai tahattomasta toiseuttamisesta?
On myös vakavasti harkittava, onko kulttuurinen omiminen, approriaatio, lainkaan onnistunut käsite. (21.) Pohjana on latinan sana ”omaisuus” (proprietas). Onko kulttuurille syytä luoda omistusoikeuksia, suorastaan uusliberalistisesti kauppatavaraistaa se, kommodifioida? Samalla luodaan tai vahvistetaan kulttuuriryhmien rajoja ja luodaan vastakkainasetteluja ja omistusriitoja. Omistusoikeuden suoja on toki länsimaissa vahva, mikä selittänee mallin ulottamisen kulttuurin alalle – omistusoikeudesta on haettu turvaa – mutta olisiko kulttuurin syytä antaa kuitenkin virrata vapaana (mihin avoimen tieteen ja avoimien kulttuuriaineistojen kohdalla toisaalta kiivaasti pyritään) ja käsitteellistää tarvittaessa alkuperäiskansojen kulttuuripiirteiden suojaamista vaikkapa kulttuurisena kunnioittamisena.
Olisi ehkä jopa käytettävä varoen sanaa monikulttuurisuus, koska sillä voidaan muun ohella tarkoittaa ongelmalliseksikin koettua maahanmuuttajapolitiikan muotoa, jota Suomessa ei ole koskaan sovellettu. (22.) Käsitteen monitulkintaisuutta on kuitenkin toistuvasti ja tietoisesti käytetty poliittisena aseena: käsitteen käyttäjien on vihjailtu tavoittelevan rinnakkaisyhteiskuntien Suomea. Antaisiko kulttuurisen moninaisuuden (diversity) käsite vähemmän aineksia vastakkainasettelujen rakentajille?
Nationalismi puolestaan on hyvin laaja ja moni-ilmeinen ilmiö, joka ei selvästikään ole kokonaan paha (Kalevala, kultakauden taide), toisin kuin yhdysvaltalainen arkikeskustelu tai toisinaan esimerkiksi vanhempi itäeurooppalainen tieteellinen keskustelu antaisivat aiheen olettaa. Kansakunta-aate inklusiivisessa muodossaan (vs. eksklusiivinen etnonationalismi) on ilmiselvästi ollut Suomelle suotuisa, ja voidaan hyvin puhua liberaalista nationalismista. (23.) Hyvä patriotismi ja paha nationalismi on napakka iskulauseena, mutta Suomen kansakuntaa ei 1800-luvulla rakennettu ensi sijassa perustuslakipatriotismin vaan kansakunta-aatteen, nationalismin pohjalle. Afganistanissa kansakunnan rakentamisen sanotaan epäonnistuneen. Suomessa se onnistui. On vaikea ajatella, että kansakunta-aate, jonka pohjalle (toistuvien kansainvälisten arvioiden mukaan) maailman parhaisiin kuuluva maa on rakennettu, olisi puhtaasti ongelmallinen – riippumatta siitä, kuinka kammottavasti saman ilmiön joitakin muotoja on käytetty. Nationalismin inklusiivisessa muodossa kaikilla on periaatteessa mahdollisuus kansakunnan jäsenyyteen, tulla uusiksi suomalaisiksi. Huolellisesti käytettynä ei tästäkään käsitteestä ole siten vastakkainasettelun välineeksi.
Lopulta ei vaadita kuin hieman harkintakykyä ja tarkkuutta, niin voimme edistää samaan aikaan sekä liberaalidemokratiaa että ihmisoikeustyötä ja historian kriittistä tarkastelua. Toivottavasti siihen on valmiutta?
FT Alex Snellman on vapaa historiantutkija.
1. Alex Snellman, Hyvä tarkoitus, epämääräiset käsitteet. Tarkkuutta kolonialismin ja vähemmistöjen tutkimukseen. Historiallinen Aikakauskirja 4 (2018), 479–480, https://agricolaverkko.fi/tietosanomat/ ... historia/ (29.8.2021).
2. Emma Hakala, Iina Hakola & Jenni Laakso (toim.) Kenen historia? Raportti monipuolisen historiantutkimuksen, -opetuksen ja vuoropuhelun tilasta ja haasteista Suomessa. HWB Report 3, 10/2018, https://historianswithoutborders.fi/kenenhistoria/ (29.8.2021).
3. Esim. Annette Volfing, Britannian humanistit paineen alla. Agricolan tietosanomat 6.8.2021, https://agricolaverkko.fi/tietosanomat/ ... neen-alla/ (29.8.2021).
4. Leila Koivunen & Anna Rastas, Suomalaisen historiantutkimuksen uusi käänne? Kolonialismikeskustelujen kotouttaminen Suomea koskevaan tutkimukseen. Historiallinen Aikakauskirja 4 (2020), 433.
5. Aarne Mattila, Kolonialismi ja Suomi. Historiallinen Aikakauskirja 1 (2021), 113–114, https://agricolaverkko.fi/tietosanomat/ ... melaisuus/ (29.8.2021).
6. Rinna Kullaa ja Janne Lahti, Itsensä tunnistaminen eli siirtomaavallan ominaisuudet pohjoisessa. Suomen Historiallisen Seuran blogisarja 21.4.2021, http://www.histseura.fi/blogisarja-itse ... ne-lahti/ (29.8.2021).
7. Ari Helo, Yhdysvaltain patsaat, moniarvoisuus ja historia. Tieteessä tapahtuu 39:2 (2021), https://journal.fi/tt/article/view/107633 (29.8.2021). Helo julkaisi tiedon, ettei tekstiä hyväksytty blogisarjaan Historians in Helsinki -Facebook-ryhmässä 16.4.2021, ja asia mainitaan myös tekstin ensimmäisessä viitteessä. Ks. myös Ari Helo, Woke-nyrjähdyksiä historiallisessa ajattelussa. Agricolan tietosanomat 23.4.2021, https://agricolaverkko.fi/tietosanomat/ ... attelussa/ (29.8.2021) ja sen linkit.
8. Zack Stanton, How the ‘Culture War’ Could Break Democracy. Politico 20.5.2021, https://www.politico.com/news/magazine/ ... sis-489900 (29.8.2021).
9. “The free exchange of information and ideas, the lifeblood of a liberal society, is daily becoming more constricted. While we have come to expect this on the radical right, censoriousness is also spreading more widely in our culture: an intolerance of opposing views, a vogue for public shaming and ostracism, and the tendency to dissolve complex policy issues in a blinding moral certainty.” Elliot Ackerman et al., A Letter on Justice and Open Debate. Harper’s Magazine 7.7.2020, https://harpers.org/a-letter-on-justic ... n-debate/ (29.8.2021). Liki samaan aikaan julkaistiin samaa teemaa käsittelevä Conor Friedersdorfin artikkeli The Perils of ‘With Us or Against Us’ A healthy deliberative process needs to make room for dissent. The Atlantic 9.7.2020, https://www.theatlantic.com/ideas/arch ... us/613981/ (29.8.2021).
10. Brooke Binkowski et al., A More Specific Letter on Justice and Open Debate. The Objective 10.7.2020 https://www.objectivejournalism.org/p/a ... on-justice (29.8.2021). Sarah Manavis, ’Cancel culture’ does not exist. New Statesman 16.7.2020, https://www.newstatesman.com/science-te ... -not-exist (29.8.2021).
11. Esim. Kenan Malik, Both left and right practise ‘cancel culture’. Both should stop. The Guardian 23.5.2021, https://www.theguardian.com/commentisfr ... hould-stop (29.8.2021). Tarkoitan tässä angloamerikkalaisella maailmalla Britanniaa, englanninkielistä Pohjois-Amerikkaa ja niiden mediakeskustelua.
12. Michelle Goldberg, Do Progressives Have a Free Speech Problem? The New York Times 17.7.2020, https://www.nytimes.com/2020/07/17/opin ... peech.html (29.8.2021).
13. Ilja Lehtinen, Muutamia kysymyksiä antirasistisista strategioista. Medium 20.12.2020, https://iljalehtinen.medium.com/muutami ... ef7286012 Ks. myös Daniel Bergner, ‘White Fragility’ Is Everywhere. But Does Antiracism Training Work? The New York Times Magazine 15.7.2020, https://www.nytimes.com/2020/07/15/maga ... ngelo.html (29.8.2021).
14. Juha-Pekka Tikka, Helsingin Sanomia huijattiin: ”Artistin” kirjoitus läpi väärällä nimellä”. Verkkouutiset 25.7.2021, https://www.verkkouutiset.fi/helsingin- ... a-nimella/ (29.8.2021).
15. Ks. esim. Johan Ehrstedt, Rättvisande för vem? Om det spända förhållandet mellan nutida värderingar och förflutenhetens vålnader. Historikerbloggen 8.4.2021, https://blogs.abo.fi/historia/2021/04/0 ... -valnader/ (29.8.2021).
16. Ks. esim. Mark Galeotti, The Great Turn in Putin’s Post-Post-Modern Authoritarianism. The Moscow Times 1.5.2021, https://www.themoscowtimes.com/2021/05/ ... ism-a73802 (29.8.2021); Andrei Kolesnikov, Are the Protest Movements Dead in Russia and Belarus? The Moscow Times 27.7.2021, https://www.themoscowtimes.com/2021/07/ ... rus-a74623 (29.8.2021); Zack Beauchamp, It happened there: how democracy died in Hungary. Vox 13.9.2018, https://www.vox.com/policy-and-politics ... ism-trump (29.8.2021); Sean Illing, The case for optimism about American democracy. Vox 26.7.2021, https://www.vox.com/vox-conversations-p ... democracy (29.8.2021); Zselyke Csaky: The Antidemocratic Turn. Freedom House 2021, https://freedomhouse.org/report/nations ... ratic-turn (29.8.2021); Democracy Index 2020. The Economist Intelligence Unit, 2020. https://www.eiu.com/n/campaigns/democr ... 9.8.2021).
17. Ks. esim. Pertti Luntinen, F. A. Seyn. A Political Biography of a Tsarist Imperialist as Administrator of Finland. SHS 1985.
18. ”The frequent and wholesale use of the terms colonialism and imperialism when referring to Russia and the Soviet Union, especially by American scholars, conceals far more than it explains.” Andreas Kappeler, The Russian Empire: A Multi-Ethnic History. Routledge, [2001] 2014, 7.
19. Ks. käsitteellisen tarkkuuden tärkeydestä Jani Sinokki, Rasismi ja käsitenihilismi. Ajatus 74:1 (2017), 173–204, https://journal.fi/ajatus/article/view/74483 (29.8.2021). Hänen käsiteanalyysinsä on muuten erittäin vakuuttava, mutta ”etnisyys” rotusyrjinnän kriteerinä (s. 195) vaatisi lisähuomiota: voidaanko siitä todella johtaa rotusyrjinnän muodoiksi myös uskontoon ja kieleen perustuva syrjintä? Sinokin muotoilu ”voidaan nähdä kattavan alaansa myös kulttuuriset seikat, kuten” vaatisi laajempaa perustelua.
20. Mikroaggressiot. Yhdenvertaisuusvaltuutettu, https://syrjinta.fi/rasismi (29.8.2021); Saija Nironen, Viattoman kuuloinen kysymys kotimaasta oli jälleen yksi näkymätön isku. Yle Uutiset 16.3.2021, https://yle.fi/uutiset/3-11837352 (29.8.2021).
21. Ks. esim. Kenan Malik, Who polices the cultural appropriation gatekeepers?. The Guardian 14.4.2019, https://www.theguardian.com/commentisfr ... atekeepers (29.8.2021); Kenan Malik, Kenan Malik on cultural appropriation. ArtReview 1.12.2017, https://artreview.com/ar-december-2017 ... nan-malik/ (29.8.2021).
22. Pasi Saukkonen, Politiikka monikulttuurisessa yhteiskunnassa. WSOY, 2007. Tarkkaan ottaen maahanmuuttajapolitiikan muodon nimitys on multikulturalismi eikä monikulttuurisuus, mutta käytännössä näin samankaltaisten termien eroa ei ole keskustelussa pystytty ylläpitämään.
23. Gina Gustavsson & David Miller (toim.), Liberal Nationalism and Its Critics. Oxford University Press 2020.
HAikin sisällysluettelo ja linkit pääkirjoitukseen ja keskustelupuheenvuoroihin ovat luettavissa Agricolan tietosanomissa
Viime aikoina Suomessa on virinnyt kiinnostava keskustelu kolonialismista ja useista siihen läheisesti liittyvistä käsitteistä. Kirjoitin Historiallisessa Aikakauskirjassa (4/2018) (1.) käsitteellisestä tarkkuudesta kolonialismia ja vähemmistöjä tarkasteltaessa, ja aihepiirin keskustelu onkin ilahduttavasti siirtynyt tuolloin ilmestyneestä hieman epämääräisestä raportista (2.) varsinaisen tutkimuksen puolelle Janne Lahden ja Rinna Kullaan toimittamassa Historiallisen Aikakauskirjan teemanumerossa Kolonialismi ja Suomi (4/2020). Kiinnostava ja käsitteellisesti ansiokas joukko artikkeleita esittää kolonialismin yllättävänkin laaja-alaisena ja monitahoisena ilmiönä. Suomen historian kannalta saamelaisten kohtelu ja asema ovat eittämättä kolonialismi-teeman ytimessä. Kiinnitin kuitenkin huomiota Leila Koivusen ja Anna Rastaan tutkimuskatsaukseen, joka suhtautuu täysin neutraalisti myös tiedemaailman dekolonisaatioon, vaikka sillä voi olla myös ongelmallisia piirteitä, (3.) mistä lisää jäljempänä. He toteavat, että ”[d]ekolonisointipyrkimykset ovatkin, samoin kuin esimerkiksi feministinen liike, hälventäneet identiteettipoliittisten ja akateemisten diskurssien, aktivismin ja tieteentekemisen välistä rajaa.” (4.)
Aarne Mattila jatkoi keskustelua Historiallinen Aikakauskirjan seuraavassa numerossa (1/2021). (5.) Hän huomautti aivan oikein, että laajaa kolonialismi-näkökulmaa systemaattisesti sovellettaessa esimerkiksi suomalaisten ja saamelaisten epäsymmetrisen valtasuhteen ohella olisi mahdollista tarkastella myös Ruotsin valtakunnan ruotsinkielisen enemmistön ja suomenkielisen vähemmistön epäsymmetristä valtasuhdetta ja sen myöhempiä jälkivaikutuksia – riippumatta siitä, ettei valtakunta kohdellut näiden kieliryhmien asuma-alueita epätasa-arvoisesti. Toinen asia sitten on, halutaanko tämä vanhaan kansalliseen historiantutkimukseen paljon vaikuttanut, kieliriidoissa uuvuttavuuteen asti toistettu näkökulma jälleen nostaa esiin.
Teemanumeron painopiste oli vielä pitkälti perinteisessä merentakaisessa kolonialismissa, mutta sen toimittajat ovat sittemmin pyrkineet painottamaan meille tyypillisempää Venäjän kaltaiseen mannerimperiumiin liittyvää tematiikkaa Suomen Historiallisen Seuran blogissa. He toteavat muun muassa: ”Historiakeskustelumme keskittyy harvemmin siihen osaan historiasta Venäjän keisarinvallan aikana, jolloin Suomi kuului autonomisena mutta dynaamisena, monikielisenä ja monikulttuurisena rajaseutuna Venäjän vallan piiriin ja jolloin niin Helsinki kuin Pietari hyötyivät tästä siteestä puolin ja toisin.” (6.)
Dekolonisaatioaktivismin lieveilmiöt
Kiinnostavaa on kuitenkin, ettei samaan Suomen Historiallisen Seuran blogisarjaan hyväksytty Ari Helon katsausta ”Yhdysvaltain patsaat, moniarvoisuus ja historia”, joka on sittemmin julkaistu Tieteessä tapahtuu -lehdessä. (7.) Helon kirjoituksen sävy on kieltämättä hyvin poleeminen, enkä jaa hänen kaikkia näkemyksiään, mutta kirjoitus tuo keskusteluun moniäänisyyttä. Se osoittaa, että neutraalin tiedejulkaisukielen ulkopuolella aihepiiri on kaikkea muuta kuin helppo ja ristiriidaton, ja se on varsinkin hänen omalla alallaan Yhdysvalloissa kärjistynyt ja toimii kulttuurisodan polttoaineena. Kulttuurisotakäsitteen popularisoinut sosiologi on äskettäin varoittanut, että tämä ”sota” on nykyään entistä ankarampi ja uhkaa Yhdysvalloissa jo demokratiaa. (8.) Useille puolueille ympäri maailmaa kolonialismi-keskustelun aihepiiri näyttää toimivan voimallisena poliittisen aktivoinnin ja agitoinnin välineenä, kuten uutismediaa seuraamalla on helppo havaita.
Helon reipas teksti muodostaa voimakkaan kontrastin edellä mainitun teemanumeron tutkimuskatsauksen ristiriidattomalle yksiäänisyydelle dekolonisaatioaktivismin kohdalla. Se tuo näkyviin aktivismin ongelmallisia puolia. Moniäänisen keskustelun vaarantuminen on herättänyt huolta Yhdysvalloissa. Sitä on puolustettu muun muassa kuuluisassa avoimessa kirjeessä Harper’s Magazinessa. Allekirjoittajien joukossa ovat muiden muassa Anne Applebaum, Margaret Atwood, Noam Chomsky, Francis Fukuyama, Garry Kasparov, Salman Rushdie ja Gloria Steinem. He toteavat muun ohella:
(9.)Tiedon ja ideoiden vapaa vaihto, liberaalin yhteiskunnan elinehto, on jatkuvasti muuttumassa rajoitetummaksi. Vaikkakin olemme tottuneet odottamaan tätä radikaalioikeistolta, sensuurimieliala on myös leviämässä laajemmin kulttuurissamme: eriävien mielipiteiden suvaitsemattomuus, ajankohtainen julkisen häpäisemisen ja boikotoinnin aalto ja taipumus ratkaista monimutkaiset poliittiset kysymykset sokaisevalla moraalisella varmuudella.
Kirjettä on puolestaan arvosteltu ad hominem -argumentoiden, että se edustaa etuoikeutettujen ääntä, ja pyritty lisäksi osoittamaan, ettei sen kuvaama ilmiö ole todellinen tai että se on ainakin vahvasti liioiteltu. (10.) Uusia moniäänisyyden ja jopa akateemisen vapauden kaventamisyrityksiä näyttää kuitenkin angloamerikkalaisessa maailmassa ilmaantuneen tuonkin jälkeen. (11.) Niiden osuvin nimitys lienee illiberalismi. (12.)
Entä Suomi?
Onko tällä kaikella merkitystä suomalaiselle moniääniselle keskustelulle ja akateemiselle vapaudelle? Tapamme seurata ja jälkijunassa jäljitellä angloamerikkalaisen maailman keskusteluja (tässäkin kirjoituksessa!) antaa aiheen huoleen, että näin saattaa olla. Alustavia merkkejä on havaittavissa myös Suomessa, ainakin Ilja Lehtisen perusteellisesta ja filosofisesti kurinalaisesta blogikirjoituksesta päätellen. (13.) On mahdollista, että kulttuurisodan vastainasettelut kärjistyvät meilläkin, mikäli moniäänisyys vaikenee ja välittävät näkökulmat jäävät puuttumaan. Yhdysvaltoihin verrattuna ylilyönneiltä suojaa Suomessa toki se, että meillä on vahva irtisanomissuoja, josta tosin ei ole mitään apua laajalle apurahatutkijoiden ja akateemisten freelancereiden joukolle. Yhdysvalloista poiketen meillä on myös vihapuhelainsäädäntö, joten valtio rajoittaa – epäiltyjen oikeusturvan huomioiden – mielipiteen vapautta jälkikäteen, mikä tekee yhdysvaltalaistyyppisen aktivismin vähemmän tarpeelliseksi. Silti kolonialismissa nähdään myös Suomessa ilmeisesti jotain niin räjähdysherkkää tai erikoista, että se on johtanut jopa keskustelua karnevalisoivan valemielipidekirjoituksen syöttämiseen Helsingin Sanomiin. (14.) Jotain on siis liikkeellä.
Mikä tekee kolonialismista näin räjähdysherkkää? Kysymys lienee syyllisyyden pelosta ja syyllistämisen olettamisesta mutta toisinaan kenties myös oletuksesta, että ideologinen oikeaoppisuus tai hyvät tarkoitukset saattaisivat pahimmillaan korvata älyllisen rehellisyyden. Se voi johtaa epäoikeutetuksi ja yliyleistäväksi koetun ”vääryyksien osoittelun” torjuntaan.
Dekolonisaatioaktivismin ja sen lähi-ilmiöiden tiedemaailmalle mahdollisesti aiheuttamia ongelmia lähestytään yleensä tarkastelemalla yksittäistapauksia, joita osa viestimistä myös selvästi paisuttelee ja selostaa epätarkasti. Asiaa on nähdäkseni kuitenkin paljon oleellisempaa tarkastella yksittäistapauksien sijasta periaatteelliselta kannalta. Onko sosiaalisen oikeudenmukaisuuden vaatimuksia ajettava tai ehkä suomalaisittain lyhyesti sanottuna ihmisoikeustyötä tehtävä perinteisen liberaalin yhteiskunnan arvojen mukaisesti vai vaaditaanko myös illiberaaleja keinoja, kuten akateemisen vapauden rajoittamista, vaikkapa sanojen julistamista tabuksi jopa akateemisissa yhteyksissä. (15.) Tässä on arvojärjestelmien ja kenties myös sukupolvien ristiriita, jota pitäisi tarkastella syvemmin, eikä pyrkiä ohittamaan vakavaa keskustelua erilaisin strategioin, kuten keskustelijoiden epäsymmetriseen valta-asemaan vetoamalla tai ilmiön yksittäistapauksiksi kuittaamalla. Kyse on vanhasta kysymyksestä, pyhittääkö hyvä päämäärä ongelmalliset keinot. Mitkä ovat pelin säännöt?
Myös yhteiskunnallisia epäkohtia korjaaville tahoille pitää voida asettaa vaatimuksia. Niitä on mielestäni ainakin kaksi: jokainen eettisesti kestävä yhteiskunnallinen liike pystyy itsekritiikkiin ja jokainen eettisesti kestävä yhteiskunnallinen liike varoo ilmaisuvapauden tukahduttamista.
Kolonialismi-keskustelu liberaalidemokratian heikentämisen välikappaleena
Kun puhutaan kulttuurisodasta ja keinoista, joita nähdäkseni voi luonnehtia illiberaaleiksi, viime kädessä puhutaan myös liberaalidemokratian tulevaisuudesta. Kulttuurisota heikentää yhteiskuntaa ja tekee sen alttiiksi demokraattisen järjestelmän rapautumiselle. Se on tietoista vastakkainasettelua, johon valitettavasti myös tämän kolonialismikeskustelun ja sen lähi-ilmiöiden aihepiiristä poimitaan aineksia – täysin sen osanottajien tahdosta riippumatta.
Liberaalidemokratia on sortunut Venäjällä, se on henkitoreissaan Unkarissa ja se horjuu vakavasti Yhdysvalloissa. Liberaalidemokratia perääntyy kaikkialla maailmassa, ja sen vastaiset voimat käyttävät kaikkia käsiinsä saamiaan aseita horjutustyössä. (16.) Yhtenä välineenä on tässä puheena oleva keskustelu, joka kelpaa kulttuurisodan polttoaineeksi. Siksi on syytä todella vakavasti pohtia, millä tavoin aihepiirin parissa tehtävä ihmisoikeustyö ja historian kriittinen tarkastelu olisi järjestettävä, jotta se ei samalla edesauttaisi liberaalidemokratian murentamista. On muistettava, että ihmisoikeustyö ja historian kriittinen tarkastelu ovat ylipäätään mahdollisia vain liberaalidemokratian oloissa, eivät sen ulkopuolella. Liberaalidemokratian suojelun täytyy siten olla ensisijainen tavoite.
Tarkoittaako tämä, että ihmisoikeustyöstä ja kriittisistä historiallisista näkökulmista tulisi luopua liberaalidemokratian suojelemiseksi sitä horjuttavilta voimilta? Ei toki, mutta niissä olisi hyvä eräissä tapauksissa olla tarkempi ja itsekriittisempi. Punnitulla puheella antaa vähemmän aineksia vastakkainasettelujen rakentamiselle. Hienovaraisempi käsitemäärittely tekee tästä ihmisoikeustyöstä niin ristiriidatonta, että se soveltuu vain vaivoin poliittisten jakolinjojen rakentamiseen ja tuntuu samalla intellektuaalisesti perustellummalta.
Käsitteellinen varovaisuus estää keskustelun väärinkäytön
Voi esimerkiksi pohtia, missä ilmiöissä kolonialismi on mielekäs käsite ja missä ei. Milloin sen kantamat konnotaatiot merentakaisista kolonioista ja eriarvoisista etnisistä ryhmistä ovat sopivia, milloin imperialismi on kuvaavampi termi? (17.) Suomi oli Venäjän imperiumin rajamaa (imperialismi) mutta tuskin sentään siirtomaa (kolonialismi). Milloin valtaepäsymmetrioita kuvaavat käsitteet, kuten keskus–periferia tai emämaa–rajamaa, riittävät yksinään ilman eksplikoitua kolonialismiakin? Esimerkiksi Andreas Kappeler huomauttaa Venäjästä: ”Nimitysten kolonialismi ja imperialismi toistuva ja massamittainen käyttö Venäjään ja Neuvostoliittoon viitattaessa, erityisesti amerikkalaisten tutkijoiden toimesta, peittää paljon enemmän kuin se selittää.” (18.) Saattaa myös olla oleellista tutkia vähemmistöjä niiden omilla ehdoilla, joihin kolonialismi ei aina välttämättä luontevasti kuulu.
