Äidin poika ja iso ikävä: tulkintaa tunne edellä

Emerituspiispa Eero Huovisen kirjan genreä on vaikea määritellä. Ehkä se on ennen kaikkea muistelmateos - pojan muistoja kuolleesta äidistä, elävästä isästä, koko muusta perheestä sekä itsestään. Mutta se on myös herkkä tunnelmakuva pojasta ja miehestä, joka ei koskaan lakkaa ikävöimästä.

Huovinen, Eero: Äitiä ikävä. WSOY, 2020. 235 sivua. ISBN 978-951-0-44901-1.

Useimmilla ihmisillä on ainakin joskus ollut äitiä ikävä. Äiti, äidin kuolema ja menetetyn äidin kaipaus ovat pääosassa emerituspiispa Eero Huovisen (s. 1944) viime tammikuussa julkaistussa kirjassa Äitiä ikävä (WSOY). Huovisen ikävöimä äiti oli hammaslääkäri Aili Anna-Liisa Huovinen, omaa sukua Virta, joka kuoli vuonna 1954 vain 34-vuotiaana. Eero Huovinen, Aili ja Lauri Huovisen esikoinen, oli tuolloin yhdeksänvuotias, hänen veljensä Matti kahdeksan ja kuopus Sakari kolme vuotta vanha.

Myös Sakari Huovisen (s. 1951) kirjoittama Isän kädestä – Lauri Huovisen ensimmäinen elämä (Teos) ilmestyi vuoden alussa. Se keskittyy poikien isään, pappiin, joka toimi matkasaarnaajana, kirkkoherrana ja tuomiorovastina. Varhain menetetty äiti on vahvasti mukana tässäkin teoksessa. Mielenkiintoista on, että Huovisen veljekset julkaisivat kumpikin oman ”Vanhempiensa romaanin” lähes yhtä aikaa ja että molempien kansikuvaksi valittiin sama valokuva. Kummankin kirjan nimessä on myös samanlaista emotionaalista voimaa, vaikka tämän nimisiä teoksia on julkaistu ennenkin. Veljesten teksteissä toistuvat osittain samat teemat, joita Eero Huovinen tulkitsee tunne edellä, Sakari Huovinen tieto edellä, mutta tunteen voimalla hänkin.

Äitiä ikävä on herkkä tunnelmakuva ja hyvin henkilökohtainen kunnianosoitus äidille, ehkä terapiakirjakin. Vaimon kuolema järkytti Lauri Huovisen, eikä hän ilmeisesti pystynyt käsittelemään sitä omien lastensa kanssa, ei vaikka pappina sotasairaaloissa oli varmaan tottunut puhumaan kuolemasta. Hän hankki melko pian uuden perheen, etääntyi esikoisestaan ja teki vaikenemalla tabun kuolleesta äidistä. Oliko vaimon muisto isälle liian rakas ja raskas muistettavaksi ja liian vaikea jaettavaksi lasten kanssa? ”Kun ei muistella, niin ei myöskään muisteta”, kirjoittaa Eero Huovinen. Vuosien ja vuosikymmenien kuluessa pojan muistikuvat muuttuivat utuisiksi ja aikanaan iloinen ja elämänhaluinen äiti oli enää vain vakava muotokuva seinällä. Ikävä ei kuitenkaan hävinnyt.

Sakari, Matti ja Eero Huovinen äitinsä haudalla 1954.

Isän kuoleman jälkeen poika pääsee käsiksi tämän säilyttämään perhearkistoon. Vaikka isä oli kertonut, ettei mitään aineistoa ole, löytyy päiväkirjoja, kirjeitä, kalentereita, valokuvia, leikekirjoja, lippuja ja lappuja – todellinen muistelmien ja elämäkerran kirjoittajien aarreaitta. Aili ja Lauri Huovisen pojalla on vihdoinkin tilaisuus tutustua nuoriin vanhempiinsa, ja haalistuneet muistikuvat tarkentuvat. Kirjeistä Eero Huovinen löytää myös itsensä lapsena, sen millainen hän äidin mielestä oli jo ennen syntymäänsä, vauvana, taaperona, pikkupoikana ja koululaisena. Kotona Helsingin Malminkadulla asuivat myös äidin vanhemmat, joita tyttäreen ja tämän aviopuolisoon yhdisti evankeliseen herätysliikkeeseen kanavoitunut kristillinen usko. Paitsi saarnamies, Lauri Huovinen oli jatko-opiskelija ja tutkija, joka vietti useita kuukausia Roomassa valmistelemassa väitöskirjaansa. Kirjeenvaihto oli tuolloin erityisen vilkasta. Isän poissa ollessa meno kotona oli joskus hurjaa. ”Antakaa minun rauhassa tapella!”, Eero vaati. Poikien kolttosten kohteeksi joutui joskus myös synkkänä ja hankalana pidetty isoäiti.

Huhtikuussa 1954 Aili Huovisen epämääräiset oireet veivät hänet sairaalaan. Puolison työkiireet ja saarnamatkat jatkuivat, mutta hän ehti myös istua sairasvuoteen ääressä. Pojat lähetettiin kesäksi sukulaisten ja tuttavien luokse, eikä heille kerrottu äidin tilan vakavuudesta. Ehkä lapset haluttiin säästää huonoilta uutisilta. Sairaalastakin äiti jaksoi kirjoittaa pojilleen, joita hän kaipasi kovasti. Mikään hoito ei kuitenkaan auttanut, ja Aili Huovinen kuoli elokuussa 1954. Kuolinsyyksi kirjattiin harvinainen sairaus valtimoiden kyhmytulehdus. Kolmen pienen pojan äiti menehtyi − ja isä vaikeni.

Eero Huovisen tekstistä välittyy vahva kristillinen pohjavire, ja hän kirjoittaa lempeästi ja armollisesti. Isää kyllä kritisoidaan, mutta niin kohteliaasti, että kritiikki oikeastaan syntyy vasta lukijan mielessä. Poika antaa anteeksi ja yrittää ymmärtää. Huovinen kirjoittaa teokseen mukaan myös itsensä. Omat muistot, pohdinnat ja kommentit kulkevat arkistoaineistoihin pohjautuvan tekstin lomassa enimmäkseen sujuvasti. Tämä on äidin ja pojan yhteinen kertomus, eikä poika kirjan alussa ole varma, kumpaa hän etsii: äitiä vai itseään. Ainakin hän kirjeistä ja päiväkirjamerkinnöistä löytää unohdetun, lähes piilotetun äidin. Miehen ikävä on kuitenkin niin pakahduttavaa, että lukijan sydämeen sattuu. ”Katselen salaa yli yhdeksänkymppisiä naisia, harmaahiuksisia daameja, ja kuvittelen, millaista elämä olisi, jos äiti eläisi. Katselen yhdeksän vuoden ikäisiä poikia, sen ikäisiä kuin itse olin äidin kuollessa. Pieniä ovat. Haaveilen harmonisesta suhteesta, mutta toisinaan pelkään, ettei kaikki olisikaan niin kaunista kuin toivon. Mieli tekisi keskustella äidin kanssa, kysyä elämästä, kulkea käsikynkkää, katsoa silmiin, silittää hiuksia ja halata, olla lähellä kuin pikkupoika. Vierellä, sylissä. Mutta äiti on poissa ja minun on ikävä.”

Kommentoi

Vain omalla nimellä kirjoitetut kommentit julkaistaan. Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *