Äärimmäisyyksien ajan julkaiseminen on suomalaisessa käännetyssä historiakirjallisuudessa merkkitapaus. Käännös ilmestyy historiateokselle nopeassa aikataulussa – alkuteos The Age of Extremes ilmestyi vuonna 1994. Merkkitapauksen teoksesta tekee ennen kaikkea se, että tässä teoksessa on nykyinen vuosisatamme jaoteltu luontevasti ja luultavasti kestävästi aikakausiin.

Eric Hobsbawm (s. 1917) kirjoittaa esipuheessaan, että omasta elinajasta on mahdotonta kirjoittaa objektiivista tutkimusta. Niinpä hän ottaakin lähtökohdakseen oman näkemyksensä esittämisen. Aikaisemmin Hobsbawm on kirjoittanut kolmiosaisen teossarjan 1800-luvusta. Myös tuon kirjasarjan esipuheissa hän pohti objektiivisuuden mahdottomuutta, koska aikakausi oli hänen vanhempiensa ja isovanhempiensa elinaikaa. ”Oikeellisen” historiankirjoittamisen hylkääminen ja suorasanainen kieltäminen on tehnyt erittäin hyvää lopputulokselle: persoonallinen ja ajoittain omasta elämästäkin esimerkkejä hakeva Hobsbawm päätyy kriittisenkin tarkastelun kestävään lopputulokseen.

1800-luku oli Hobsbawmin mukaan pitkä (vuodet 1789-1914), ja sen vastapainoksi 1900-luku oli lyhyt (1914-1991). Hän jaottelee molemmat vuosisadat kolmeen osaan, 1800-luvulla oli vallankumousten (1789-1848), pääoman (1848-1875) ja imperiumien ajat (1875-1914). Vastaavasti lyhyellä 1900-luvulla oli katastrofi- (1914-1945), kulta- (1945-1973) ja maanvyörymäkaudet (1973-1991).

Lyhyesti 1900-luvun tapahtumat kerraten maailmansotien seurauksena päädyttiin kylmään sotaan, joka aluksi loi hedelmällisen kilpailutilanteen, kulta-ajan. Vakiinnuttuaan jako kahteen leiriin kuitenkin jähmetti maailman, ja uusien tulevaisuuksien oli kasvettava maan alla. Kun käänne vuonna 1991 tapahtui, se oli nopea ja myös, kuten aikaisemmat 1900-luvun muutokset, paljon inhimillistä kärsimystä tuottava.

Suomi mainitaan Hobsbawmin teoksessa huomattavasti useammin kuin olisi maailmanhistoriallisessa esityksessä odottanut. Suomen asema idän ja lännen välissä kylmän sodan aikana on edelleen historiantutkimukselle ratkaisematon ongelma. Miksi Stalin salli Suomen jäädä itsenäiseksi valtioksi, kysyy Hobsbawm. Ehkä osittainen vastaus löytyy toisaalta Hobsbawmin kirjaa: fasismin ja totalitarismin kulta-aikana 1920- ja 1930-luvuilla vain neljä Euroopan valtiota säilyivät demokratioina, Britannia, Irlanti, Sveitsi ja Suomi (juuri ja juuri). Lisäksi Suomi saa Hobsbawmilta tunnustusta sotavelkojen maksajana ja naisten oikeuksien tunnustajana sekä huikeasta taloudellisesta että koulutuksellisesta kasvustaan.

Useissa maailmanhistoriallisissa teoksissa loppukatsauksessa luodaan kuva tulevaisuudesta. Sellaista Hobsbawm ei tee, mutta toteaa, että tulevaisuus ei voi olla suoraa jatkoa menneisyydelle. Senhän jo 1900-luvun monet äärimmäisyydestä toiseen menneet muutokset ovat osoittaneet. Historian kulkua ei tulisi kahlehtia, eikä tulisi pyrkiä muuttumattomana pysyvään yhteiskuntaan, sillä sellaisen hintana ei ole mikään muu kuin pimeys.