Tunnetusti on myös hyvä varoa niinkin leimaavan käsitteen kuin rasismin omatoimista laajentamista sellaisiin ilmiöihin, joihin se ei sovellu. (19.) Sen epämääräinen käyttö on ainakin Yhdysvalloissa ollut poikkeuksellisen otollista kulttuurisodan polttoainetta eikä siten ole omiaan vähentämään vastakkainasettelua. Esimerkiksi ksenofobia on usein uskontopohjaisen syrjinnän kohdalla osuvampi nimitys. Suomalaisen tiedemaailman olisi myös hyvä kieltäytyä tähän kuten muihinkin ongelmallisiin aihepiireihin liittyvien sanojen määrittelystä tabu-luonteisiksi.
Lienee myös syytä torjua yhdysvaltalaisen rotupuheen tuominen Eurooppaan, mikä tuskin on tiedemaailman ongelma, mutta saattaa laajemmassa yhteiskunnallisessa keskustelussa olla vaarana amerikkalaisten mallien seuraamisen vuoksi. Vuosikymmeniä olemme korostaneet rotu-käsitteen epätieteellisyyttä. Ilmenevä syrjintä liittyy ihonväriin ja etnisyyteen, ei (olemattomaan) rotuun. Jos tämä syrjintä taas ilmenee sellaisina pieninä kommentteina, joiden takana ei ole aggressiivista intentiota, niin sen kutsuminen mikroaggressioksi (20) on epätarkkaa, kontraproduktiivista ja vastakkainasetteluja kärjistävää. Eikö kyse ole pikemminkin tahallisesta tai tahattomasta toiseuttamisesta?
On myös vakavasti harkittava, onko kulttuurinen omiminen, approriaatio, lainkaan onnistunut käsite. (21.) Pohjana on latinan sana ”omaisuus” (proprietas). Onko kulttuurille syytä luoda omistusoikeuksia, suorastaan uusliberalistisesti kauppatavaraistaa se, kommodifioida? Samalla luodaan tai vahvistetaan kulttuuriryhmien rajoja ja luodaan vastakkainasetteluja ja omistusriitoja. Omistusoikeuden suoja on toki länsimaissa vahva, mikä selittänee mallin ulottamisen kulttuurin alalle – omistusoikeudesta on haettu turvaa – mutta olisiko kulttuurin syytä antaa kuitenkin virrata vapaana (mihin avoimen tieteen ja avoimien kulttuuriaineistojen kohdalla toisaalta kiivaasti pyritään) ja käsitteellistää tarvittaessa alkuperäiskansojen kulttuuripiirteiden suojaamista vaikkapa kulttuurisena kunnioittamisena.
Olisi ehkä jopa käytettävä varoen sanaa monikulttuurisuus, koska sillä voidaan muun ohella tarkoittaa ongelmalliseksikin koettua maahanmuuttajapolitiikan muotoa, jota Suomessa ei ole koskaan sovellettu. (22.) Käsitteen monitulkintaisuutta on kuitenkin toistuvasti ja tietoisesti käytetty poliittisena aseena: käsitteen käyttäjien on vihjailtu tavoittelevan rinnakkaisyhteiskuntien Suomea. Antaisiko kulttuurisen moninaisuuden (diversity) käsite vähemmän aineksia vastakkainasettelujen rakentajille?
Nationalismi puolestaan on hyvin laaja ja moni-ilmeinen ilmiö, joka ei selvästikään ole kokonaan paha (Kalevala, kultakauden taide), toisin kuin yhdysvaltalainen arkikeskustelu tai toisinaan esimerkiksi vanhempi itäeurooppalainen tieteellinen keskustelu antaisivat aiheen olettaa. Kansakunta-aate inklusiivisessa muodossaan (vs. eksklusiivinen etnonationalismi) on ilmiselvästi ollut Suomelle suotuisa, ja voidaan hyvin puhua liberaalista nationalismista. (23.) Hyvä patriotismi ja paha nationalismi on napakka iskulauseena, mutta Suomen kansakuntaa ei 1800-luvulla rakennettu ensi sijassa perustuslakipatriotismin vaan kansakunta-aatteen, nationalismin pohjalle. Afganistanissa kansakunnan rakentamisen sanotaan epäonnistuneen. Suomessa se onnistui. On vaikea ajatella, että kansakunta-aate, jonka pohjalle (toistuvien kansainvälisten arvioiden mukaan) maailman parhaisiin kuuluva maa on rakennettu, olisi puhtaasti ongelmallinen – riippumatta siitä, kuinka kammottavasti saman ilmiön joitakin muotoja on käytetty. Nationalismin inklusiivisessa muodossa kaikilla on periaatteessa mahdollisuus kansakunnan jäsenyyteen, tulla uusiksi suomalaisiksi. Huolellisesti käytettynä ei tästäkään käsitteestä ole siten vastakkainasettelun välineeksi.
Lopulta ei vaadita kuin hieman harkintakykyä ja tarkkuutta, niin voimme edistää samaan aikaan sekä liberaalidemokratiaa että ihmisoikeustyötä ja historian kriittistä tarkastelua. Toivottavasti siihen on valmiutta?
FT Alex Snellman on vapaa historiantutkija.
1. Alex Snellman, Hyvä tarkoitus, epämääräiset käsitteet. Tarkkuutta kolonialismin ja vähemmistöjen tutkimukseen. Historiallinen Aikakauskirja 4 (2018), 479–480, https://agricolaverkko.fi/tietosanomat/ ... historia/ (29.8.2021).
2. Emma Hakala, Iina Hakola & Jenni Laakso (toim.) Kenen historia? Raportti monipuolisen historiantutkimuksen, -opetuksen ja vuoropuhelun tilasta ja haasteista Suomessa. HWB Report 3, 10/2018, https://historianswithoutborders.fi/kenenhistoria/ (29.8.2021).
3. Esim. Annette Volfing, Britannian humanistit paineen alla. Agricolan tietosanomat 6.8.2021, https://agricolaverkko.fi/tietosanomat/ ... neen-alla/ (29.8.2021).
4. Leila Koivunen & Anna Rastas, Suomalaisen historiantutkimuksen uusi käänne? Kolonialismikeskustelujen kotouttaminen Suomea koskevaan tutkimukseen. Historiallinen Aikakauskirja 4 (2020), 433.
5. Aarne Mattila, Kolonialismi ja Suomi. Historiallinen Aikakauskirja 1 (2021), 113–114, https://agricolaverkko.fi/tietosanomat/ ... melaisuus/ (29.8.2021).
6. Rinna Kullaa ja Janne Lahti, Itsensä tunnistaminen eli siirtomaavallan ominaisuudet pohjoisessa. Suomen Historiallisen Seuran blogisarja 21.4.2021, http://www.histseura.fi/blogisarja-itse ... ne-lahti/ (29.8.2021).
7. Ari Helo, Yhdysvaltain patsaat, moniarvoisuus ja historia. Tieteessä tapahtuu 39:2 (2021), https://journal.fi/tt/article/view/107633 (29.8.2021). Helo julkaisi tiedon, ettei tekstiä hyväksytty blogisarjaan Historians in Helsinki -Facebook-ryhmässä 16.4.2021, ja asia mainitaan myös tekstin ensimmäisessä viitteessä. Ks. myös Ari Helo, Woke-nyrjähdyksiä historiallisessa ajattelussa. Agricolan tietosanomat 23.4.2021, https://agricolaverkko.fi/tietosanomat/ ... attelussa/ (29.8.2021) ja sen linkit.
8. Zack Stanton, How the ‘Culture War’ Could Break Democracy. Politico 20.5.2021, https://www.politico.com/news/magazine/ ... sis-489900 (29.8.2021).
9. “The free exchange of information and ideas, the lifeblood of a liberal society, is daily becoming more constricted. While we have come to expect this on the radical right, censoriousness is also spreading more widely in our culture: an intolerance of opposing views, a vogue for public shaming and ostracism, and the tendency to dissolve complex policy issues in a blinding moral certainty.” Elliot Ackerman et al., A Letter on Justice and Open Debate. Harper’s Magazine 7.7.2020, https://harpers.org/a-letter-on-justic ... n-debate/ (29.8.2021). Liki samaan aikaan julkaistiin samaa teemaa käsittelevä Conor Friedersdorfin artikkeli The Perils of ‘With Us or Against Us’ A healthy deliberative process needs to make room for dissent. The Atlantic 9.7.2020, https://www.theatlantic.com/ideas/arch ... us/613981/ (29.8.2021).
10. Brooke Binkowski et al., A More Specific Letter on Justice and Open Debate. The Objective 10.7.2020 https://www.objectivejournalism.org/p/a ... on-justice (29.8.2021). Sarah Manavis, ’Cancel culture’ does not exist. New Statesman 16.7.2020, https://www.newstatesman.com/science-te ... -not-exist (29.8.2021).
11. Esim. Kenan Malik, Both left and right practise ‘cancel culture’. Both should stop. The Guardian 23.5.2021, https://www.theguardian.com/commentisfr ... hould-stop (29.8.2021). Tarkoitan tässä angloamerikkalaisella maailmalla Britanniaa, englanninkielistä Pohjois-Amerikkaa ja niiden mediakeskustelua.
12. Michelle Goldberg, Do Progressives Have a Free Speech Problem? The New York Times 17.7.2020, https://www.nytimes.com/2020/07/17/opin ... peech.html (29.8.2021).
13. Ilja Lehtinen, Muutamia kysymyksiä antirasistisista strategioista. Medium 20.12.2020, https://iljalehtinen.medium.com/muutami ... ef7286012 Ks. myös Daniel Bergner, ‘White Fragility’ Is Everywhere. But Does Antiracism Training Work? The New York Times Magazine 15.7.2020, https://www.nytimes.com/2020/07/15/maga ... ngelo.html (29.8.2021).
14. Juha-Pekka Tikka, Helsingin Sanomia huijattiin: ”Artistin” kirjoitus läpi väärällä nimellä”. Verkkouutiset 25.7.2021, https://www.verkkouutiset.fi/helsingin- ... a-nimella/ (29.8.2021).
15. Ks. esim. Johan Ehrstedt, Rättvisande för vem? Om det spända förhållandet mellan nutida värderingar och förflutenhetens vålnader. Historikerbloggen 8.4.2021, https://blogs.abo.fi/historia/2021/04/0 ... -valnader/ (29.8.2021).
16. Ks. esim. Mark Galeotti, The Great Turn in Putin’s Post-Post-Modern Authoritarianism. The Moscow Times 1.5.2021, https://www.themoscowtimes.com/2021/05/ ... ism-a73802 (29.8.2021); Andrei Kolesnikov, Are the Protest Movements Dead in Russia and Belarus? The Moscow Times 27.7.2021, https://www.themoscowtimes.com/2021/07/ ... rus-a74623 (29.8.2021); Zack Beauchamp, It happened there: how democracy died in Hungary. Vox 13.9.2018, https://www.vox.com/policy-and-politics ... ism-trump (29.8.2021); Sean Illing, The case for optimism about American democracy. Vox 26.7.2021, https://www.vox.com/vox-conversations-p ... democracy (29.8.2021); Zselyke Csaky: The Antidemocratic Turn. Freedom House 2021, https://freedomhouse.org/report/nations ... ratic-turn (29.8.2021); Democracy Index 2020. The Economist Intelligence Unit, 2020. https://www.eiu.com/n/campaigns/democr ... 9.8.2021).
17. Ks. esim. Pertti Luntinen, F. A. Seyn. A Political Biography of a Tsarist Imperialist as Administrator of Finland. SHS 1985.
18. ”The frequent and wholesale use of the terms colonialism and imperialism when referring to Russia and the Soviet Union, especially by American scholars, conceals far more than it explains.” Andreas Kappeler, The Russian Empire: A Multi-Ethnic History. Routledge, [2001] 2014, 7.
19. Ks. käsitteellisen tarkkuuden tärkeydestä Jani Sinokki, Rasismi ja käsitenihilismi. Ajatus 74:1 (2017), 173–204, https://journal.fi/ajatus/article/view/74483 (29.8.2021). Hänen käsiteanalyysinsä on muuten erittäin vakuuttava, mutta ”etnisyys” rotusyrjinnän kriteerinä (s. 195) vaatisi lisähuomiota: voidaanko siitä todella johtaa rotusyrjinnän muodoiksi myös uskontoon ja kieleen perustuva syrjintä? Sinokin muotoilu ”voidaan nähdä kattavan alaansa myös kulttuuriset seikat, kuten” vaatisi laajempaa perustelua.
20. Mikroaggressiot. Yhdenvertaisuusvaltuutettu, https://syrjinta.fi/rasismi (29.8.2021); Saija Nironen, Viattoman kuuloinen kysymys kotimaasta oli jälleen yksi näkymätön isku. Yle Uutiset 16.3.2021, https://yle.fi/uutiset/3-11837352 (29.8.2021).
21. Ks. esim. Kenan Malik, Who polices the cultural appropriation gatekeepers?. The Guardian 14.4.2019, https://www.theguardian.com/commentisfr ... atekeepers (29.8.2021); Kenan Malik, Kenan Malik on cultural appropriation. ArtReview 1.12.2017, https://artreview.com/ar-december-2017 ... nan-malik/ (29.8.2021).
22. Pasi Saukkonen, Politiikka monikulttuurisessa yhteiskunnassa. WSOY, 2007. Tarkkaan ottaen maahanmuuttajapolitiikan muodon nimitys on multikulturalismi eikä monikulttuurisuus, mutta käytännössä näin samankaltaisten termien eroa ei ole keskustelussa pystytty ylläpitämään.
23. Gina Gustavsson & David Miller (toim.), Liberal Nationalism and Its Critics. Oxford University Press 2020.
HAikin sisällysluettelo ja linkit pääkirjoitukseen ja keskustelupuheenvuoroihin ovat luettavissa Agricolan tietosanomissa
Anu Lahtinen: Ole mahdollisimman rohkea
Ole mahdollisimman rohkea HAik 1/2022
Käsillä olevan Historiallisen Aikakauskirjan numeron 1/2022 artikkelit tarkastelevat Suomen historiaa keskiajalta 1900-luvulle. Antti Matikainen on artikkelissaan ottanut käsittelyyn Ylä-Savon keskiaikaiset rajat ja niistä tehdyt tulkinnat. 1800-luvun suomalaisesta yhteiskunnasta ja kulttuurista kertovat Laura-Elina Ahon artikkeli nuoresta Ida Aalbergista suomalaisuuden ilmentymänä ja Marianne Vasara-Aaltosen artikkeli asianajotoiminnan professionalisoitumisesta 1800-luvulla.
Topi Houni tuo artikkelissaan esiin, millaisissa yhteyksissä eri aikoina on puhuttu kansakunnan eheyttämisestä; ilmaisun käyttöhistoria osoittautuu ajateltua pidemmäksi. Jouni Ahmajärven analyysissä keskiöön nousee sosiologi Gunnar Landtman, kuolemanrangaistuksen vastustaja sotienväliseltä ajalta. Aaro Saharin artikkelissa puolestaan ollaan sotienjälkeisessä ajassa, jossa paitsi maksettiin sotakorvauksia, myös rakennettiin niistä selviytymistarinaa.
Referee-artikkelien lisäksi numerossa ilmestyy Rose-Marie Peaken ja Saara Hilpisen puheenvuoro sateenkaarisensitiivisen historian puolesta; Eino Murtorinne ja Pekka Visuri avaavat Hitlerin ja Stalinin neuvotteluista säilyneitä dokumentteja ja Jyrki Vesikansa pohtii historiapolitiikkaa. Lisäksi luettavissa on koko joukko uusimpien tutkimusten kirja-arvioita.
Numeron, samoin kuin tulevan kylmän sodan teemanumeron aiheet on valikoitu ja kirjoitettu kauan ennen Venäjän joukkojen hyökkäystä Ukrainaan. Tätä kirjoitettaessa media, yleinen ja sosiaalinen, on sakeana sodan herättämää keskustelua menneisyydestä – asiantuntijalausuntoja, ylisukupolvisia muisteluita, kannanottoja, tulevaisuuden spekulaatiota, yleisiä pohdintoja ja henkilökohtaisten kokemusten pohdintaa.
Uusi kaksikymmentäluku on toistaiseksi heittänyt eteemme yhä uusia katastrofeja – ensin pandemian, nyt sodan. Edessä on arvaamattomia aikoja, joiden historiatulkinnat kirkastuvat vasta tuonnempana. Historiallisen Aikakauskirjan viime numerossa käsitelty historian poliittinen käyttö on nyt reaaliajassa nähtävillä niin yleisessä keskustelussa kuin propagandassakin. Historiantutkimus ja keskustelu menneisyydestä onkin sodan myötä polttavan ajankohtaista.
Kriisitilanne tekee näkyväksi sen, että käsittelemme menneisyyttä niin asiantuntijoina, kansalaisina kuin yksityishenkilöinäkin. Kansalaisena ja yksityishenkilönä olen viime aikoina palannut lukemaan Yalen yliopiston historian professori Timothy Snyderin teoksen Tyranniasta: 20 opetusta 1900-luvulta.
Snyder kirjoitti teoksensa Yhdysvaltojen vuoden 2016 presidentinvaalien jälkeen, ennakoiden yhdysvaltalaisen demokratian ongelmia Trumpin kaudella. Hän poimi kirjaan kaksikymmentä yksinkertaista ohjetta, jotka on selitetty varsinkin 1900-luvun Euroopan totalitarismin esimerkeillä. Esimerkit sopivat myös Vanhan Maailman asukkaiden punnittavaksi juuri tässä ja nyt.
Snyder antaa muun muassa seuraavia ohjeita: Älä tottele ennakkoon (opetus 1). Muista ammattietiikka (5). Kohtele kieltämme lempeästi (9). Ota selvää (11). Katso silmiin ja juttele (12). Aja hyviä asioita (15). Säilytä maltti kun tapahtuu mahdottomia (18). Ole mahdollisimman rohkea (20). Ohjeet korostavat pitkäjänteistä valppautta arjen tekemisissä enemmän kuin näyttävää sankaruutta.
Ohjeiden selityksissä Snyder viittaa Euroopan historian opetuksiin. Ei pidä totella ennakkoon, koska myötäily antaa vallanpitäjille ja tavoittelijoille enemmän toimintatilaa kuin he olivat alun perin toivoneetkaan, rohkaisee totalitarismia, sensuuria ja vainoja.
Silmiin katsominen, yhteyden pitäminen, huolenpito lähimmäisistä jäi mieleen niillä, jotka elivät 1900-luvun hirmuhallitusten alla. Ihmisten kohtelu ihmisinä auttoi selviämään ja luomaan pelastavia verkostoja ja ystävyyssuhteita. On säilytettävä maltti, kun tapahtuu mahdottomia, koska hetken järkytys – onnettomuus, terroriteko tai sen uhka – voi olla kyynisille vallantavoittelijoille väylä alistaa muut.
Snyderin teos ankkuroituu nimenomaan Yhdysvaltojen tiettyyn poliittiseen tilanteeseen. Lyhykäisyydessään ja aikasidonnaisuudessaan se vaatii lukijalta kriittisyyttä. Mutta se antaa paitsi ohjeita, myös esimerkin siitä, miten menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden suhdetta voi pohtia ja käsitellä yleistajuisesti.
Pandemian alkaessa muistuteltiin, että edessä ei ole pikajuoksu vaan pikemminkin kestävyyttä vaativa marathon. Samaa pitkäjänteisyyttä vaatii varmasti myös se kriisi, joka parhaillaan kiertyy auki keskellä Eurooppaa. Snyder kehottaa palaamaan kirjojen pariin ja muistuttaa, että kartutettu tieto tukee selviytymistä, avaa uusia näkökulmia ja auttaa ratkaisujen löytämistä.
Monet tärkeät asiat ovat lopulta arjen tekoja. Ammattietiikan muistaminen tarkoittaa historioitsijalle edelleen kriittistä, analyyttistä tutkimus- ja opetustyötä. On myös tärkeää, ettei näkökulma kriisiaikoina kapene liikaa. Tietyt sodan ja rauhan aiheet ovat nyt päivänpolttavia, niiden rinnalla tarvitaan pitkäjänteistä tutkimusta monista teemoista.
Toivottavasti tämän vuoden mittaan pääsemme myös kohtaamaan ja juttelemaan niin historian kuin arjen asioista – suunnitellaanhan nyt monenlaista ohjelmaa myös Historian Ystäväin Liiton ja Suomen Historiallisen Seuran jäsenille. Monenlainen tiedon saatavuus ja ajatustenvaihto on nyt tärkeää.
Ja kaiken keskellä, kaikesta huolimatta ja juuri siksi, kiitän kaikkia tähänkin numeroon ja sen toimittamiseen osallistuneita ja toivotan kaikille Historiallisen Aikakauskirjan lukijoille hyviä lukuhetkiä numeron parissa, samoin kuin voimia kantaa kortensa kekoon paremman yhteisen huomisen hyväksi, arjessa juuri tänään.
Anu Lahtinen
anu.z.lahtinen@helsinki.fi
* Timothy Snyder, Tyranniasta. 20 opetusta 1900-luvulta. Siltala 2017. Alkuteos On Tyranny. Twenty Lessons from the Twentieth Century. suom. Matti Kinnunen.
Numeron 1/2022 sisältö ja linkit HAiK:n Agricola-foorumilla ilmestyneisiin puheenvuoroihin
Käsillä olevan Historiallisen Aikakauskirjan numeron 1/2022 artikkelit tarkastelevat Suomen historiaa keskiajalta 1900-luvulle. Antti Matikainen on artikkelissaan ottanut käsittelyyn Ylä-Savon keskiaikaiset rajat ja niistä tehdyt tulkinnat. 1800-luvun suomalaisesta yhteiskunnasta ja kulttuurista kertovat Laura-Elina Ahon artikkeli nuoresta Ida Aalbergista suomalaisuuden ilmentymänä ja Marianne Vasara-Aaltosen artikkeli asianajotoiminnan professionalisoitumisesta 1800-luvulla.
Topi Houni tuo artikkelissaan esiin, millaisissa yhteyksissä eri aikoina on puhuttu kansakunnan eheyttämisestä; ilmaisun käyttöhistoria osoittautuu ajateltua pidemmäksi. Jouni Ahmajärven analyysissä keskiöön nousee sosiologi Gunnar Landtman, kuolemanrangaistuksen vastustaja sotienväliseltä ajalta. Aaro Saharin artikkelissa puolestaan ollaan sotienjälkeisessä ajassa, jossa paitsi maksettiin sotakorvauksia, myös rakennettiin niistä selviytymistarinaa.
Referee-artikkelien lisäksi numerossa ilmestyy Rose-Marie Peaken ja Saara Hilpisen puheenvuoro sateenkaarisensitiivisen historian puolesta; Eino Murtorinne ja Pekka Visuri avaavat Hitlerin ja Stalinin neuvotteluista säilyneitä dokumentteja ja Jyrki Vesikansa pohtii historiapolitiikkaa. Lisäksi luettavissa on koko joukko uusimpien tutkimusten kirja-arvioita.
Numeron, samoin kuin tulevan kylmän sodan teemanumeron aiheet on valikoitu ja kirjoitettu kauan ennen Venäjän joukkojen hyökkäystä Ukrainaan. Tätä kirjoitettaessa media, yleinen ja sosiaalinen, on sakeana sodan herättämää keskustelua menneisyydestä – asiantuntijalausuntoja, ylisukupolvisia muisteluita, kannanottoja, tulevaisuuden spekulaatiota, yleisiä pohdintoja ja henkilökohtaisten kokemusten pohdintaa.
Uusi kaksikymmentäluku on toistaiseksi heittänyt eteemme yhä uusia katastrofeja – ensin pandemian, nyt sodan. Edessä on arvaamattomia aikoja, joiden historiatulkinnat kirkastuvat vasta tuonnempana. Historiallisen Aikakauskirjan viime numerossa käsitelty historian poliittinen käyttö on nyt reaaliajassa nähtävillä niin yleisessä keskustelussa kuin propagandassakin. Historiantutkimus ja keskustelu menneisyydestä onkin sodan myötä polttavan ajankohtaista.
Kriisitilanne tekee näkyväksi sen, että käsittelemme menneisyyttä niin asiantuntijoina, kansalaisina kuin yksityishenkilöinäkin. Kansalaisena ja yksityishenkilönä olen viime aikoina palannut lukemaan Yalen yliopiston historian professori Timothy Snyderin teoksen Tyranniasta: 20 opetusta 1900-luvulta.
Snyder kirjoitti teoksensa Yhdysvaltojen vuoden 2016 presidentinvaalien jälkeen, ennakoiden yhdysvaltalaisen demokratian ongelmia Trumpin kaudella. Hän poimi kirjaan kaksikymmentä yksinkertaista ohjetta, jotka on selitetty varsinkin 1900-luvun Euroopan totalitarismin esimerkeillä. Esimerkit sopivat myös Vanhan Maailman asukkaiden punnittavaksi juuri tässä ja nyt.
Snyder antaa muun muassa seuraavia ohjeita: Älä tottele ennakkoon (opetus 1). Muista ammattietiikka (5). Kohtele kieltämme lempeästi (9). Ota selvää (11). Katso silmiin ja juttele (12). Aja hyviä asioita (15). Säilytä maltti kun tapahtuu mahdottomia (18). Ole mahdollisimman rohkea (20). Ohjeet korostavat pitkäjänteistä valppautta arjen tekemisissä enemmän kuin näyttävää sankaruutta.
Ohjeiden selityksissä Snyder viittaa Euroopan historian opetuksiin. Ei pidä totella ennakkoon, koska myötäily antaa vallanpitäjille ja tavoittelijoille enemmän toimintatilaa kuin he olivat alun perin toivoneetkaan, rohkaisee totalitarismia, sensuuria ja vainoja.
