Kylmää sotaa ”toisin keinoin”

Neuvostoliiton jääkiekkomaajoukkueen pitkäaikaisen valmentajan Viktor Tihonovin (4.6.1930–24.11.2014) kuolema sai monet suomalaiset jääkiekkoihmiset ja lajia seuraavat muistelemaan takavuosikymmenien lähes voittamatonta ”punakonetta”. Punakone, eli Neuvostoliiton maajoukkue, oli yhdistelmä parhaita yksilöitä, toteuttamassa kurinalaisesti tarkkaa kollektiivista taktiikkaa – eräänlainen neuvostojärjestelmän symboli siis, tai näin ainakin haluttiin antaa ymmärtää.

Kun Suomi löi vuonna 1988 Calgaryn olympialaisten viimeisessä ottelussa Tihonovin johtaman neuvostojoukkueen ja saavutti ensimmäisen arvokisamitalinsa, hopean, puhuttiin ihmeestä: tyypillisempi tulos olisi ollut useamman maalin tappio. Tuolloin pelattiin järjestelmällä, jonka ansiosta Neuvostoliitto oli jo varmistanut olympiakullan itselleen. Suomen voitto taas sysäsi Ruotsin pronssille. Jälkikäteisspekulaatioissa ”suuren ja mahtavan” tappiota on selitetty Suomessa useammallakin tavalla, siis joukkueemme osoittaman peräänantamattoman taistelun lisäksi. Yleisin itsekriittisyyteen taipuva selitys lienee, että neuvostopelaajat olivat juhlineet kultamitaleitaan vodkan voimalla pikkutunneille. Toisen, villimmän teorian mukaan Neuvostoliitto hävisi tahallaan: kysymyksessä oli palkinto YYA-sopimuksen tinkimättömästä noudattamisesta ja hyvistä naapuruussuhteista.

Jääkiekon ja politiikan kytkös

Toinen taannoinen julkisuutta saanut jääkiekkouutinen oli, kun Karjala-turnauksessa Venäjän maajoukkue vaati, ja sai, käyttöönsä Helsingin Hartwall Arenan parhaan pukuhuoneen. Suomalaisten osoittama pukuhuone ei heille kelvannut. Arena on ollut vuodesta 1997 Leijonien, eli Suomen maajoukkueen, kotihalli, mutta nykyään sen omistaa venäläinen liikemies Roman Rotenberg. Rotenberg omistaa myös puolet Helsingin Jokereista, eli seurasta, joka pukuhuonetta yleensä käyttää. Jokerit siirtyi suurella kohulla Suomen liigasta Venäjän liigaan kuluvaksi kaudeksi. Niin Jokerien ”loikkaus” kuin maajoukkueturnauksen pukukoppiepisodikin aiheuttivat närää, ja ne nähtiin osana nyky-Venäjän aggressiivista ulkopolitiikkaa. Venäjän nähtiin nöyryyttäneen Suomea sen ”kotiluolassa”. Suomalaisen kiekkoyleisön riemuksi jäällä juhli kuitenkin Leijonat, joka löi itänaapurin lähes punakonemaisin lukemin 6–2.

Yhteistä mainituille tapauksille on urheilun, tässä tapauksessa jääkiekon, ja politiikan usein vähätelty, mutta samalla ilmeinen kytkös. Juuri tämä on lähtökohtana Markku Jokisipilän kirjalle Punakone ja vaahteranlehti (Otava, 2014). Kirjan nimi viittaa Neuvostoliiton ja Kanadan maajoukkueisiin. Nimien aiheuttamat assosiaatiot ovat itsessään mielenkiintoisia, ja ne heijastelevat niin kansakuntiensa tarkoitushakuisia kuin niistä riippumattomasti tuotettuja merkityksiä. Niinpä Neuvostoliitto on kone, punainen väri tulee tietenkin sosialismista. Konemaisuutta oli nähtävissä yhtäältä maajoukkueen pelillisessä kurissa ja yhtenäisyydessä, mutta toisaalta myös siinä, että neuvostopelaajat eivät juuri maaleja tuuletelleet. Konemaisuuden vaikutelma olikin pitkälti tunteiden näyttämisestä pidättäytymistä. Myös Kanadan väri on punainen, mutta maan symboli on orgaaninen vaahteranlehti, joka on myös maan lipussa vuodesta 1965 alkaen. Kanadalaiskiekkoilijat ovat puolestaan tunnettuja kuumaverisyydestään, joskin lajiasiantuntijoiden tiedossa on, että osa tästä on kylmäpäistä taktiikkaa.

