Ahvenanmaan kansainvälisoikeudellisen aseman tulkintaa sotahistorian näkökulmasta

Sotahistorioitsija Jukka Tarkka toteaa tuoreen kirjansa saatepuheessa, että teos ei tarjoa mitään uutta tietoa. Monelle lukijalle kirjoittajan tiivis Ahvenanmaan turvallisuushistorian kuvaus voi silti toimia uuden tiedon lähteenä. Edellinen suomenkielinen sotahistoriallinen katsaus Ahvenanmaahan on komentaja Arvo Komulaisen teos viidentoista vuoden takaa, joten tilausta kirjalle löytyy. Tarkan demilitarisointi- ja neutralisointisopimuksia koskevat tulkinnat eivät kuitenkaan vakuuta.

Tarkka, Jukka: Ahvenanmaa: Itämeren voimapolitiikan pelinappula. Docendo, 2020. 224 sivua. ISBN 9789522917478.

Ahvenanmaan ensimmäinen demilitarisointisopimus on peräisin vuodelta 1856, jolloin Krimin sodan päätteeksi Iso-Britannia ja Ranska edellyttivät Venäjää, jonka alueelle Ahvenanmaa kuului, olemaan linnoittamatta tai pitämättä sotilaskalustoa saarilla. Suomen itsenäistyttyä ensimmäisen maailmansodan tuoksinassa ahvenanmaalaiset toivoivat voivansa liittyä Ruotsiin, joten Kansainliitto kutsuttiin ratkaisemaan tilanne.

Kansainliitto vahvisti Ahvenanmaan itsehallinnon ja väestön kielelliset oikeudet sekä Ahvenanmaan demilitarisoinnin sekä neutralisoinnin, jolla kiellettiin saarten käyttämisen mihinkään sotatarkoitukseen sota-aikana. Neuvosto-Venäjä ei ollut Kansainliiton jäsen eikä näin ollen osapuolena sopimuksessa, mutta Suomi ja Neuvostoliitto solmivat kahdenvälisen sopimuksen Ahvenanmaan neutralisoinnista vuonna 1940, jolloin Neuvostoliitto sai muun muassa oikeuden perustaa konsulaatin saarille valvomaan demilitarisoinnin toteutumista. Tämä sopimus vahvistettiin Suomen ja Venäjän väliseksi sopimukseksi Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen vuonna 1992. Lisäksi Pariisin rauhansopimus vuonna 1947 vahvisti Ahvenanmaan säilyvän demilitarisoituna vallitsevan tilanteen mukaisesti.

Edwin Thomas Dolby: Bomarsund. Ranskalaiset sotajoukot valmistavat risuvarustuksia 1854 -1855 Museovirasto.

Kirjassaan Tarkka etenee kronologisesti kuvaten tapahtumia saarilla eri sotien aikana ja pyrkii argumentoimaan, miksi yllä mainitut sopimukset eivät enää olisi voimassa. Hän tulkitsee, että ensimmäinen demilitarisointisopimus raukesi vuonna 1917 Nikolai II:n kruunusta luopumiseen, kun sopimuksen solminutta Venäjää eikä sen hallitsijaa ollut enää olemassa. Suomen itsenäistymisen jälkeen tilanne Ahvenanmaalla oli eittämättä epäselvä, siellä kun vieraili venäläisjoukkojen lisäksi niin ruotsalaisia suojelujoukkoja kuin Suomen sisällissodankin osapuolia. Kansainliiton vuonna 1921 solmitussa sopimuksessa vuoden 1856 sopimuksen kuitenkin tulkitaan edelleen olevan voimassa, sillä uusi sopimus täydentää sitä ja 1 artiklan mukaan Suomi sitoutuu noudattamaan vuoden 1856 sopimuksen velvoitteita.