Silmiin katsominen, yhteyden pitäminen, huolenpito lähimmäisistä jäi mieleen niillä, jotka elivät 1900-luvun hirmuhallitusten alla. Ihmisten kohtelu ihmisinä auttoi selviämään ja luomaan pelastavia verkostoja ja ystävyyssuhteita. On säilytettävä maltti, kun tapahtuu mahdottomia, koska hetken järkytys – onnettomuus, terroriteko tai sen uhka – voi olla kyynisille vallantavoittelijoille väylä alistaa muut.
Snyderin teos ankkuroituu nimenomaan Yhdysvaltojen tiettyyn poliittiseen tilanteeseen. Lyhykäisyydessään ja aikasidonnaisuudessaan se vaatii lukijalta kriittisyyttä. Mutta se antaa paitsi ohjeita, myös esimerkin siitä, miten menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden suhdetta voi pohtia ja käsitellä yleistajuisesti.
Pandemian alkaessa muistuteltiin, että edessä ei ole pikajuoksu vaan pikemminkin kestävyyttä vaativa marathon. Samaa pitkäjänteisyyttä vaatii varmasti myös se kriisi, joka parhaillaan kiertyy auki keskellä Eurooppaa. Snyder kehottaa palaamaan kirjojen pariin ja muistuttaa, että kartutettu tieto tukee selviytymistä, avaa uusia näkökulmia ja auttaa ratkaisujen löytämistä.
Monet tärkeät asiat ovat lopulta arjen tekoja. Ammattietiikan muistaminen tarkoittaa historioitsijalle edelleen kriittistä, analyyttistä tutkimus- ja opetustyötä. On myös tärkeää, ettei näkökulma kriisiaikoina kapene liikaa. Tietyt sodan ja rauhan aiheet ovat nyt päivänpolttavia, niiden rinnalla tarvitaan pitkäjänteistä tutkimusta monista teemoista.
Toivottavasti tämän vuoden mittaan pääsemme myös kohtaamaan ja juttelemaan niin historian kuin arjen asioista – suunnitellaanhan nyt monenlaista ohjelmaa myös Historian Ystäväin Liiton ja Suomen Historiallisen Seuran jäsenille. Monenlainen tiedon saatavuus ja ajatustenvaihto on nyt tärkeää.
Ja kaiken keskellä, kaikesta huolimatta ja juuri siksi, kiitän kaikkia tähänkin numeroon ja sen toimittamiseen osallistuneita ja toivotan kaikille Historiallisen Aikakauskirjan lukijoille hyviä lukuhetkiä numeron parissa, samoin kuin voimia kantaa kortensa kekoon paremman yhteisen huomisen hyväksi, arjessa juuri tänään.
Anu Lahtinen
anu.z.lahtinen@helsinki.fi
* Timothy Snyder, Tyranniasta. 20 opetusta 1900-luvulta. Siltala 2017. Alkuteos On Tyranny. Twenty Lessons from the Twentieth Century. suom. Matti Kinnunen.
Numeron 1/2022 sisältö ja linkit HAiK:n Agricola-foorumilla ilmestyneisiin puheenvuoroihin
Eino Murtorinne ja Pekka Visuri Hitlerin ja Stalinin neuvotteluista on päteviä dokumentteja
Eino Murtorinne ja Pekka Visuri
Hitlerin ja Stalinin neuvotteluista on päteviä dokumentteja
Luimme monien muiden ohella hämmästyneinä VTT Tapio Tervamäen kirjastamme Hitlerin ja Stalinin kaupankäynti Suomesta: Kiista Suomen asemasta Saksan ja Neuvostoliiton vaikutuspiirissä (Docendo 2019) esittämän arvion Historiallisessa Aikakauskirjassa 4/2021. Siinä annetaan vinoutunut kuva sisällöstä alkaen heti otsikosta ”Diktaattori valkopesussa”. Koska aihe on tärkeä, haluamme tässä selvittää tutkimuksellisia periaatteitamme ja tuoda esille tärkeimmät dokumentit avainkohtineen.
Esittelimme kirjassamme nykyisin tarjolla olevaa uusinta historiallista aineistoa ja julkaisimme keskeisimmät asiakirjat myös suomenkielisinä käännöksinä. Tervamäki ei arvostellut kirjaa sen lähteitten vuoksi, mutta hän näyttää perehtyneen niihin kovin ylimalkaisesti. Arvostelu kohdistui siihen, että lähteiden tulkinta kirjassa ei vastannut hänen käsitystään tapahtumista.
Arvostelijan mielestä meidän olisi pitänyt uusista lähdetiedoista välittämättä – ja tarvittaessa ne myös sivuuttaen – pitää kiinni näkemyksestä, että Stalinin tarkoituksena oli alusta alkaen Hitlerin kanssa tehdyn yhteistyösopimuksen puitteissa tehdä loppu Suomen itsenäisyydestä. Ja kun tämä tavoite jäi talvisodassa saavuttamatta, sille olisi haettu lopullinen vahvistus (lupa ”likvidoida Suomi”) marraskuussa 1940 Berliinissä käydyissä Hitlerin ja Molotovin välisissä neuvotteluissa.
Tuolle Suomessa pitkään ylläpidetylle käsitykselle tuli perusteluja heti Berliinin neuvottelujen jälkeen Saksasta välitetyistä salaisista vihjeistä sekä vihdoin keväällä 1941 Hitlerin Suomen presidentille antamista tiedoista. Nykyisin kuitenkin jo tiedetään, että ne olivat tarkoin harkittua Saksan sotapropagandaa, jolla pyrittiin pelottelemaan suomalaisia tulemaan liittolaiseksi hyökkäykseen.
Siksi on tarpeen perehtyä siihen, mitä noista dramaattisista vaiheista nyt jo tiedetään uusimpien käyttöön saatujen dokumenttien ja kansainvälisen tutkimuksen perusteella.
Eurooppalaisen suursodan alettua syksyllä 1939 Suomen edustajat kutsuttiin lokakuussa Moskovaan neuvottelemaan Neuvostoliiton esityksistä Leningradin puolustuksen tehostamiseksi Suomenlahdella. Näistä vaiheista on jo kauan ollut käytettävissä J. K. Paasikiven muistiinpanoihin perustuva kuvaus, jota tukevat valtuuskunnan sihteerin Johan Nykoppin ja ministeri Väinö Tannerin antamat tiedot. Heidän mukaansa Josif Stalin pyrki saamaan aikaan neuvotteluratkaisun johtamalla poikkeuksellisesti itse kokouksia ja etsimällä kompromisseja.
Stalin oli tunnetusti hirmuhallitsija, joka tapatti joukoittain maansa kansalaisia, mutta ulkopolitiikassa hän oli verraten varovainen ja valmis tarvittaessa perääntymäänkin. Alan parhaat tutkijat ovat kuvanneet Stalinia taitavaksi taktikoksi ja realistiseksi strategiksi neuvotteluissaan ulkomaiden edustajien kanssa .(1.)
Neuvostoliiton tavoitteista kertovien salaisten dokumenttien julkituloa saatiin odotella pitkään, mutta parin vuosikymmen aikana kuva on ratkaisevasti alkanut täydentyä. Samalla on vanhentunut suuri joukko suomalaisia tutkimuksia, joissa näitä tietoja ei vielä ollut käytettävissä.
Kirjassa Varjo Suomen yllä: Stalinin salaiset kansiot julkaistiin vuonna 2017 Neuvostoliiton ylimmän johdon 14.10.1939 laatima muistio Suomen kanssa juuri aloitetuille neuvotteluille asetetuista tavoitteista. (2.) Aluksi siinä todettiin päämääriksi: ”Leningradin turvallisuuden varmistaminen ja varmuus siitä, että Suomi pysyy jatkossa vakaasti ystävällismielisissä suhteissa Neuvostoliiton kanssa.” Sitten määritettiin toimenpiteitä, joilla Suomenlahti voitaisiin sulkea ulkoiselta viholliselta. Niihin kuului laivastotukikohdan vuokraaminen Hangosta, Suomenlahden ulkosaarten luovutus Neuvostoliitolle ja rajan siirto Karjalan kannaksella Koiviston kauppalan eteläreunaan – Lipolan tasalle Neuvostoliiton alueilta annettavaa korvausta vastaan.
Aluevaatimukset esitettiin Suomelle suunnilleen muistion mukaisesti, mutta neuvottelujen edetessä niitä jossain määrin lievennettiin. Neuvottelut katkesivat lähinnä erimielisyyteen Hakoniemen tai sen lähisaarten vuokraamisesta. Sodan alettua taisteltiin sitten Suomen itsenäisyydestä, ja rauhansopimus maaliskuussa 1940 tehtiin jo uudessa tilanteessa.
Talvisodan kulku ja sen jälkeiset tapahtumat kesällä 1940 on tutkittu perusteellisesti pätevän lähdeaineiston pohjalta, mutta syksyllä käydyistä Saksan ja Neuvostoliiton välisistä neuvotteluista on vallalla ollut paljon vääriä käsityksiä. Koko asetelman hahmottaminen on vaikeaa, ellei tunneta neuvotteluihin liittyviä perustavia dokumentteja, joita vasta vähitellen on saatu tutkimuksen käytettäväksi.
Kun Hitler esitti Stalinille kutsun lähettää ulkoministeri Molotov neuvotteluihin Berliiniin, kysymys ei suinkaan ollut Suomesta vaan Saksan tarjouksesta Neuvostoliitolle liittyä neljänneksi jäseneksi kolmen vallan (Saksan, Japanin ja Italian) liittoon. Hitlerin tarkoituksena oli ennakoida Yhdysvaltojen liittymistä Ison-Britannian mukaan sotaan tarjoamalla Neuvostoliitolle riittävästi etuja, jotta se ei liittyisi rintamaan Saksaa vastaan.
Stalinin Molotoville Berliinin neuvotteluja varten antamat ohjeet (3.) tulivat julki vasta kymmenkunta vuotta sitten. Ne kertovat yksiselitteisesti, kuinka neuvotteluissa piti selvittää, mitä Saksa käytännössä tarkoitti liittotarjouksella ja millä edellytyksillä elokuussa 1939 alkanutta yhteistyötä voitaisiin jatkaa. Siihen liittyen tuli poistaa etupiirijaossa Suomen osalta syntyneet epäselvyydet, mikä tarkoitti Suomeen tulleiden saksalaisten joukkojen poisvetämistä ja Neuvostoliittoa vahingoittavien mielenilmausten lopettamista.
Stalinin 14 kohdan mittaisissa ohjeissa todettiin tarve määritellä etupiirijaon laajennus Balkanin suunnalla sekä monia muita kysymyksiä. Molotov noudatti ohjeita tarkasti, kuten hän myös Hitlerille ilmoitti. Keskusteluista tehdyt saksankieliset muistiinpanot julkaistiin jo pian sodan jälkeen, mutta hyvin harva on niihin kunnolla tutustunut. Suomennos on kirjamme liitteenä, ja siitä selviää, että Molotov ei missään vaiheessa keskustelua vaatinut Hitleriltä oikeutta Suomen ”miehittämiseen” tai ”likvidointiin”, kuten Suomessa sitkeästi elävä legenda väittää.
Berliinin keskusteluista Suomea koskeva yhteenveto on syytä esittää tarkkana suomennoksena:
Ribbentrop totesi kokoavasti
1.) Hitler on ilmoittanut, että Suomi pysyy Venäjän etupiirissä ja että Saksa ei tule pitämään siellä joukkoja;
2.) Saksalla ei ole mitään tekemistä Suomessa esiintyneiden Venäjän-vastaisten mielenosoitusten kanssa, vaan se käyttää vaikutusvaltaansa päinvastaiseen suuntaan, ja
3.) keskeinen kysymys on molempien maiden ainutlaatuisen merkittävä yhteistyö, joka on jo tuonut suuria etuja Venäjälle, mutta myös tulevaisuudessa se toisi etuja, joihin verrattuna nyt käsitellyt asiat näyttävät aivan vähäpätöisiltä. Ei ole mitään syytä tehdä ylipäänsä ongelmaa Suomen kysymyksestä. Ehkä se on vain väärinkäsitys. Venäjä on Suomen kanssa solmimallaan rauhansopimuksella saanut kaikki strategiset toiveensa täytetyiksi.
Hitler huomautti, että molemmat osapuolet ovat periaatteellisesti yksimielisiä siitä, että Suomi kuuluu Venäjän etupiiriin. Sen sijaan, että jatkettaisiin puhtaan teoreettista keskustelua, pitäisi keskittyä tärkeämpiin ongelmiin.
Molotovin tehtävänä ei siis ollut hakea vain ratkaisua Suomen asiaan. Sen sijaan hänen pääasiallinen tehtävänsä oli saada vastaus kysymykseen, mihin Hitlerin askeleet olivat seuraavaksi suuntautumassa. Se oli Stalinin kannalta keskeinen ongelma, ja Suomen kysymys oli vain tähän liittynyt alakysymys, jonka oli aktivoinut Saksan äskettäin saama läpikulkuoikeus Suomessa.
Vajaan kahden viikon kuluttua, 25.11.1940, Stalin lähetti vastauksen Hitlerille. Sen alkupää on kirjassamme esitetty sivuilla 212–213 sekä saksaksi että suomeksi. Siinä otettiin kantaa Berliinin neuvotteluissa keskeisesti esillä olleeseen kysymykseen yhteistyön jatkamisesta niin sanotun neljän vallan sopimuksen puitteissa. Nootin alussa viitataan myös Suomen asemaan:
Neuvostoliitto on valmis liittymään Saksan, Japanin ja Italian kolmen vallan sopimukseen neljänneksi osapuoleksi tietyillä edellytyksillä: 1. Saksan joukot poistetaan välittömästi Suomesta, joka vuoden 1939 sopimuksen mukaan kuuluu Neuvostoliiton etupiiriin. Siinä tapauksessa Neuvostoliitto sitoutuu ylläpitämään ystävällisiä suhteita Suomeen ja sallimaan Saksan vaalia siellä taloudellisia etujaan, joihin kuuluu puutavaran ja nikkelin saanti […].
Seuraavaksi Stalinin vastauksessa esitettiin Balkanin suuntaa koskien useita ehtoja, joihin Hitler ei halunnut suostua. Hän päätti yrittää lyödä Neuvostoliiton, ennen kuin Yhdysvallat ehtisi sotaan mukaan. Päätöksestä seurannut suunnitelma Barbarossa allekirjoitettiin 18.12.1940, ja siinä Suomelle varattiin merkittävä rooli, koska saksalaisten ensimmäiseksi tavoitteeksi määrättiin Leningradin valtaaminen.
Suomalaisille ei kerrottu mitään tarkkoja tietoja Berliinin neuvotteluista. Saksan ulkoministeriössä laadittiin tarkat puheohjeet siitä, mitä tuleville liittolaisille sai ilmoittaa missäkin vaiheessa ja miten se tulisi tehdä. Neuvostoliiton vastausnootti, jota Hitler ei suostunut enää ottamaan käsittelyyn, salattiin täysin. Se ei sopinut lainkaan kuvaan, jota Saksa piirsi muun muassa suomalaisille, joita lähikuukausina alettiin varovasti liittää Barbarossa-suunnitelman toteuttajiksi. Siihen kuului myös väritettyjen ja jopa täysin virheellisten tietojen syöttäminen eri reittejä Suomen päättäjille. Ne ovat jääneet kummittelemaan suomalaiseen kirjallisuuteen, joten on jo aika perehtyä uusimpaan tutkimustietoon.
Tosiasia on, että kyseinen nootti tai Berliinin keskusteluista laadittu muistio eivät sisältäneet uhkauksia ”Molotovin vaatimasta Suomen likvidoinnista”, joita Hitler apureineen suomalaisille viestitti. Historiallisten lähteiden tarkoituksellista peittelyä ja karsimista omien näkemysten ylläpitämiseksi ja vahvistamiseksi voi pitää todellisena valkopesuna, vieläpä hakaristillä vahvistettuna.
Emme siis ole kirjassamme ottaneet kantaa siihen, millaisia hirmuhallitsijoita Stalin ja Hitler olivat omissa valtapiireissään, vaan pyrimme selvittämään, miten neuvotteluja käytiin ja mitä niistä seurasi erityisesti Suomelle toisen maailmansodan ankarissa oloissa.
1. Ks. esim. Stephen Kotkin, Stalin. Waiting for Hitler 1929–1941. Random House, 2017; Susan Butler, Roosevelt and Stalin. Portrait of a Partnership. Alfred A. Knopf, 2015; Kimmo Rentola, Stalin ja Suomen kohtalo. Otava 2016.
2. Timo Vihavainen, Ohto Manninen, Kimmo Rentola & Sergei Zhuravljov (toim.) Varjo Suomen yllä. Stalinin salaiset kansiot. Docendo 2017, 155–156.
3. Kirjassamme ohjeet ovat suomennettuina s. 267–270.
***
Numeron 1/2022 sisältö ja linkit HAiK:n Agricola-foorumilla ilmestyneisiin puheenvuoroihin
Hitlerin ja Stalinin neuvotteluista on päteviä dokumentteja
Luimme monien muiden ohella hämmästyneinä VTT Tapio Tervamäen kirjastamme Hitlerin ja Stalinin kaupankäynti Suomesta: Kiista Suomen asemasta Saksan ja Neuvostoliiton vaikutuspiirissä (Docendo 2019) esittämän arvion Historiallisessa Aikakauskirjassa 4/2021. Siinä annetaan vinoutunut kuva sisällöstä alkaen heti otsikosta ”Diktaattori valkopesussa”. Koska aihe on tärkeä, haluamme tässä selvittää tutkimuksellisia periaatteitamme ja tuoda esille tärkeimmät dokumentit avainkohtineen.
Esittelimme kirjassamme nykyisin tarjolla olevaa uusinta historiallista aineistoa ja julkaisimme keskeisimmät asiakirjat myös suomenkielisinä käännöksinä. Tervamäki ei arvostellut kirjaa sen lähteitten vuoksi, mutta hän näyttää perehtyneen niihin kovin ylimalkaisesti. Arvostelu kohdistui siihen, että lähteiden tulkinta kirjassa ei vastannut hänen käsitystään tapahtumista.
Arvostelijan mielestä meidän olisi pitänyt uusista lähdetiedoista välittämättä – ja tarvittaessa ne myös sivuuttaen – pitää kiinni näkemyksestä, että Stalinin tarkoituksena oli alusta alkaen Hitlerin kanssa tehdyn yhteistyösopimuksen puitteissa tehdä loppu Suomen itsenäisyydestä. Ja kun tämä tavoite jäi talvisodassa saavuttamatta, sille olisi haettu lopullinen vahvistus (lupa ”likvidoida Suomi”) marraskuussa 1940 Berliinissä käydyissä Hitlerin ja Molotovin välisissä neuvotteluissa.
Tuolle Suomessa pitkään ylläpidetylle käsitykselle tuli perusteluja heti Berliinin neuvottelujen jälkeen Saksasta välitetyistä salaisista vihjeistä sekä vihdoin keväällä 1941 Hitlerin Suomen presidentille antamista tiedoista. Nykyisin kuitenkin jo tiedetään, että ne olivat tarkoin harkittua Saksan sotapropagandaa, jolla pyrittiin pelottelemaan suomalaisia tulemaan liittolaiseksi hyökkäykseen.
Siksi on tarpeen perehtyä siihen, mitä noista dramaattisista vaiheista nyt jo tiedetään uusimpien käyttöön saatujen dokumenttien ja kansainvälisen tutkimuksen perusteella.
Eurooppalaisen suursodan alettua syksyllä 1939 Suomen edustajat kutsuttiin lokakuussa Moskovaan neuvottelemaan Neuvostoliiton esityksistä Leningradin puolustuksen tehostamiseksi Suomenlahdella. Näistä vaiheista on jo kauan ollut käytettävissä J. K. Paasikiven muistiinpanoihin perustuva kuvaus, jota tukevat valtuuskunnan sihteerin Johan Nykoppin ja ministeri Väinö Tannerin antamat tiedot. Heidän mukaansa Josif Stalin pyrki saamaan aikaan neuvotteluratkaisun johtamalla poikkeuksellisesti itse kokouksia ja etsimällä kompromisseja.
Stalin oli tunnetusti hirmuhallitsija, joka tapatti joukoittain maansa kansalaisia, mutta ulkopolitiikassa hän oli verraten varovainen ja valmis tarvittaessa perääntymäänkin. Alan parhaat tutkijat ovat kuvanneet Stalinia taitavaksi taktikoksi ja realistiseksi strategiksi neuvotteluissaan ulkomaiden edustajien kanssa .(1.)
Neuvostoliiton tavoitteista kertovien salaisten dokumenttien julkituloa saatiin odotella pitkään, mutta parin vuosikymmen aikana kuva on ratkaisevasti alkanut täydentyä. Samalla on vanhentunut suuri joukko suomalaisia tutkimuksia, joissa näitä tietoja ei vielä ollut käytettävissä.
Kirjassa Varjo Suomen yllä: Stalinin salaiset kansiot julkaistiin vuonna 2017 Neuvostoliiton ylimmän johdon 14.10.1939 laatima muistio Suomen kanssa juuri aloitetuille neuvotteluille asetetuista tavoitteista. (2.) Aluksi siinä todettiin päämääriksi: ”Leningradin turvallisuuden varmistaminen ja varmuus siitä, että Suomi pysyy jatkossa vakaasti ystävällismielisissä suhteissa Neuvostoliiton kanssa.” Sitten määritettiin toimenpiteitä, joilla Suomenlahti voitaisiin sulkea ulkoiselta viholliselta. Niihin kuului laivastotukikohdan vuokraaminen Hangosta, Suomenlahden ulkosaarten luovutus Neuvostoliitolle ja rajan siirto Karjalan kannaksella Koiviston kauppalan eteläreunaan – Lipolan tasalle Neuvostoliiton alueilta annettavaa korvausta vastaan.
Aluevaatimukset esitettiin Suomelle suunnilleen muistion mukaisesti, mutta neuvottelujen edetessä niitä jossain määrin lievennettiin. Neuvottelut katkesivat lähinnä erimielisyyteen Hakoniemen tai sen lähisaarten vuokraamisesta. Sodan alettua taisteltiin sitten Suomen itsenäisyydestä, ja rauhansopimus maaliskuussa 1940 tehtiin jo uudessa tilanteessa.
Talvisodan kulku ja sen jälkeiset tapahtumat kesällä 1940 on tutkittu perusteellisesti pätevän lähdeaineiston pohjalta, mutta syksyllä käydyistä Saksan ja Neuvostoliiton välisistä neuvotteluista on vallalla ollut paljon vääriä käsityksiä. Koko asetelman hahmottaminen on vaikeaa, ellei tunneta neuvotteluihin liittyviä perustavia dokumentteja, joita vasta vähitellen on saatu tutkimuksen käytettäväksi.
Kun Hitler esitti Stalinille kutsun lähettää ulkoministeri Molotov neuvotteluihin Berliiniin, kysymys ei suinkaan ollut Suomesta vaan Saksan tarjouksesta Neuvostoliitolle liittyä neljänneksi jäseneksi kolmen vallan (Saksan, Japanin ja Italian) liittoon. Hitlerin tarkoituksena oli ennakoida Yhdysvaltojen liittymistä Ison-Britannian mukaan sotaan tarjoamalla Neuvostoliitolle riittävästi etuja, jotta se ei liittyisi rintamaan Saksaa vastaan.
Stalinin Molotoville Berliinin neuvotteluja varten antamat ohjeet (3.) tulivat julki vasta kymmenkunta vuotta sitten. Ne kertovat yksiselitteisesti, kuinka neuvotteluissa piti selvittää, mitä Saksa käytännössä tarkoitti liittotarjouksella ja millä edellytyksillä elokuussa 1939 alkanutta yhteistyötä voitaisiin jatkaa. Siihen liittyen tuli poistaa etupiirijaossa Suomen osalta syntyneet epäselvyydet, mikä tarkoitti Suomeen tulleiden saksalaisten joukkojen poisvetämistä ja Neuvostoliittoa vahingoittavien mielenilmausten lopettamista.
Stalinin 14 kohdan mittaisissa ohjeissa todettiin tarve määritellä etupiirijaon laajennus Balkanin suunnalla sekä monia muita kysymyksiä. Molotov noudatti ohjeita tarkasti, kuten hän myös Hitlerille ilmoitti. Keskusteluista tehdyt saksankieliset muistiinpanot julkaistiin jo pian sodan jälkeen, mutta hyvin harva on niihin kunnolla tutustunut. Suomennos on kirjamme liitteenä, ja siitä selviää, että Molotov ei missään vaiheessa keskustelua vaatinut Hitleriltä oikeutta Suomen ”miehittämiseen” tai ”likvidointiin”, kuten Suomessa sitkeästi elävä legenda väittää.
Berliinin keskusteluista Suomea koskeva yhteenveto on syytä esittää tarkkana suomennoksena:
Ribbentrop totesi kokoavasti
1.) Hitler on ilmoittanut, että Suomi pysyy Venäjän etupiirissä ja että Saksa ei tule pitämään siellä joukkoja;
2.) Saksalla ei ole mitään tekemistä Suomessa esiintyneiden Venäjän-vastaisten mielenosoitusten kanssa, vaan se käyttää vaikutusvaltaansa päinvastaiseen suuntaan, ja
3.) keskeinen kysymys on molempien maiden ainutlaatuisen merkittävä yhteistyö, joka on jo tuonut suuria etuja Venäjälle, mutta myös tulevaisuudessa se toisi etuja, joihin verrattuna nyt käsitellyt asiat näyttävät aivan vähäpätöisiltä. Ei ole mitään syytä tehdä ylipäänsä ongelmaa Suomen kysymyksestä. Ehkä se on vain väärinkäsitys. Venäjä on Suomen kanssa solmimallaan rauhansopimuksella saanut kaikki strategiset toiveensa täytetyiksi.
Hitler huomautti, että molemmat osapuolet ovat periaatteellisesti yksimielisiä siitä, että Suomi kuuluu Venäjän etupiiriin. Sen sijaan, että jatkettaisiin puhtaan teoreettista keskustelua, pitäisi keskittyä tärkeämpiin ongelmiin.