Neuvostoliiton jääkiekkoilu hahmottuu nimenomaan kollektiivin, eli punakoneen, kautta, kun taas kanadalaiset ovat tunnettuja ennen kaikkea tähtipelaajiensa, eli yksilöiden, kautta. Ero on hiuksenhieno, kun ajatellaan vaikkapa Harlamovin, Tretjakin tai Larionovin kaltaisia yksilöitä, tai vastaavasti mielikuvaa Kanadasta joukkueena, joka ei suostu häviämään kenellekään riippumatta siitä, ketkä vaahterapaitaa sattuvat juuri sillä hetkellä kantamaan. Näiden kahden jääkiekkopoolin väliselle urheilulliselle ja ideologiselle kamppailulle Jokisipilän kirja rakentuu. Sen eräänlaisena alkusysäyksenä oli vuoden 1972 Summit Series, jossa Kanadan NHL-tähdet löivät Neuvostoliiton, tosin monien mielestä enemmän kuin kyseenalaisin keinoin.

Kuva: Kuvakaappaus Kanada-Neuvostoliitto Summit Series pelin alusta 1972.

Jokisipilä työskentelee Turun yliopiston eduskuntatutkimuksen keskuksen johtajana, ja hänet tunnetaan ennen kaikkea Suomen poliittisen historian asiantuntijana. Väitöskirjansa hän teki Suomen ja Saksan liittolaisuudesta toisen maailmansodan aikana. Jokisipilä on kuitenkin julkaissut myös urheilua, ja erikseen vielä jääkiekkoa, käsitteleviä artikkeleita. Urheilupuoli hänellä on niin sanotusti ”hallussa” siinäkin mielessä, että hän on entinen MM-tason soutaja. Niinpä kun hän kirjoittaa urheilijan sitoutumisesta ja huippu-urheilun vaativuudesta, on helppo uskoa, että hän tietää, mistä kirjoittaa.

Vaikka kirja ei ole varsinainen tutkimus, Jokisipilä on tutkija, ja näin kirjassa on laaja kirjallisuusluettelo. Muuta lähdeaineistoa ovat sanoma- ja aikakauslehdet sekä internet YouTubesta jääkiekkoaiheisiin sivustoihin. Koska kirja on selvästi suunnattu niin sanotulle suurelle yleisölle, kirjaa ei ole varustettu lähdeviittauksin. Tämä on perusteltua, sillä kirjassa ei esitetä ristiriitaisia tulkintoja tai haasteta aiemman kirjallisuuden tulkintoja. Jokisipilä kirjoittaa paikoin kärkevästi, mutta tulkinnat ovat pääpiirteissään yleisesti hyväksyttyjen suuntaisia. Niinpä kirjan lähdeluettelo onkin hyödyllinen ennen kaikkea lukijalle, joka haluaa lukea kirjan käsittelemistä teemoista lisää.