Lupa miinoittaa ja velvollisuus puolustaa

Kirjassa todetaan puolustusvalmistelun olevan kielletty Kansainliiton sopimuksen nojalla. Suomi saa kuitenkin varautua saarten puolustamiseen hyökkäyksen varalta viemättä sotilaskalustoa alueelle. Suomella on Kansainliiton sopimuksenkin mukaan oikeus ja velvollisuus puolustaa saaria hyökkäystä vastaan. Suomi saa Itämeren sotatilanteessa miinoittaa merialueen ja toimia merellä hyökkäyksen estämiseksi (artikla 6) ja Suomen tulee myös puolustaa saaria, jos niihin hyökätään (artikla 7).

Kirjan argumentit, joiden mukaan vuoden 1921 sopimus ei enää olisi voimassa, perustuvat pääasiassa siihen, että osassa sopimuksen kymmenestä allekirjoittajavaltiosta on tapahtunut muutoksia ja Kansainliittoa ei ole enää olemassa. Mikään allekirjoittajavaltio ei ole kuitenkaan tulkinnut sopimuksen rauenneen, pikemminkin päinvastoin. Lisäksi sopimuksen 8. artiklassa nimenomaisesti todetaan, että sopimus on voimassa riippumatta Itämeren asiaintilassa tapahtuvista muutoksista.

Erik Pettersson: Ruotsalainen laivasto-osasto Maarianhaminan edustalla helmikuussa 1918. Akvarelli, Sjöhistoriska museet. Wikimedia Commons.

Toinen kirjassa esitetty argumentti sopimuksen raukeamiselle on se, että toisen maailmansodan jälkeisessä Pariisiin rauhansopimuksessa mainittiin vain demilitarisointi, ei neutralisointia kuten Kansainliiton sopimuksessa. Tästä kirjoittaja tekee tulkinnan, että vain vuoden 1940 Suomen ja Neuvostoliiton välinen kahdenvälinen sopimus olisi edelleen voimassa. Kansainvälisen oikeuden tutkijat ovat tosin eri mieltä, ja monet tulkitsevat yli 160 vuotta jatkuneen demilitarisoinnin olevan jo osa kansainvälistä tapaoikeutta, joka velvoittaa kaikkia valtioita riippumatta siitä, ovatko ne demilitarisointisopimuksen osapuolia.

Tarkan teos on jatkoa muille Ahvenanmaan sotahistoriaa käsitteleville kirjoille, joihin hän myös tiuhaan viittaa. Sen sijaan Ahvenanmaan kansainvälisoikeudellisen aseman – jota kirjoittaja kutsuu aseettomuudeksi ja puolueettomuudeksi – tarkastelu pohjautuu pitkälti kirjoittajan omiin tulkintoihin siitä, milloin kansainvälisoikeudelliset sopimukset lakkaavat olemasta voimassa.

Saksalaisia, ruotsalaisia ja venäläisiä sotilaita Ahvenanmaalla 1918. Wikimedia Commons.

Johtopäätökset perustellaan sopimusvaltioiden tapahtumilla tai muutoksilla, ja kirjan tuoreimmat kansainvälisoikeudelliset lähteet ovat 1980-luvulta. Sen sijaan demilitarisointisopimuksia viime vuosikymmeninä tutkineiden oikeustieteilijöiden nimiä (kuten Sia Spiliopoulou Åkermark, Lauri Hannikainen, Christer Ahlström ja Martti Koskenniemi) saa hakea turhaan.

Tarkan teos on joka tapauksessa helposti lähestyttävä tiivistelmä Ahvenanmaan turvallisuushistoriasta, joka jokaisen suomalaisen olisi syytä tuntea. Sisältöön on kuitenkin suhtauduttava tietyllä kriittisyydellä, sillä lukijalle ei ole aina välttämättä täysin selvää, mikä on historiallista kuvausta ja mikä kirjoittajan omaa näkemystä siitä, miten historialliset tapahtumat vaikuttavat Ahvenanmaan nykyiseen asemaan. Vaikka kirja ei sinänsä tarjoa uutta tietoa, se onnistuu kuitenkin kokoamaan sujuvasti yhteen yli 160-vuotisen demilitarisoinnin historian aina tähän päivään saakka.

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *