Wuolijoen rustholli sijaitsee eteläisessä Hämeessä, nippa nappa Hauhon puolella; samanniminen kylä on jo kokonaisuudessaan Pälkänettä. Pälkäneen pitäjän puolelle jäävät lähinaapurit, Nikkilän ja Penttilän talot. Ne esiintyvät myös Niskavuori-näytelmissä (jotka nyky-yleisö taitaa tuntea parhaiten vanhoina ja vähän uudempinakin kotimaisina elokuvina).
Filosofian tohtori Erkki Wuolijoki, jonka Niskavuoren henki -teoksen takakansiteksti paljastaa talon nykyiseksi isännäksi, on kirjoittanut kotikartanostaan historiateoksen, jossa vuorottelevat fakta ja fiktio. Suurimmaksi osaksi seurataan vanhan ratsutilan ja sen omistajien vaiheita, mutta välillä poiketaan Niskavuorelle. Wuolijoen kartano ja sen asukkaat ovat nimittäin toimineet esikuvina kyseiselle kuvitteelliselle suvulle – ja esimerkiksi salin sisustus siirtyi vuonna 1936 suunnilleen sellaisenaan Kansallisteatterin suurelle näyttämölle.
Kuva: Kuva elokuvasta Niskavuoren naiset 1938. Kansallisfilmografia, Elonet.
Vaurastuva maa, kehittyvä kartano
Rustholli eli ratsutila -nimitys liittyy ruotujakolaitokseen. Se toimi 1600-luvulta 1800-luvun alkuun saakka, ja ratsutilan tehtävänä oli varustaa mies ja hevonen sotaa varten.
Kun Ruotsi menetti Suomen Venäjälle, ruotuväkiarmeija lakkautettiin ja osaa vanhoista rustholleista alettiin kutsua kartanoiksi. Ne edustivat eräänlaista talonpoikaista eliittiä, sillä läheskään kaikkien ratsutilojen omistajat eivät olleet aatelisia. Heillä oli kuitenkin maata ja karjaa runsaammin kuin naapureilla, ja isännät osallistuivat hiljalleen viriävään yhteiskunnalliseen elämään vähintään oman pitäjänsä tasolla. Omat lapset lähetettiin oppikouluun ja alustalaisten lapsia varten saatettiin perustaa kansakoulu. Emännät valvoivat piikojen toimia, kokeilivat uusia keittiökasveja ja ruokareseptejä, seurustelivat kirkonkylän vallasrouvien kuten ruustinnan, apteekkarskan ja vallesmanskan kanssa.
Tätä rataa kehitys kulki Wuolijoellakin; molemmat 1800-luvun alkupuolen isännät, Erkki Heikinpoika ja Juho Erkinpoika, kehittivät kartanoa tarmokkaasti. Ja kun rusthollin pojat naivat naapuripitäjien varakkaiden talojen tyttäriä, vauraus kasvoi joka sukupolvessa. Sukua siunaantui: Juho Erkinpoika ja hänen vaimonsa Henriikka Loviisa saivat 14 lasta, joista 10 varttui aikuisiksi. Mutta omaisuuden ohella arvostettiin myös henkistä pääomaa: sivistystahdon osoituksena voi pitää vaikkapa sitä, että Juho Erkinpoika sai vuonna 1831 avioituessaan äidiltään häälahjaksi – kirjan.
Erkki Wuolijoki kytkee kirjassaan sukukartanonsa vaiheet suuriruhtinaanmaan talous- ja kulttuurihistoriaan. Mielenkiintoista on todeta, miten pankit, maanviljelysseurat ja muut vastaavat yleishyödylliset yritykset ja yhdistykset saivat alkunsa. Samat edistyshenkiset isännät kokoontuivat milloin minkäkin asian ympärillä – nykytermillä nämä talonpojat ja kartanonomistajat olivat siis erittäin hyvin verkottuneita.
Kuva: Niskavuoren naiset elokuvan mainosjuliste 1938. Kansallisfilmografia, Elonet.
Välillä kytkökset vaikuttavat monimutkaisilta ja osin jopa kaukaa haetuilta – esimerkiksi edellä mainitusta häälahjakirjasta kertoessaan tekijä selostaa saman tien Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran syntymisen. Se taas ei liity kartanoon eikä häälahjakirjaankaan millään tavalla, osuupahan vain samaan kevääseen kuin Juhon ja Henriikan häät. Paavo Cajanderin runot, joita kirjassa siteerataan, eivät nekään liene saaneet innoitustaan itse kartanosta, vaikka Cajander oleskelikin Hauholla ja näyttää viihtyneen hyvin myös Wuolijoen tuolloisen isännän Juho Robertin seurassa.
Mutta toisaalta: sukutarinaa seuratessaan lukija saa samalla hyvän annoksen yleistä historiatietoutta. Kirjaa ei kai ole tehtykään meille alan ammattilaisille, vaan ensisijaisesti ns. suurelle yleisölle. Nootitusta ei ole, mutta useissa kohdin viitataan kartanon arkistoon tai vastaaviin asiakirjoihin, kirjallisuuslähteitä on runsaasti ja loppuun on liitetty myös henkilöhakemisto.
Erityisesti kansatieteestä kiinnostuneelle lukijalle Niskavuoren henki avaa ikkunan iäksi kadonneeseen aikaan. Maailmaan, missä satapäinen lehmäkarja lypsetään käsin kolmesti päivässä, ruista leikataan sirpillä (kansikuvassakin Niskavuoren Loviisa eli Emma Väänänen sitoo kuhilasta!) ja ”perheen onni on kun vilja kasvaa niin että korvissa kohisee”. (1860-luvun suuret nälkävuodet näkyivät niin pienissä kuin suurissakin taloissa – myös Hauholla, joka sentään oli rintamaata eikä pahinta hallanpantavaa korpea.)
Kuva: Emma Väänänen elokuvassa Loviisa – Niskavuoren nuori emäntä 1946. Kansallisfilmografia, Elonet.
Isä ja pojat isänmaan asialla
Kartanon kukoistuksen loi sitä vuosina 1870–1911 hallinnut isäntäpari Juho Robert Wuolijoki ja hänen vaimonsa Serafina, omaa sukua Lagervik. Serafina, joka ei ollut tyhjätaskuinen tyttö itsekään, luuli lähtevänsä rusthollin emännäksi komealle kosijalle, mutta hän ”joutuikin naimisiin talonpoikaissäädyn, politiikan ja suomalaisen yhteiskunnan kanssa”, kuten Erkki Wuolijoki asian ilmaisee.
Juho Robert oli nimittäin koko aikuisen elämänsä ajan mukana erilaisissa luottamustehtävissä, jotka haittasivat kartanon asioiden hoitoa. Hauhon kunnan johtaminen olisi sujunut kotoakin käsin, mutta kun hänet vuonna 1885 valittiin säätyvaltiopäiville, kartanon hoito jäi pitkälti Serafinan ja Wuolijoen suvun muiden naisten, pehtorin sekä lukuisten alustalaisten harteille. Serafinan elämää sulostuttivat myös anoppi ja kolme kälyä, joista yksi oli nuoren miniän mielestä varsinainen kiusankappale.
Juho Robert ja Serafina saivat neljä lasta, joista pojat Wäinö ja Sulo jatkoivat isänsä työtä yhteiskunnallisissa tehtävissä. Maailmankatsomus vain poikkesi tavallisen hämäläistalonpojan ja oman isänkin arvoista ja asenteista: Sulo ja Wäinö olivat sosialidemokraatteja. Sulo istui vakaumuksensa vuoksi jopa vankilassa sisällissodan jälkeen.
Sekä Sulosta että Wäinöstä tuli kansanedustajia, Wäinöstä myös ministeri, eduskunnan puhemies ja diplomaatti. Hän toimi Suomen lähettiläänä Berliinissä ja Oslossa, mutta oli samalla Wuolijoen kartanon isäntä miltei neljän vuosikymmenen ajan. Maataloustöihin hän ei kylläkään juuri ehtinyt puuttua: pehtori Hinkkala hoiti tiluksia kuin omiaan ja joutui 1930-luvun pulavuosina lähes kerjäämään isännältä rahaa, jotta työväen palkat saatiin maksetuiksi eikä pankki ottanut saataviaan pakkohuutokaupan kautta.
Kirja suorastaan tulvii suvun jäseniin liittyviä tarinoita ja anekdootteja eri ajoilta. Esimerkiksi Sulo Wuolijoen poliisikuulustelut ja pidätys ovat hupaisaa luettavaa: pidätetty ja häntä vartioiva poliisikonstaapeli istuvat milloin helsinkiläisessä kahvilassa, milloin yleisessä saunassa tai ravintolaillallisella jutellen niitä näitä ja siemaillen prosenttipitoista juotavaa, vaikka maassa on kieltolaki. Jo lukiolaisena Sulo on ehtinyt venyttää muutamien jyväskyläläisten opettajien hermot katkeamispisteeseen, vaihtanut koulua Helsinkiin ja kerännyt rahaa, jotta Hyökkäys-taulun maalannut Eetu Isto saataisiin turvaan venäläisiltä santarmeilta.