Politiikkaa ja pelitapahtumia

Kirjan kerronnassa on oikeastaan kolme keskenään vuorottelevaa ja toisiaan selittävää elementtiä. Ne ovat urheilun ja varsinkin jääkiekon historian läpikäynti, painottuen kylmän sodan vuosiin, kaukaloiden ulkopuolinen politiikka, sekä keskeisten otteluiden tapahtumien kuvaukset. Nämä elementit ovat tasapainossa, ja kirja on erittäin miellyttävä lukea. Joissain tapauksissa Neuvostoliitto toimii lähtökohtana tietyn ilmiön selittämiselle – miksi urheilu oli niin tärkeä propagandistinen ase –, kuten taas toisessa kohtaa asian avain on jokin yksittäinen henkilö tai pienehkö joukko ihmisiä – miksi juuri jääkiekosta tuli Neuvostoliitolle niin tärkeä urheilulaji. Vastaavasti Jokisipilä kirjoittaa selkeästi auki sen kehityksen pääpiirteet, jonka seurauksena kilpaurheilusta saattoi tulla kansainvälisen politiikan, ja vielä erikseen kylmän sodan, kanava. Se oli vain yksi kentistä, joilla ideologista kamppailua käytiin, mutta se oli niistä banaalein ja mitattavin, onneksi myös pääsääntöisesti verettömin. Urheilu oli, kuten Jokisipilä eeppisesti kirjoittaa, ”hyvän ja pahan voimien apokalyptista taistelua”, ja sellaisenaan todellista sotaa huomattavasti parempi vaihtoehto.

Ottelutapahtumien kuvaus saattaa ajatuksena kuulostaa tylsältä niiden potentiaalisten lukijoiden mielestä, jotka eivät ole kiinnostuneita jääkiekosta itsessään. Kirjaa lukiessa ei kuitenkaan tuntunut siltä, että tätä puolta olisi teoksessa liikaa. Kaikkein parhaiten ottelutapahtumien läpikäynti toimii dramaattisessa kuvauksessa vuoden 1969 maailmanmestaruuskisoista Ruotsissa. Tšekkoslovakian ja Neuvostoliiton välisessä kahdessa ottelussa oli nimittäin latausta enemmän kuin pelkkä urheilu voisi siihen tuoda. Neuvostoliitto oli miehittänyt naapurinsa edellisenä vuonna kukistaakseen tämän yrityksen irtautua Kremlin poliittisista linjauksista. Miehitystä vastustaneista tšekeistä toistasataa kuoli, ja maa palautettiin itäblokin ruotuun. Neuvostoliiton jääkiekkoilijat olivat hämmentyneitä heihin kohdistuneesta vihamielisyydestä, jota osoitti paikoin myös ruotsalaisareenan yleisö. Tšekit eivät puolestaan suostuneet häviämään miehittäjilleen jäällä, ja voittojen symbolinen merkitys oli valtava. Tästä kaukaloissa edelleen läsnä olevana esimerkkinä on tšekkiläinen tähtipelaaja Jaromir Jágr (s. 1970), jonka pelipaidan numero 68 on kunnianosoitus Prahan kevään uhreille.

”Kanada” on oikea vastaus

Jo kirjan nimestä mieleen nouseva kysymys väistämättä on, miten Neuvostoliitto ja Kanada ovat yhteismitallisia tarkastelukohteita nimenomaan suomalaiselle lukijalle. Jos ajatellaan jääkiekkoa, Neuvostoliiton rinnalle sopisi parhaiten ”Tre Kronor”, eli Ruotsi, joka on päihittänyt Suomen monta kertaa katkeralla tavalla. Vastaavasti on muistettava, että Suomen voittamat kaksi maailmanmestaruutta on saavutettu lyömällä nimenomaan Ruotsi finaaliottelussa. Ensimmäisen kerran tämä tapahtui keväällä 1995 Tukholmassa, toisen kerran vuonna 2011. Suomalaisesta näkökulmasta Ruotsi olisi siinäkin mielessä luontainen vastinpari itänaapurille, että olemme olleet osa kumpaakin valtakuntaa. Voisikin kysyä, kuinka moni suomalainen oli kiinnostunut Kanadasta ennen aikakautta, jolloin ensimmäiset suomalaiset pääsivät pelaamaan NHL-jäille. Poliittisestihan Neuvostoliiton vastapooli oli tietenkin Yhdysvallat.

