Merihirviöiden tutkimus on antanut hyvät lähtökohdat Otto Latvalle muidenkin outojen olentojen tutkimiselle. Nyt hän on suunnannut kulttuurihistoriallisen suurennuslasinsa ja kiikarinsa kohti lohikäärmettä. Tämä monimerkityksinen ja monimuotoinen taruolento on muovautunut kuluessa lukuisista muinaisista taruhahmoista ja niihin liitetyistä piirteistä.
Alun perin se otus, jota me nimitämme lohikäärmeeksi, on syntynyt Euroopan alueen tarinaperinteen vaikutuksesta keskiajalla. Se oli tuhovoimainen, tultasyöksevä, paha ja ilkeä. Kun eurooppalaiset tutustuivat 1800-luvun lopulla ulkomuodoltaan vastaavaan kiinalaiseen taruolentoon, joka oli hyväntahtoinen, ihmiselle suopea onnen symboli, he alkoivat sanoa sitäkin lohikäärmeeksi ja liittää sen ominaisuuksia läntiseen hahmoon.
Englannin ja ranskan lohikäärmettä merkitsevä sana dragon pohjautuu kreikan käärmettä tarkoittavaan drakon-sanaan. Kirjaimellisesti se merkitsee teräväkatseista tai tuijottavaa. Roomalaiset käyttivät vastaavasti nimitystä draco, ennen kuin alkoivat kutsua käärmettä serpens-nimellä. Keskiajalla draco vakiintui tarkoittamaan vain lohikäärmettä. Suomen lohikäärme-sana on saatu muinaisruotsin sanasta floghdraki. Sen alku tulee lentää-verbistä (flogha) ja loppu germaanisen drachen-sanan ruotsinkielisestä muunnoksesta draki. Kielitieteilijät olettavat flogha-verbin muuntuneen suomalaisten suussa louheksi ja drakin kääntyneen käärmeeksi. Näin syntyi louhikäärme, josta tuli ajan kuluessa lohikäärme.
Monilajisen historian dosentti, FT Otto Latva on ympäristötutkija ja kulttuurihistorioitsija Turun yliopistosta. Hän väitteli 2019 tutkimuksellaan The Giant Squid: Imagining and Encountering the Unknown from the 1860s to the 1890s (2019). Hän on kirjoittanut myös teokset: Merihirviöt: Merenneidosta mustekalaan (2019) ja The Giant Squid in Transatlantic Culture: The Monsterization of Molluscs (2023). Kuva: Kimi Kärki.
Johdateltuaan lukijan muutamalla sivulla aiheeseensa Latva paneutuu ”Itämainen lohikäärme” -luvussa kiinalaiseen taruhahmoon long ja kertoo sen tuhansia vuosia pitkästä kehityskaaresta 1800-luvulle asti, koska nimenomaan kiinalainen lohikäärme on vaikuttanut merkittävästi läntiseen taruolentoon ja tuonut tähän uusia piirteitä. Samassa luvussa Latva kuvaa lyhyesti muitakin vastaavia aasialaisia myyttisiä olentoja. Toisessa, ”Länsimainen lohikäärme” -luvussa kirjoittaja esittelee länsieurooppalaisia ja varsinkin skandinaavisia lohikäärmeitä, mutta kuvailee myös Itä-Euroopan ja Lähi-idän tarinaperinteen samankaltaisia hahmoja. Kolmannessa luvussa, ”Lohikäärmeet 1800-luvulta tähän päivään”, Latva kuvaa niitä muutoksia, joita länsimaisessa lohikäärmeessä on tapahtunut itämaisen lohikäärmeen ja populaarikulttuurin vaikutuksesta.