Tasapuolisuuden nimissä: myös kartanon tytärten elämänkulkua seurataan, ja värikkäitä tarinoita täydentävät vanhojen sukualbumien kuvat.
Kuka kukin on Niskavuorella
Suurenkaan sukukartanon historia ei ehkä sinänsä olisi ylittänyt julkaisukynnystä, mutta wuolijokelaisiin liittyy mielenkiintoinen julkinen salaisuus: he ovat Hella Wuolijoen Niskavuori-näytelmäsarjan esikuvia.
Virolaisen Hella Murrikin ja Wuolijoen kartanon nuoremman pojan Sulon salamarakkaus alkoi Hämäläisen Osakunnan vappujuhlissa, ja niin tulista se oli, että Sulon ensimmäinen avioliitto, jota hän juuri tuolloin oli solmimassa, kesti vain kolme päivää. Epäselväksi jää, miksei häitä peruttu, vaan pariskunta ryhtyi heti niiden jälkeen järjestämään avioeroa.
Vuonna 1908 solmittu avioliitto Hellan kanssa oli siis Sulon toinen, ja anoppinsa tavoin Hella Wuolijoki huomasi joutuneensa naimisiin politiikan kanssa. Mutta Hauholle päästyään hän hurmaantui paitsi hämäläismaisemista, myös anoppinsa Serafinan tarinoista. Isäntien ja renkien seikkailut, säädynmukaiset ja epäsäätyiset rakkaussuhteet päätyivät kuitenkin näyttämölle vasta keväällä 1936 ja valkokankaalle hiukan myöhemmin.
Tuolloin Hella, joka kartutti omaisuuttaan lähinnä puutavarakaupalla mutta hankki lisätuloja kirjoittamalla, oli jo kirjoittanut useita näytelmiä, ja hänen romaaninsa Udutagused (Usvantakaiset) oli herättänyt myönteistä huomiota sekä Virossa että Suomessa. Sulon ja Hellan avioliitto puolestaan oli päättynyt eroon jo 1920-luvun alkuvuosina; rouva oli kuitenkin saanut pitää miehensä ”vanhan hienon suomalaisen sukunimen”.
Juhani Tervapään nimellä kirjoitettu Niskavuoren naiset ihastutti katsojia, keräsi suopeita kritiikkejä ja löi ällikällä wuolijokelaiset, jotka heti arvasivat kirjoittajan. Wäinö Wuolijoki ja hänen vaimonsa Sylvi pahastuivat, muu lähisuku lähinnä naureskeli, ja Hellan tytär Vappu, joka tuolloin oli 25-vuotias, piti näytelmää moraalittomana. Rakastuihan siinä aviossa oleva ratsutilan isäntä nuoreen kansakoulunopettajaan.
Tätä ei tosielämässä tiedetä tapahtuneen, mutta muuten yhtymäkohtia wuolijokelaisten ja niskavuorelaisten välillä on kosolti: Juho Robert sai pojan kartanon meijerskan kanssa, ja Niskavuoren Loviisa rinnastuu Serafina-mummuun niin nuoruudessaan kuin vanhempanakin. Hanna Wuolijoki, Serafinaa kiusannut käly, puolestaan toimi esikuvana Niskavuoren Hetalle: ei-toivotun raskauden takia hän joutui naimaan rengin, jonka kanssa rakensi naapuripitäjässä sijaitsevasta maalaistalosta komean mallitilan.
Ja mitä taas muihin Hella Wuolijoen näytelmiin tulee, niin myös herra Puntilaan eli Iso-Heikkilän isäntään on otettu mallia Hauholta: hurjapäinen tappelija ja öykkäri Robert Juntula kuului hänkin wuolijokelaisten lähipiiriin.
Sekä wuolijokelaisten että niskavuorelaisten sukulaisuussuhteet ovat sen verran mutkikkaita, että kirjaan on, viisasta kyllä, otettu molempia sukuja selventävä sukutaulu ja henkilöt, niin todelliset kuin fiktiivisetkin, esitellään erillisissä tietolaatikoissa. Niskavuori-näytelmistä ja filmeistä kertovissa jaksoissa on kuvia näyttämöllepanoista ja näyttelijöistä. Ehkä unohtumattomin roolitus tehtiin 1930-luvulla: tuolloin Niskavuoren naisissa esiintyi Tauno Palo kartanon nuorena isäntänä ja Sirkka Sari hänen opettajatar-rakastettunaan. Myös Emma Väänäsen (nuori Loviisa) ja Elsa Turakaisen (Loviisa vanhana) roolisuoritukset muistetaan.
Kuva: Kirsti Hurme ja Tauno Palo elokuvassa Loviisa – Niskavuoren nuori emäntä 1946. Kansallisfilmografia, Elonet.