Kanada on kuitenkin luontevin kilpakumppani Neuvostoliitolle ainakin kolmesta syystä. Kanada on modernin jääkiekon emämaa ja se oli ainoa, joka oli pysyvästi samalla tasolla Neuvostoliiton kanssa. Kolmas syy on tarunhohtoinen NHL, jonka asemaa maailman arvostetuimpana ammattilaisliigana edes Venäjän nykyjohdon aktiivinen toiminta KHL-jääkiekkoliigan ekspansiossa naapurimaihin ei ole kyennyt horjuttamaan. Nykytilanne muistuttaa itse asiassa huomattavasti vuosikymmeniä, joita Jokisipilän kirja käsittelee: Atlantin molemmin puolin puhutaan uudesta kylmästä sodasta, jonka edelleen jatkuva Ukrainan kriisi aloitti. Tähän on viitannut muun muassa tasavallan presidentti. Suomen jääkiekkotoimittajien kärkinimi Vesa Rantanen kirjoitti puolestaan taannoin Urheilusanomissa, että NHL:n komissaari Gary Bettman ja Vladimir Putin piirtävät uudelleen jääkiekon geopoliittista karttaa ”vanha kylmän sodan aikainen kartasto mallinaan”. Rantasen mukaan Suomen on valittava puolensa, ja 1990-luvun Kummeli-sketsiä mukaillen oikea vastaus on ”Kanada”.  Rantanen puhuu siis jääkiekosta.

Pääosassa suuri punainen kollektiivi

Politiikka on erottamaton osa urheilua. Tämän kirjan kohteen tapauksessa kyse on ”kylmän sodan politiikan jatkamisesta toisin keinoin”. Von Clausewitz -viittauksen takana on Jokisipilän kollega, historioitsija John Soares. Jokisipilä kuvaa kirjassaan, miten punakoneesta tuli Neuvostoliiton urheilun avulla tehdyn propagandan ykköstuote. Järjestelmä toimi niin, että parhaat pelaajat haalittiin ympäri kansallista liigaa Moskovan TsSKA:n riveihin. Tunnettuihin ei-venäläisiin pelaajiin kuului muun muassa latvialainen Helmut Balderis, Riikan Dynamon kasvatti, joka pelasi osan urastaan TsSKA:ssa. Moskovalaisseura olikin käytännössä Neuvostoliiton maajoukkue, joka harjoitteli ja pelasi yhdessä vuoden ympäri, ainoana maajoukkueena maailmassa. TsSKA:n pelaajista tuli kiekkosotilaita, joista parhaat ylenivät Puna-armeijassa upseeriarvoille. Itse asiassa järjestelmä muistuttaa ironisellakin tavalla pohjoisamerikkalaista koulutuspolitiikkaa, jossa lahjakas nuori koripalloilija tai jääkiekkoilija pääsee stipendillä opiskelemaan yliopistoon, johon hänellä ei välttämättä muuten olisi rahkeita.

Kuva: CSKA Moskva Tjentralnyj Sportivnyj Klub Armii perustettiin 1946.

Vaikka kirjan otsikkoon on siis nostettu kaksi kiekkomahtia, Jokisipilä myöntää, että kirjan ”kollektiivinen päähenkilö” on punakone. Tähän on monta perusteltua syytä. Kuten kirjan takakansitekstikin toteaa, kyseessä on ensimmäinen suomalainen kirja legendaarisesta punakoneesta. Tuskin millekään muulle kansakunnalle punakoneella on vastaavaa historiallista ja symbolista merkitystä kuin suomalaisille. Tässäkin yhdistyvät politiikka ja urheilu. Jääkiekosta kasvoi 1980-luvun aikana yksi Suomen suosituimmista urheilulajeista – 1990-luvulla siitä tuli suosituin, mitä se on katsojamäärillä mitattuna edelleen. Lukemattomat suomalaiset näkivät punakoneen pelaavan, ja termi on juurtunut siihen tapaan, jolla urheiluhullut suomalaiset hahmottavat pelillistä ylivertaisuutta.