Timo Nummisen suunnittelema salamyhkäinen kirjan kansi lupaa kulttuurihistoriallista seikkailua, jolle Latva vie lukijan luistavasti. Kannen kuvan alkuperää ei kuitenkaan mainita. Kuvaliitteessä on 30 mustavalkoista ja värikuvaa maalauksista, grafiikasta, veistoksista, jadekuvioista, kuvakudoksista, keskiaikaisista miniatyyreistä sekä eri aikojen luonnontieteellisistä ja lastenkirjojen kuvituksista, joissa esiintyy lohikäärmeitä. Ne antavat hyvän käsityksen lohikäärme-kuvaston monipuolisuudesta, mutta valitettavasti muutamat kuvat ovat lähes mustia. – Maija Räisäsen taitto on asiallisen rauhallinen.
Tutkimuslähteinään Latva on käyttänyt yli sataa kirjaa ja artikkelia, joista eniten on englanninkielisiä. Yksi viidesosa on suomenkielisiä, ja löytyypä luettelosta myös puolan- ja ruotsinkielinenkin teos. Tutkimusten ja tietokirjojen lisäksi lähteisiin mahtuu fantasia- ja lastenkirjoja. Kirjoittaja ei käytä tekstissään lainkaan viitteitä, mutta luettelee kirjan lopussa kaikki käyttämänsä lähteet luvuittain aakkosjärjestyksessä. Lukija saa päätellä itse, mihin teokseen tekstin tiedot perustuvat.
ITÄISET LOHIKÄÄRMEET
Kiinalaisen long-lohikäärmeen hahmoa muistuttavat vanhimmat kuvaukset ovat peräisin ajalta 6000 eaa. Jonkin verran nuorempia ovat hautojen yhteyteen jadekivestä veistetyt lohikäärmeet, ja noin vuoteen 4510 eaa. on ajoitettu simpukankuorista tehty lohikäärmettä kuvaava mosaiikki, joka on löytynyt Puyangin kaupungin läheltä. Ilmeisesti Xia-dynastiasta (n. 2100–1600 eaa.) eli Kiinan ensimmäisestä hallitsijasuvusta lähtien on lohikäärmeen hahmo kietoutunut osaksi dynastioiden tarinaa ja lohikäärmeiden merkitys on kasvanut niin, että siitä on muodostunut koko kulttuuria vahvasti määritellyt myyttinen olento.
Shang- ja Zhou-dynastioiden ajalta (n.1766–1046 eaa. ja 1046–221 eaa.) on säilynyt runsaasti kirjoituksia sekä jadesta ja pronssista muotoiltuja esineitä, joissa lohikäärmeitä kuvataan. Jo näiden varhaisten dynastioiden aikana kiinalaisen lohikäärmeen muoto vakiintui aaltoilevaksi ja kiemurtelevaksi. Viimeistään Han-dynastian (206 eaa. – 220 jaa.) aikana, jota pidetään kiinalaisen kulttuurin kukoistusaikana, lohikäärmeistä tuli keisarivallan symboleja ja lohikäärmetarinoita alettiin liittää keisareiden syntymään ja olemukseen. Tarinaperinteessä lohikäärmeistä alettiin kertoa aiempaa monipuolisemmin. Ne ymmärrettiin kaikkien eläinten esi-isiksi, ja niistä kerrottiin sekä jännittäviä että opettavaisia tarinoita. Ne olivat tärkeitä tavallisten ihmisten arjessa ja koko kulttuurissa.
Juuri Han-dynastian aikana lohikäärmeisiin liittyvä mytologia koottiin ja tallennettiin. Aiemmin veden henkenä pidetty lohikäärme muuttui monimerkityksiseksi olennoksi, jolla oli useita erinimisiä ja -värisiä ilmenemismuotoja. Esim. shenlongit eli jumalalliset lohikäärmeet hallitsivat tuulta, sadetta ja ukkosta; myös siivelliset yinglongit yhdistettiin sateisiin ja tulviin. Taruolentojen joukossa on myös fuzanglongeja, jotka vartioivat kadonneita aarteita, ja pilvien yllä lentäviä feilong-lohikäärmeitä. Kiinan tarustossa oli eniten juuri lentäviä, sateeseen ja veteen liittyviä lohikäärmeitä.