Molotovin tehtävänä ei siis ollut hakea vain ratkaisua Suomen asiaan. Sen sijaan hänen pääasiallinen tehtävänsä oli saada vastaus kysymykseen, mihin Hitlerin askeleet olivat seuraavaksi suuntautumassa. Se oli Stalinin kannalta keskeinen ongelma, ja Suomen kysymys oli vain tähän liittynyt alakysymys, jonka oli aktivoinut Saksan äskettäin saama läpikulkuoikeus Suomessa.
Vajaan kahden viikon kuluttua, 25.11.1940, Stalin lähetti vastauksen Hitlerille. Sen alkupää on kirjassamme esitetty sivuilla 212–213 sekä saksaksi että suomeksi. Siinä otettiin kantaa Berliinin neuvotteluissa keskeisesti esillä olleeseen kysymykseen yhteistyön jatkamisesta niin sanotun neljän vallan sopimuksen puitteissa. Nootin alussa viitataan myös Suomen asemaan:
Neuvostoliitto on valmis liittymään Saksan, Japanin ja Italian kolmen vallan sopimukseen neljänneksi osapuoleksi tietyillä edellytyksillä: 1. Saksan joukot poistetaan välittömästi Suomesta, joka vuoden 1939 sopimuksen mukaan kuuluu Neuvostoliiton etupiiriin. Siinä tapauksessa Neuvostoliitto sitoutuu ylläpitämään ystävällisiä suhteita Suomeen ja sallimaan Saksan vaalia siellä taloudellisia etujaan, joihin kuuluu puutavaran ja nikkelin saanti […].
Seuraavaksi Stalinin vastauksessa esitettiin Balkanin suuntaa koskien useita ehtoja, joihin Hitler ei halunnut suostua. Hän päätti yrittää lyödä Neuvostoliiton, ennen kuin Yhdysvallat ehtisi sotaan mukaan. Päätöksestä seurannut suunnitelma Barbarossa allekirjoitettiin 18.12.1940, ja siinä Suomelle varattiin merkittävä rooli, koska saksalaisten ensimmäiseksi tavoitteeksi määrättiin Leningradin valtaaminen.
Suomalaisille ei kerrottu mitään tarkkoja tietoja Berliinin neuvotteluista. Saksan ulkoministeriössä laadittiin tarkat puheohjeet siitä, mitä tuleville liittolaisille sai ilmoittaa missäkin vaiheessa ja miten se tulisi tehdä. Neuvostoliiton vastausnootti, jota Hitler ei suostunut enää ottamaan käsittelyyn, salattiin täysin. Se ei sopinut lainkaan kuvaan, jota Saksa piirsi muun muassa suomalaisille, joita lähikuukausina alettiin varovasti liittää Barbarossa-suunnitelman toteuttajiksi. Siihen kuului myös väritettyjen ja jopa täysin virheellisten tietojen syöttäminen eri reittejä Suomen päättäjille. Ne ovat jääneet kummittelemaan suomalaiseen kirjallisuuteen, joten on jo aika perehtyä uusimpaan tutkimustietoon.
Tosiasia on, että kyseinen nootti tai Berliinin keskusteluista laadittu muistio eivät sisältäneet uhkauksia ”Molotovin vaatimasta Suomen likvidoinnista”, joita Hitler apureineen suomalaisille viestitti. Historiallisten lähteiden tarkoituksellista peittelyä ja karsimista omien näkemysten ylläpitämiseksi ja vahvistamiseksi voi pitää todellisena valkopesuna, vieläpä hakaristillä vahvistettuna.
Emme siis ole kirjassamme ottaneet kantaa siihen, millaisia hirmuhallitsijoita Stalin ja Hitler olivat omissa valtapiireissään, vaan pyrimme selvittämään, miten neuvotteluja käytiin ja mitä niistä seurasi erityisesti Suomelle toisen maailmansodan ankarissa oloissa.
1. Ks. esim. Stephen Kotkin, Stalin. Waiting for Hitler 1929–1941. Random House, 2017; Susan Butler, Roosevelt and Stalin. Portrait of a Partnership. Alfred A. Knopf, 2015; Kimmo Rentola, Stalin ja Suomen kohtalo. Otava 2016.
2. Timo Vihavainen, Ohto Manninen, Kimmo Rentola & Sergei Zhuravljov (toim.) Varjo Suomen yllä. Stalinin salaiset kansiot. Docendo 2017, 155–156.
3. Kirjassamme ohjeet ovat suomennettuina s. 267–270.
***
Numeron 1/2022 sisältö ja linkit HAiK:n Agricola-foorumilla ilmestyneisiin puheenvuoroihin
Jyrki Vesikansa Historiapolitiikkaa kolkkapojille
Jyrki Vesikansa: Historiapolitiikkaa kolkkapojille
Erinomainen artikkelisarja historian käytöstä poliittisiin tarpeisiin (Historiallinen Aikakauskirja 4/2021) toi mieleen suomenkielisen partioliikkeen kolkkapoikaohjelman, jota sovellettiin laajasti 1940-luvulta 1970-luvulle. Tuhannet 7–11-vuotiaat pojat ovat olleet sen piirissä. Ohjelma rakentui ennen muuta mytologialle muinaissuomalaisesta ”sankariajasta”. Kolkkapojan kirjan alussa kerrottiin myös allegoria talvisodasta.(1.)
Voi tietenkin kysyä, miten pikkupojat sisäistivät tarjotun historiakuvan, jos edes lukivat Kolkkapojan kirjan tarinoita. Toki niitä toistettiin vaihtelevasti itse toiminnassa. Samoin voi tosin kysyä, miten avoimesti poliittisessa varhaisnuorisotyössä – Hitler-Jugendista Vesaisten ja Nuorten Kotkien kautta pioneereihin ja Frei Deutsche Jugendiin – mukana olleet varhaisnuoret ovat sisäistäneet avoimesti tai peitetysti tarjotun historiapoliittisen annin. Vauhdikkaat leikit, leirielämä ja kaveriseura ovat varmaan olleet ensisijaisia kokemuksia, mutta lienee tarjotusta sanomasta jotakin jäänyt mieleen. FDJ-aktiivi Angela Merkeliä myöten.
Olen itse ollut kolkkapoika vuosina 1949–1952, mutta ennen muuta jääviyttäni luo se, että sekä isäni Osmo että äitini Sirkka olivat johtavia kolkkatyön kehittäjiä – isäni kaiken lisäksi sen kuvaaja kauan vaikuttaneessa partiohistoriassaan.(2.) Molemmat dekoroitiin partiopoikien korkeimmalla kunniamerkillä hopeasudella – äitini ainoana naisena. Yritän silti klassisen ohjeen mukaisesti ”sammuttaa itseni” niin paljon kuin tarpeellista on. Lähietäisyys tuo arvioijalle myös etuja.
Robert Baden-Powellin Britanniassa vuonna 1907 aloittama partioliike rajoittui ensin yli kymmenvuotiaisiin poikiin, mutta toimintaa laajennettiin pian niin partiotyttöihin kuin pojilla alle 10-vuotiaisiin sudenpentuihin ja tytöillä tonttuihin. Toiminnan pohjaksi etsittiin satuja ja tarinoita. Sudenpentujen perustarina Britanniassa oli Rudyard Kiplingin Intian viidakoista. (Amerikkalaisten sudenpentujen erilaista toimintapohjaa voi havainnoida Aku Ankasta.) (3.)
Kipling oli ylistänyt viktoriaanista imperialismia ennen muuta runossaan The White Man's Burden (1899). Viidakkotarinoissa sanomaa peiteltiin, mutta jo kertomusten sijoittaminen ”imperiumin kruunuun” heijasti imperialismia. Viidakkokirjasta saatiin muun muassa sudenpentulauman johtajan ”virkanimike” akela. Työtä johti kansallisesti, mutta brittien ohjauksessa Akela Leader, jossa tehtävässä myös molemmat vanhempani olivat.(4.)
Suomessa sudenpentutyö yleistyi 1930-luvulla. Tätä vauhditti Kosti Marjomaan Sudenpentukirjan ilmestyminen vuonna 1936. Jo siinä Kiplingin tarinat korvattiin otteilla Suomen kansan eläinsaduista. Muutoin ohjelman rakenne vastasi brittiläistä.(5.) Ajan hengen mukaisesti vaatimukset sudenpentutyön ja myös muun partiotoiminnan kansallistamisesta voimistuivat. Vaikutteita saatiin Puolasta, jonka voimakkaassa partioliikkeessä oli kansallisia piirteitä.
Talvisodan jälkeen koko nuorisotoiminta joutui myllerrykseen. Sudenpennuista tehtiin kolkkapoikia vuonna 1941; nimikilpailun voitti setäni, fil. maist. Jouko Vesikansa. Kolkkapojat olivat muinaissuomalaisten turkismetsästäjien apulaisia, jotka kolisuttamalla puita saivat oravat liikkeelle. Sitten he keräsivät ammutut tylppäpäiset kolkkanuolet, jotka eivät vahingoittaneet turkista.
Kolkkien perustarinaksi otettiin muun muassa Lauri Haarlan pirkkalaisromaanien innoittamana kuviteltu suomalainen yhteiskunta noin vuonna 1000 – ”kolkkapoikien maa”. Ohjelmaa hahmotellut Osmo Vesikansa hankki myös Jalmari Jaakkolan teossarjan ja Väinö Voionmaan Hämäläisen eräkauden. Opukset ovat alleviivattuina kirjahyllyssäni.
Ohjelmaa rakenneltiin jopa odoteltaessa jatkosodassa kesällä 1941 hyökkäystä Kannakselle. Tuloksena ilmestyi vuonna 1943 Kolkkajohtajan opas, jossa yhdistettiin muinaisromantiikka ja tuon hetken politiikka.(6.) Kirjasen alussa myös valistusupseerina toiminut Vesikansa maalailee seuraavasti:
Kannaksen rintamalla” tammikuussa 1943, miten ”Suomen heimo elää kansallisen suuruutensa tärkeää taisteluaikaa. Käänne onnelliseen tulevaisuuteen on tapahtumassa, on koittamassa Karjalan uusi huomen, on syntymässä suuri Suomi. […] Tulevaisuus vaatii kansaltamme varmasti entistä enemmän myös oikeaa kansallista henkeä […] niinpä aloittaakin kolkkapoikatyö poikien kansallishenkisen kasvatuksen jo varsin varhaisessa iässä.
Kirjan ainoassa kuvassa kolkkapoika seisoo partiopuvussa kahden sormen kolkkatervehdystä tehden muinaissuomalaisen jousimiehen edessä. Sama kuva liitettiin kolkkien jäsenkirjaan ja – hieman muunneltuna – Kolkkapojan kirjan kaikkiin painoksiin. Vierellä oli Kantelettaren runo ”Ota, metsä, miehiksesi / urohiksesi Tapio, / korpi, kolkkapoiaksesi, / kumpu, kumppalivaraksi.”
Oppaan mukaan ”kolkkapoikatyön perustana on Suomen kansan historia. Sen vaiheisiin ja esi-isiensä muinaiseen vapauteen tutustuttamalla kasvatetaan poikaan oikea kansallishenki”. Väliotsikolla ”katajainen kansa” maalattiin historiakuva muinaisista vapaista suomalaisista, jotka olivat tulleet Suomenlahden yli löytäen ”juuri heidän erakkoluonteelleen sopivan maan”. Väistyvät lappalaisetkin mainittiin.
Suomen kolmen heimon kerrottiin kokoontuvan neuvottelunuotioille torjuakseen lännestä tulevia viikinkejä. Niin idästä kuin lännestä saapuvia vainolaisia varten oli Sääksmäen Rapolan kaltaisia ”mahtavia linnoituksia” ja merkkituliketjuja. Kysymys oli siis kaikkiaan samasta sankariajasta kuin edelleen suositussa Puolalaisessa nuotiolaulussa: ”ja me muistain sankariaikaa / sadun tenhon tunnemme taikaa”. Puolassa laulun viimeinen säkeistö laulettiin polvillaan.
Kirjanen vaikutti paljon 1950-luvun alkuun saakka, sillä se oli ainoa opas tuhansien kolkkien johtajille, joista pian valtaosa oli naisia tai tyttöjä. Vasta vuonna 1952 valmistui edellä mainittu Kolkkapojan kirja, jossa historiakuvaa oli hieman päivitetty. Nyt kuusi reipasta poikaa – yksi heistä nimeltään Jyrki – lentää taikanuolella muinaiseen kolkkapoikien maahan. Sen oloja kuvaillaan laveasti, samalla suoritetaan kolkkien tehtäviä. Arkkitehti Heikki Castrén piirsi alueesta ilmakuvankin.
Muinaista, ihannoitua Suomea kuvaillaan kaikkiaan 35 sivulla, joiden lopulla on allegoria talvisodasta. Silloin alettiin ”yhä enemmän auttaa toisiaan ja tehdä toinen toisiaan iloisemmiksi”. Loput 229 sivua käsittelevät toki käytännön poikatoimintaa.
Kolkkapojan kirjasta tuli suurten ikäluokkien Suomessa suosittu ja varmaan sen henki vaikutti. Perustarinaa hyödynnettiin tietenkin kolkkien kokoontumisissa ja heidän johtajiensa kursseilla. Viimeinen, kolmas painos teoksesta otettiin vuonna 1969. Osmo Vesikansa oli kuollut vuonna 1966 ja Sirkka-äitini toimitti varovaisesti korjatun, ajan hengessä punakantisen teoksen. (7.)
Kansallisromantiikka alkoi tuossa vaiheessa tuntua monesta pölyttyneeltä. Jo vuonna 1966 Paula Koho ja Irmeli Pääkkönen julkaisivat Kolkkajohtajan kirjan, jossa aiempi perustarina kyllä mainitaan, mutta sitä toivotaan täydennettävän muun muassa kertomuksilla oman paikkakunnan muinaisuudesta. Samalla myönnetään, että muutamat johtajat ”ottaisivat mieluummin aihepiirikseen nykyajan maailman”. ”Kuitenkin jo nimitys ´kolkkapoika´ edellyttää oman tarinansa tuntemista”, tekijät – tunnetut kolkkajohtajat – linjaavat.(8.)
Tuolloin niin koko yhteiskunnassa kuin partioliikkeessä myrskysi. Jo 1940-luvulla muutama suomenkielinen niin sanottu Vapaan ryhmän lippukunta oli palannut ruotsinkielisten rinnalle Kiplingiin ja sudenpentuihin. Kun tyttöjen ja poikien partiointi oli ylätasolla yhdistetty vuonna 1973, päätettiin luopua niin kolkkapojista kuin tontuista ja aloittaa molemmille sukupuolille yhteinen sudenpentutyö nuorimmille partiolaisille vuonna 1982. Samalla heitettiin yli niin kalevalainen eräromantiikka kuin muut historian sovellukset.(9)
Historiapolitiikkaa ei nykyään sovellettane suomalaisessa nuorisotyössä, joskin partiolaisten kunnianosoitukset sotaveteraaneille näyttävät yleisiltä. (10. )Ehkä kysyntää historian hyödyntämiselle alkaisi jälleen olla Suomessakin?
1. Osmo Vesikansa, Kolkkapojan kirja. Suomen Partiopoikajärjestön käsikirja n:o 10. Arvi A. Karisto 1952.
2. Osmo Vesikansa, Suomen partioliike 1910–1960. WSOY 1960, etenkin 38, 42.
3. Paula Koho, Kalevalaisuus partioliikkeessä. Partiomuseon julkaisuja A n:o 11. Painola Kaarina 1988.
4. Partioliikkeen yleisestä kehityksestä Marko Paavilainen, Aina valmiina. Partioliike Suomessa 1910–2010. SKS 2010.
5. Kosti Marjomaa, Sudenpentukirja. WSOY 1936; Iivo Härkönen, Suomen kansan eläinsatuja. Satuja ja tarinoita Metsolan väestä ja muista eläimistä. Valistus 1930.
6. Osmo Vesikansa, Kolkkajohtajan opas. Suomen Partiopoikajärjestön käsikirjoja 1. Helsinki 1943. Vesikansan sotapäiväkirja 18.6.1941–, merkintä 29.7.1941, 12 D:n lähtöasemissa, kirjoittajan hallussa.
7. Osmo Vesikansa, Kolkkapojan kirja. Kolmannen korjatun painoksen toimittanut Sirkka Vesikansa. Karisto 1969.
8. Paula Koho & Irmeli Pääkkönen, Kolkkajohtajan kirja. Partiokirja Oy 1966.
9. Koho 1988, 61–74.
10. Ks. Sotaveteraani-lehden ja nykyisen Kenttäpostin numerot. Partiolaisia näkyy usein muun muassa kunniavartioissa.
Numeron 1/2022 sisältö ja linkit HAiK:n Agricola-foorumilla ilmestyneisiin puheenvuoroihin
Erinomainen artikkelisarja historian käytöstä poliittisiin tarpeisiin (Historiallinen Aikakauskirja 4/2021) toi mieleen suomenkielisen partioliikkeen kolkkapoikaohjelman, jota sovellettiin laajasti 1940-luvulta 1970-luvulle. Tuhannet 7–11-vuotiaat pojat ovat olleet sen piirissä. Ohjelma rakentui ennen muuta mytologialle muinaissuomalaisesta ”sankariajasta”. Kolkkapojan kirjan alussa kerrottiin myös allegoria talvisodasta.(1.)
Voi tietenkin kysyä, miten pikkupojat sisäistivät tarjotun historiakuvan, jos edes lukivat Kolkkapojan kirjan tarinoita. Toki niitä toistettiin vaihtelevasti itse toiminnassa. Samoin voi tosin kysyä, miten avoimesti poliittisessa varhaisnuorisotyössä – Hitler-Jugendista Vesaisten ja Nuorten Kotkien kautta pioneereihin ja Frei Deutsche Jugendiin – mukana olleet varhaisnuoret ovat sisäistäneet avoimesti tai peitetysti tarjotun historiapoliittisen annin. Vauhdikkaat leikit, leirielämä ja kaveriseura ovat varmaan olleet ensisijaisia kokemuksia, mutta lienee tarjotusta sanomasta jotakin jäänyt mieleen. FDJ-aktiivi Angela Merkeliä myöten.
Olen itse ollut kolkkapoika vuosina 1949–1952, mutta ennen muuta jääviyttäni luo se, että sekä isäni Osmo että äitini Sirkka olivat johtavia kolkkatyön kehittäjiä – isäni kaiken lisäksi sen kuvaaja kauan vaikuttaneessa partiohistoriassaan.(2.) Molemmat dekoroitiin partiopoikien korkeimmalla kunniamerkillä hopeasudella – äitini ainoana naisena. Yritän silti klassisen ohjeen mukaisesti ”sammuttaa itseni” niin paljon kuin tarpeellista on. Lähietäisyys tuo arvioijalle myös etuja.
Robert Baden-Powellin Britanniassa vuonna 1907 aloittama partioliike rajoittui ensin yli kymmenvuotiaisiin poikiin, mutta toimintaa laajennettiin pian niin partiotyttöihin kuin pojilla alle 10-vuotiaisiin sudenpentuihin ja tytöillä tonttuihin. Toiminnan pohjaksi etsittiin satuja ja tarinoita. Sudenpentujen perustarina Britanniassa oli Rudyard Kiplingin Intian viidakoista. (Amerikkalaisten sudenpentujen erilaista toimintapohjaa voi havainnoida Aku Ankasta.) (3.)
Kipling oli ylistänyt viktoriaanista imperialismia ennen muuta runossaan The White Man's Burden (1899). Viidakkotarinoissa sanomaa peiteltiin, mutta jo kertomusten sijoittaminen ”imperiumin kruunuun” heijasti imperialismia. Viidakkokirjasta saatiin muun muassa sudenpentulauman johtajan ”virkanimike” akela. Työtä johti kansallisesti, mutta brittien ohjauksessa Akela Leader, jossa tehtävässä myös molemmat vanhempani olivat.(4.)
Suomessa sudenpentutyö yleistyi 1930-luvulla. Tätä vauhditti Kosti Marjomaan Sudenpentukirjan ilmestyminen vuonna 1936. Jo siinä Kiplingin tarinat korvattiin otteilla Suomen kansan eläinsaduista. Muutoin ohjelman rakenne vastasi brittiläistä.(5.) Ajan hengen mukaisesti vaatimukset sudenpentutyön ja myös muun partiotoiminnan kansallistamisesta voimistuivat. Vaikutteita saatiin Puolasta, jonka voimakkaassa partioliikkeessä oli kansallisia piirteitä.
Talvisodan jälkeen koko nuorisotoiminta joutui myllerrykseen. Sudenpennuista tehtiin kolkkapoikia vuonna 1941; nimikilpailun voitti setäni, fil. maist. Jouko Vesikansa. Kolkkapojat olivat muinaissuomalaisten turkismetsästäjien apulaisia, jotka kolisuttamalla puita saivat oravat liikkeelle. Sitten he keräsivät ammutut tylppäpäiset kolkkanuolet, jotka eivät vahingoittaneet turkista.
Kolkkien perustarinaksi otettiin muun muassa Lauri Haarlan pirkkalaisromaanien innoittamana kuviteltu suomalainen yhteiskunta noin vuonna 1000 – ”kolkkapoikien maa”. Ohjelmaa hahmotellut Osmo Vesikansa hankki myös Jalmari Jaakkolan teossarjan ja Väinö Voionmaan Hämäläisen eräkauden. Opukset ovat alleviivattuina kirjahyllyssäni.
Ohjelmaa rakenneltiin jopa odoteltaessa jatkosodassa kesällä 1941 hyökkäystä Kannakselle. Tuloksena ilmestyi vuonna 1943 Kolkkajohtajan opas, jossa yhdistettiin muinaisromantiikka ja tuon hetken politiikka.(6.) Kirjasen alussa myös valistusupseerina toiminut Vesikansa maalailee seuraavasti:
Kannaksen rintamalla” tammikuussa 1943, miten ”Suomen heimo elää kansallisen suuruutensa tärkeää taisteluaikaa. Käänne onnelliseen tulevaisuuteen on tapahtumassa, on koittamassa Karjalan uusi huomen, on syntymässä suuri Suomi. […] Tulevaisuus vaatii kansaltamme varmasti entistä enemmän myös oikeaa kansallista henkeä […] niinpä aloittaakin kolkkapoikatyö poikien kansallishenkisen kasvatuksen jo varsin varhaisessa iässä.
Kirjan ainoassa kuvassa kolkkapoika seisoo partiopuvussa kahden sormen kolkkatervehdystä tehden muinaissuomalaisen jousimiehen edessä. Sama kuva liitettiin kolkkien jäsenkirjaan ja – hieman muunneltuna – Kolkkapojan kirjan kaikkiin painoksiin. Vierellä oli Kantelettaren runo ”Ota, metsä, miehiksesi / urohiksesi Tapio, / korpi, kolkkapoiaksesi, / kumpu, kumppalivaraksi.”
Oppaan mukaan ”kolkkapoikatyön perustana on Suomen kansan historia. Sen vaiheisiin ja esi-isiensä muinaiseen vapauteen tutustuttamalla kasvatetaan poikaan oikea kansallishenki”. Väliotsikolla ”katajainen kansa” maalattiin historiakuva muinaisista vapaista suomalaisista, jotka olivat tulleet Suomenlahden yli löytäen ”juuri heidän erakkoluonteelleen sopivan maan”. Väistyvät lappalaisetkin mainittiin.
Suomen kolmen heimon kerrottiin kokoontuvan neuvottelunuotioille torjuakseen lännestä tulevia viikinkejä. Niin idästä kuin lännestä saapuvia vainolaisia varten oli Sääksmäen Rapolan kaltaisia ”mahtavia linnoituksia” ja merkkituliketjuja. Kysymys oli siis kaikkiaan samasta sankariajasta kuin edelleen suositussa Puolalaisessa nuotiolaulussa: ”ja me muistain sankariaikaa / sadun tenhon tunnemme taikaa”. Puolassa laulun viimeinen säkeistö laulettiin polvillaan.
Kirjanen vaikutti paljon 1950-luvun alkuun saakka, sillä se oli ainoa opas tuhansien kolkkien johtajille, joista pian valtaosa oli naisia tai tyttöjä. Vasta vuonna 1952 valmistui edellä mainittu Kolkkapojan kirja, jossa historiakuvaa oli hieman päivitetty. Nyt kuusi reipasta poikaa – yksi heistä nimeltään Jyrki – lentää taikanuolella muinaiseen kolkkapoikien maahan. Sen oloja kuvaillaan laveasti, samalla suoritetaan kolkkien tehtäviä. Arkkitehti Heikki Castrén piirsi alueesta ilmakuvankin.
Muinaista, ihannoitua Suomea kuvaillaan kaikkiaan 35 sivulla, joiden lopulla on allegoria talvisodasta. Silloin alettiin ”yhä enemmän auttaa toisiaan ja tehdä toinen toisiaan iloisemmiksi”. Loput 229 sivua käsittelevät toki käytännön poikatoimintaa.
Kolkkapojan kirjasta tuli suurten ikäluokkien Suomessa suosittu ja varmaan sen henki vaikutti. Perustarinaa hyödynnettiin tietenkin kolkkien kokoontumisissa ja heidän johtajiensa kursseilla. Viimeinen, kolmas painos teoksesta otettiin vuonna 1969. Osmo Vesikansa oli kuollut vuonna 1966 ja Sirkka-äitini toimitti varovaisesti korjatun, ajan hengessä punakantisen teoksen. (7.)
Kansallisromantiikka alkoi tuossa vaiheessa tuntua monesta pölyttyneeltä. Jo vuonna 1966 Paula Koho ja Irmeli Pääkkönen julkaisivat Kolkkajohtajan kirjan, jossa aiempi perustarina kyllä mainitaan, mutta sitä toivotaan täydennettävän muun muassa kertomuksilla oman paikkakunnan muinaisuudesta. Samalla myönnetään, että muutamat johtajat ”ottaisivat mieluummin aihepiirikseen nykyajan maailman”. ”Kuitenkin jo nimitys ´kolkkapoika´ edellyttää oman tarinansa tuntemista”, tekijät – tunnetut kolkkajohtajat – linjaavat.(8.)
Tuolloin niin koko yhteiskunnassa kuin partioliikkeessä myrskysi. Jo 1940-luvulla muutama suomenkielinen niin sanottu Vapaan ryhmän lippukunta oli palannut ruotsinkielisten rinnalle Kiplingiin ja sudenpentuihin. Kun tyttöjen ja poikien partiointi oli ylätasolla yhdistetty vuonna 1973, päätettiin luopua niin kolkkapojista kuin tontuista ja aloittaa molemmille sukupuolille yhteinen sudenpentutyö nuorimmille partiolaisille vuonna 1982. Samalla heitettiin yli niin kalevalainen eräromantiikka kuin muut historian sovellukset.(9)
Historiapolitiikkaa ei nykyään sovellettane suomalaisessa nuorisotyössä, joskin partiolaisten kunnianosoitukset sotaveteraaneille näyttävät yleisiltä. (10. )Ehkä kysyntää historian hyödyntämiselle alkaisi jälleen olla Suomessakin?
1. Osmo Vesikansa, Kolkkapojan kirja. Suomen Partiopoikajärjestön käsikirja n:o 10. Arvi A. Karisto 1952.
2. Osmo Vesikansa, Suomen partioliike 1910–1960. WSOY 1960, etenkin 38, 42.
3. Paula Koho, Kalevalaisuus partioliikkeessä. Partiomuseon julkaisuja A n:o 11. Painola Kaarina 1988.
4. Partioliikkeen yleisestä kehityksestä Marko Paavilainen, Aina valmiina. Partioliike Suomessa 1910–2010. SKS 2010.
5. Kosti Marjomaa, Sudenpentukirja. WSOY 1936; Iivo Härkönen, Suomen kansan eläinsatuja. Satuja ja tarinoita Metsolan väestä ja muista eläimistä. Valistus 1930.
6. Osmo Vesikansa, Kolkkajohtajan opas. Suomen Partiopoikajärjestön käsikirjoja 1. Helsinki 1943. Vesikansan sotapäiväkirja 18.6.1941–, merkintä 29.7.1941, 12 D:n lähtöasemissa, kirjoittajan hallussa.
7. Osmo Vesikansa, Kolkkapojan kirja. Kolmannen korjatun painoksen toimittanut Sirkka Vesikansa. Karisto 1969.
8. Paula Koho & Irmeli Pääkkönen, Kolkkajohtajan kirja. Partiokirja Oy 1966.
9. Koho 1988, 61–74.
10. Ks. Sotaveteraani-lehden ja nykyisen Kenttäpostin numerot. Partiolaisia näkyy usein muun muassa kunniavartioissa.
Numeron 1/2022 sisältö ja linkit HAiK:n Agricola-foorumilla ilmestyneisiin puheenvuoroihin
Maarit Leskelä-Kärki: Mihin menneitä elämiä käytämme? (HAik 2-2022)
Maarit Leskelä-Kärki: Mihin menneitä elämiä käytämme? (HAik 2-2022)
Historiallisen Aikakauskirjan edellisessä numerossa (1/2022) tutkijatohtori Rose-Marie Peake ja väitöskirjatutkija Saara Hilpinen jatkoivat dosentti Tuula Juvosen viime vuonna aloittamaa keskustelua kotimaisen historiantutkimuksen suhteesta niin sanottuun sateenkaarihistoriaan. Peake ja Hilpinen näyttävät olevan suhteellisen samaa mieltä Juvosen kanssa siitä, että historiantutkijat ovat olleet sokeita queer-historiallisille lähestymistavoille ja pohtivat syitä tilanteeseen.
Sateenkaarihistorian termiä he eivät sinänsä avaa, vaan käyttävät sitä Juvosen tapaan sateenvarjokäsitteenä homoseksuaalien, lesbojen, biseksuaalien tai trans-identiteetin omaavien ihmisten näkymiselle historiankirjoituksessa. Tarkempaa erittelyä tai pohdintaa siitä, miten tätä tehdään ja millaisia (eettisiä) ehtoja ja mahdollisuuksia menneisyyden lähteet meille asettavat, he eivät niinkään tuo esiin.
Puheenvuoro suuntaa moniaalle, mutta yhdeksi kiintopisteekseen se ottaa elämäkertakirjoittamisen historiantutkimuksen kentällä, koska siinä sivutaan ”läheisimmin yksityiselämää” sekä omaelämäkerrallisia lähdeaineistoja. Kirjoittajat penäävät rohkeutta historioitsijoilta, ja tuovat eri sanankäänteissään esiin, miten heidän mielestään aihepiiri on historioitsijoista tuntunut ”hankalalta”. Aiempaa historiantutkimusta on heidän mukaansa leimannut pelko, arkuus, liiallinen soveliaisuuden vaade tai häpeä, jotka ovat tuottaneet heteronormatiivista historiankirjoitusta.
Dialogia menneiden elämien kanssa
Tekstissään Peake ja Hilpinen käyttävät elämäkertatutkimuksellista ”tuotantoani” eli yhtä yleistajuiseksi tietokirjaksi suunnattua teostani Toisten elämät. Kirjoituksia elämäkerroista (2017) esimerkkiaineistona osoittaakseen, että suomalaisen elämäkertatutkimuksen laji on sokeaa ”sateenkaarihistorian” näkökulmille. He katsovat, että ”typistän” kirjassani esiintyvät monenlaiset ja monia sukupuoli-identiteettejä omanneet naiset heteroseksuaaleiksi ja piilotan näin monimuotoisia seksuaalisuuksia, koska en nimeä tai luokittele käsittelemiäni naistoimijoita tai käsittele heidän seksuaalista suuntautumistaan.
Tavoitteenani oli kyseisessä teoksessa tuoda esiin sellaista menneisyyden ihmisestä kirjoittamisen ja kertomisen tapaa, joka välttää yksioikoisten totuuksien kirjaamista sekä sallii epävarmuuden ja tulkintojen moninaisuuden. Teokseni viimeisessä luvussa ”Dialogia toisen kanssa” viittaan kahden elämänkerrontatutkijakollegan näkemykseen siitä, miten toisen elämästä kirjoittamisen pitäisi tavoitella ”hauraampaa, alttiimpaa, vähemmän väittävää ja totuuksia hakevaa kirjoittamisen tapaa”.
Tärkeä juonne kirjassani on myös sen pohtiminen, mihin me käytämme menneitä elämiä. Toisen elämästä kirjoittaminen on aina eettisesti ongelmallista, ja siksi meidän tulisi pohtia oman aikamme arvoja ja asenteita sekä puntaroida suhdettamme tutkimuskohteeseen. Menneisyys ei voi olla nykyisyyden poliittisten tavoitteiden väline, vaan meidän on oltava avoimia menneisyyden monimuotoisuudelle ja ristiriitaisuudelle, mikä ei välttämättä aina istu omiin ihanteisiimme ja arvoihimme.
Kirjan yhtenä tavoitteena oli tuolloin kaksikymmenvuotisen tutkijantaipaleeni keskeisten näkemysten ja erilaisten elämäkerrallisten aineistojen saattaminen yhteen ja sen pohtiminen, miten ja miksi kerromme toisten elämistä. Tärkeänä lähtökohtana oli menneisyyden naisten kirjallisen toimijuuden ja elämäkertakirjallisen pioneeriuden esiinnostaminen.
Osoittautui, että monet kirjoittavat naiset olivat osallistuneet merkittävin tavoin suomalaisen elämäkertakirjallisuuden muotoutumiseen. Kirjassani seikkailee monenlaisia, eri elämäntilanteissa ja yhteiskunnallis-kulttuurisissa konteksteissa toimineita naisia, joiden seksuaalisen suuntautumisen tai sukupuoli-identiteetin pohdinta ei kuitenkaan ollut tämän kirjan kohteena. Tarkastelen myös kaunokirjallisuutta, elokuvaa, teatteria ja musiikkia elämäntarinoiden rakentamisen paikkoina. Esimerkiksi brittiläisen artistin Goldfrappin levyä Tales of Us tulkitsen seksuaalisen monimuotoisuuden näkökulmasta – pohdin, miten näissä lauluissa yksilön identiteetti on muuntuva ja seksuaalisesti monimuotoinen. Goldfrappin laulutekstit ja niihin tehdyt videot avaavat queer-katseen toisen elämään.(1)
Toisten elämät -teoksen lisäksi olen tutkimuksessani tarkastellut esimerkiksi naisten seksuaalisuuden ilmenemistä omaelämäkerrallisissa lähteissä ja kaunokirjallisuudessa, naisten välisten suhteiden historian monitulkintaisuutta sekä erilaisia miesten ja naisten välisten suhteiden verkostoja.(2) Väitöskirjassani Kirjoittaen maailmassa. Krohnin sisaret ja kirjallinen elämä (2006) pohdin paitsi kahden naisen, Aune Krohnin ja Liisa Tarvon, elämänkumppanuuden ja heidän rakentamansa yhteistalouden tulkinnallisia kehyksiä samoin kuin seksuaalisen identiteetin määrittämistä Jalmari Finnen ja Erkki Melartinin kohdalla.(3) Sukupuolen ja seksuaalisuuden tematiikka on siten ollut tutkijantyössäni monin tavoin esillä.
Naishistorian aiemmat sukupolvet
Historiantutkimuksessa on paljon katvealueita ja erilaisia marginaaleja, ja on tärkeää, että näitä nostetaan esiin. Yhtä lailla on selvää, että nykyaika nostaa menneisyydestä tarkasteluun uusia, tärkeitä tutkimisen alueita. Historiallisesti on myös ollut aikoja, jolloin esimerkiksi homoudesta on ollut mahdotonta puhua elämäkertatutkimuksessa sen rikosoikeudellisen luonteen tähden. Ylivarovaisuuttakin on varmasti ollut, joskin feministisen historiantutkimuksen sisällä esimerkiksi debatti naisten välisten läheisten ystävyyssuhteiden ja elämänkumppanuuksien tulkinnoista on ollut kiihkeän pohdinnan kohteena vähintäänkin 1980-luvun alun Lillian Fadermanin klassikkotutkimuksesta lähtien.(4)
Kun puhumme ”sateenkaarihistoriasta” tai queer-luennasta onkin tärkeää tunnistaa, millaisia keskusteluja on käyty aiemmin ja mille pohjalle nykyinen sukupuolihistoria rakentuu. Aiemmalle tutkimukselle on tärkeää antaa tunnustus perehtymällä siihen, koska ilman menneisyyttä meillä ei voi olla nykyisyyttä. Koko historiantutkijan koulutus perustuu siihen eettiseen tavoitteeseen, että meidän on tarkistettava, mitä aiemmin on tutkimuskentällä tehty ja millä tavoin haluamme omalla tutkimuksellamme osallistua jo käytyyn tutkimuskeskusteluun. 1800-luvun loppupuolen naisaktivistit tunnistivat esikuvien ja traditioiden tärkeyden,(5) ja tämä on jatkunut feministisen tutkimuksen perinteissä.
Nais- ja sukupuolihistorioitsijat ovat usein olleet marginaalissa tiedeyhteisöissä ja yhä edelleen sukupuolen merkitykseen pureutuvaa tutkimusotetta voi joutua perustelemaan yllättävissäkin tilanteissa. Samaan aikaan sukupuolentutkimuksesta on noussut dynaaminen tutkimusala ja esimerkiksi feministisen pedagogiikan kehitys on ollut Suomessakin merkittävää. Yhdessä oppimiseen, valtarakenteiden kritiikkiin sekä turvalliseen ja solidaariseen ympäristöön pohjaava feministinen tutkimus on ollut itsellenikin tärkeä kenttä jo 1990-luvun opinnoistani lähtien. Juuri kulttuurihistorian oppiaine osoittautui jo tuolloin avaraksi ja sallivaksi tutkimusympäristöksi tällaisten tutkimusteemojen suhteen, sillä sen alueella pyrittiin katsomaan itsestäänselvyyksien taakse ja murtamaan totutut hierarkiat siitä, keiden historia on merkittävää.(6)
Tätä näkyväksi tekemistä on tehty pitkään nais- ja sukupuolihistorian alalla. Kymmenen vuotta sitten kirjoitimme väitöskirjantekijöitä ohjaavassa, edelleen toimivassa ”Sukupuoli, kirjoittaminen ja tekstuaalisuus” -tutkimusryhmässämme sekä historian oppiaineiden sukupuolihistoriantutkijoiden kanssa Naistutkimus-lehteen aihepiiristä puheenvuoron.(7) Oli selvää, että 1980–1990-luvun varhaisista naistutkimuksen ajoista alat olivat eriytyneet ja erkaantuneet – osin johtuen 1990-luvun alun debateista, joita naishistorioitsijoiden parissa käytiin. Esimerkiksi Irma Sulkunen katsoi tuolloin, että historioitsijan lähestymistavalle vahva sitoutuminen feministisiin teorioihin olisi ongelmallista, koska ne helposti johtavat epähistoriallisiin, anakronistisiin, yleistäviin näkemyksiin.(8)
Naisista ja sukupuolesta tutkimusta tehneet ovatkin monesti harjoittaneet kaksoisstrategiaa ja suhde teoreettisempaan sukupuolentutkimukseen on vaihdellut yksittäisistä tutkijoista riippuen. Tekstissämme puhuimme historiallisesti sensitiivisen sukupuolentutkimuksen puolesta, ja katsoimme, että avoin, nykyisyyden tavoitteista irtautuminen tarjoaisi avaramman näköalan menneeseen. Mennyttä ei voi nähdä vain jonain, joka vääjäämättömästi tuottaa nykyisyyden ja tulevaisuuden. Elizabeth Grosziin viitaten puhuimme menneisyydestä virtuaalisuutena, joka on olemassa nykyisyyden rinnalla.(9)
Tulevaisuutta kohti
Naistutkimus-lehden tekstissämme toivoimme runsasta sukupuolentutkimuksellisesti virittynyttä historiantutkimusta, ja sellaista on viimeisen kymmenen vuoden aikana syntynytkin. Toivoimme tulevaisuutta, jossa löytyy lisää yhteyksiä sukupuolentutkimuksen ja historiantutkimuksen välille.
Feministisen teorianmuodostuksen ja pedagogisten perinteiden mukaisesti pohdimme jo tuolloin sukupuolta pohtivissa tutkimusryhmissämme ja yhteisissä tapaamisissa solidaarisuuden ajatusta. Nais- ja sukupuolihistorian traditio ei ole järin pitkä ja yhä uudelleen esimerkiksi mediajulkisuudessa hämmästellään historian unohtuneita naisia – näin ollen on hyvinkin kannatettavaa, että monenlainen sukupuolihistoria elää ja kukoistaa keskuudessamme ja saa osakseen arvostusta ja huolellista luentaa.
Yhtälailla on tärkeää, että sukupuolta ja sen merkityksiä sekä sukupuolten välisiä suhteita tulkitaan entistä herkemmällä, sensitiivisemmällä luennalla. Se ei kuitenkaan saa tarkoittaa sitä, että käytämme menneisyyden ihmisiä nykypäivän politiikan välineinä, vaan historioitsijoina pyrkimyksemme on tehdä ymmärrettäväksi nykylukijalle menneisyyden vierautta, outoutta – sellaistakin, mikä ei välttämättä asetu kategorioihimme.
Kulttuurihistorian ja elämänkerronnan dosentti Maarit Leskelä-Kärki työskentelee kulttuurihistorian professorina (ma.) Turun yliopistossa. Sähköposti: maales@utu.fi
***
1. Maarit Leskelä-Kärki, Toisten elämät. Kirjoituksia elämäkerroista. Avain 2017, 200–212.
2. Ks. esim. Maarit Leskelä-Kärki, Eletyn ja fiktiivisen rajamailla. Eeva Kilven Naisen päiväkirja kirjailijan tunnustuksena. Teoksessa Maarit Leskelä-Kärki, Karoliina Sjö & Liisa Lalu (toim.) Päiväkirjojen jäljillä. Historiantutkimus ja omasta elämästä kirjoittaminen. Vastapaino 2020; Maarit Leskelä-Kärki, Kirjeet ja kerrotuksi tulemisen kaipuu. Kirjailija Helmi Krohnin ja säveltäjä Erkki Melartinin kirjeystävyys, 1906–1936. Teoksessa Maarit Leskelä-Kärki, Anu Lahtinen & Kirsi Vainio-Korhonen (toim.) Kirjeet ja historiantutkimus. SKS 2011; Maarit Leskelä-Kärki, Sivistyneistönaisen kuuma veri. Teoksessa Kukku Melkas et al. (toim.) Läpikulkuihmisiä. Muotoiluja kansallisuudesta ja sivistyksestä 1900-luvun alun Suomessa. SKS 2009; Maarit Leskelä-Kärki, Narrating life-stories in-between the fictional and the autobiographical. Qualitative Research. 8 (2008), 325–332. Maarit Leskelä, Kaipaava, haluava, seksuaalinen nainen Aino Kallaksen päiväkirjoissa. Teoksessa Kari Immonen, Ritva Hapuli, Maarit Leskelä & Kaisa Vehkalahti (toim.) Modernin lumo ja pelko. 1800- ja 1900-lukujen vaihteen sukupuolisuudesta. SKS 2000, 211–244.
3. Ks. Leskelä-Kärki 2006, 519–530, 546–554.
4. Lillian Faderman, Surpassing the love of men. Romantic friendship and love between women from Renaissance to present. The Women’s press 1985. Ks. tuoreesta naisten välistä ystävyyttä koskevasta tutkimuksesta Suomessa: Miira Vuoksenranta, Ystävyys kuin virvatuli. Löystyvät ystävyyden siteet entisten Tammisaaren seminaarilaisten kirjeissä 1870-luvulla. Ennen ja Nyt 21:1 (2021), DOI: https://doi.org/10.37449/ennenjanyt.97574.
5. Ks. tästä esim. Leskelä-Kärki 2017, 32–58.
6. Ks. esim. Kari Immonen, Historian läsnäolo. Turun yliopisto 1996.
7. Ilana Aalto, Marjo Kaartinen, Annikka Konola, Anu Lahtinen, Maarit Leskelä-Kärki & Kirsi Tuohela, Ajatuksia historiasta sukupuolentutkimuksen kentällä. Naistutkimus–Kvinnoforskning 1 (2011). Ks. myös https://agricolaverkko.fi/keskustelu/viewtopic.php?t=3545 (8.5.2022).
8. Ks. esim. Irma Sulkunen, Retki naishistoriaan. Hanki ja jää 1991.
9. Aalto et al. 2011, 47.
***
Numeron 2/2022 sisältö ja linkit HAiK:n Agricola-foorumilla ilmestyneisiin puheenvuoroihin
Historiallisen Aikakauskirjan edellisessä numerossa (1/2022) tutkijatohtori Rose-Marie Peake ja väitöskirjatutkija Saara Hilpinen jatkoivat dosentti Tuula Juvosen viime vuonna aloittamaa keskustelua kotimaisen historiantutkimuksen suhteesta niin sanottuun sateenkaarihistoriaan. Peake ja Hilpinen näyttävät olevan suhteellisen samaa mieltä Juvosen kanssa siitä, että historiantutkijat ovat olleet sokeita queer-historiallisille lähestymistavoille ja pohtivat syitä tilanteeseen.
Sateenkaarihistorian termiä he eivät sinänsä avaa, vaan käyttävät sitä Juvosen tapaan sateenvarjokäsitteenä homoseksuaalien, lesbojen, biseksuaalien tai trans-identiteetin omaavien ihmisten näkymiselle historiankirjoituksessa. Tarkempaa erittelyä tai pohdintaa siitä, miten tätä tehdään ja millaisia (eettisiä) ehtoja ja mahdollisuuksia menneisyyden lähteet meille asettavat, he eivät niinkään tuo esiin.
Puheenvuoro suuntaa moniaalle, mutta yhdeksi kiintopisteekseen se ottaa elämäkertakirjoittamisen historiantutkimuksen kentällä, koska siinä sivutaan ”läheisimmin yksityiselämää” sekä omaelämäkerrallisia lähdeaineistoja. Kirjoittajat penäävät rohkeutta historioitsijoilta, ja tuovat eri sanankäänteissään esiin, miten heidän mielestään aihepiiri on historioitsijoista tuntunut ”hankalalta”. Aiempaa historiantutkimusta on heidän mukaansa leimannut pelko, arkuus, liiallinen soveliaisuuden vaade tai häpeä, jotka ovat tuottaneet heteronormatiivista historiankirjoitusta.
Dialogia menneiden elämien kanssa
Tekstissään Peake ja Hilpinen käyttävät elämäkertatutkimuksellista ”tuotantoani” eli yhtä yleistajuiseksi tietokirjaksi suunnattua teostani Toisten elämät. Kirjoituksia elämäkerroista (2017) esimerkkiaineistona osoittaakseen, että suomalaisen elämäkertatutkimuksen laji on sokeaa ”sateenkaarihistorian” näkökulmille. He katsovat, että ”typistän” kirjassani esiintyvät monenlaiset ja monia sukupuoli-identiteettejä omanneet naiset heteroseksuaaleiksi ja piilotan näin monimuotoisia seksuaalisuuksia, koska en nimeä tai luokittele käsittelemiäni naistoimijoita tai käsittele heidän seksuaalista suuntautumistaan.
Tavoitteenani oli kyseisessä teoksessa tuoda esiin sellaista menneisyyden ihmisestä kirjoittamisen ja kertomisen tapaa, joka välttää yksioikoisten totuuksien kirjaamista sekä sallii epävarmuuden ja tulkintojen moninaisuuden. Teokseni viimeisessä luvussa ”Dialogia toisen kanssa” viittaan kahden elämänkerrontatutkijakollegan näkemykseen siitä, miten toisen elämästä kirjoittamisen pitäisi tavoitella ”hauraampaa, alttiimpaa, vähemmän väittävää ja totuuksia hakevaa kirjoittamisen tapaa”.
Tärkeä juonne kirjassani on myös sen pohtiminen, mihin me käytämme menneitä elämiä. Toisen elämästä kirjoittaminen on aina eettisesti ongelmallista, ja siksi meidän tulisi pohtia oman aikamme arvoja ja asenteita sekä puntaroida suhdettamme tutkimuskohteeseen. Menneisyys ei voi olla nykyisyyden poliittisten tavoitteiden väline, vaan meidän on oltava avoimia menneisyyden monimuotoisuudelle ja ristiriitaisuudelle, mikä ei välttämättä aina istu omiin ihanteisiimme ja arvoihimme.
Kirjan yhtenä tavoitteena oli tuolloin kaksikymmenvuotisen tutkijantaipaleeni keskeisten näkemysten ja erilaisten elämäkerrallisten aineistojen saattaminen yhteen ja sen pohtiminen, miten ja miksi kerromme toisten elämistä. Tärkeänä lähtökohtana oli menneisyyden naisten kirjallisen toimijuuden ja elämäkertakirjallisen pioneeriuden esiinnostaminen.
Osoittautui, että monet kirjoittavat naiset olivat osallistuneet merkittävin tavoin suomalaisen elämäkertakirjallisuuden muotoutumiseen. Kirjassani seikkailee monenlaisia, eri elämäntilanteissa ja yhteiskunnallis-kulttuurisissa konteksteissa toimineita naisia, joiden seksuaalisen suuntautumisen tai sukupuoli-identiteetin pohdinta ei kuitenkaan ollut tämän kirjan kohteena. Tarkastelen myös kaunokirjallisuutta, elokuvaa, teatteria ja musiikkia elämäntarinoiden rakentamisen paikkoina. Esimerkiksi brittiläisen artistin Goldfrappin levyä Tales of Us tulkitsen seksuaalisen monimuotoisuuden näkökulmasta – pohdin, miten näissä lauluissa yksilön identiteetti on muuntuva ja seksuaalisesti monimuotoinen. Goldfrappin laulutekstit ja niihin tehdyt videot avaavat queer-katseen toisen elämään.(1)
Toisten elämät -teoksen lisäksi olen tutkimuksessani tarkastellut esimerkiksi naisten seksuaalisuuden ilmenemistä omaelämäkerrallisissa lähteissä ja kaunokirjallisuudessa, naisten välisten suhteiden historian monitulkintaisuutta sekä erilaisia miesten ja naisten välisten suhteiden verkostoja.(2) Väitöskirjassani Kirjoittaen maailmassa. Krohnin sisaret ja kirjallinen elämä (2006) pohdin paitsi kahden naisen, Aune Krohnin ja Liisa Tarvon, elämänkumppanuuden ja heidän rakentamansa yhteistalouden tulkinnallisia kehyksiä samoin kuin seksuaalisen identiteetin määrittämistä Jalmari Finnen ja Erkki Melartinin kohdalla.(3) Sukupuolen ja seksuaalisuuden tematiikka on siten ollut tutkijantyössäni monin tavoin esillä.
Naishistorian aiemmat sukupolvet
Historiantutkimuksessa on paljon katvealueita ja erilaisia marginaaleja, ja on tärkeää, että näitä nostetaan esiin. Yhtä lailla on selvää, että nykyaika nostaa menneisyydestä tarkasteluun uusia, tärkeitä tutkimisen alueita. Historiallisesti on myös ollut aikoja, jolloin esimerkiksi homoudesta on ollut mahdotonta puhua elämäkertatutkimuksessa sen rikosoikeudellisen luonteen tähden. Ylivarovaisuuttakin on varmasti ollut, joskin feministisen historiantutkimuksen sisällä esimerkiksi debatti naisten välisten läheisten ystävyyssuhteiden ja elämänkumppanuuksien tulkinnoista on ollut kiihkeän pohdinnan kohteena vähintäänkin 1980-luvun alun Lillian Fadermanin klassikkotutkimuksesta lähtien.(4)
Kun puhumme ”sateenkaarihistoriasta” tai queer-luennasta onkin tärkeää tunnistaa, millaisia keskusteluja on käyty aiemmin ja mille pohjalle nykyinen sukupuolihistoria rakentuu. Aiemmalle tutkimukselle on tärkeää antaa tunnustus perehtymällä siihen, koska ilman menneisyyttä meillä ei voi olla nykyisyyttä. Koko historiantutkijan koulutus perustuu siihen eettiseen tavoitteeseen, että meidän on tarkistettava, mitä aiemmin on tutkimuskentällä tehty ja millä tavoin haluamme omalla tutkimuksellamme osallistua jo käytyyn tutkimuskeskusteluun. 1800-luvun loppupuolen naisaktivistit tunnistivat esikuvien ja traditioiden tärkeyden,(5) ja tämä on jatkunut feministisen tutkimuksen perinteissä.
Nais- ja sukupuolihistorioitsijat ovat usein olleet marginaalissa tiedeyhteisöissä ja yhä edelleen sukupuolen merkitykseen pureutuvaa tutkimusotetta voi joutua perustelemaan yllättävissäkin tilanteissa. Samaan aikaan sukupuolentutkimuksesta on noussut dynaaminen tutkimusala ja esimerkiksi feministisen pedagogiikan kehitys on ollut Suomessakin merkittävää. Yhdessä oppimiseen, valtarakenteiden kritiikkiin sekä turvalliseen ja solidaariseen ympäristöön pohjaava feministinen tutkimus on ollut itsellenikin tärkeä kenttä jo 1990-luvun opinnoistani lähtien. Juuri kulttuurihistorian oppiaine osoittautui jo tuolloin avaraksi ja sallivaksi tutkimusympäristöksi tällaisten tutkimusteemojen suhteen, sillä sen alueella pyrittiin katsomaan itsestäänselvyyksien taakse ja murtamaan totutut hierarkiat siitä, keiden historia on merkittävää.(6)
Tätä näkyväksi tekemistä on tehty pitkään nais- ja sukupuolihistorian alalla. Kymmenen vuotta sitten kirjoitimme väitöskirjantekijöitä ohjaavassa, edelleen toimivassa ”Sukupuoli, kirjoittaminen ja tekstuaalisuus” -tutkimusryhmässämme sekä historian oppiaineiden sukupuolihistoriantutkijoiden kanssa Naistutkimus-lehteen aihepiiristä puheenvuoron.(7) Oli selvää, että 1980–1990-luvun varhaisista naistutkimuksen ajoista alat olivat eriytyneet ja erkaantuneet – osin johtuen 1990-luvun alun debateista, joita naishistorioitsijoiden parissa käytiin. Esimerkiksi Irma Sulkunen katsoi tuolloin, että historioitsijan lähestymistavalle vahva sitoutuminen feministisiin teorioihin olisi ongelmallista, koska ne helposti johtavat epähistoriallisiin, anakronistisiin, yleistäviin näkemyksiin.(8)
Naisista ja sukupuolesta tutkimusta tehneet ovatkin monesti harjoittaneet kaksoisstrategiaa ja suhde teoreettisempaan sukupuolentutkimukseen on vaihdellut yksittäisistä tutkijoista riippuen. Tekstissämme puhuimme historiallisesti sensitiivisen sukupuolentutkimuksen puolesta, ja katsoimme, että avoin, nykyisyyden tavoitteista irtautuminen tarjoaisi avaramman näköalan menneeseen. Mennyttä ei voi nähdä vain jonain, joka vääjäämättömästi tuottaa nykyisyyden ja tulevaisuuden. Elizabeth Grosziin viitaten puhuimme menneisyydestä virtuaalisuutena, joka on olemassa nykyisyyden rinnalla.(9)
Tulevaisuutta kohti
Naistutkimus-lehden tekstissämme toivoimme runsasta sukupuolentutkimuksellisesti virittynyttä historiantutkimusta, ja sellaista on viimeisen kymmenen vuoden aikana syntynytkin. Toivoimme tulevaisuutta, jossa löytyy lisää yhteyksiä sukupuolentutkimuksen ja historiantutkimuksen välille.
Feministisen teorianmuodostuksen ja pedagogisten perinteiden mukaisesti pohdimme jo tuolloin sukupuolta pohtivissa tutkimusryhmissämme ja yhteisissä tapaamisissa solidaarisuuden ajatusta. Nais- ja sukupuolihistorian traditio ei ole järin pitkä ja yhä uudelleen esimerkiksi mediajulkisuudessa hämmästellään historian unohtuneita naisia – näin ollen on hyvinkin kannatettavaa, että monenlainen sukupuolihistoria elää ja kukoistaa keskuudessamme ja saa osakseen arvostusta ja huolellista luentaa.
Yhtälailla on tärkeää, että sukupuolta ja sen merkityksiä sekä sukupuolten välisiä suhteita tulkitaan entistä herkemmällä, sensitiivisemmällä luennalla. Se ei kuitenkaan saa tarkoittaa sitä, että käytämme menneisyyden ihmisiä nykypäivän politiikan välineinä, vaan historioitsijoina pyrkimyksemme on tehdä ymmärrettäväksi nykylukijalle menneisyyden vierautta, outoutta – sellaistakin, mikä ei välttämättä asetu kategorioihimme.
Kulttuurihistorian ja elämänkerronnan dosentti Maarit Leskelä-Kärki työskentelee kulttuurihistorian professorina (ma.) Turun yliopistossa. Sähköposti: maales@utu.fi
***
1. Maarit Leskelä-Kärki, Toisten elämät. Kirjoituksia elämäkerroista. Avain 2017, 200–212.
2. Ks. esim. Maarit Leskelä-Kärki, Eletyn ja fiktiivisen rajamailla. Eeva Kilven Naisen päiväkirja kirjailijan tunnustuksena. Teoksessa Maarit Leskelä-Kärki, Karoliina Sjö & Liisa Lalu (toim.) Päiväkirjojen jäljillä. Historiantutkimus ja omasta elämästä kirjoittaminen. Vastapaino 2020; Maarit Leskelä-Kärki, Kirjeet ja kerrotuksi tulemisen kaipuu. Kirjailija Helmi Krohnin ja säveltäjä Erkki Melartinin kirjeystävyys, 1906–1936. Teoksessa Maarit Leskelä-Kärki, Anu Lahtinen & Kirsi Vainio-Korhonen (toim.) Kirjeet ja historiantutkimus. SKS 2011; Maarit Leskelä-Kärki, Sivistyneistönaisen kuuma veri. Teoksessa Kukku Melkas et al. (toim.) Läpikulkuihmisiä. Muotoiluja kansallisuudesta ja sivistyksestä 1900-luvun alun Suomessa. SKS 2009; Maarit Leskelä-Kärki, Narrating life-stories in-between the fictional and the autobiographical. Qualitative Research. 8 (2008), 325–332. Maarit Leskelä, Kaipaava, haluava, seksuaalinen nainen Aino Kallaksen päiväkirjoissa. Teoksessa Kari Immonen, Ritva Hapuli, Maarit Leskelä & Kaisa Vehkalahti (toim.) Modernin lumo ja pelko. 1800- ja 1900-lukujen vaihteen sukupuolisuudesta. SKS 2000, 211–244.
3. Ks. Leskelä-Kärki 2006, 519–530, 546–554.
4. Lillian Faderman, Surpassing the love of men. Romantic friendship and love between women from Renaissance to present. The Women’s press 1985. Ks. tuoreesta naisten välistä ystävyyttä koskevasta tutkimuksesta Suomessa: Miira Vuoksenranta, Ystävyys kuin virvatuli. Löystyvät ystävyyden siteet entisten Tammisaaren seminaarilaisten kirjeissä 1870-luvulla. Ennen ja Nyt 21:1 (2021), DOI: https://doi.org/10.37449/ennenjanyt.97574.
5. Ks. tästä esim. Leskelä-Kärki 2017, 32–58.
6. Ks. esim. Kari Immonen, Historian läsnäolo. Turun yliopisto 1996.
7. Ilana Aalto, Marjo Kaartinen, Annikka Konola, Anu Lahtinen, Maarit Leskelä-Kärki & Kirsi Tuohela, Ajatuksia historiasta sukupuolentutkimuksen kentällä. Naistutkimus–Kvinnoforskning 1 (2011). Ks. myös https://agricolaverkko.fi/keskustelu/viewtopic.php?t=3545 (8.5.2022).
8. Ks. esim. Irma Sulkunen, Retki naishistoriaan. Hanki ja jää 1991.
9. Aalto et al. 2011, 47.
***
Numeron 2/2022 sisältö ja linkit HAiK:n Agricola-foorumilla ilmestyneisiin puheenvuoroihin
Pääkirjoitus: Anu Lahtinen, Aineistojen kirjoa (HAik 3-2022)
Aineistojen kirjoa
Historiallinen Aikakauskirja tarjoaa alkusyksyn numerossaan monenlaista luettavaa aikakaudesta toiseen, ja aiheiden kirjon lisäksi huomiota voi kiinnittää tutkimusaineistojen ja tutkittavien ryhmien kirjoon. Käytössä on niin tiliaineistoja, taideteoksia, henkilökohtaista kirjeenvaihtoa, fragmentaarisen arkisto- ja sanomalehtitiedon yhdistelyä, muistietoa kuin lautapelejä ja niihin liittyviä tietoja. Kokonaisuutena artikkelit osoittavat, miten monipuolisten lähteiden avulla menneisyydestä voidaan rakentaa tulkintoja.
Mikko Huhtamiehen artikkeli ”Hyökkäys rannikolle” tarkastelee Uudenmaan kohtaloa viholliskohteena ja sodan tukialueella 1570-luvun konflikteissa. Artikkeli tarjoaa uutta, jäsenneltyä tietoa sodan keinovalikoimasta ja sen tuhoista, sekä ihmisistä ja alueista, jotka joutuivat sodankäynnin ja ryöstelyn jalkoihin.
Myös Anna Repo liikkuu artikkelissaan 1500-luvulla, mutta hyvin erilaisen aineiston parissa. Hän analysoi artikkelissaan ”Ruoka, luokka ja affektit” italialaisen visuaalisen kulttuurin tapoja esittää alemman yhteiskuntaluokan ihmisiä. Aikakauden maalauksista löytyy runsaasti merkityksiä, joita liitettiin alempiin yhteiskuntaryhmiin. Repo osoittaa, miten teokset välittivät kielteisiä tunteita alempien luokkien ruokakulttuuria kohtaan.
Rose-Marie Peake ja Saara Hilpinen jatkavat vertaisarvioidussa artikkelissaan keskustelua siitä, miten menneisyyttä tutkittaessa voidaan nähdä ja puhua seksuaalisuuden, sukupuolen ja suhteiden moninaisuudesta. Heidän artikkelinsa esittää tulkintamahdollisuuksia sekä 1800-luvun piirustuksista että kirjeenvaihdosta.
1800-luvulla liikkuvat myös Janne Tunturi ja Heli Rantala, joiden artikkelin päähenkilö on saksanjuutalainen Friedrich Anton Meyer, 1800-luvun alun turkulaisen kirjakulttuurin tärkeä toimija. Kirjahistoriallista ja elämäkerrallista näkökulmaa yhdistellen kirjoittajat analysoivat, miten Meyerin tausta näkyi hänen toiminnassaan ja mitä hänen elämänvaiheensa kertovat 1800-luvun alun pohjoiseurooppalaisesta kirjallisesta maailmasta.
Sari Aalto puolestaan käyttää muistelutietoa analysoidessaan lääketieteen kandidaattien pätevöitymistä ja epävarmuuden kokemuksia kunnanlääkärien viransijaisina. Pätevöityvät kandidaatit kuvasivat muisteluissaan kokemuksia epävarmuudesta, kun teoriapainotteisista opinnoista oli siirryttävä tekemään itsenäisiä ratkaisuja, joissa saattoi kirjaimellisesti olla – ja olikin – henki kyseessä.
Lopuksi katse kohdistuu lautapelien tutkimukseen, kun Jaakko Suominen, Tero Pasanen ja Karoliina Koskinen tarkastelevat vuonna 1930 ilmestynyttä Lapuanpeliä mediahistoriallisena lähteenä. Lapuanpeli oli aikakauden tapahtumia mukaileva peli, joka artikkelissa asettuu sekä pelihistorialliseen että aikalaishistorialliseen asiayhteyteensä. Kokonaisuutena toivon numeron siis tarjoavan mitä moninaisimpia esimerkkejä siitä, millaisista näkökulmista menneisyyttä voi lähestyä.
***
Kesä ja syksy 2022 ovat ainakin hetkeksi tarjonneet monille historiantutkijoille ja historian ystäville vähän tavanomaisempaa arkea, samoin tervetulleita hetkiä konferensseissa. Poikkeusaikojen viivytysten jälkeen onnistuivat muun muassa maaliskuinen Dies medievales, huhtikuinen 1500- ja 1600-lukujen tutkijoiden tapaaminen sekä kesäkuinen 1800-luvun tutkimuksen päivät. Turussa järjestettiin kesäkuussa myös pitkään suunniteltu kansainvälisen autobiografisen tutkimuksen järjestön IABAn suuri konferenssi Life-Writing: Imagining the Past, Present and Future, ja tätä kirjoitettaessa Antwerpenissä on meneillään viidestoista eurooppalainen kaupunkihistorian konferenssi (EAUH).
Elokuussa 2022 historioitsijat kohtasivat Göteborgissa pohjoismaisessa historiantutkijoiden konferenssissa, joka oli järjestyksessä jo kolmaskymmenes. Runsaaseen ohjelmaan kuului myös pohjoismaisten historiallisten aikakauskirjojen sekä Scandinavian Journal of Historyn järjestämät paneelit, joissa keskusteltiin yhtäältä kansallisten aikakauskirjojen tilanteesta että Scandinavian Journal of Historyn tilasta ja tulevaisuudesta.
Eri maiden lehtien olosuhteet ja haasteet olivat monin tavoin yhteisiä. On avoimen julkaisemisen ja sähköisen julkaisemisen haasteita, aikatauluhaasteita, on haasteita saavuttaa yleisöä. Kirja-arvioiden kohtalo ja verkkoversioiden mahdollisuudet herättivät myös keskustelua.
Mutta tuntui myös siltä, että kansallisten historiatieteellisten julkaisujen arvo oli oivallettu ja että niitä kohtaan on tällä hetkellä enemmän myötätuntoa ja kiinnostusta kuin joitakin vuosia aikaisemmin. Myös esimerkiksi Scandia-lehti, joka muutamia vuosia sitten oli vaikeuksissa avoimen julkaisemisen ja julkaisun rahoittamisen ristipaineessa, katsoi taas luottavaisemmin tulevaisuuteen.
Syksyn alkaessa historioitsijat ja historian opiskelijat ovat päässeet kampuksille aloittelemaan syksyään. lokakuussa on luvassa jo odotetut Historiantutkimuksen päivät, tällä kertaa Tampereella. Arkisissa kohtaamisissa, seminaareissa ja akateemisissa tilaisuuksissa moni ilmaisee iloa ja huojennusta vanhan arjen paluusta. Toisaalta poikkeusajat ovat sekoittaneet ja edelleen hankaloittavat monien tutkimushankkeita, kirjoitusrupeamia ja opetusjärjestelyjä.
Eivätkä muutokset ja hankaluudet ole ohi. Venäjän hyökkäys Ukrainaan on johtanut monien tieteellisten yhteyksien heikkenemiseen ja katkeamiseen, tutkimushankkeita on jouduttu suunnittelemaan uudelleen. Vaikka sota loppuisi tähän paikkaan, paljon korvaamatonta vahinkoa on tapahtunut niin monella tasolla, myös tieteen ja tutkijoiden näkökulmasta.
Sekä tutkijayhteisössä että opiskelijoiden kesken onkin havaittavissa monenlaista uupumusta ja epävarmuutta. Epävarmuudet on varmasti myös hyvä tunnistaa ja koettaa antaa niiden käsittelemiseen tilaa. Lähityöhön palatessa voi tulla vastaan ongelmia. Toisaalta etäyhteydet ja digitallenteet, joista poikkeusaikoina visioitiin ratkaisua vähän joka ongelmaan, tuovat helposti runsaasti ongelmia joka ratkaisuun.
Ihminen on rajallinen olento, joka ei repeä mahdottomiin eikä monistu pelkällä teknologian voimalla. Ihmisille, asioille ja prosesseille on annettava aikansa niin lähi- kuin etätyöskentelyssäkin, myös historian parissa toimittaessa.
Toivotan kaikille Historiallisen Aikakauskirjan lukijoille mahdollisimman levollista ja aurinkoista syksyä sekä sopivan kokoisia työmääriä ja lukuelämyksiä.
Anu Lahtinen
anu.z.lahtinen@helsinki.fi
***
Historiallinen Aikakauskirja
Historiallinen Aikakauskirja tarjoaa alkusyksyn numerossaan monenlaista luettavaa aikakaudesta toiseen, ja aiheiden kirjon lisäksi huomiota voi kiinnittää tutkimusaineistojen ja tutkittavien ryhmien kirjoon. Käytössä on niin tiliaineistoja, taideteoksia, henkilökohtaista kirjeenvaihtoa, fragmentaarisen arkisto- ja sanomalehtitiedon yhdistelyä, muistietoa kuin lautapelejä ja niihin liittyviä tietoja. Kokonaisuutena artikkelit osoittavat, miten monipuolisten lähteiden avulla menneisyydestä voidaan rakentaa tulkintoja.
Mikko Huhtamiehen artikkeli ”Hyökkäys rannikolle” tarkastelee Uudenmaan kohtaloa viholliskohteena ja sodan tukialueella 1570-luvun konflikteissa. Artikkeli tarjoaa uutta, jäsenneltyä tietoa sodan keinovalikoimasta ja sen tuhoista, sekä ihmisistä ja alueista, jotka joutuivat sodankäynnin ja ryöstelyn jalkoihin.
Myös Anna Repo liikkuu artikkelissaan 1500-luvulla, mutta hyvin erilaisen aineiston parissa. Hän analysoi artikkelissaan ”Ruoka, luokka ja affektit” italialaisen visuaalisen kulttuurin tapoja esittää alemman yhteiskuntaluokan ihmisiä. Aikakauden maalauksista löytyy runsaasti merkityksiä, joita liitettiin alempiin yhteiskuntaryhmiin. Repo osoittaa, miten teokset välittivät kielteisiä tunteita alempien luokkien ruokakulttuuria kohtaan.
Rose-Marie Peake ja Saara Hilpinen jatkavat vertaisarvioidussa artikkelissaan keskustelua siitä, miten menneisyyttä tutkittaessa voidaan nähdä ja puhua seksuaalisuuden, sukupuolen ja suhteiden moninaisuudesta. Heidän artikkelinsa esittää tulkintamahdollisuuksia sekä 1800-luvun piirustuksista että kirjeenvaihdosta.
1800-luvulla liikkuvat myös Janne Tunturi ja Heli Rantala, joiden artikkelin päähenkilö on saksanjuutalainen Friedrich Anton Meyer, 1800-luvun alun turkulaisen kirjakulttuurin tärkeä toimija. Kirjahistoriallista ja elämäkerrallista näkökulmaa yhdistellen kirjoittajat analysoivat, miten Meyerin tausta näkyi hänen toiminnassaan ja mitä hänen elämänvaiheensa kertovat 1800-luvun alun pohjoiseurooppalaisesta kirjallisesta maailmasta.
Sari Aalto puolestaan käyttää muistelutietoa analysoidessaan lääketieteen kandidaattien pätevöitymistä ja epävarmuuden kokemuksia kunnanlääkärien viransijaisina. Pätevöityvät kandidaatit kuvasivat muisteluissaan kokemuksia epävarmuudesta, kun teoriapainotteisista opinnoista oli siirryttävä tekemään itsenäisiä ratkaisuja, joissa saattoi kirjaimellisesti olla – ja olikin – henki kyseessä.
Lopuksi katse kohdistuu lautapelien tutkimukseen, kun Jaakko Suominen, Tero Pasanen ja Karoliina Koskinen tarkastelevat vuonna 1930 ilmestynyttä Lapuanpeliä mediahistoriallisena lähteenä. Lapuanpeli oli aikakauden tapahtumia mukaileva peli, joka artikkelissa asettuu sekä pelihistorialliseen että aikalaishistorialliseen asiayhteyteensä. Kokonaisuutena toivon numeron siis tarjoavan mitä moninaisimpia esimerkkejä siitä, millaisista näkökulmista menneisyyttä voi lähestyä.
***
Kesä ja syksy 2022 ovat ainakin hetkeksi tarjonneet monille historiantutkijoille ja historian ystäville vähän tavanomaisempaa arkea, samoin tervetulleita hetkiä konferensseissa. Poikkeusaikojen viivytysten jälkeen onnistuivat muun muassa maaliskuinen Dies medievales, huhtikuinen 1500- ja 1600-lukujen tutkijoiden tapaaminen sekä kesäkuinen 1800-luvun tutkimuksen päivät. Turussa järjestettiin kesäkuussa myös pitkään suunniteltu kansainvälisen autobiografisen tutkimuksen järjestön IABAn suuri konferenssi Life-Writing: Imagining the Past, Present and Future, ja tätä kirjoitettaessa Antwerpenissä on meneillään viidestoista eurooppalainen kaupunkihistorian konferenssi (EAUH).
Elokuussa 2022 historioitsijat kohtasivat Göteborgissa pohjoismaisessa historiantutkijoiden konferenssissa, joka oli järjestyksessä jo kolmaskymmenes. Runsaaseen ohjelmaan kuului myös pohjoismaisten historiallisten aikakauskirjojen sekä Scandinavian Journal of Historyn järjestämät paneelit, joissa keskusteltiin yhtäältä kansallisten aikakauskirjojen tilanteesta että Scandinavian Journal of Historyn tilasta ja tulevaisuudesta.
Eri maiden lehtien olosuhteet ja haasteet olivat monin tavoin yhteisiä. On avoimen julkaisemisen ja sähköisen julkaisemisen haasteita, aikatauluhaasteita, on haasteita saavuttaa yleisöä. Kirja-arvioiden kohtalo ja verkkoversioiden mahdollisuudet herättivät myös keskustelua.
Mutta tuntui myös siltä, että kansallisten historiatieteellisten julkaisujen arvo oli oivallettu ja että niitä kohtaan on tällä hetkellä enemmän myötätuntoa ja kiinnostusta kuin joitakin vuosia aikaisemmin. Myös esimerkiksi Scandia-lehti, joka muutamia vuosia sitten oli vaikeuksissa avoimen julkaisemisen ja julkaisun rahoittamisen ristipaineessa, katsoi taas luottavaisemmin tulevaisuuteen.
Syksyn alkaessa historioitsijat ja historian opiskelijat ovat päässeet kampuksille aloittelemaan syksyään. lokakuussa on luvassa jo odotetut Historiantutkimuksen päivät, tällä kertaa Tampereella. Arkisissa kohtaamisissa, seminaareissa ja akateemisissa tilaisuuksissa moni ilmaisee iloa ja huojennusta vanhan arjen paluusta. Toisaalta poikkeusajat ovat sekoittaneet ja edelleen hankaloittavat monien tutkimushankkeita, kirjoitusrupeamia ja opetusjärjestelyjä.
Eivätkä muutokset ja hankaluudet ole ohi. Venäjän hyökkäys Ukrainaan on johtanut monien tieteellisten yhteyksien heikkenemiseen ja katkeamiseen, tutkimushankkeita on jouduttu suunnittelemaan uudelleen. Vaikka sota loppuisi tähän paikkaan, paljon korvaamatonta vahinkoa on tapahtunut niin monella tasolla, myös tieteen ja tutkijoiden näkökulmasta.
Sekä tutkijayhteisössä että opiskelijoiden kesken onkin havaittavissa monenlaista uupumusta ja epävarmuutta. Epävarmuudet on varmasti myös hyvä tunnistaa ja koettaa antaa niiden käsittelemiseen tilaa. Lähityöhön palatessa voi tulla vastaan ongelmia. Toisaalta etäyhteydet ja digitallenteet, joista poikkeusaikoina visioitiin ratkaisua vähän joka ongelmaan, tuovat helposti runsaasti ongelmia joka ratkaisuun.
Ihminen on rajallinen olento, joka ei repeä mahdottomiin eikä monistu pelkällä teknologian voimalla. Ihmisille, asioille ja prosesseille on annettava aikansa niin lähi- kuin etätyöskentelyssäkin, myös historian parissa toimittaessa.
Toivotan kaikille Historiallisen Aikakauskirjan lukijoille mahdollisimman levollista ja aurinkoista syksyä sekä sopivan kokoisia työmääriä ja lukuelämyksiä.
Anu Lahtinen
anu.z.lahtinen@helsinki.fi
***
Historiallinen Aikakauskirja
Pääkirjoitus: Anu Lahtinen, Arvon mekin ansaitsemme (HAik 4-2022)
Arvon mekin ansaitsemme
Monien historiantutkijoiden ja historian ystävien syksyä on värittänyt keskustelu siitä, miten yleistajuisessa tietokirjassa voi käyttää historiantutkijoiden aineistoja. Aihe on noussut esiin, kun tutkijat ovat kiinnittäneet huomiota Suomen historian naisia käsittelevään yleistajuiseen teokseen. Teoksen julkaisuluettelossa näyttää olleen puutteita, ja kirjan tekstistä on vertailussa nostettu esiin osuuksia, jotka näyttävät olevan lähellä historiantutkijoiden aiemmin julkaisemia tekstejä. (1)
Tapaus ei ole ainutlaatuinen, mutta siinä kiteytyy monien historioitsijoiden viime vuosina jakama toistuva kokemus, ettei tutkijoiden työ saa ansaitsemaansa tunnustusta. Kuten totesin Historiallisen Aikakauskirjan pääkirjoituksissa 3/2021 ja 4/2021, oma roolinsa on kustantamoilla ja medialla, koska uutisoinnissa usein korostetaan salatun, vaietun ja ennenkuulumattoman elementtejä. Tällöin kirjailija tai toimittaja saatetaan esittää tutkijan ja asiantuntijan asemassa, vaikkei hän itse tällaista asemaa hakisikaan.
Käydyssä keskustelussa tieteentekijät, tietokirjailijat, toimittajat tai taiteilijat eivät välttämättä ole ammattialallaan aivan samaa mieltä tiedon käyttämisen ja viittaamisen tavoista. On paljon toimittajia ja tietokirjailijoita, jotka hyvinkin tarkasti kertovat, mitä aineistoa ovat käyttäneet ja keitä haastatelleet, ja joille tuntuu olevan hyvin selvää se, miten lähteet ja tutkimuskirjallisuus voidaan ilmoittaa. On kaunokirjailijoita, joiden mielestä kaunokirjallisessakin teoksessa voi hyvin olla lähdeluettelo lopussa.
Monet kirjailijat pohtivat Sirpa Kähkösen tapaan menneisyyttä hyvin vivahteikkaasti ja kertovat myös suhteestaan menneisyyteen ja sen jättämiin aineistoihin. Lisää voi lukea esimerkiksi Kähkösen haastattelusta Historiallisessa Aikakauskirjassa 4/2017. Toisaalta on tutkijoitakin, joiden puolesta moniin tietokirjoihin ja yleisluontoisiin teksteihin riittää lähde- ja kirjallisuusluettelo. Tieteentekijät julkaisevat itse paljon teoksia, jotka liikkuvat tiede- ja tietokirjan välimaastossa ja joita arvostetaan teoksina, kuten esimerkiksi syksyn 2022 Kanava-palkinto -ehdokkuudet osoittavat.
Suomen tietokirjailijat ry. on jo syksyllä 2012 vahvistanut ja julkaissut sivuillaan tietokirjailijan eettiset ohjeet, joissa on muun muassa kehotus kunnioittaa toisten oikeuksia. Tämä ei sinänsä yksiselitteisesti edellytä juuri tietynlaista viittaamisen tapaa. Yleistajuisessa tekstissä tietolähteitä ja kirjallisuutta voi hyvin kuljettaa mukana leipätekstissäkin. (2) Myös tässä pääkirjoituksessa olen tilan, tekstin luettavuuden ja tekstityypin vuoksi jättänyt osan käyttämästäni kirjallisuudesta leipätekstissä kulkeviksi maininnoiksi.
Käyty keskustelu on saanut minut ajattelemaan, että suhde tiedon hakemiseen tai tiedon käyttämiseen on jossain määrin murroksessa. Eräässä kirjatapahtumassa kiinnitin huomiota siihen, että useat haastatellut kirjailijat totesivat perehtyneensä historiallisiin aiheisiinsa ”lukemalla paljon internetistä”; viime vuosisadalla vastaavan tiedonhaun olisi voinut ehkä kuvata sanomalla, että on viettänyt paljon aikaa kirjastoissa, museoissa ja arkistoissa.
Internet on tietenkin erinomainen väylä, siellähän on väitöskirjoja, harrasteblogeja, viranomaisaineistoja ja vaikka mitä. Ylimalkainen viittaus ”internetin käyttöön” ei sinänsä tarkoita, etteikö tietoa olisi voitu hakea sieltä huolellisesti ja luotettavista lähteistä. Silti tuntui jotenkin 2000-luvun tiedonhaulle syvästi tyypilliseltä, että internetin kautta haettu tieto- ja lähdeaineisto jäi tarkemmin nimeämättä. Mahdollista tutkimuskirjallisuutta, tietokirjoja tai arkistolähteitä ei nimetty, ei paperisina eikä sähköisinä.
Jos eri yhteyksissä tiedon kerrotaan olevan peräisin internetistä, ei ehkä ole ihme, jos aineisto kuin aineisto, niin sähköiset kirjat, blogit kuin sanomalehdetkin hämärtyvät toistensa kaltaisiksi, internetistä löytyviksi ”lähteiksi” tai dataksi, joiden tekijyys tai alkuperä jää miettimättä. Tällaista tapahtuu myös historiantutkijoille ja opiskelijoille. Monilla aineistoilla on kuitenkin tekijänsä, ja esimerkiksi verkossa julkaistut Historiallisen Aikakauskirjan artikkelit ovat punnittua tulkintaa, joiden kirjoittajat toivovat tulevansa nimetyiksi muutenkin kuin ”lähteinä”.
Käydyssä keskustelussa historioitsijoita on osittain vaivannutkin juuri se, että alkuperäislähteiden ja tutkimuskirjallisuuden ero on hämärtynyt. Historioitsijoiden tekemät tulkinnat eivät kuitenkaan ole pelkkää lähdereferaattia – ne ovat tulkintaa itsessään. Historian tutkimustulokset ja historia-alan monografiat eivät itsestään selvästi pelkistykään dataksi. Tieto, tulkinta ja kirjoittaminen kietoutuvat toisiinsa.
Syksyn kirjamessuilla FT Maria Vainio-Kurtakko kuvasi niitä näkökulma- ja teemavalintoja, joita hän teki kirjoittaessaan Albert Edelfeltin ja Ellan de la Chapellen parielämäkertaa. Pariskunnan elämänvaiheiden kuljettaminen vaati monenlaisia valintoja ja tarkkaa pohdintaa: missä järjestyksessä kertoa havaintoja kahden ihmisen elämästä, kohtaamisesta ja yhteisestä taipaleesta? Mitä asioita painottaa ja millaisin sanankääntein?
Ajattelin kuunnellessani, että historia-alan monografiat saattavat olla kerronnallisilta valinnoiltaan hyvin luovia, ja niissä kulkee mukana vuosien työ, joka ei palaudu vain yksittäisen rahoituksen puitteissa tehtyyn työhön. Tieteellisten Seurojen Valtuuskunnan julkaisupäällikkö FT Sami Syrjämäki onkin some-puheenvuoroissaan toistuvasti pohtinut, pitäisikö tieteellisten monografioiden nauttia patentinkaltaista suojaa myös avoimen tieteen maailmassa.
Konfliktitilanteissa on tapana peräänkuuluttaa laajempaa keskustelua tiedon käytön, kirjoittamisen ja julkaisemisen perusteista. Muiden toimien lisäksi tärkeää olisi nytkin, että haettaisiin lisää ymmärrystä ja vuoropuhelua. Ilmeiseksi on käynyt, että esimerkiksi historiantutkijoiden työläs tulkintatyö saattaa jäädä sujuvan kerronnan katveeseen.
Historioitsijan työtä ja sen arvoa on varmasti hyvä tuoda esiin mahdollisimman paljon, samoin kuin nostaa esiin hyviä käytänteitä ja hyviä yhteistyön ja keskinäisen arvostamisen keinoja. Maailmassa on monia voimia, jotka eivät arvosta sen enempää historian tutkimusta, historian tietokirjoja kuin historiallista fiktiotakaan – menneisyyden ystävillä on paljon yhteistä jaettavaa ja puolustettavaa. Välillä puhumme toistemme ohi, mutta jos saa sanottua A:n, voi seuraavaksi ehkä täsmentää B:n.
Näiden ajatusten myötä minulla on jälleen kerran tilaisuus kiitollisena tervehtiä Historiallisen Aikakauskirjan tilaajia, lukijoita, kirjoittajia ja muita tukijoita monenlaisesta lehdelle osoitetusta tuesta ja toivottaa kaikille oikein hyvää jouluaikaa sekä kaikkea hyvää alkavalle vuodelle 2023.
Anu Lahtinen
anu.z.lahtinen@helsinki.fi
***
1. Aiheesta esimerkiksi Aino Frilander, ”Voisi pitää vähättelynäkin”, Helsingin Sanomat 15.9.2022 (verkkoversio); Kirsi Vainio-Korhonen, ”Ujostelematonta kopiointia à la Maria Pettersson”, Turun Sanomat 25.10.2022.
2. Sanna Nyqvist, ”Tiedon alkuperä ja reilu käyttö”, Kritiikin uutiset 19.9.2022, www.kritiikinuutiset.fi (viitattu 19.11.2022).
***
Historiallinen Aikakauskirja
Monien historiantutkijoiden ja historian ystävien syksyä on värittänyt keskustelu siitä, miten yleistajuisessa tietokirjassa voi käyttää historiantutkijoiden aineistoja. Aihe on noussut esiin, kun tutkijat ovat kiinnittäneet huomiota Suomen historian naisia käsittelevään yleistajuiseen teokseen. Teoksen julkaisuluettelossa näyttää olleen puutteita, ja kirjan tekstistä on vertailussa nostettu esiin osuuksia, jotka näyttävät olevan lähellä historiantutkijoiden aiemmin julkaisemia tekstejä. (1)
Tapaus ei ole ainutlaatuinen, mutta siinä kiteytyy monien historioitsijoiden viime vuosina jakama toistuva kokemus, ettei tutkijoiden työ saa ansaitsemaansa tunnustusta. Kuten totesin Historiallisen Aikakauskirjan pääkirjoituksissa 3/2021 ja 4/2021, oma roolinsa on kustantamoilla ja medialla, koska uutisoinnissa usein korostetaan salatun, vaietun ja ennenkuulumattoman elementtejä. Tällöin kirjailija tai toimittaja saatetaan esittää tutkijan ja asiantuntijan asemassa, vaikkei hän itse tällaista asemaa hakisikaan.
Käydyssä keskustelussa tieteentekijät, tietokirjailijat, toimittajat tai taiteilijat eivät välttämättä ole ammattialallaan aivan samaa mieltä tiedon käyttämisen ja viittaamisen tavoista. On paljon toimittajia ja tietokirjailijoita, jotka hyvinkin tarkasti kertovat, mitä aineistoa ovat käyttäneet ja keitä haastatelleet, ja joille tuntuu olevan hyvin selvää se, miten lähteet ja tutkimuskirjallisuus voidaan ilmoittaa. On kaunokirjailijoita, joiden mielestä kaunokirjallisessakin teoksessa voi hyvin olla lähdeluettelo lopussa.
Monet kirjailijat pohtivat Sirpa Kähkösen tapaan menneisyyttä hyvin vivahteikkaasti ja kertovat myös suhteestaan menneisyyteen ja sen jättämiin aineistoihin. Lisää voi lukea esimerkiksi Kähkösen haastattelusta Historiallisessa Aikakauskirjassa 4/2017. Toisaalta on tutkijoitakin, joiden puolesta moniin tietokirjoihin ja yleisluontoisiin teksteihin riittää lähde- ja kirjallisuusluettelo. Tieteentekijät julkaisevat itse paljon teoksia, jotka liikkuvat tiede- ja tietokirjan välimaastossa ja joita arvostetaan teoksina, kuten esimerkiksi syksyn 2022 Kanava-palkinto -ehdokkuudet osoittavat.
Suomen tietokirjailijat ry. on jo syksyllä 2012 vahvistanut ja julkaissut sivuillaan tietokirjailijan eettiset ohjeet, joissa on muun muassa kehotus kunnioittaa toisten oikeuksia. Tämä ei sinänsä yksiselitteisesti edellytä juuri tietynlaista viittaamisen tapaa. Yleistajuisessa tekstissä tietolähteitä ja kirjallisuutta voi hyvin kuljettaa mukana leipätekstissäkin. (2) Myös tässä pääkirjoituksessa olen tilan, tekstin luettavuuden ja tekstityypin vuoksi jättänyt osan käyttämästäni kirjallisuudesta leipätekstissä kulkeviksi maininnoiksi.
Käyty keskustelu on saanut minut ajattelemaan, että suhde tiedon hakemiseen tai tiedon käyttämiseen on jossain määrin murroksessa. Eräässä kirjatapahtumassa kiinnitin huomiota siihen, että useat haastatellut kirjailijat totesivat perehtyneensä historiallisiin aiheisiinsa ”lukemalla paljon internetistä”; viime vuosisadalla vastaavan tiedonhaun olisi voinut ehkä kuvata sanomalla, että on viettänyt paljon aikaa kirjastoissa, museoissa ja arkistoissa.
Internet on tietenkin erinomainen väylä, siellähän on väitöskirjoja, harrasteblogeja, viranomaisaineistoja ja vaikka mitä. Ylimalkainen viittaus ”internetin käyttöön” ei sinänsä tarkoita, etteikö tietoa olisi voitu hakea sieltä huolellisesti ja luotettavista lähteistä. Silti tuntui jotenkin 2000-luvun tiedonhaulle syvästi tyypilliseltä, että internetin kautta haettu tieto- ja lähdeaineisto jäi tarkemmin nimeämättä. Mahdollista tutkimuskirjallisuutta, tietokirjoja tai arkistolähteitä ei nimetty, ei paperisina eikä sähköisinä.
Jos eri yhteyksissä tiedon kerrotaan olevan peräisin internetistä, ei ehkä ole ihme, jos aineisto kuin aineisto, niin sähköiset kirjat, blogit kuin sanomalehdetkin hämärtyvät toistensa kaltaisiksi, internetistä löytyviksi ”lähteiksi” tai dataksi, joiden tekijyys tai alkuperä jää miettimättä. Tällaista tapahtuu myös historiantutkijoille ja opiskelijoille. Monilla aineistoilla on kuitenkin tekijänsä, ja esimerkiksi verkossa julkaistut Historiallisen Aikakauskirjan artikkelit ovat punnittua tulkintaa, joiden kirjoittajat toivovat tulevansa nimetyiksi muutenkin kuin ”lähteinä”.
Käydyssä keskustelussa historioitsijoita on osittain vaivannutkin juuri se, että alkuperäislähteiden ja tutkimuskirjallisuuden ero on hämärtynyt. Historioitsijoiden tekemät tulkinnat eivät kuitenkaan ole pelkkää lähdereferaattia – ne ovat tulkintaa itsessään. Historian tutkimustulokset ja historia-alan monografiat eivät itsestään selvästi pelkistykään dataksi. Tieto, tulkinta ja kirjoittaminen kietoutuvat toisiinsa.
Syksyn kirjamessuilla FT Maria Vainio-Kurtakko kuvasi niitä näkökulma- ja teemavalintoja, joita hän teki kirjoittaessaan Albert Edelfeltin ja Ellan de la Chapellen parielämäkertaa. Pariskunnan elämänvaiheiden kuljettaminen vaati monenlaisia valintoja ja tarkkaa pohdintaa: missä järjestyksessä kertoa havaintoja kahden ihmisen elämästä, kohtaamisesta ja yhteisestä taipaleesta? Mitä asioita painottaa ja millaisin sanankääntein?
Ajattelin kuunnellessani, että historia-alan monografiat saattavat olla kerronnallisilta valinnoiltaan hyvin luovia, ja niissä kulkee mukana vuosien työ, joka ei palaudu vain yksittäisen rahoituksen puitteissa tehtyyn työhön. Tieteellisten Seurojen Valtuuskunnan julkaisupäällikkö FT Sami Syrjämäki onkin some-puheenvuoroissaan toistuvasti pohtinut, pitäisikö tieteellisten monografioiden nauttia patentinkaltaista suojaa myös avoimen tieteen maailmassa.
Konfliktitilanteissa on tapana peräänkuuluttaa laajempaa keskustelua tiedon käytön, kirjoittamisen ja julkaisemisen perusteista. Muiden toimien lisäksi tärkeää olisi nytkin, että haettaisiin lisää ymmärrystä ja vuoropuhelua. Ilmeiseksi on käynyt, että esimerkiksi historiantutkijoiden työläs tulkintatyö saattaa jäädä sujuvan kerronnan katveeseen.
Historioitsijan työtä ja sen arvoa on varmasti hyvä tuoda esiin mahdollisimman paljon, samoin kuin nostaa esiin hyviä käytänteitä ja hyviä yhteistyön ja keskinäisen arvostamisen keinoja. Maailmassa on monia voimia, jotka eivät arvosta sen enempää historian tutkimusta, historian tietokirjoja kuin historiallista fiktiotakaan – menneisyyden ystävillä on paljon yhteistä jaettavaa ja puolustettavaa. Välillä puhumme toistemme ohi, mutta jos saa sanottua A:n, voi seuraavaksi ehkä täsmentää B:n.
Näiden ajatusten myötä minulla on jälleen kerran tilaisuus kiitollisena tervehtiä Historiallisen Aikakauskirjan tilaajia, lukijoita, kirjoittajia ja muita tukijoita monenlaisesta lehdelle osoitetusta tuesta ja toivottaa kaikille oikein hyvää jouluaikaa sekä kaikkea hyvää alkavalle vuodelle 2023.
Anu Lahtinen
anu.z.lahtinen@helsinki.fi
***
1. Aiheesta esimerkiksi Aino Frilander, ”Voisi pitää vähättelynäkin”, Helsingin Sanomat 15.9.2022 (verkkoversio); Kirsi Vainio-Korhonen, ”Ujostelematonta kopiointia à la Maria Pettersson”, Turun Sanomat 25.10.2022.
2. Sanna Nyqvist, ”Tiedon alkuperä ja reilu käyttö”, Kritiikin uutiset 19.9.2022, www.kritiikinuutiset.fi (viitattu 19.11.2022).
***
Historiallinen Aikakauskirja
Pääkirjoitus: Anu Lahtinen, Muistoja, tunteita, kokemuksia (HAik 1-2023)
Muistoja, tunteita, kokemuksia
Historiallisen Aikakauskirjan tavaksi on vakiintunut, että parillisiin numeroihin työstetään teemanumero, jossa on usein mukana vierailevia toimittajia. Parittomat numerot puolestaan ovat teemoiltaan melko väljiä, vaikka niissäkin tekstit usein keskustelevat toistensa kanssa.
Tämänkertaisessa numerossa artikkelit käsittelevät yhtäältä muistoja ja kokemuksia, toisaalta erilaisia yhteiskuntaryhmiä ja yhteisöjä sekä niiden toimintamahdollisuuksia. Sinikka Selin, Maria Lähteenmäki, Anssi Neuvonen ja Oona Ilmolahti tarkastelevat artikkelissaan karjalaisnuorten aktivismia. Kirjoittajat analysoivat, miten nykypäivän aktivismi hyödyntää menneisyyttä ja kyseenalaistaa totuttuja tulkintoja menneisyydestä.
Pete Pesosen artikkelissa huomio kohdistuu firabelitöihin ja siihen, miten niistä kertova muistitieto syntyy ja miten sitä voi tutkia. Kyse on siis esineistä, joita työntekijä valmistaa omaan käyttöönsä työpaikallaan, työnantajan välineitä ja materiaaleja käyttäen. Artikkeli nostaa esiin tärkeitä kysymyksiä paitsi itse tutkittavasta aiheesta, myös muistitiedon kokoamisesta ja haastattelusta yhteistyönä.
Työläisten historiaan liittyy myös Marianne Vasara-Aaltosen artikkeli, joka tarkastelee artikkelissaan työväestön oikeusapua 1900-luvun alun Helsingissä. Aikakauden työväestö kohtasi monenlaisia ongelmia, joihin tarvittiin myös oikeusapua. Olemassaoleva kunnallinen oikeusapu ei vastannut muuttuviin tarpeisiin vaan tarvitsi kehittämistä, jossa K. J. Ståhlbergilla ja Einar Böökillä oli osuutensa.
Vertaisarvioidussa katsausartikkelissa Riina Turunen ja Miika Voutilainen puolestaan tarkastelevat menneisyyttä pitkällä aikavälillä. Tutkijoiden tavoitteena on tarjota valuuttakurssimuunnin, jonka avulla Suomen alueella käytettyjen keskeisten valuuttojen vaihtokursseja voidaan vertailla keskenään. Artikkelissa luodaan myös yleiskatsaus eri aikojen rahaoloihin ja tärkeimpiin muutoksiin. Itse valuuttamuunnin ja sen tarkemmat perusteet ovat saatavilla verkossa, kuten artikkelissa tarkemmin selostetaan.
Numerossa on myös tavallista enemmän kirjoituksia, jotka kertovat muutoksista: aluista, lopuista, jäähyväisistä. Kimmo Rentola tarkastelee jäähyväisluennosta muokatussa syväluotauksessa intohimoja ja muita tunteita historiantutkimuksessa, tuoden samalla esiin historioitsijoiden sukupolvikokemuksia. Samu Niskasen syväluotaus puolestaan perustuu tehtävässään aloittavan professorin luentoon.
Muistosanoissa jätämme hyvästit akateemikko, professori Päiviö Tommilalle, professori emeritus Jorma Kalelalle sekä professori emeritus Risto Alapurolle. Tiedemaailma puolestaan kutsuu kokoamaan tieteentekijöiden muistoja Tieteen Kalevalaksi. Historian ystävien kirjeessä puheenjohtaja Kari Salmi kertoo muutoksista julkaisijaseurojemme työvoimassa.
Huomaattehan myös verkkolehti Auraican ja Porthan-Seuran kirjoituskilpailun Henrik Gabriel Porthanista ja hänen jälkivaikutuksestaan – tarkemmat tiedot sivulla 70.
Ensi numerossa vuorossa on nostalgian historiaa ja muutama vapaa-aiheinen artikkeli. Tuolloin voimme toivottavasti myös julkistaa Historiallisen Aikakauskirjan digisiirron uutisia, kunhan arjen muilta kiireiltä saadaan viimeiset sopimukset ja tekniset säädöt kohdilleen. Kansalliskirjaston Elektra-palveluhan katosi alkuvuodesta bittiavaruuteen, mutta lehtemme sähköisellä versiolla on luvassa tulevaisuus Tieteellisten Seurojen Valtuuskunnan tarjoamalla journal.fi -alustalla. Kansalliskirjaston kautta Historiallista Aikakauskirjaa voi tälläkin hetkellä lukea 1900-luvun numeroita tietyin rajoituksin.
Kiitän lämpimästi kaikkia yhteistyöstä tämänkin numeron yhteydessä ja toivotan lukijoille valoisaa kevätaikaa!
Anu Lahtinen
anu.z.lahtinen@helsinki.fi
Historiallisen Aikakauskirjan tavaksi on vakiintunut, että parillisiin numeroihin työstetään teemanumero, jossa on usein mukana vierailevia toimittajia. Parittomat numerot puolestaan ovat teemoiltaan melko väljiä, vaikka niissäkin tekstit usein keskustelevat toistensa kanssa.
Tämänkertaisessa numerossa artikkelit käsittelevät yhtäältä muistoja ja kokemuksia, toisaalta erilaisia yhteiskuntaryhmiä ja yhteisöjä sekä niiden toimintamahdollisuuksia. Sinikka Selin, Maria Lähteenmäki, Anssi Neuvonen ja Oona Ilmolahti tarkastelevat artikkelissaan karjalaisnuorten aktivismia. Kirjoittajat analysoivat, miten nykypäivän aktivismi hyödyntää menneisyyttä ja kyseenalaistaa totuttuja tulkintoja menneisyydestä.
Pete Pesosen artikkelissa huomio kohdistuu firabelitöihin ja siihen, miten niistä kertova muistitieto syntyy ja miten sitä voi tutkia. Kyse on siis esineistä, joita työntekijä valmistaa omaan käyttöönsä työpaikallaan, työnantajan välineitä ja materiaaleja käyttäen. Artikkeli nostaa esiin tärkeitä kysymyksiä paitsi itse tutkittavasta aiheesta, myös muistitiedon kokoamisesta ja haastattelusta yhteistyönä.
Työläisten historiaan liittyy myös Marianne Vasara-Aaltosen artikkeli, joka tarkastelee artikkelissaan työväestön oikeusapua 1900-luvun alun Helsingissä. Aikakauden työväestö kohtasi monenlaisia ongelmia, joihin tarvittiin myös oikeusapua. Olemassaoleva kunnallinen oikeusapu ei vastannut muuttuviin tarpeisiin vaan tarvitsi kehittämistä, jossa K. J. Ståhlbergilla ja Einar Böökillä oli osuutensa.
Vertaisarvioidussa katsausartikkelissa Riina Turunen ja Miika Voutilainen puolestaan tarkastelevat menneisyyttä pitkällä aikavälillä. Tutkijoiden tavoitteena on tarjota valuuttakurssimuunnin, jonka avulla Suomen alueella käytettyjen keskeisten valuuttojen vaihtokursseja voidaan vertailla keskenään. Artikkelissa luodaan myös yleiskatsaus eri aikojen rahaoloihin ja tärkeimpiin muutoksiin. Itse valuuttamuunnin ja sen tarkemmat perusteet ovat saatavilla verkossa, kuten artikkelissa tarkemmin selostetaan.
Numerossa on myös tavallista enemmän kirjoituksia, jotka kertovat muutoksista: aluista, lopuista, jäähyväisistä. Kimmo Rentola tarkastelee jäähyväisluennosta muokatussa syväluotauksessa intohimoja ja muita tunteita historiantutkimuksessa, tuoden samalla esiin historioitsijoiden sukupolvikokemuksia. Samu Niskasen syväluotaus puolestaan perustuu tehtävässään aloittavan professorin luentoon.
Muistosanoissa jätämme hyvästit akateemikko, professori Päiviö Tommilalle, professori emeritus Jorma Kalelalle sekä professori emeritus Risto Alapurolle. Tiedemaailma puolestaan kutsuu kokoamaan tieteentekijöiden muistoja Tieteen Kalevalaksi. Historian ystävien kirjeessä puheenjohtaja Kari Salmi kertoo muutoksista julkaisijaseurojemme työvoimassa.
Huomaattehan myös verkkolehti Auraican ja Porthan-Seuran kirjoituskilpailun Henrik Gabriel Porthanista ja hänen jälkivaikutuksestaan – tarkemmat tiedot sivulla 70.
Ensi numerossa vuorossa on nostalgian historiaa ja muutama vapaa-aiheinen artikkeli. Tuolloin voimme toivottavasti myös julkistaa Historiallisen Aikakauskirjan digisiirron uutisia, kunhan arjen muilta kiireiltä saadaan viimeiset sopimukset ja tekniset säädöt kohdilleen. Kansalliskirjaston Elektra-palveluhan katosi alkuvuodesta bittiavaruuteen, mutta lehtemme sähköisellä versiolla on luvassa tulevaisuus Tieteellisten Seurojen Valtuuskunnan tarjoamalla journal.fi -alustalla. Kansalliskirjaston kautta Historiallista Aikakauskirjaa voi tälläkin hetkellä lukea 1900-luvun numeroita tietyin rajoituksin.
Kiitän lämpimästi kaikkia yhteistyöstä tämänkin numeron yhteydessä ja toivotan lukijoille valoisaa kevätaikaa!
Anu Lahtinen
anu.z.lahtinen@helsinki.fi
Pääkirjoitus: Anu Lahtinen, Historiallinen Aikakauskirja 120 vuotta (HAik 2-2023)
Historiallinen Aikakauskirja 120 vuotta
Historiallisen Aikakauskirjan ensi numero ilmestyi toukokuussa 1903 eli satakaksikymmentä vuotta sitten, odottelun, selvittelyn ja jännittämisen jälkeen. Nykyaikoina saattaa lähinnä olla jännitystä siitä, saako tieteellinen lehti hyvän julkaisufoorumiluokituksen (JUFO 1-2-3).i Keväällä 1903 kysymys kuului, saako lehti ylimalkaan julkaisulupaa painoasiain ylihallituksessa. Autonomisessa Suomessa elettiin venäläisen sensuurin ja tiukan valvonnan aikaa.ii
Historiallisen Aikakauskirjan näytenumero oli valmistunut jo loppuvuodesta 1902. Päätoimittajana oli dosentti Gunnar Palander (Suolahti) ja toimitussihteerinä maisteri Kaarlo Blomstedt. Näytenumero oli toimitettu marraskuussa 1902 painoviranomaisille. Nämä takavarikoivat lähden näytenumeron, kunnes lopullinen myönteinen lupapäätös saataisiin.
Vaikka tieteellisissä julkaisuissa oli hyväksyttävämpää käsitellä monimutkaisia ja arkaluontoisiakin teemoja, oli Historiallinen Aikakauskirja lisäksi luvannut edistää historian harrastusta opiskelijoiden ja historian opettajien keskuudessa. Tämä taas herätti epäilyjä siitä, että lehti tavoittaisi liiankin laajan yleisön.
Lopulta Keisarillisen Aleksanteri-Yliopiston (nyk. Helsingin yliopisto) vs. sijaiskansleri J. R. Danielson otti asian puheeksi kenraalikuvernöörin audienssilla, ja lupa heltisi. Historiallinen Aikakauskirja ilmestyi 7. päivänä toukokuuta 1903. Kyse oli myös Danielsonin 50-vuotisjuhlanumerosta, joka nipin napin ehdittiin painaa merkkipäiväksi.
Vaikka Historiallinen Aikakauskirja herätti huolta painoviranomaisissa ja vaikka historiantutkimukseen liittyy kansallisia ja poliittisia vireitä, lehden perustajat halusivat ennen kaikkea paikan, jossa käydä julkista keskustelua historian tutkimuksesta. Nuorten tutkijoiden perustama Historiallinen Yhdistys oli toivonut lehden perustamista jo 1890-luvun alussa.
Historiallisen Aikakauskirjan tekijät halusivat edistää tieteellistä keskustelua samaan tapaan kuin muiden maiden historialliset aikakauskirjat – joka Pohjoismaassakin ilmestyi oma Historisk tidskrift. Tavoite oli lopulta sama kuin nykyäänkin: uusia historiallisia havaintoja ja tieteellistä keskustelua haluttiin tarjota niin tutkijoille kuin suurelle yleisöllekin, jotta tutkimustulokset tavoittaisivat mahdollisimman monia.
Historiallinen Aikakauskirja juhlii merkkivuotta syksymmällä ja tarkentaa silloin katsetta julkaisun omaan menneisyyteen. Käsillä olevan numeron teemana on yleisemmin nostalgia, hakeutuminen aiemmin koettuihin tunteisiin ja kokemuksiin. Pertti Grönholmin ja Heli Paalumäen teemanumero-osuudessa neljä artikkelia käsittelee nostalgiaa – tunteita, muistoja ja identiteetin rakentamista. Suomen taiteen kultakausi, pakolaisten ja siirtolaisten muistot sekä teatteritulkinnat saavat uutta valoa artikkeleissa, jotka on esitelty tarkemmin teemajohdannossa.
Käsillä olevassa numerossa on lisäksi vapaateemaisia artikkeleita, joissa niissäkin osin pohditaan muistamisen ja identiteetin merkitystä. Titta Kallio-Seppä, Juho-Antti Junno, Sanna Lipkin, Tiina Väre ja Annemari Tranberg tarkastelevat artikkelissaan, miten kirjalliset ja aineelliset lähteet täydentävät toisiaan, kun tutkitaan erästä poikkeuksellista hautausta. Alina Kuusiston artikkelissa puolestaan tarkastellaan maakunnan käsitteen merkityksiä 1800-luvun Suomessa.
Kaksi jälkimmäistä artikkelia käsittelee opetusta ja historiaa, joskin melko erilaisissa konteksteissa. Ville Okkonen on artikkelissaan käsitellyt sitä, miten kansakoulunopettajien koulutusta varjosti huoli vasemmistolaisista opettajista ja miten näitä ajateltiin voitavan valvoa.
Ensi syksyn odotuksessa tai vanhojen muistoissa lukija voi puolestaan perehtyä siihen, millaisia historian johdantokurssit ovat nykypäivän yliopistoissa. Maiju Wuokko ja Maria Räsänen ovat artikkeliaan varten haastatelleet kurssien opettajia ja selvittäneet, millaiset asiat ovat opettajien mielestä tärkeitä, kun uusia historian asiantuntijoita johdatetaan mukaan oman alan yhteisöön.
Vaikka Historiallisen Aikakauskirjan päätoimittajan ei näinä päivinä tarvitse huolehtia sensuurista painoaikataulun viivyttäjinä, on joka julkaisulla ja numerolla aina omat jännittävät vaiheensa ja käänteensä matkalla artikkelinipusta oikeaksi numeroksi. Sitä suuremmalla kiitollisuudella aina ajattelen kaikkia, jotka uhraavat aikaansa usein oman toimen ohella, jotta saamme artikkeleille kelpo kommentit ja korjaukset.
Tässä pääkirjoituksessa esitän erityiskiitokset väistyvälle Historiallisen Aikakauskirjan taloudenhoitajalle Raimo Parikalle, joka on monen vuoden ajan hoitanut lehden taloutta, ideoinut aktiivisesti sen läsnäoloa eri julkaisuissa ja tapahtumissa ja hankkinut monia tärkeitä mainoksia. Syksyllä Historiallinen Aikakauskirja palaa taas hiukan täydennetyin voimin, sitä odotellessa kiitokset kaikille lehden ja historian ystäville sekä leppeän kesän toivotukset!
Anu Lahtinen anu.z.lahtinen@helsinki.fi
_________________________________________
i Tieteellisten Seurain Valtuuskunnan Julkaisufoorumin (JUFO) sivusto, https://www.julkaisufoorumi.fi/fi (6.6.2023).
ii Historiallisen Aikakauskirjan historiasta ja aiemmista katsauksista lehden alkuvaiheisiin ks. Pirkko Leino-Kaukiainen, Historiallinen Aikakauskirja 100 vuotta. Historiallinen Aikakauskirja 101 (2003), 84–104.
Historiallisen Aikakauskirjan ensi numero ilmestyi toukokuussa 1903 eli satakaksikymmentä vuotta sitten, odottelun, selvittelyn ja jännittämisen jälkeen. Nykyaikoina saattaa lähinnä olla jännitystä siitä, saako tieteellinen lehti hyvän julkaisufoorumiluokituksen (JUFO 1-2-3).i Keväällä 1903 kysymys kuului, saako lehti ylimalkaan julkaisulupaa painoasiain ylihallituksessa. Autonomisessa Suomessa elettiin venäläisen sensuurin ja tiukan valvonnan aikaa.ii
Historiallisen Aikakauskirjan näytenumero oli valmistunut jo loppuvuodesta 1902. Päätoimittajana oli dosentti Gunnar Palander (Suolahti) ja toimitussihteerinä maisteri Kaarlo Blomstedt. Näytenumero oli toimitettu marraskuussa 1902 painoviranomaisille. Nämä takavarikoivat lähden näytenumeron, kunnes lopullinen myönteinen lupapäätös saataisiin.
Vaikka tieteellisissä julkaisuissa oli hyväksyttävämpää käsitellä monimutkaisia ja arkaluontoisiakin teemoja, oli Historiallinen Aikakauskirja lisäksi luvannut edistää historian harrastusta opiskelijoiden ja historian opettajien keskuudessa. Tämä taas herätti epäilyjä siitä, että lehti tavoittaisi liiankin laajan yleisön.
Lopulta Keisarillisen Aleksanteri-Yliopiston (nyk. Helsingin yliopisto) vs. sijaiskansleri J. R. Danielson otti asian puheeksi kenraalikuvernöörin audienssilla, ja lupa heltisi. Historiallinen Aikakauskirja ilmestyi 7. päivänä toukokuuta 1903. Kyse oli myös Danielsonin 50-vuotisjuhlanumerosta, joka nipin napin ehdittiin painaa merkkipäiväksi.
Vaikka Historiallinen Aikakauskirja herätti huolta painoviranomaisissa ja vaikka historiantutkimukseen liittyy kansallisia ja poliittisia vireitä, lehden perustajat halusivat ennen kaikkea paikan, jossa käydä julkista keskustelua historian tutkimuksesta. Nuorten tutkijoiden perustama Historiallinen Yhdistys oli toivonut lehden perustamista jo 1890-luvun alussa.
Historiallisen Aikakauskirjan tekijät halusivat edistää tieteellistä keskustelua samaan tapaan kuin muiden maiden historialliset aikakauskirjat – joka Pohjoismaassakin ilmestyi oma Historisk tidskrift. Tavoite oli lopulta sama kuin nykyäänkin: uusia historiallisia havaintoja ja tieteellistä keskustelua haluttiin tarjota niin tutkijoille kuin suurelle yleisöllekin, jotta tutkimustulokset tavoittaisivat mahdollisimman monia.
Historiallinen Aikakauskirja juhlii merkkivuotta syksymmällä ja tarkentaa silloin katsetta julkaisun omaan menneisyyteen. Käsillä olevan numeron teemana on yleisemmin nostalgia, hakeutuminen aiemmin koettuihin tunteisiin ja kokemuksiin. Pertti Grönholmin ja Heli Paalumäen teemanumero-osuudessa neljä artikkelia käsittelee nostalgiaa – tunteita, muistoja ja identiteetin rakentamista. Suomen taiteen kultakausi, pakolaisten ja siirtolaisten muistot sekä teatteritulkinnat saavat uutta valoa artikkeleissa, jotka on esitelty tarkemmin teemajohdannossa.
Käsillä olevassa numerossa on lisäksi vapaateemaisia artikkeleita, joissa niissäkin osin pohditaan muistamisen ja identiteetin merkitystä. Titta Kallio-Seppä, Juho-Antti Junno, Sanna Lipkin, Tiina Väre ja Annemari Tranberg tarkastelevat artikkelissaan, miten kirjalliset ja aineelliset lähteet täydentävät toisiaan, kun tutkitaan erästä poikkeuksellista hautausta. Alina Kuusiston artikkelissa puolestaan tarkastellaan maakunnan käsitteen merkityksiä 1800-luvun Suomessa.
Kaksi jälkimmäistä artikkelia käsittelee opetusta ja historiaa, joskin melko erilaisissa konteksteissa. Ville Okkonen on artikkelissaan käsitellyt sitä, miten kansakoulunopettajien koulutusta varjosti huoli vasemmistolaisista opettajista ja miten näitä ajateltiin voitavan valvoa.
Ensi syksyn odotuksessa tai vanhojen muistoissa lukija voi puolestaan perehtyä siihen, millaisia historian johdantokurssit ovat nykypäivän yliopistoissa. Maiju Wuokko ja Maria Räsänen ovat artikkeliaan varten haastatelleet kurssien opettajia ja selvittäneet, millaiset asiat ovat opettajien mielestä tärkeitä, kun uusia historian asiantuntijoita johdatetaan mukaan oman alan yhteisöön.
Vaikka Historiallisen Aikakauskirjan päätoimittajan ei näinä päivinä tarvitse huolehtia sensuurista painoaikataulun viivyttäjinä, on joka julkaisulla ja numerolla aina omat jännittävät vaiheensa ja käänteensä matkalla artikkelinipusta oikeaksi numeroksi. Sitä suuremmalla kiitollisuudella aina ajattelen kaikkia, jotka uhraavat aikaansa usein oman toimen ohella, jotta saamme artikkeleille kelpo kommentit ja korjaukset.
Tässä pääkirjoituksessa esitän erityiskiitokset väistyvälle Historiallisen Aikakauskirjan taloudenhoitajalle Raimo Parikalle, joka on monen vuoden ajan hoitanut lehden taloutta, ideoinut aktiivisesti sen läsnäoloa eri julkaisuissa ja tapahtumissa ja hankkinut monia tärkeitä mainoksia. Syksyllä Historiallinen Aikakauskirja palaa taas hiukan täydennetyin voimin, sitä odotellessa kiitokset kaikille lehden ja historian ystäville sekä leppeän kesän toivotukset!
Anu Lahtinen anu.z.lahtinen@helsinki.fi
_________________________________________
i Tieteellisten Seurain Valtuuskunnan Julkaisufoorumin (JUFO) sivusto, https://www.julkaisufoorumi.fi/fi (6.6.2023).
ii Historiallisen Aikakauskirjan historiasta ja aiemmista katsauksista lehden alkuvaiheisiin ks. Pirkko Leino-Kaukiainen, Historiallinen Aikakauskirja 100 vuotta. Historiallinen Aikakauskirja 101 (2003), 84–104.
Pääkirjoitus: Anu Lahtinen, Kohtaloiden kirjoa (HAik 3-2023)
Kohtaloiden kirjoa
Syksyn ensimmäinen numero tarjoaa näkökulmia eri vuosisatojen historiaan niin vallankäytön, varattomuuden, oppineisuuden kuin diplomatiankin näkökulmasta. Artikkelit tarjoavat esimerkkejä paitsi siitä, että perinteisissä arkistoissa löytyy yhä kääntämättömiä kiviä, myös siitä, että digitalisoituva tutkimus tarjoaa uusia mahdollisuuksia sekä etsiä, analysoida että julkaista tietoa.
Jason Lavery tarkastelee artikkelissaan Juhana-herttuan kirkkopolitiikkaan ja osoittaa, että Juhanan herttuakaudellaan tekemät ratkaisut varmistivat hänelle monien suomalaisten kirkkoherrojen tuen myöhemmin, kun hän oli Ruotsin hallitsija. Lavery rakentaa aikakauden lähteille tarkan kontekstin ja tulkinnan, joka tuo lisävaloa 1500-luvun kirkkopolitiikkaan.
Numerossa käytettyjen aineistojen ja tulkintatapojen kirjo on niin ikään laaja. Maria Syväniemi tarkastelee omassa artikkelissaan valokuvia köyhyyden ja lapsuuden historian lähteinä, mutta samalla myös tutkijan tulkintapolkuja ja ennakko-oletuksia. Artikkeli tuo esiin, millaisia kysymyksiä valokuvia käyttävä historioitsija joutuu pohtimaan.
Johanna Liljan artikkelissa katse kohdistuu amatöörikirjoittajien rooliin kolmen suomalaisen tieteellisen seuran julkaisusarjoissa 1840-luvulta vuoteen 1939. Lilja analysoi amatöörien yhtäältä tärkeää, toisaalta rajattua ja marginalisoituvaa roolia tiedeyhteisön (respublica literaria) jäseninä. Liljan aineistoissa yhdistyy määrällinen tutkimus sekä kirjeenvaihto ja muu laadullinen aineisto. Liljan kokoamat aineistot ovat saatavilla yhteiskunnallisessa Tietoarkistossa – siinä esimerkki tutkimuksessa nykyään syntyvien aineistojen tallentamis- ja jakamismahdollisuuksista.
Seuraavat artikkelit vievät lukijan 1920–1930 -luvuille, suomalaisen, neuvostoliittolaisen ja kansainvälisen valtapolitiikan maailmoihin ja niiden murroksiin. Sebastian Lindbergin artikkeli käsittelee Carl Enckellin toimintaa ja Suomen ulkopoliittista kulttuuria itsenäisyyden ensimmäisellä vuosikymmenellä. Lindbergin artikkelista välittyy se kirjava ja vaihteleva kenttä, jossa Suomelle rakennettiin ulkopoliittista linjaa välillä melko ja jossa ulkoasiainhallinto vähitellen ammattimaistui.
Aappo Kähösen artikkeli puolestaan tarkastelee suomalaista arkipäivän bolševismia 1930-luvun Muurmannin rannikolla. Suomenkielisen Pohjantähti-kalastuskolhoosin perusjärjestön pöytäkirjat luovat valoa siihen, miten sosialismia pyrittiin määrittelemään ja rakentamaan, luomaan uutta yhteiskuntajärjestystä. Kuten Kähösen esimerkit ja kokonaisanalyysi osoittavat, tulkinnat eivät olleet yksiselitteisiä eivätkä valmiita, joskin ne vähin erin johtivat määritelmien ja tulkintojen tiukentumiseen.
Heidi Kurvisen vertaisarvioidussa katsausartikkelissa puolestaan liikutaan mediahistorian ja yleisemminkin digitaalisten aineistojen parissa. Kurvinen käsittelee niitä mahdollisuuksia ja ongelmia, joita digitoitujen sanomalehtien käyttö tuo mukanaan. Hän muistuttaa lähdetyypin erityispiirteistä ja ylimalkaan niistä ongelmista, jotka usein jäävät katveeseen, kun tutkija alkaa käyttää näennäisesti neutraalia ja yksiselitteistä käyttöliittymää. Artikkelissa riittää pohdittavaa paitsi mediahistorian tutkijoille, myös muille digitaalisia aineistoja kuten eri maiden ja eri muistiorganisaatioiden tarjoamia media-aineistoja käyttäville historioitsijoille.
Pitkien artikkelien lisäksi numero tarjoaa myös kirja-arvioita, uutisia ja lyhyempiä kirjoituksia. Ensimmäistä kertaa julkaisemme syväluotauksena kirjaotteen – kyseessä on muokattu osuus Susanna Välimäen ja Nuppu Koivisto-Kaasikin tuoreesta teoksesta Sävelten tyttäret. Teos on ilmestynyt Historiallisen Arkiston julkaisusarjassa, ja tavoitteena on tällä tavoin myös tuoda esiin lähimpien taustajärjestöjemme ja yhteistyökumppaniemme julkaisutoimintaa.
Seuraavissa numeroissa on jälleen luvassa koko joukko uusia artikkeleita niin teemoista kuin yksilöllisistäkin aiheista, ja syksyn mittaan pääsette myös nauttimaan monivuotisen Historiallisen Aikakauskirjan digisiirron hedelmiä; toimitussihteerimme Helena Laukkoski on hiljattain kertonut projektista Kansalliskirjaston Tietolinja-julkaisussa. Lisää Historiallisen Aikakauskirjan varhaisemmasta historiasta, lähihistoriasta ja tulevaisuudesta kuullaan varmasti myös lehden 120-vuotisjuhlaseminaarissa tiistaina 14.11.2023 Tieteiden talolla, seuraattehan ilmoittelua!
Historiallisen Aikakauskirjan puolesta kiitän jälleen sydämellisesti kaikkia toimintaamme osallistuvia ja sitä tukevia historioitsijoita ja historian ystäviä ja toivotan kaikille lukijoille aurinkoa ja myötätuulta syyspäiviin.
Anu Lahtinen
anu.z.lahtinen@helsinki.fi
Syksyn ensimmäinen numero tarjoaa näkökulmia eri vuosisatojen historiaan niin vallankäytön, varattomuuden, oppineisuuden kuin diplomatiankin näkökulmasta. Artikkelit tarjoavat esimerkkejä paitsi siitä, että perinteisissä arkistoissa löytyy yhä kääntämättömiä kiviä, myös siitä, että digitalisoituva tutkimus tarjoaa uusia mahdollisuuksia sekä etsiä, analysoida että julkaista tietoa.
Jason Lavery tarkastelee artikkelissaan Juhana-herttuan kirkkopolitiikkaan ja osoittaa, että Juhanan herttuakaudellaan tekemät ratkaisut varmistivat hänelle monien suomalaisten kirkkoherrojen tuen myöhemmin, kun hän oli Ruotsin hallitsija. Lavery rakentaa aikakauden lähteille tarkan kontekstin ja tulkinnan, joka tuo lisävaloa 1500-luvun kirkkopolitiikkaan.
Numerossa käytettyjen aineistojen ja tulkintatapojen kirjo on niin ikään laaja. Maria Syväniemi tarkastelee omassa artikkelissaan valokuvia köyhyyden ja lapsuuden historian lähteinä, mutta samalla myös tutkijan tulkintapolkuja ja ennakko-oletuksia. Artikkeli tuo esiin, millaisia kysymyksiä valokuvia käyttävä historioitsija joutuu pohtimaan.
Johanna Liljan artikkelissa katse kohdistuu amatöörikirjoittajien rooliin kolmen suomalaisen tieteellisen seuran julkaisusarjoissa 1840-luvulta vuoteen 1939. Lilja analysoi amatöörien yhtäältä tärkeää, toisaalta rajattua ja marginalisoituvaa roolia tiedeyhteisön (respublica literaria) jäseninä. Liljan aineistoissa yhdistyy määrällinen tutkimus sekä kirjeenvaihto ja muu laadullinen aineisto. Liljan kokoamat aineistot ovat saatavilla yhteiskunnallisessa Tietoarkistossa – siinä esimerkki tutkimuksessa nykyään syntyvien aineistojen tallentamis- ja jakamismahdollisuuksista.
Seuraavat artikkelit vievät lukijan 1920–1930 -luvuille, suomalaisen, neuvostoliittolaisen ja kansainvälisen valtapolitiikan maailmoihin ja niiden murroksiin. Sebastian Lindbergin artikkeli käsittelee Carl Enckellin toimintaa ja Suomen ulkopoliittista kulttuuria itsenäisyyden ensimmäisellä vuosikymmenellä. Lindbergin artikkelista välittyy se kirjava ja vaihteleva kenttä, jossa Suomelle rakennettiin ulkopoliittista linjaa välillä melko ja jossa ulkoasiainhallinto vähitellen ammattimaistui.
Aappo Kähösen artikkeli puolestaan tarkastelee suomalaista arkipäivän bolševismia 1930-luvun Muurmannin rannikolla. Suomenkielisen Pohjantähti-kalastuskolhoosin perusjärjestön pöytäkirjat luovat valoa siihen, miten sosialismia pyrittiin määrittelemään ja rakentamaan, luomaan uutta yhteiskuntajärjestystä. Kuten Kähösen esimerkit ja kokonaisanalyysi osoittavat, tulkinnat eivät olleet yksiselitteisiä eivätkä valmiita, joskin ne vähin erin johtivat määritelmien ja tulkintojen tiukentumiseen.
Heidi Kurvisen vertaisarvioidussa katsausartikkelissa puolestaan liikutaan mediahistorian ja yleisemminkin digitaalisten aineistojen parissa. Kurvinen käsittelee niitä mahdollisuuksia ja ongelmia, joita digitoitujen sanomalehtien käyttö tuo mukanaan. Hän muistuttaa lähdetyypin erityispiirteistä ja ylimalkaan niistä ongelmista, jotka usein jäävät katveeseen, kun tutkija alkaa käyttää näennäisesti neutraalia ja yksiselitteistä käyttöliittymää. Artikkelissa riittää pohdittavaa paitsi mediahistorian tutkijoille, myös muille digitaalisia aineistoja kuten eri maiden ja eri muistiorganisaatioiden tarjoamia media-aineistoja käyttäville historioitsijoille.
Pitkien artikkelien lisäksi numero tarjoaa myös kirja-arvioita, uutisia ja lyhyempiä kirjoituksia. Ensimmäistä kertaa julkaisemme syväluotauksena kirjaotteen – kyseessä on muokattu osuus Susanna Välimäen ja Nuppu Koivisto-Kaasikin tuoreesta teoksesta Sävelten tyttäret. Teos on ilmestynyt Historiallisen Arkiston julkaisusarjassa, ja tavoitteena on tällä tavoin myös tuoda esiin lähimpien taustajärjestöjemme ja yhteistyökumppaniemme julkaisutoimintaa.
Seuraavissa numeroissa on jälleen luvassa koko joukko uusia artikkeleita niin teemoista kuin yksilöllisistäkin aiheista, ja syksyn mittaan pääsette myös nauttimaan monivuotisen Historiallisen Aikakauskirjan digisiirron hedelmiä; toimitussihteerimme Helena Laukkoski on hiljattain kertonut projektista Kansalliskirjaston Tietolinja-julkaisussa. Lisää Historiallisen Aikakauskirjan varhaisemmasta historiasta, lähihistoriasta ja tulevaisuudesta kuullaan varmasti myös lehden 120-vuotisjuhlaseminaarissa tiistaina 14.11.2023 Tieteiden talolla, seuraattehan ilmoittelua!
Historiallisen Aikakauskirjan puolesta kiitän jälleen sydämellisesti kaikkia toimintaamme osallistuvia ja sitä tukevia historioitsijoita ja historian ystäviä ja toivotan kaikille lukijoille aurinkoa ja myötätuulta syyspäiviin.
Anu Lahtinen
anu.z.lahtinen@helsinki.fi