Politiikassa Suomi tasapainoili länsimaistumisen ja Neuvostoliiton välillä vuosikymmenet, ja punakone tiivisti tästä jotain oleellista. Tietyssä mielessä punakone oli kuitenkin aivan jotain muuta kuin se kuva, jonka Neuvostoliitto halusi itsestään propagandallaan luoda. Punakone oli kollektiivi, mutta ilman kolhoosijärjestelmän sisäänrakennettua tehottomuutta. Se teki oikeaa tulosta, täyttäen pääosin sille asetetut tuotantotavoitteet. Helppoa se ei ollut, niin vaivatonta kuin joukkueen peli yleensä olikin. Menestyksen taannut kuri oli rautainen. Jokisipilä kuvaa kirjassaan, miten 1980-luvulla kapinaa lietsonut punatähti Igor Larionov kutsui Tihonovin autoritääriseksi tiedettyä johtamistyyliä ironisesti ”diktatuurin ja lastentarhan sekoitukseksi”. Lopulta neuvostotähtiä näyttää ajaneen eteenpäin vain haave Pohjois-Amerikan taalajäille pääsystä, joka lopulta toteutuikin.  Kaikki eivät nopeaa ja radikaalia elämäntapamuutosta hallinneet. Lihapatojen äärelle päässyt tähtihyökkääjä Vladimir Krutov (s. 1960) esimerkiksi käytännössä söi itsensä ulos ammattilaiskaukaloista.

Punakoneen tarinan rinnalla kulkee Kanada, jonka merkittävin rooli tarinassa on Neuvostoliiton urheilullinen ja ideologinen sparraaminen. Yhtymäkohtiakin tietysti on, sillä toimijoina ovat ihmiset. Päihde- ja uhkapeliongelmistaan pelitaitojensa ohella tunnettu ex-pelaaja Theoren Fleury (s. 1968) kiteyttää omaelämäkerrassaan (2009) kanadalaiseen jääkiekkoon kuuluvan kansallisen itseriittoisuuden toteamalla, että mikäli hän johtaisi jääkiekkojoukkuetta, hän kelpuuttaisi mukaan vain kanadalaisia, kansallisen juniorikiekon kasvatteja. Muissa systeemeissä ei osattu opettaa, mitä voittaminen todella vaatii. Maajoukkueen tappiot selittyvät etupäässä vastustajan onnekkuudella. Oman maan kiekkosysteemi oli pitkään virheetön Atlantin molemmin puolin.

Jokisipilän kirjassa urheiluhistoriallinen, henkilöhistoriallinen sekä ideologis-poliittinen taso kohtaavat mielenkiintoisella tavalla. Jokisipilä on taitava kirjoittaja ja kirjan kerronta sujuvaa. Urheilu ja politiikka nivoutuvat yhteen, ja kertovat samalla toisistaan poikkeuksellisilla tavoilla. Kuten Jokisipilä kirjoittaa, ”jääkiekon sisäiset rintamalinjat noudattivat osin kylmän sodan suuremman ideologisen kamppailun asetelmia, mutta osin niissä oli myös runsaasti omaleimaisuutta.” Juuri tämän vuoksi kirjaa voi suositella kummasta tahansa – urheilusta tai politiikasta – kiinnostuneelle.

Kirjan nimi:

Punakone ja vaahteranlehti

Kustantaja:

Otava

Julkaisuvuosi:

2014

Sivumäärä:

332

Kirjoittajat:

Jokisipilä, Markku

Lisätiedot:

USSR-Canada Summit Series 1972 game 1 part 1 (Youtube)
Story behind ÄŒSSR vs USSR 1969 Hockey WC (Youtube)

Esittelyn kirjoittajan nimi:

Rami Mähkä

Esittelyn kirjoittajan arvo tai asema:

Tutkija, FM

Esittelyn kirjoittajan organisaatio tai kotipaikka:

Turku