Lohikäärmeet koristivat myös Kiinan keisareiden seremonia-asuja. Kuvassa keisari Tang Taizong (598–649) tuntemattoman Ming-dynastian (1368–1644) aikaisen taiteilijan kuvaamana. Kuva: National Palace Museum, China / Wikimedia Commons.
Kiinalainen filosofi Wang Fu pohti noin sata vuotta ajanlaskun jälkeen lohikäärmeen olemusta ja totesi, että sen pää muistuttaa kamelin päätä ja sarvet hirven sarvia. Sen katse on kuin demonin katse, kaula kuin käärmeen kaula ja vatsa kuin simpukan vatsa. Sen suomut ovat kuin karpin suomut, kynnet kuin kotkan kynnet, jalkapohjat kuin tiikerillä ja korvat kuin karjalla. Lohikäärmeen pään päällä on lisäksi kyhmy, jonka ansiosta se voi kohota taivaisiin.
Lohikäärme löytyy myös kiinalaisesta horoskooppijärjestelmästä. Siinä 12 eläinmerkkiä – rotta, härkä, tiikeri, jänis, lohikäärme, käärme, hevonen, lammas, apina, kukko, koira ja sika – hallitsee peräkkäin kokonaisia kuukalenterin vuosia, ja niitä käytetään luonnehtimaan ihmisten taipumuksia. Lohikäärme on eläinmerkeistä arvostetuin. Ensimmäiset kirjalliset merkinnät eläinhoroskoopista ovat Qi-dynastian (479–502 jaa.) ajalta.
Vuosituhansien kuluessa kiinalaiset ovat palvoneet lohikäärmettä saderituaalein ja tanssein. Sen kunniaksi on järjestetty kisoja lohikäärmekeulaisilla veneillä. Lohikäärmeille on rakennettu alttareita ja temppeleitä. Niiden kuvia on omaksuttu keisareiden ja ehkä virkamiestenkin asuihin.
Kiinassa lohikäärme ymmärrettiin yleisesti maskuliinisena, hyväntahtoisena voimana ja henkiolentona. Kun lohikäärmeeseen liittyvä uskomusperinne alkoi yli tuhat vuotta sitten levitä Kiinan alueelta Koreaan, Vietnamiin ja Japaniin, se sai eri alueilla myös uusia ja omaleimaisia piirteitä. Korean ja Vietnamin lohikäärmeet ymmärrettiin miespuolisiksi ja hyväntahtoisiksi, ja niitä palvottiin veden ja sateen jumalina, mutta Japanin lohikäärmeistä osa oli naispuolisia ja monet pahantahtoisia.
Eurooppaan ja Pohjois- Amerikkaan tieto kiinalaisesta long-nimisestä taruolennosta kantautui 1800-luvun lopulla, ja silloin saatiin tietää, että olento oli älykäs, hyväntahtoinen ja jumalallinen. Se osasi puhua ja sillä oli taikavoimia. Koska se näytti samankaltaiselta kuin läntinenkin olento, sitä alettiin kutsua lohikäärmeeksi (dragon, drago, Drache, drake).
LÄNTINEN LOHIKÄÄRME
Läntinen lohikäärme syntyi keskiajalla eli paljon myöhemmin kuin sen itäinen vastine. Mutta sen juuret ulottuvat antiikin kreikkalaisen taruston lisäksi Lähi-idän muinaisiin sivilisaatioihin. Mesopotamian kulttuurien tarustoon kuului useita käärmemäisiä olentoja. Sumerilaisen kulttuurin (4000–2000 eaa.) tarustossa kerrottiin mm. hahmosta, jolla oli leijonamaisia piirteitä. Akkadilaisten (n. 2000 eaa.) tarustoon kuului ainakin kolme siivekästä myyttistä olentoa. Yhdellä oli käärmeen ja leijonan piirteitä; toisella oli sarvet ja kaksi takajalkaa; kolmas oli käärmeen, leijonan ja linnun yhdistelmä. Vähän myöhemmin myös Babylonian tarustossa tunnettiin olento, jolla oli käärmeen pää ja kieli, sarvet, pitkä kaula, käärmeen vartalo, kotkan takajalat, leijonan eturaajat ja häntä. Lohikäärmettä muistuttavia taruolentoja oli myös Välimeren itärannikolla ja muinaisessa Egyptissä.