Pinta-ala pieneni, työväki katosi
Wuolijoen kartanon historia kytkeytyy vahvasti suomalaisen yhteiskunnan ja erityisesti maatalouselinkeinon muutoksiin. Kukoistusaikaansa kartano eli 1800-luvun loppupuolella ja 1900-luvun alkukymmeninä. Koska koneiden käyttö maataloudessa oli tuolloin vielä vähäistä, ahkeria käsipareja kaivattiin niin muhkeassa 128 lehmälle mitoitetussa kivinavetassa kuin 125 hehtaarin suuruisilla vilja- ja heinäpelloilla. Karjakot ja meijerityöntekijät, piiat ja rengit joita talossa oli useita, saivat sesonkiaikoina avukseen kartanon mailla asustelevia muonamiehiä ja mäkitupalaisia vaimoineen.
Työtä riitti, samoin ilmeisesti hyvinvointia. Erkki Wuolijoen käyttämistä kartanon tileistä selviää, että rusthollissa oli monen muun suomalaiskartanon tapaan käytössä eräänlainen omintakeinen sosiaalihuoltojärjestelmä. Kun työväki vanheni, he saivat asua mökeissään ja kartanosta luovutettiin heille elintarvikkeita ja polttopuita. Vajaatyökykyiset käpsehtivät mitä käpsehtivät – tekemisestähän ei tuon kokoisessa talossa ollut puutetta.
Kuva: Tauno Palo elokuvassa Niskavuori taistelee 1957. Kansallisfilmografia, Elonet.
Viimeistään sotavuosien jälkeen kaikki muuttui. Sodan ajan työvoimapulastakin olisi ehkä vielä jotenkuten selvitty, sillä 1930-luvulla maatalous oli jo alkanut koneellistua, mutta Karjalan siirtolaisten ja rintamamiesten maansaannin turvannut pika-asutus pilkkoi kartanon. Wäinö Wuolijoki yritti vaikuttaa siihen, mitä ja mistä maata myytäisiin, mutta peltoa jouduttiin myymään noin 60 hehtaaria – eli ihan kohtuullisen kokoisen maatilan verran. Karjaa oli vähennetty jo sodan aikana, ja sen jälkeen maatalous kävi yhä kannattamattomammaksi. Perheen lapset eivät halunneet jatkaa viljelijöinä; kaikilla oli koulutus joka suuntasi heidät kaupunkeihin. Tila on silti säilynyt suvulla.
Kirja on kiinnostavasti kirjoitettu – ryytiä sille antavat nimenomaan lukuisat anekdootit ja hetkittäin suorastaan kansatieteelliseen tarkkuuteen yltävä talonpoikaisen elämänmuodon ja maaseudun jokapäiväisen työnteon kuvaus. Kustannustoimittaja olisi ehkä saanut olla hiukan tiukempi ja karsia turhia rönsyjä, kuten Cajanderin ja Leinon runoja, pois. Kokonaisuus ei olisi siitä kärsinyt vähääkään.
Taitto ja typografia on onnistunut, ja kuvitus melko monipuolinen; suvun omien albumien antia on täydennetty erilaisilla miljöö- ja esinekuvilla sekä teksteissä esiintyvien tunnettujen suomalaisten (mm. runoilijat Paavo Cajander ja Eino Leino) kuvilla.
Aivan loppuluvuissa kirjoittajan ote jollakin tavalla herpaantuu; olisi ollut mielenkiintoista tietää, mitä kartanolle kuuluu nyt. (Toki sain sen selville lukemalla Maaseudun Tulevaisuutta – talo on Erkki Wuolijoen ja hänen perheensä asunto; yksityiskoti jonka portilta joudutaan joskus häätämään uteliaita turisteja.) Kirjan idea eli todellisten henkilöiden vaiheiden yhdistäminen fiktioon toimii hyvin. Tämä voisi olla vaikkapa lahjakirja ihmiselle, jonka juuret ovat maalla, mutta nykyinen elämänpiiri kaupungissa.
- Kirjan nimi:
- Niskavuoren henki Viljapelloilta valkokankaalle
- Kustantaja:
- Karisto Oy
- Julkaisuvuosi:
- 2015
- Sivumäärä:
- 321
- Kirjoittajat:
- Wuolijoki, Erkki
- Lisätiedot:
- Wikipedia: Niskavuori
Niskavuori Elonetissä - Esittelyn kirjoittajan nimi:
- Helena Pilke
- Esittelyn kirjoittajan arvo tai asema:
- tietokirjailija, FT
- Esittelyn kirjoittajan organisaatio tai kotipaikka:
- Helsinki