Monet läntiset lohikäärmetarinat kertovat taruolentojen ja sankarien taisteluista. Niiden esikuvat tulivat roomalaisten kautta kreikkalaisesta mytologiasta. Yksi sankareista oli mm. Herkules, joka taisteli Hydran kanssa. Tälle kasvoi aina uusi pää katkaistun tilalle. Hydra sai keskiajan eurooppalaisessa perinteessä vastineekseen seitsenpäisen lohikäärmeen. Sen syntyyn ovat saattaneet vaikuttaa myös useat varhaiskristilliset lähteet. 80- ja 90-luvuilla kirjoitetussa Johanneksen Ilmestyksessä mainitaan suuri tulipunainen seitsenpäinen lohikäärme, itse Paholainen ja Saatana. Tällä pedolla oli ”seitsemän päätä ja kymmenen sarvea ja kruunu kaikissa seitsemässä päässä”. (Ilm. 12:3) Sillä lienee ollut myös siivet, koska arkkienkeli Mikael tappoi sen ilmassa.
Kirkkoisä Augustinus (354–430) kirjoitti 300-luvulla suurista draco-käärmeistä, jotka asuivat maanalaisissa luolissa ja osasivat lentää. Samoihin aikoihin eräässä apogryfisessä tekstissä dracoon liitettiin tulen syökseminen. Niin ikään 300-luvulla ortodoksisen luostarilaitoksen isä Basileios Suuri (n. 330–379) mainitsi eräässä puheessaan tarujen käärmeiden vahtivan aarteita ja rikkauksia. Lentokyky, tulen syökseminen ja aarteiden vartioiminen liitettiin keskiajalta lähtien lohikäärmeiden ominaisuuksiin.
Useissa Ilmestyskirjan keskiaikaisissa käsikirjoituksissa kuvataan tulipunaista seitsenpäistä lohikäärmettä. Taidetta espanjalaisesta Siloksen apokalypsi (1091–1109) -käsikirjoituksesta. Add MS 11695, ff. 147v-148r, British Library. Kuva: Wikimedia Commons.
Läntisen lohikäärmekäsityksen taustalla vaikuttivat myös skandinaavisen ja germaanisen mytologian esihistorialliset tarinat. Norjalaisessa tarustossa mainitaan mm. suuri käärme, jonka kanssa ukkosenjumala Thor taistelee useita kertoja. Vielä enemmän lohikäärmeen käsitteeseen vaikutti Völsungain saagan tarina Sigurdista, joka tappaa Fafnir-nimisen käärmeen ja saa omakseen suuren aarteen. Samoja aiheita on myös ennen 1000-lukua Brittein saarilla sepitetyssä sankarirunoelmassa, Beowulfissa ja eräissä Edda-runoissa. Keskieurooppalaisissakin tarinoissa on lohikäärmeitä: Niebelungeinlaulun ensimmäisessä osassa Siegfried surmaa lohikäärmeen ja vie mukanaan tämän aarteen. Kertomuksella on selvä yhteys skandinaavisten saagojen kirjoitettuihin versioihin.
Käärmemäiset olennot ovat 1000-luvulta lähtien esillä sekä teksteissä että taiteessa. 1100-luvulla munkki Geoffrey Monmouthilainen (k. 1155) kirjoitti Britannian kuninkaiden historian – Historia Regum Britanniae (1135–1139) – ja kuvasi siinä lohikäärmettä yksityiskohtaisesti. Bestiaareissa eli kasvi- ja eläinkuntaa kuvaavissa käsikirjoituksissa oli miniatyyrimaalauksia lohikäärmeistä. Dominikaanimunkki William Perrault (n. 1200–1271) lienee laatinut 1230–1250 bestiaarin, jossa tulta syöksevällä lohikäärmeellä on nahkaiset siivet, suomuinen vartalo, neljä jalkaa ja sarvet päässä.
Tehokkaimmin tietoa länsimaisen lohikäärmeen muodosta levitti kristillinen kertomus Pyhästä Yrjöstä ja lohikäärmeestä. Se on suora jatke antiikin tarinalle Perseuksesta ja Andromedasta: sankari surmaa käärmemäisen hirviön ja pelastaa neidon. Tarinasta oli Euroopassa useita versioita, joissa sekä tapahtumapaikka että sankari vaihtelevat. Pyhä-Yrjö -versio levisi ensimmäisen ristiretken jälkeen 1100-luvulla laajalle. Tarinoihin lisättiin myös germaanisen ja skandinaavisen tarinaperinteen piirteitä. – Lohikäärmeistä kerrottiin myös ritaritarinoissa ja niitä kuvattiin vaakunoissa ja koriste-esineissä.
Hattulan Pyhän Ristin kirkossa ja useassa muussakin Suomen keskiaikaisista kivikirkoista on 1500-luvun alussa tehtyjä veistoksia Pyhästä Yrjöstä ja lohikäärmeestä. Kuva: P. O. Wellin / Finna. Linkki lisenssiin.
Kun läntiset lohikäärmetarinat levisivät 1200-luvulla itäiseen Eurooppaan, ne oli helppo yhdistää paikalliseen käärmekertomusten perinteeseen, sillä myös slaavilaisen mytologian käärmemäiset oliot kuvattiin pahantahtoisina ja ahneina, sään ja vesialueiden hallitsijoina. Pyhän Yrjön tarinan myötä monien slaavilaisten kulttuurien kertomukset saivat läntisiä piirteitä. – Myös Lähi-idässä kerrottiin keskiajalla lohikäärmeistä. Nämä tarinat muistuttavat sekä läntistä että itäistä kuvausperinnettä.
Vielä uuden ajan alussa 1500- ja 1600-luvulla kerrottiin tarinoita, joissa ritarit surmasivat lohikäärmeitä, mutta muitakin tarinoita ilmaantui. 1600-luvulla eräs ranskalainen paronitar kirjoitti tarinan Le Serpent Vert. Se kertoo kuninkaasta, jonka ilkeä keiju on muuttanut vihreäksi lohikäärmeeksi, ja prinsessasta, jonka sama keiju on muuttanut maailman kauheimman näköiseksi naiseksi. Lopulta nainen pelastaa kuninkaan ja niin kuningas kuin prinsessakin saavat entisen ulkomuotonsa takaisin.
LOHIKÄÄRMEIDEN LUONNONHISTORIAA
Tiedemiehet kirjoittivat vielä 1500-luvulla lohikäärmeistä jopa kuulopuheita ja keksittyjä kuvauksia. Ranskalainen Pierre Belon (1517–1564) väitti nähneensä Egyptissä siivekkään käärmeen, joka oli lentänyt sinne Arabiasta. Sveitsiläinen Konrad Gesner (1516–1565) puolestaan laati 1551 tietosanakirjan tapaisen Historia animaliumin ja kirjoitti siihen lohikäärmeistä, jotka elivät soilla ja vuoristoissa. Niitä oli ainakin mustia, punaisia, keltaisia ja tuhkan värisiä. Hän tiesi myös lohikäärmeiden rakastavan nuoria neitoja.
Italialainen Ulisse Aldrovandi (1522–1605) laati käärmeistä ja lohikäärmeistä Historia serpentum et dracorum (1640) -teoksen. Hänkin väittää nähneensä lohikäärmeen omin silmin. Aldrovandi on ehkä nähnyt muinaisen lentoliskon jäänteet tai eri eläinlajien ruumiinosista tekaistun lohikäärmeen muumion. Sellaisia näet tehtiin vielä 1700- ja 1800-luvullakin. Sekin on mahdollista, että herra lasketteli kuvauksia omasta päästään.
Lohikäärmeet säilyivät luonnonhistoriallisissa teoksissa 1700- ja 1800-luvun taitteeseen asti. Niiden olemassaolon kiisti vasta ruotsalainen Carl von Linné (1707–1778) luontoa luokittelevissa teoksissaan sekä ranskalainen tutkija Bernard de Lacépède (1756–1825) omissa kirjoituksissaan.
LOHIKÄÄRME 1800-LUVULTA 2000-LUVULLE
Lohikäärmeet ovat kaikesta huolimatta säilyneet sekä eurooppalaisessa että aasialaisessa kulttuurissa meidän päiviimme asti ja voivat taruolentoina edelleen hyvin. Vielä 1800-luvun alussa lohikäärmeet näkyivät kristillisessä taiteessa Pyhän Yrjön vastapuolena ja ritaritarinoiden hirviöinä. Mutta 1800-luvun lopulla ne Latvan sanoin ”vyöryivät taas osaksi länsimaista tarinaperinnettä” – mutta merkitykseltään muuttuneina.
Kansallisuusaatteen nousu Euroopassa oli virittänyt jo 1700-luvun lopulla kiinnostuksen kansanrunojen keräämiseen Englannissa ja Saksassa, ja 1800-luvulla innostus yhä laajeni. Merkittävää oli, että vanhoja kertomuksia ja skandinaavisten saagojen tarinoita löydettiin uudelleen. Kun brittiläinen kirjailija ja tekstiilitaiteilija William Morris (1834–1896) käänsi Sigurdin ja Fafnirin tarinan 1800-luvun lopulla englanniksi, laaja yleisö löysi sen. Vielä tunnetummaksi tarina tuli saksalaisen säveltäjä Richard Wagnerin (1813–1883) Niebelungin sormus -oopperan ansiosta vuonna 1876.
Lohikäärme oli Kiinan keisariaikana hallitsijan symboli, ja Qin-dynastian lopulla (1889–1912) se otettiin myös maan lippuun. Kuva: Wikimedia Commons.
Kiinalainen lohikäärme tuli 1800-luvun jälkipuoliskolla tutuksi länsimaissa Kiinan kaupallisen avautumisen myötä. Se oli älykäs, hyväntahtoinen ja jumalallinen. Se osasi puhua ja sillä oli taikavoimia. Sen ominaisuuksia alettiin pian liittää läntisiin taruolentoihin. Lohikäärmeen käsitteen kannalta oli olennaista, ettei noita olentoja esitetty enää 1800- ja 1900-luvulla kristillisen perinteen mallin mukaan. Aikaisemmin ylhäisön huvia olleiden tarinoiden yleisökin muuttui, ja lohikäärmeet tulivat myös alempien kansanluokkien tietoisuuteen, kun lukevien ihmisten määrä kasvoi. 1800-luvun lopulla lohikäärmetarinoita alettiin suunnata myös lapsille ja nuorille. Brittikirjailija Lewis Carrol (1832–1898) kirjoitti teoksessaan Liisan seikkailut peilimaailmassa (1871) erikoisesta lohikäärmemäisestä olennosta (jabberwock, suom. pekoralistihirviö), joka piti surmata.
Lewisin kollega Kenneth Graham (1859–1932) kirjoitti 1898 mullistavan teoksen The Reluctant Dragon (Vastahakoinen lohikäärme, 2007; Kiltti lohikäärme, 2022). Siinä olento oli oppinut ja kiltti, rakasti rauhaa ja runoutta ja osasi puhua. Teos loi pohjan 1900- ja 2000-luvulla piirrossarjoissa, käsinukkeanimaatioissa ja televisio-ohjelmissa kuvatuille kilteille lohikäärmeille. Se loi pohjan myös myöhemmille aikuisten tarinoille, joissa parodioidaan perinteistä lohikäärmeen ja ritarin taistelua.
1900-luvun alussa lohikäärmeestä kerrottiin useissa lastenkirjoissa. Brittiläinen Edith Nesbit (1858–1924) julkaisi 1901 The Complete Book of Dragons ja ruotsalainen Elsa Beskow (1874–1953) 1923 tarinan Resan till landet Längesen (Lohikäärme vie aikojen taa, 1995). Suomessa Anni Swan (1875–1958) kirjoitti saduissaan lohikäärmeistä.
Brittiläinen kirjailija ja kielentutkija J. R. R. Tolkien (1892–1973) kirjoitti useita teoksia lohikäärmeistä. Vuonna 1937 ilmestynyt Hobbit (Lohikäärmevuori eli Erään hoppelin matka sinne ja takaisin, suom. Risto Pitkänen, kuv. Tove Jansson, 1973; Hobitti eli Sinne ja takaisin, alkup. Tolkienin kuvitus, 1985) vaikutti huomattavasti siihen, miten lohikäärmettä alettiin ymmärtää 1900- ja 2000-luvulla. Tarinassa lohikäärme Smaug on älykäs, viekas, voimakas tulta syöksevä, aarrettaan vartioiva ja lähes voittamaton. Viimeistään Tolkienin teossarja Taru sormusten herrasta (1954, suom. 1973) tutustutti lukijat lohikäärmeeseen, jonka esikuvana olivat kertomukset Beowulfista sekä Sigurdista ja Fafnirista. Tolkienin kautta länsimaisessa kulttuurissa nousi jälleen esille käsitys pelottavasta ja tulta syöksevästä lohikäärmeestä, joka oli paljon mahtavampi kuin Pyhän Yrjön kohtaamat käärmeet.
Tolkienin Hobbitin (1937) ensimmäinen suomennos ilmestyi nimellä Lohikäärmevuori 1973 Risto Pitkäsen suomentamana ja Tove Janssonin kuvittamana. Kuva: Wikimedia Commons.
Yhdysvaltalaiset Ursula K. Le Guin (1929–2018) ja Anne McCaffrey (1926–2011) muuttivat taas käsitystä lohikäärmeistä vuodesta 1968 alkaen 2000-luvulle saakka julkaistuilla fantasiakirjasarjoillaan. Le Guin kirjoitti Maameren tarinat ja McCaffrey Pernin lohikäärmeritarit. Tekijät omaksuivat ajatuksen lohikäärmeestä, joka ei ollut välttämättä pahantahtoinen tai ilkeä, vaan saattoi olla myös ihmisen liittolainen. Näin länsimaisista lohikäärmeistä tuli viisaita ja jaloja olentoja, joihin liittyi jotakin jumalallista ja salaperäistä. Kirjat innoittivat taas seuraavaa kirjailijasukupolvea.
Lohikäärmeitä kuvattiin myös pohjoismaisessa lastenkirjallisuudessa. Astrid Lindgren loi kirjassaan Bröderna Lejonhjärta (Veljeni Leijonamieli, 1973) lohikäärme Katlan, jota pahansuopa Tengil käyttää ihmisten pelotteluun ja surmaamiseen. 1985 hän kirjoitti myös surumielisen tarinan Punasilmäinen lohikäärme. Tove Janssonin (1914–2001) ”Maailman viimeinen lohikäärme” (teoksessa Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia 1979; alkuteos 1962) on tullut tutuksi suurelle yleisölle erityisesti 1990-luvulta alkaen Muumilaakson tarinoita -animaatiosarjan kautta. – On syytä muistaa, että lohikäärmeitä esiintyy myös J. K. Rowlingin (s. 1960) Harry Potter-sarjan (1997–2007) teoksissa.
Kirjallisuuden lisäksi 1900-luvun jälkipuoliskolla lohikäärmeitä alkoi esiintyä myös TV:ssä, elokuvissa, pelikulttuurissa ja animaatioissa. Fantasiakirjallisuus vaikutti elokuvien juoniin ja hahmoihin. Kirjojen pohjalta tehtiin elokuvia. Perinteisen näköinen lohikäärme vakiintui elokuviin ja televisioon 2000-luvulla. Olennot tulivat myös pelikulttuurin hahmoiksi. 1970-luvulla alkoi roolipeli-ilmiö, ja siinä J. R. R. Tolkienin tarinoilla oli suuri merkitys. 1980- ja 1990-luvulla lohikäärmeet olivat suosittuja hyvät ja pahat -peleissä. Videopeleistä monet perustuivat omiin käsikirjoituksiin, eivät aikaisempaan kirjallisuuteen.
ALATI MUUTTUVA LOHIKÄÄRME
Lännessä ja idässä lohikäärmeet ovat olleet luonteeltaan erilaisia ja ihmisen suhde niihin on ollut erilainen. Olentojen eräät piirteet ovat säilyneet ja toiset muuttuneet. Ne ovat saaneet uusiakin piirteitä. Lännessä olennot todettiin myyttisiksi viimeistään 1700-luvulla. Aasiassa lohikäärmeet olivat taas tärkeä osa uskontoa ja ihmisten arkea. Kiinalaiset lohikäärmeet olivat myös osa keisarin valtaa ennen tasavallan perustamista 1911. Siitä lähtien niihin liittyviä uskomuksia alettiin arvostella. Mao Zedongin (1893–1976) aikana 1950-luvulta lähtien kansantasavallassa pyrittiin raivaamaan pois yliluonnolliset uskomukset ja saman tien lohikäärmeet sekä näiden patsaat ja temppelit. Mutta kansa ei hylännyt lohikäärmeitä eikä uskomuksiaan, vaan piilotteli esineitä.
Deng Xiaoping (1904–1997) alkoi 1970-luvulla purkaa maolaisia rakenteita, ja uskomusten vainoaminen loppui. 1980- ja 1990-luvulla temppeleitä alttareita ja rakennettiin uudelleen. Lohikäärmeet tulivat taas nopeasti osaksi virallista kulttuuriperintöä. Kiinalaiset kokivat olevansa lohikäärmeen jälkeläisiä. Nykyään Kiinassa lohikäärmeitä on kaikkialla, ja myös muualla asuvat kiinalaiset pitävät yllä perinteitään. Kun olympiakisat pidettiin 2008 Bejingissä, kiinalaiset olisivat halunneet niiden maskotiksi lohikäärmeen, mutta valituksi tulivat hyvänonnen Fuwa-nuket. Virallisesti sanottiin, että länsimaalaiset voivat ymmärtää väärin lohikäärmeen.
Aasialaisista lohikäärmeistä japanilainen on länsimaalaistunein. Se ei ole enää uskonnollinen symboli, vaan keisari-instituution symboli. Se on kuitenkin tärkeä osa buddhalaisuutta ja shintolaisuutta. Se on kaupallinen tuote, jota käytetään tatuointikulttuurissa, elokuvissa, animaatioissa ja peliteollisuudessa.
Entä länsimainen lohikäärme? Miten sen käy? Latva ei ryhdy ennustamaan sen kohtaloa, mutta toteaa, ettei mikään muutos tapahdu hetkessä.
- Kirjan nimi:
- Lohikäärme maailman myyteissä ja tarinoissa
- Kustantaja:
- SKS Kirjat
- Julkaisuvuosi:
- 2024
- Sivumäärä:
- 151
- Kirjoittajat:
- Latva, Otto
- Lisätiedot:
- Länsimaissa lohikäärme nähdään saatanallisena, mutta idässä se saa ihmiset hankkimaan lapsia, Yle Uutiset.
Kalle Haatanen podcast: Lohikäärme myyteissä ja tarinoissa, Yle Areena. - Esittelyn kirjoittajan nimi:
- Leena Rossi
- Esittelyn kirjoittajan arvo tai asema:
- FT, KK, tietokirjailija
- Esittelyn kirjoittajan organisaatio tai kotipaikka:
- Turku